Part 7

Ei, hänen anomuksensa on vain omintakeisempi ja nykyaikoina harvinaista persoonallista rohkeutta ja taisteluhenkeä uhkuva.

Toivokaamme että "Suomenmaan isä, tuki ja turva" määräisi pistimet.

Normaali-ihminen.

Aikaansaseuraava lukija on luonnollisesti huomannut, uutisen suomalaisesta normaali-ihmisestä, jota on etsitty Rovaniemeltä, mutta jota tullaan etsimään muualtakin. Mitataan millimetrilleen ja punnitaan grammalleen suuri joukko nuorisoa eri yhteiskuntaluokista, ja laaditaan sitten näiden mittausten ja punnitsemisten avulla kullekin ikäluokalle suomalainen normaalimitta, johon sitten jokainen voi verrata omia jaloja piirteitään.

Kaikki mitataan: pituus, paksuus ja leveys, paino, pääkallon ulottuvaisuudet eri ilmansuuntiin, rinnan laajuus, silmien väri, valtimon tykytykset... niin, vieläpä kukkarokin, sillä on päätetty ottaa huomioon myöskin taloudellinen asema. Otetaan niinikään selville muistin tarkkuus ja huomaamiskyky.

Tästä tulee jännittävää, kunhan ne mitat valmis tuvat: Se tulee olemaan melkein yhtä jännittävää kuin osanotto miljoona-arpajaisiin.

Minua itseäni huolestuttavat hiukan jalkani.

Luulen, että ne ovat koko joukon pitemmät kuin suomalaisen normaali-ihmisen. Räätäli pyrkii aina tekemään minulle hiukan liian lyhyet housut. Räätälit tekevät tietysti mieluimmin suomalaisia normaalihousuja, etenkin silloin kun kankaat ovat kalliita, ja räätälin! pitää arvattavasti velvollisuutenani hankkia itselleni sellaiset normaalijalat, jotka mahtuvat normaalihousuihin. Räätäli on mahdollisesti oikeassa ja minä väärässä, vaatiessani, että housujen pitää olla minun jalkojeni mukaiset, mutta olen huomannut vaikeaksi saada koipiani lyhemmiksi kuin mitä ne ovat.

Mutta pääni on tavattomasti lähellä suomalaista normaalikalloa. Kahden vuoden kuluessa olen kahviloissa ynnä muissa yleisissä paikoissa menettänyt kolme tai neljä hattua ja lakkia, uutta ja kaunista pääkappaletta, joiden sijasta on naulakkoon jätetty vanhat päivänpolttamat rasut. Se johtuu tietysti siitä, että pääni on samankokoinen kuin useimpien muidenkin Suomen äänioikeutettujen kansalaisten pää, niin että huonojen hattukulujen omistajat aivan huomaamattaan vaihtavat päähineensä minun hattuuni.

Toivoisin mieluummin, että pääni ei olisi normaalipää, mutta että koivet sen sijaan olisivat normaalikoivet. Silloin saisin ehkä pitää oman knallini, ja housuni mahtuisivat parahiksi jalkoihini. Huonojen housujen omistajien olisi hieman vaikeata menetellä erehdyksessä housuihini nähden samalla tavalla kuin huonojen hattujen omistajat menettelevät hattuihini nähden.

Normaalimitoista on käytännöllistäkin hyötyä monella tavalla. Yksinäisyyteensä kyllästynyt 23-vuotias nuorukainen voi julkaista seuraavan ilmoituksen:

"Hei tytöt ja nuoret lesket! 23-vuotias mies, joka ihmeellisen täsmällisesti täyttää normaalimitat, haluaa kirjevaihtoon kanssanne, saadakseen painaa teidät normaalisydäntään vasten (75 tykytystä minuutissa). Kirjeet vastataan kirjeillä ja valokuva pyydetään. Minun kuvani näkyy normaaliluettelosta siltä sivulta, jolla on kuvattuna 23-vuotias normaalimies. Pila kielletään, vaitiolo luvataan. Vastaus nimimerkille 'Normaalirakkaus' Turku poste restante."

