Part 6
— Saanko nähdä jäsenkortit!
Läsnäolijat katselivat toisiinsa hämmästyneen näköisinä. Jäsenkortteja ei näet vielä oltu ehditty kirjoittaa.
Komisarjus:
— Pyydän läsnäolijoita hajaantumaan!
Nyt äkkäsi poliisimies minut:
— Ahaa! Sanomalehtimieskin! Nytpä oletkin pintehessä...
Hypähdin ylös ja heräsin.
Eräs tuttavuus.
Kamalasti tuulikin.
Postikonttorin kohdalla vihuri teki vikkelän yrityksen temmata lakin päästäni.
Minä olin kuitenkin vikkelämpi. Sain lakin kiinni juuri kun se yritti lähteä omille teilleen.
Postikonttorista tuleva ruskeapartainen herrasmies käsitti tämän liikkeeni tervehdykseksi ja kohotti kohteliaasti hattuaan.
Siitä alkoi tuttavuutemme.
Tiesin varmasti, ettei meitä oltu esitetty toisillemme, enkä siis tervehtinyt häntä, kun ruskeapartainen seuraavan kerran tuli kadulla vastaani. Mutta hän puolestaan nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.
Siitä lähtien tervehdimme toisiamme säännöllisesti.
Kerran istuin ravintolassa yksin. Nimittäin yksin pöydässäni. Yhtään vapaata pöytää ei ollut.
Ruskeapartainen astui sisään ja hänen katseensa harhaili etsien ympäri huonetta.
Äkättyään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tuli pöytääni.
Minä puolestani en erityisemmin ihastunut hänen tulostaan. Suoraan sanoen en voinut sietää häntä. Hänen ruskea piikkipartansa ärsytti minua, ja hänessä oli vahva annos tuota tympäisevää ylimielisyyttä, jota usein tapaa henkilöissä, jotka ovat keskinkertaisia älyltään ja joiden henkinen näköpiiri on rajoitettu keskinkertaisen ahtaalle. Mutta enhän tietysti voinut olla ottamatta häntä pöytääni ja osoittamatta hänelle tavallista kansalaisten välistä kohteliaisuutta.
Klo 12:n aikaan yöllä esitti hän lähempää tuttavuutta, "koska jo olemme siksikin vanhat tuttavat".
Hänen etunimensä on Werner. Asiain näin kehityttyä en tietenkään kehdannut kysyä hänen sukunimeään.
Kello puoli yhden aikaan alkoi hän loilotella, häpäisten siten pöytämme ja saattaen minut tukalaan asemaan. Itse oli hän päässyt siihen onnelliseen tilaan, jossa ei mikään häpeäminen tule kysymykseen.
Kello yhden aikaan oli poistuttava. Hän antoi minun maksaa koko laskun, vippasi minulta vielä viitosen — viimeisen viitoseni — ja vaihtoi sateenvarjoni, uuden, hyvän sateenvarjoni, omaan vanhaan rämäänsä, joka näytti siltä kuin olisivat syntiset esivanhempamme vedenpaisumuksen alkaessa etsineet sen alta suojaa.
Tätä harmillista vaihdosta en havainnut ennenkuin kotonani, mitä seikkaa asuintoverini sittemmin käytti tukemaan väitöstään, että minä sanottuna iltana olisin muka nauttinut liikaa.
Kahden viikon kuluttua tuli ruskeapartainen pyytämään minua asettajaksi 450 markan suuruiseen vekseliin.
Koetin heikosti taistella vastaan, mutta minussa ei ollut tarpeeksi miehuutta.
Tahtomatta tehdä vaatimatonta kertomustani jännittävämmäksi ja pitemmäksi, kertomalla kaikki tuon vekselin vaiheet, totean tässä vain yksinkertaisesti, että sitä "lyhennettiin" niin hyvällä menestyksellä, että minä kerran parin vuoden kuluttua matkoilta palattuani sain lunastaa erään protestiin menneen 575 mkn suuruisen paperin, jossa oli hyväksyjänä asioitsija Werner Kaustila ja asettajana allekirjoittanut.
Mitä tämä tapaus vaikutti nimeni kaikuun pankkiiripiireissä, sen tulin kokemaan, yrittäessäni myydä erästä paperia pari viikkoa myöhemmin.