Luulen, että kukkaroni on normaalikukkaro. Se on nimittäin tavallisesti tyhjä, ja olen huomannut, että jokainen, jolta yritän pyytää viitosta tai kymppiä, valittaa samaa omasta kukkarostaan.

Jos se komitea, joka toimittaa normaalisuomalaista koskevia tutkimuksia, julkaisee niiden tulokset kirjana, niin olen varma siitä, että sillä kirjalla on suurempi menekki kuin unikirjalla. Se ostetaan joka taloon, ja sitä tarvitaan aina. Kun nuori mies rakastuu neitoseen, niin ottaa hän kirjan taskuunsa ja sentimetrimitan toiseen taskuunsa, menee rakastettunsa tykö ja mittaa hänet, verraten sitten numeroita normaalitytön numeroihin. Kun normaalipojat sitten aina menevät naimisiin normaalityttöjen kanssa, niin syntyy tähän maahan vähitellen normaalirotu, jonka jäsenet ovat niin toistensa näköisiä ja kokoisia kuin tulitikut.

Suomalaisen normaali-ihmiskomitean aate on epäilemättä hyvä. Mielestäni olisi sitä kuitenkin kehitettävä, eikä pysähdyttävä vain ihmiseen.

Olisi myöskin määriteltävä suomalainen normaalitalo: minkä näköinen ja kokoinen se on, montako huonetta siinä on, montako normaalileipää mahtuu sen leivinuuniin ja montako askelta sen rapuilta on saunaan.

Olisi sitäpaitsi määriteltävä suomalainen normaalihevonen ja normaalilehmä, normaalivasikka ja normaalihieho, normaalisonni, normaalilammas ja normaalipässi, normaalisika ja normaaliporsas, normaalikana ja normaalikukko, normaalikoira ja normaalikissa.

Kun nämä seikat olisi saatu selville, voisi jatkaa normaaliperunalla ja normaalirehunauriilla, normaalijuuriskalla ja normaalikaalinkerällä.

Työmaa on laaja kuten näkyy.

Mutta se ei rajoitu vielä siihenkään. Sitä voidaan laajentaa yhäkin laajemmille aloille.

Millainen on suomalainen normaalikylä? Millainen on suomalainen normaalikirkko? Entäs normaalipappi ja normaalipapinrouva? Kuinka pitkä on normaalisaarna, ja kuinka pitkä on normaalitukkapölly kinkereillä? Miten kauas kuuluu normaalilukkarin laulu ja normaalivallesmannin kirous?

Kuta kauemmin näitä tutkimuksia jatketaan, sitä suuremmaksi kasvaa tiedonjanomme.

Kuinka suuri on normaalikahvipannu? Kuinka monta kuppia se vetää? Kuinka monta kuppia juo normaali-kahvitäti päivässä, ja kuinka monta sanaa ehtii hän kunkin kupin aikana puhua? Kuinka monta ryyppyä normaalijuoppo kaataa vuodessa ja kuinka punainen normaalijuopon nenä on?

Kaikki nämä seikat kaipaavat tutkimusta. Kaikista näistä asioista olisi mieltäkiinnittävää saada selko.

Kunhan vain eivät sen tekijät ennemmin loppuisi Kuinka monella lyönnillä takoo normaalisuutari naulan kengänpohjaan? Kuinka monta lautamiestä nukkuu normaalikäräjillä yhtä aikaa?

Paljon on tutkimista. Ja merkillistä on, että mitä enemmän saa tietää, sen suuremmaksi tulee tiedonhalu.

Sellaista se on aina.

Toistaiseksi saanemme kuitenkin tyytyä siihen, että saadaan tulkituksi ja määritellyksi suomalainen normaali-ihminen. Siinäkin lienee aluksi aikamoinen työ. On määriteltävä normaalinenä ja normaalivatsa, normaaliparta ja normaalikynnet.