Tuttavani Werner Kaustila on nyttemmin avannut kiinteimistöjen välitystoimiston eikä enää tarvitse apuvekseleitä.
Eilen tuli hän vastaani kadulla.
Hän ei tuntenut minua.
Tuskinpa hän tuntee minua tämänkään luettuaan.
Eräs toinen tuttavuus.
— Minä sitä oon sillä lihakaupan alalla...
Kuopiolainen mätäkuun aurinko lämmitti meidän paljaita selkiämme, ja uimalaitoksen portailla huuhtelivat pienet laineet varpaitamme.
Käännyin päin naapuriini, jonka kanssa en vielä ollut sanaakaan vaihtanut, ja joka nyt odottamatta oli itsensä esittänyt alussa olevilla sanoilla.
Epäilin, että eihän se vain minua paistikseen katselle.
Todellakin oli hänen katseessaan jotain, joka sanoi melkein samaa kuin:
— Tuosta kannattaisi maksaa 1 mk. 10 p. kilo.
Mutta pitihän sitä jotain vastata hänen esittelyynsä, ja minä sanoin että:
— Vai niin!
Hän oli lyhyehkö, nuorehko, turpeahko, ja ylimalkaan teki sen vaikutuksen, että oli puhunut totta ilmoittaessaan ammattinsa.
Katseli sitten syvämietteisenä ukkovarpaitaan, joiden kynnet olivat kummallisesti käyristyneet, ja lisäsi:
— Ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa lapsena tienuulle lähin.
— Vai niin.
— Mutt sitten onnisti, vaikka ensin olin vaan tavallisena renkinä.
— Hm.
Sitten pitkähkö äänettömyys. Heittäydyin veteen.
Vähän ajan kuluttua porskutteli hän huohottaen ja vettä puhallellen lähelläni. Keskustelu jatkui:
— Joko sitä on teillä — puh! — sitä vaimoo?
— Ei..
— Ei oo mullakaan — puh!
Ja vähän ajan perästä:
— Vaikka voishan se olla — puh! — mukava olemassa...
— Oojah!
— Mutta tuloo huusholli helpommaksi — puh! — kun ei oo vaimoo...
— Hm.
Olimme päässeet uimalaitoksen edustalla olevalle lepoaidalle, ja kömmimme sille. Uimakoululaiset harjoittelivat hyppyjä ja loiskahtelivat veteen niin, että roiskui ja räiskyi.
— Joko sitä on teillä minkäverran sitä ikää?
— Johan sitä. Entäs teillä? kysyin kohteliaisuuden vuoksi.
— Siinä oon neljissäkymmenissä... ja rahoja on pankissa... eikä velekaa kellekään.
— Hm... onhan se mukava!
— No, onhan se —. Vaikka ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa läksin. Vaan nyt kun oon joutunut sille lihakaupan alalle, niin ei oo mistään puutosta.
Paussi. Ja sitten:
— Mikä sitä työ ootta?
— Enpähän paljon mitään. Ilmanaikojaan vaan matkustavainen...
— Niin, onhan sitä kesällä kaikenlaista kulukijaa. Mikä teillä on virkana?
— Eipä paljon mikään...
— Ette taija olla insnyöri?
— Enhän minä insinööri... Muuten vain vähän kirjottelen...
— Niin, jotta romaaneja —. Työ ootte sitten niitä kirjaltajia!
— Hm, no sinne päin.
Paussi. Sitten miettiväisesti:
Vai ei sitä vielä teilläkään oo sitä vaimoo!
Olimme uineet takaisin ja pukeutuneet. Vartijatar tuli sanomaan, että jos jouduttautuisimme — alkaa naisten tunti.
Erosimme hyvinä ystävinä, lihakauppias ja minä.
Parturissa.
Olen vihannut O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristia hra Carlsonia täysi-ikäisen ja terveen miehen voimakkaalla vihalla.
En ole vihannut häntä luihusti ja peitetysti, pelkurimaisen koulupojan vihalla opettajaansa vastaan, vaan julkisesti ja häikäilemättömästi, koettaen kaikin mokomin antaa juuri hra Carlsonille itselleen jonkinmoisen aavistuksen vihani pohjattomista syvyyksistä.
Olen vihannut häntä kokonaisen vuoden.
Viime syksynä menin eräänä iltapäivänä parturiin.
— Minulla oli kiire.
Piti nimittäin lähteä matkalle.
Käytettävissä oleva aikani junan lähtöön saakka oli tarkoin laskettu.
Kokemuksesta tiesin, että hoviparturini käytti leukani ajelemiseen seitsemän minuuttia.
Mahdollisen haavan paikkaamiseen olin varannut yhden minuutin ja rahan vaihtamiseen toisen. Se nyt oli ainakin runsaasti laskettu. Kaikkiaan siis yhdeksän minuuttia. Lukuunottamatta matkaan asemalle kuluvaa kuutta minuuttia jäi odotusaikaa parturissa samoin kuusi minuuttia, joihin tietysti, jos parturi suoriutuisi koko jutusta seitsemässä minuutissa, hänen menoarviossaan olevat ylimääräiset kaksi minuuttia saattoi lisätä.
Astuessani sisään parturitupaan hengähdin helpotuksesta, isillä; parturia lukuunottamatta oli siellä ainoastaan O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristi.
Hänen tukkansa oli jo leikattu ja parturi saippuoi toiseen kertaan hänen, leukaansa.
Jälkiajelu kaikkine siihen, kuuluvine toimenpiteineen veisi noin kolme minuuttia.
Istahdin odottamaan, selaillen hajamielisenä puolen vuoden vanhoja, repaleisia ja arveluttavan likaisia ruotsalaisia pilalehtiä.
Neljän minuutin kuluttua katsahdin ylös.
Hra Carlson istui yhä edelleen parranajotuolissa. Parturi oli antanut hänelle käsipeilin, jonka avulla hän näytti uutterasti tutustelevan näppyläisen, punertavan naamansa yksityiskohtiin.
Heitin lehdet viereiselle tuolille, rykäsin ja siirsin tuoliani hieman taaksepäin.
Hra Carlson rypisti kulmakarvojaan ja huomautti parturille, ettei hänen vasen viiksensä ollut aivan yhtä tylppä kuin oikea.
Parturi kiiruhti saksiaan liputellen korjaamaan tämän epäkohdan.
Taas katseli hra Carlson kasvojaan ainakin minuutin ajan. Sitten käski hän puuteroida ne.
Parturi puuteroi. Olin odottanut viisi minuuttia, Tunsin sisässäni omituista kuumennusta.
Nousin ylös, kumarsin hra Carlsonille, pyysin anteeksi ja kysyin nöyrällä, mahdollisimman makealla äänellä, eikö hän voisi luovuttaa paikkaansa minulle. Minulla olisi nimittäin niin kovin kiire...
Hra Carlson lupsautti kuvaani suuressa peilissä kymmenesosasekunnin pituisen katseen tahmaisista mulkosilmistään, mutta muuten ei yksikään lihas hänen kasvoillaan värähtänyt!
Tuijotettuaan vielä parikymmentä sekuntia kuvaansa käsipeilissä käski hän parturin lyhentää hiukan, hyvin hiukan viiksiä nenän alta.
Tunsin punastuvani selkäpiitä myöten, vaivuin istumaan tuolilleni ja tuijotin hra Carlsonin paksuun niskaan.
Aloin vihata hra Carlsonia. Ensi kerran eläissäni aloin tuntea todellista, leppymätöntä vihaa.
En nähnyt mitään muuta kuin hänen niskansa.
Siinä oleva poimu laajeni silmissäni makkaran paksuiseksi, sitten käsivarren paksuiseksi, sitten reiden paksuiseksi..
Hra Carlson käski panna viiksiinsä vahaa.
Kun se oli tapahtunut, tuijotti hän vielä hetkisen käsipeiliin, antoi sen sitten parturille, otti pesupöydän reunalta kauluksensa ja alkoi, yhä edelleen istuen parranajotuolissa, raskaasti hengittäen kiinnittää sitä kaulaansa?
Niskanappi putosi lattialle.
Mutisten kirouksen kumartui hän ähkyen hapuilemaan sitä, mutta tuolilta hän ei noussut.
Parturi löysi napin ja ojensi sen hänelle.