Monta seikkaa on otettava huomioon.

Mutta joka sitten kaikki ne mitat ja säännöt täsmälleen täyttää, hänellä on syytä tuntea itsensä tyytyväiseksi.

Jään odottamaan tutkimuksen tuloksia.

Kun ne on julkaistu, ilmoitan sitten, missä suhteessa minä täytän normaalimitat.

Jollei mitään tällaista ilmoitusta näy, niin on lukijalla syytä päästää pieni osanottava huokaus puolestani.

Silloin en nimittäin ole täyttänyt normaalisuomalaisen vaatimuksia missään suhteessa — en yhdessäkään ainoassa suhteessa.

Kamalalta tuntuu ajatella sellaista mahdollisuutta, mutta voihan niinkin käydä... ellei komitea hyväntahtoisesti sattuisi valitsemaan juuri minua normaali-ihmiseksi. Mikä olisi kovin hauskaa.

Ei goliera buuhun noushe.

Turun torilla.

Sinä suurena kolerakesänä.

Pääryniä. Punapaitainen ryssä. Minä.

— A oshtaka härra hjuva päärona! Viishtoispenni kappala.

Viimeistä edellisen vuorokauden kuluessa oli Pietarissa todettu 113 koleratapausta.

— En osta.

— Miks et oshta? Oshta pois päärona! Ei ole kallis päärona! Viishtoispenni kappala, härra!

— En osta. Lääkärit sanovat...

— Leekari! Leekari! Mitä leekari sanovat?

— Sanovat, ettei nyt saa syödä pääryniä.

— Mikshei, mikshei?

Punapaitaisen silmät palavat.

— Sanovat, että niistä voi tulla kolera.

— Leekari! Ennen leekari sano, että joka aamu pidä päärona syödämän, niin sitten hjuva tulemat. A nyt sano, että tule goliera! Mishtä tulemas Härra, mishtä tulemas?

Arv. yleisöä alkaa keräytyä.

— Mishtä tulemas? Minä kysyn: mishtä tulema Vashtaka, härra!

— Päärynästä.

Kaupustelija arv. yleisölle:

— Minä kysyn: mishtä tulemas, a ei taida härra vashtata! Eikä taida vashtata leekari.

Sitten minulle:

— Päärona Venähellä kashvamas buussa korgiaila, liki daivashta. Ei goliera buuhun noushe! A jos ieibä loppu, a sitten tule goliera.

Ja nuolaistuaan huuliaan:

— Minä joka päivä kymmenen kappala pääronia syönyt, a ei vieläkä kondit pyshtys!

Uskoin.

Ja ostin.

Ja söin.

Enkä ole vieläkään sairastunut koleraan.

Pässi.

Ihminen vanhenee. Mikäpäs siinä. Vanheneehan hevonenkin, vaikka sillä on kaksi paria jalkoja päästäkseen vanhuutta pakoon.

Lähestyvän vanhuuden oireita kuuluu olevan, että alkaa nähdä unia lapsuutensa aikuisista tapauksista ja asioista. Unissa ja ihmisen unielämässä on oikeastaan paljon merkillistä. Kirjoitan ehkä joskus toisen kerran siitä laajemmin ja tieteellisemmin. Tällä kertaa kirjoitan vain pässistä.

Näin viime yönä unta siitä vanhasta pässistä, joka lapsuudessani oli meidän naapuritalossamme. En ole muistanut koko pässiä ainakaan viiteenkolmatta vuoteen, joten ei kumminkaan tässä tapauksessa pidä kutiaan se uniteoria, minkä mukaan unet johtuvat niistä kokemuksista tai ajatuksista, joita meillä on ollut edellisenä päivänä tai lähipäivinä sitä ennen.