En ajatellut mitään. En voinut ajatella mitään. Tylsistyneenä tuijotin, vain hra Carlsonin niskaan. Jonkinlainen vaistomainen tunto minulla sentään oli, että voisin murhata hra Carlsonin.
Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kauan aikaa vielä kului, ennenkuin hra Carlson oli saanut kauluksensa kiinni ja noussut tuolilta. Ei myöskään siitä, kuinka kauan parturi auttoi päällystakkia hänen ylleen. Olin jonkinlaisessa horrostilassa.
— Olkaa hyvä!
Havahduin ja siirryin istumaan parranajotuoliin.
Se oli vielä lämmin. Se tuntui oikein polttavan.
Silloin muistin jotain. Sydämeni lienee joksikin aikaa pysähtynyt.
Katsoin kelloon. Junan lähtöön oli kahdeksan minuuttia. Siis kaksi minuuttia parturin käytettäväksi.
Ilmoitin sen parturille, ja hän näytti huolestuvan, alkaen suurella kiireellä saippuoida leukaani.
Tein sen huomion, että parranajokin voidaan tarpeen vaatiessa suorittaa melkoista lyhyemmässä ajassa kuin mikä siihen tavallisesti käytetään.
Parturi yritti toimittaa jälkiajelunkin. Sekunnissa ehti hän saippuoida uudelleen kasvoni.
Sysäsin hänet luotani, syöksähdin ylös, pyyhkäsin saippuavaahdon pyyhinliinaan, jonka heitin lattialle ja juoksin ulos, temmaten ohimennessäni päällystakin ja hatun naulasta.
Kun ajuri pysähtyi aseman eteen, vihelsi juna.
Se ei oikeastaan ollut enää kovin suuri yllätys minulle. Mutta erittäin harmillinen juttu se joka tapauksessa oli.
Poliisi astui määräperäisin askelin alas aseman rapuilta ja käski minun pyyhkiä saippuavaahdon korvistani.
Vannoin kostavani hra Carlsonille.
Pian olin selvillä siitä, että hän kävi kahdesti viikossa parturissa. Keskiviikkona klo 6:n ja 7:n välillä ja lauantaina klo 3:n ja 4:n välillä.
Seuraavana keskiviikkona läksin klo 6 aikaan illalla vaanimaan parturini edustalle.
Klo 6,20 näin hra Carlsonin tulevan pitkin katua liikkeestään päin.
Seisoin oviaukossa — parturin ovi on muurin syvennyksessä, kynnys ulkopuolella — kunnes hra Carlson oli päässyt aivan lähelle.
Silloin astuin sisään.
Hra Carlson astui sisään kolme sekuntia myöhemmin.
Minun edelläni ei ollut ketään, mutta hra Carlson sai odottaa lähes tunnin.
Noudatin häneltä itseltään oppimaani menettelytapaa, täydentäen sitä useilla omilla keksinnöilläni, jotka osottautuivat erinomaisesti aikaahaaskaaviksi.
Poistuessani vilkasin hra Carlsoniin.
Hän oli tulipunainen. Tummanpunainen olisi ehkä parempi sana.
Lauantaina kävi samalla tavalla.
Astuin sisään kaksi sekuntia ennen hra Carlsonia.
Puolen tunnin, kuluttua nousi hra Carlson ylös ja sanoi parturille tulevansa vähän myöhemmin takaisin.
Olin aikonut leikkauttaa tukkani, mutta muutin nyt suunnitelmaani. Tyydyin vain parran ajoon, maksoin ja läksin.
Seisahduin odottelemaan viereisen korutavarakaupan akkunan eteen.
Hra Carlson palasi takaisin puolen tunnin kuluttua.
— Odottaessani oli minulle tullut vilu, mutta minä vihasin hra Carlsonia.
Astuin jälleen sisään parturiin silmänräpäystä ennen kuin hra Carlson.
Sanoin parturille huomanneeni, että tukkani kaipaisi hieman lyhentämistä.
Istuessani jälleen suuren peilin edessä näin, hra Carlsonin ilmeestä, että hän vihasi minua.
— Odotahan, poikaseni, ajattelin minä. Tämä on vasta alkua.
Hra Carlson sai odottaa jälleen tunnin.