Oli merkillistä, että tunsin unessa sen pässin oitis, vaikka minulla ei ole ollut kunnia tavata sitä lähemmä kolmeenkymmeneen vuoteen. Olen sittemmin aikojen kuluessa ja toimeni takia tullut tekemisiin monen kaksijalkaisen, rikkaan, upean, kuuluisan, oppineen tai muuten huomattavan pässin kanssa, joista en olisi voinut muutamia kuolemaksenikaan tuntea esimerkiksi noin vuoden päästä, tuskinpa seuraavalla viikollakaan, sillä suuren kaupungin väenvilinässä unohtuvat kerran nähdyt kasvot helposti ja nopeasti, etenkin jos on niin huono jälleentuntemisaisti kuin minulla, mutta sen naapurin pässin — päästäkseni taas kiinni asiaan — tunsin heti. Ja kuitenkin myöntää jokainen, joka on pässejä nähnyt, että niiden naamataulut ovat jokseenkin toistensa näköiset. Niin että naapurin pässin oli kai täytynyt tehdä minuun erikoisen syvän vaikutuksen.

Muistelmakuviini naapurin pässistä liittyvät pitkät kesäiset poutapäivät taivaanrannassa asuvine valkeine pilvilinnoineen, rattaiden ratina etäiseltä maantieltä, kukon kiekaus kesäpäivän-hiljaiselta kylältä, auki olevat kamarien akkunat, ja uudin, jonka ilmavirta on vetänyt akkunalaudan ulkopuolelle, äskenniitetyn heinän tuoksu perunamaan pientareita ja veljeni lakki, jonka omistajansa syystä taikka toisesta on jättänyt kaivonkannelle.

Kävelen siitä ohi avojaloin, kädet mahtavasti housuntaskuissa, sillä minulla on ensi kertoja ylläni housut, joissa on oikeat taskut, pitkän kärttämisen ja mankumisen jälkeen saadut. Pistän kaivonkannella olevan lakin päähäni, oman lakkini päälle kallelleen, ja kävelen edelleen mahtavana, kaksilakkisena, housuntaskuisena ja joutilaana, koetanpa vielä sylkäistäkin yhtä luontevasti kuin Simolan renki, miesten mies, joka kyntää vähän matkan päässä peltoa ja kohtelee kunnioittavia lähentymisyrityksiäni yli-ihmisen korkealla ja täydellisellä välinpitämättömyydellä.

Täällä on vanha saunamme, saunan takana viholaispensaita ja aita, ja aidan takana naapurin pässi.

Naapurin pässi on sekä pilkattu, vihattu että pelätty. Ennenkaikkea kuitenkin pelätty.

Sillä se puskee meitä poikia, jos vain pääsee kimppuumme, puskee niin että paikat paukkuvat.

Ennen se ei ollut puskenut. Se ei ollut edes osannut puskea, vaan juoksi aina meitä pakoon.

Mutta sitten me päätimme opettaa sen puskemaan, siinä kauniissa ja luvallisessa tarkoituksessa, että se puskisi naapurin vanhaa Sauna-Maijaa kun tämä kyykkii perunamaata kitkemässä.

Ryhdyimme siis täydentämään pässin kasvatusta, sillä mitäs pässillä, joka ei osaa puskea.

Ahdistimme sen johonkin aidannurkkaan, mistä se ei päässyt livistämään, ja rupesimme sitä sitten siinä härnäilemään ja päkkäilemään otsaan.

Naapurin pässi ei ollut mikään tyhmä oppilas, ainakaan pässiksi. Se oppi hyvin pian puskemaan, ja puski sitten opettajansa nurin.

Jotain sen pässin luonteessa oli kuitenkin vinossa. Se ei nimittäin puskenutkaan koskaan Sauna-Maijaa, niinkuin sen velvollisuus olisi ollut ja jota varten se nimenomaan oli kouluutettu, mutta meitä poikia puski se erityisellä innolla ja mielihyvällä, niin ettemme enää koskaan uskaltaneet mennä sen aitauksen sisäpuolelle, jossa naapurin pässi oli. Se oli suuri vahinko ja pettymys, sillä saman aidan sisäpuolella oli meidän muutamaan kiviraunioon rakentamamme ylpeä, kyynäränkorkuinen linnoituksemme.

Mutta tänään oli minulla jaloissani taskuniekkahousut ja päässäni kaksi lakkia. Sitäpaitsi oli pässi aivan aitauksen toisessa päässä ja seisoi selin minuun. Päätin siis uhallakin hyökätä linnoitukseen, jonka muurien takana olisin kyllä turvassa pässin hyökkäyksiltä.

Kiipesin vähin äänin yli aidan ja läksin juoksemaan linnoitusta kohti. Varmasti ennättäisin sinne, sillä pässi ei vieläkään huomannut minua. Juostessani huusin pässille ilkkuen "hei!" ja paransin vauhtia.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli pässikin liikkeellä.

Se läheni hirmumyrskyn vauhdilla. En ollut koskaan nähnyt sen juoksevan sillätavoin. Enkä minäkään ole koskaan juossut niin kovasti. Molemmat lakkini putosivat maahan, mutta toivoni, että pässi pysähtyisi purkamaan niille sisuaan, petti täydellisesti. Pässi ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Sitä enemmän kiinnitti se huomiota minuun.

Juoksin hurjistuneena, pitkä tukkani leuhkaen, mutta pässi juoksi vielä hurjistuneemmin. Aloin käsittää sen kamalan tosiasian, etten ehtisikään linnoitukseen ennen pässiä.

Sinne oli vielä ainakin viisi syltä, kun pässi ennätti kintereilleni. Kohottamani hätähuuto katkesi kesken, sillä juuri samassa sain takalistooni aika paukun. Onneksi oli tämä pässi sarveton. Lensin ilmassa sylen verran, ja auttoi pässi täten minua lähemmäksi päämaaliani, mutta vielä oli linnoitukseen pari kolme syltä, ja minä makasin vatsallani maassa. Kääntäessäni varovaisesti päätäni näin pässin seisovan aivan takanani, valmiina uuteen hyökkäykseen.

Älähdin ja ummistin silmäni, arvellen loppu olevan lähellä, mutta uutta paukkua ei kuulunutkaan. Maattuani siten muutaman minuutin ajattelin, että pässi on mahdollisesti antanut minulle anteeksi, ja kohosin polvilleni. Samassa sain hartioihini täräyksen, joka paiskasi minut jälleen vatsalleni.

Huomasin siitä, ettei pässi puske minua niinkauan kuin makaan pitkälläni, mutta on valmis uusiin väkivaltaisuuksiin heti, kun yritän nousemaan. Ei siis auttanut muuta kuin maata edelleen liikahtamatta, leuka maassa.

Päivä paistoi niskaani ja lakitonta päätäni. Kylällä vallitsi kesäpäivän hiljaisuus. Edessäni oli ruohikkoa, puoleksi kuloontunutta, ja joku voikukka, takanani seisoi pinkeäkoipinen pässi, pää kekallaan.

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä maannut. Ehkä viisi, ehkä viisitoista minuuttia. Jokatapauksessa tuntui se iankaikkisuudelta.

Vihdoin yritin lähteä ryömimään nelinkontin eteenpäin, mutta takaapäin tuli heti asianomaiseen ruumiinosaan sellainen puksu, että leukani loksahtivat vastakkain ja pääni painui jälleen pientareeseen.

Taas makasin siinä, pässin vahtimana. Minusta alkoi tuntua siltä, että me olisimme oikeastaan voineet jättää opettamatta tuon pässin puskemaan. Sitten alkoi tuntua siltä kuin kuolisin piakkoin nälkään. Tavaton nälkä hiukaisi äkkiä sisälmyksiäni. Pässi varmaankin vahtisi minua siihen saakka, kunnes oli sin kuollut nälkään.

Tämä ajatus täytti mieleni kauhulla. Aloin huutaa ja parkua minkä jaksoin.

— Mikä hätänä? kuului palvelustyttömme ääni saunan luota. — Hyvä isä, onko sinua mato pistänyt.

— Pässi! paruin minä. — Puskee!

— Kukas sen opetti puskemaan? huomautti palvelustyttö, kapusi aidan yli ja ajoi pässin tiehensä. Nöyryytettynä ja viheliäisenä hiivin minä hänen turvissaan takaisin kotipihan suojaan.

* * * * *

Viime yönä näin unta, että makasin maassa, takanani naapurin pässi, joka juuri oli puskenut minut kumoon. Unessakin huomasin, ettei tämä nyt oikeastaan ole laitapeliä, sillä olenhan minä aikuinen mies, jonka pitäisi helposti pitää puolensa tavalliselle maatiaispässille, mutta tosiasiana pysyi, että pässi oli voitolla. Huokasin ja tunsin hiukaisevaa nälkää.

Nousin ja yritin nelinkontin ryömiä eteenpäin. Pässi antoi puksun, ja minä heräsin siihen.

Näläntunne ei kadonnut herättyänikään. Muistin silloin, että olin eilen, lievän pahoinvoinnin johdosta, syönyt hyvin keveän päivällisen, enkä illallista ollenkaan.

Tämä näläntunne oli siis yli neljännesvuosisadan kuluttua herättänyt unessa eloon ammoin unohtuneen kohtauksen lapsuudestani. Varmaankin oli tuo pikkupojan nälänkuvitelma tavattoman voimakkaasti syöpynyt alitajuntaani, sillä olenhan minä sittemmin ollut monta kertaa paljon suuremmassa ja todellisemmassa nälässä.

Raskas velvollisuus.

— Vaikeaksihan se käy joskus velvollisuutensa täyttäminen virkamiehellekin, myönsi vanha viskaali, sytyttäen miettiväisenä sikariaan. — Sillä virkamies, myöskin poliisimies, on hänkin loppujen lopuksi vain ihminen... suoraan sanoen tavallinen, sanokaamme syntinen ihminen. Jolla myöskin on kurkku, niinkuin muillakin ihmisillä. Kurkku ja kieli, joka tietää eroittaa hyvän ja pahan. Mutta lait ja asetukset ovat kiivaat...

Vanha viskaali puhalsi pari savua ilmaan ja jatkoi:

— Siitä on jo vuosia. Olin siihen aikaan kaupunginviskaalina siinä ja siinä pikkukaupungissa.

Olimme eräänä päivänä tehneet väkijuomatakavarikon. Sitä oli — mitähän olisi ollut.. seitsemisenkymmentä pikkupulloa pirtua ja muutamia pulloja viskyä, sitä oikeata ja rehellistä tavaraa, jossa ei vilppiä ole.

Tuumitaan siinä ylikonstaapelin kanssa, että mitähän näille tavaroille olisi tehtävä. Minä lopuksi kirjoitan kuvernöörille ja kysyn.

Kuvernööri vastaa. Niin ja niin. Siihen katsoen ja koska ja kun niitä aineksia ei ole sen suurempaa määrää, niin kaatakaa maahan.

Minä sanon seuraavana päivänä pojille poliisikamarissa, että sellainen tuli kuvernöörin päätös. Vai niin, vastasivat pojat vähän verkalleen. Ylikonstaapeli Kurki sanoi, että on se sentään synti. Jumalanviljaahan se sekin on. Ja konstaapeli Nahunen mutisi, että voisihan se mennä maahan toistakin, luonnollisempaa tietä. Toisetkin poliisit lausuivat valittelunsa, mutta minä tiesin ja tunsin, että Kurki ja Nahunen olivat enimmän huolissaan. Tunsinhan minä laumani, etenkin kun se ei ollut sen suurempi.

Aivan niin, myönsin minä. Syntihän se on. Mutta se on nyt kuitenkin kuvernöörin päätös, jota on noudatettava. Älköön siis tämä synti tulko meidän päällemme, vaan kuvernöörin pään päälle.

— Niinpä niin, huokasi Nahunen. Kun on päätös, niin on päätös. Minkäpäs sille...

Minä katselin konstaapeleitani vakavasti ja sanoin sitten:

— Meidän on siis, esivallan palvelijoina, pantava esivallan päätös täytäntöön.

— Niin, mutisivat konstaapelit, katsoen surkutellen kamarin nurkassa sotilaallisissa riveissä seisovia pulloja.

— Mutta, lisäsin minä. — Ennenkuin me ryhdymme virkamme vaatimaan toimitukseen, täytyy meidän luonnollisesti olla varmasti vakuutetut siitä, että me todellakin teemme sitä, mitä meidän on käsketty tekemään.

Poliisit katselivat minua, päällikköään, epäröiden.

Otin nurkasta yhden viskypulloista ja sanoin.

— Tämä on kyllä viskypullon kuori, mutta voimmeko vaadittaessa vannoa, että sen sisällys myöskin on viskyä?

Kurki alkoi ilmeisesti kirkastua ja vastasi kiireesti?

— Kukas hitto sitä voi maistamatta vannoa?

— Siis täytyy meidän ensin hankkia siitä asiasta varmuus, sanoin minä. — Onko kenellä korkkiruuvia?

Minulle ojennettiin heti neljä korkkiruuvia. Poliiseita oli ympärilläni viisi.

Avasin korkin. Se heltisi miellyttävällä puksahduksella.

— Onkos täällä lähettyvillä juomalaseja?

Ei ole koskaan ravintolassa toimitettu lasia eteeni niin nopeasti.

Kaasin lasin täyteen ja maistoin.

— Minusta tämä on viskyä, sanoin sitten. — Mitäs ylikonstaapeli arvelee?

Kurki sipaisi suutaan kädenselällä, nosti lasin huulilleen ja otti pitkän siemauksen.

— Hm, sanoi hän sitten. — Kyllähän se on niinkuin viskyä...

Varmistuakseen asiasta otti hän vielä kulauksen ja arveli:

— Kaipa se sitä on.

Nahunen vilkaisi vuorostaan lasiin ja sitten minuun. Lasissa oli vain vähän pohjalla.

Kaasin lasin täyteen ja sanoin:

— No, Nahunen!

Nahusta ei tarvinnut käskeä kahteen kertaan. Hän kaatoi koko lasillisen paikalla kurkkuunsa. Se on ainoa kerta, milloin minä olen nähnyt kenenkään juovan niin suuren lasillisen raakaa viskyä yhdellä henkäyksellä, vieläpä edes suutansa muikistamatta.

— Joo, sanoi Nahunen. — Kiitoksia, herra viskaali!

Täytin taas lasin ja sanoin:

— No ottakaa nyt sitten te toisetkin.

Toiset saivat hekin osansa.

Viimein oli pullo tyhjä.

Kurki loi silmäyksen toisiin nurkassa oleviin viskypulloihin ja esitti epäilyksensä, että jospa niiden sisällys ei olekaan samaa kuin sen, jonka juuri olimme tarkastaneet. Mutta minä sanoin:

— Ei, kyllä meidän täytyy nyt uskoa.

— Jaa, jaa, myönsi Kurki vähän alakuloisesti.

— Mihinkäs ne nyt sitten kaadettaisiin? kysyin minä.

Tuumittiin sitä. Yksi ehdotti yhtä paikkaa, toinen toista.

Nahunen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, ehdotti torin nurkalla olevaa issikkain käymälää. Havaitsin ehdotuksen käytännölliseksi.

— Sittenpähän tulee sekin paikka desinfisioiduksi.

— Vaikka luonnollisempi olisi ollut toista tietä, mutisi kuitenkin Nahunen.

Ladottiin siitä kaikki pirtupullot ja kaikki täydet viskypullot suureen pyykkikoriin.

— Jos ylikonstaapeli ja Nahunen ottavat sitten korin ja lähtevät kanssani toimeenpanemaan kuvernöörin päätöstä.

Lähdettiin.

Tultiin asianomaiseen paikkaan.

— Annetaan mennä nuo pirtupullot ensin, sanoin minä, — sitten vasta viskypullot.

— Joo, siten jää parempi hajukin jäljelle, huomautti Kurki.

Ryhdyttiin desinfisioimaan. Tuli siinä basilleille kiire.

Vihdoin olivat kaikki pirtupullot tyhjennetyt.

Nyt oli viskypullojen vuoro.

Nahunen avasi ensimmäistä.

Se oli raskasta työtä. Näki sen. Korkkiruuvi "pränkkäsi", eikä korkki mitenkään tahtonut tulla ulos. Nahusen kädet vapisivat.

Tuli se kuitenkin viimein avatuksi. Nahunen käänsi pullon alassuin ja katseensa toisaanne. Hän ei voinut katsella, miten oivallinen, kallis visky valui sellaiseen paikkaan.

— Pul-pul-pul-pul..., pulputti pullo. Ylikonstaapelin rinnasta kohosi raskas huokaus.

Minäkin olin ihminen, vaikka olinkin kaupunginviskaali. Minullakin on sydän, vieläpä hyvä sydän. Minä en voinut kauempaa katsella tätä surullista näytelmää.

Kun ensimmäinen viskypullo oli tyhjä, sanoin minä miehilleni:

— Minun täytyy nyt lähteä asioilleni. Ylikonstaapeli ja Nahunen suorittavat täällä työn loppuun. Kirjoitan huomiseksi paperin valmiiksi, ja ylikonstaapeli ja Nahunen todistavat siihen ilmoitukseni, että kuvernöörin määräys on pantu täytäntöön.

— Juu, juu! vakuuttivat miehet kerkeästi. — Hyvästi, herra viskaali l

Seuraavana päivänä todistivat he todistettavansa, Vakavalla kädellä, otsa virallisissa rypyissä piirsivät he harakanvarpaansa paperin alalaitaan.

Viskaali lopetti kertomuksensa ja karisti tuhkan sikaristaan. Minä sanoin:

— Näinköhän ne todellakin tyhjensivät ne toiset pullot?

Viskaali hymähti.

— Kyllä varmaan. Mutta tyhjensivätkö he ne sinne, minne määrä oli, sitä en minä suinkaan ottaisi valalleni. Minusta haiskahti Nahusen henki viskylle vielä kaksi viikkoa jälkeenpäin. Mutta siitä asiasta ei koskaan puhuttu sen enempää. Sitäpaitsi oli raportti jo aikaa päiviä lähetetty oikeaksi todistettuna asianomaiseen paikkaan, niin ettei siitä ollut mitään puhumistakaan. Hm, sitä voi sattua joskus. Ihminen on ihminen...

Kunnankirjuri.

Tulipa tässä äskettäin muutaman kunnan ukoille laajassa Savonmaassa semmoinen tuuma soma, että pitäisi saada kunnalle kirjurikin oma.

Kun on kerran iso kunta ja kun ovat monet muutkin kunnat samanlaisen virkaherran hankkineet. Rahallahan niitä saa vaikka kuinka paljon. Ja sitä rahaa kun on.

Päätettiin siis asia, ja puheenjohtaja löi nuijan pöytään.

Sitten alettiin odottaa niitä hakemuksia. Ja niitä tuli. Eihän niitä nyt tosin niin maan mahdottomasti tullut, mutta tuli kumminkin. Tuli alle kymmenen, mutta tuli päälle viiden.

Olihan siinä varaa valita, kun hakijoissa oli yksi maisterikin, yksi suutarikin ja yksi henkikirjurikin. Niin että Ukkoloiden päätä alkoi vannehtia kysymys, "kuka tuohon leivän iäreen piästettäsj". Kun oli palkkaakin 600 mk. vuodessa.