Kidutettuani tällä tavoin hra Carlsonia kolme viikkoa, sain seuraavana keskiviikkoiltana suureksi suuttumuksekseni odottaa häntä turhaan.
Vihdoin sain selville, että hän oli muuttanut parturiaikojaan. Myöskin sain uudet ajat selville.
Kun hra Carlson pääsi tyrmistyksekseen perille keksinnöstäni, katosi hän kokonaan.
Kaikesta päättäen oli hän muuttanut parturia.
Olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut. Se ei enää ollut rehellistä peliä.
Siinä osassa kaupunkia ei ollut muuta parturia kuin se, jonka liikehuoneessa taistelumme oli käyty.
Hän kävi siis kirottuine, näppyläisine leukoineen kokonaan toisissa kaupunginosissa.
Mutta minä olin vannonut kostavani hra Carlsonille. Sammumaton vihani antoi minulle voimia ja sitkeyttä, ja oveluuteni kehittyi viikko viikolta.
Kahden viikon kuluttua oli hra Carlson taas kierroksessa. Seuraavalla viikolla olivat hänen määräaikansa selvillä.
Hän oli jälleen satimessa.
Sen jälkeen olen vainonnut hra Carlsonia kuin metsän otusta, järkähtämättömästi ja säälimättömästi.
Ei ole yhtään parturia, jossa emme olisi käyneet.
Vihdoin hra Carlson alistui kohtaloonsa ja antautui.
Käytämme jälleen vanhaa parturiamme, jossa hra Carlson taas, kuten menneinäkin aikoina, käy klo 6:n ja 7:n välillä keskiviikkoisin ja klo 3:n ja 4:n välillä lauantaisin.
Hän tulee aina paksu kirja kainalossa. Viimeksi on hän lukenut "Montekriston kreiviä".
Olen laskenut, että hän on minun tähteni jo menettänyt yhteensä 52 tuntia.
Tämän tuloksen saavuttaakseni olen minä, tunnit ja neljännestunnit yhteenlaskettuina, menettänyt ainakin pari viikkoa.
Mutta minun aikani ei olekaan niin kallista kuin hra Carlsonin aika. Hyvään ja kauniiseen ja oikeaan tarkoitukseen liikenee sitä kernaasti muutama kuukausi.
Tai vaikkapa vuosikin.
Muotihulluus.
Ihmiset ovat tulleet niin epäuskoisiksi tähän maailman aikaan, etteivät ne aina tahdo oikein uskoa esim. kaikkea, mitä minä kirjoitan.
Vaikka minä ainakin omasta mielestäni olen kuitenkin niinsanoakseni lihaksi tullut totuus (ja lihamäärän mukaan laskettuna yksi ihmiskunnan suurimpia totuuksia).
Tämän epäuskoisuuden syitä ja syntyjä syviä en tahdo tässä ryhtyä punnitsemaan. Totean vain yksinkertaisesti, että niin on asianlaita.
Ja kun asianlaita kerran niin on, niin ei minulla ole suuriakaan toiveita siitä, että tähän kirjoitelmaani sisältyvä kertomus tulee uskotuksi laajoissa kansankerroksissa.
Mutta minkäs minä sille voin.
Eikä tämä sitäpaitsi olekaan kirjoitettu epäuskoisia varten, vaan sellaisille, jotka jaksavat uskoa sellaisetkin tapahtumat, jotka päältänähden näyttävät hieman merkillisiltä.
Alkaakseni alusta, niin pyydän saada lausua julki otaksuman, että kunnioitettu lukijani on tullut kiinnittäneeksi huomiotansa viime aikoina kaikissa lehdissä näkyneisiin uutisiin hännättömistä kissoista.
Ensimmäinen uutinen siitä vaikutti hieman yllättävästi.
Hännätön kissa — sehän on melkein samanlainen käsite kuin esim. langaton sähköitys.
Mutta niinkuin aikoinaan uskomattomalta tuntuva uutinen langattomasta sähköityksestä sittemmin osoittautui todeksi, niin myöskin setvisi pian, ettei puhe hännättömistä kissoista ollut perätöntä lorua.
Ensin niitä ilmoitettiin olevan jossain Vaasan tienoilla.
Asia katsottiin niin merkitykselliseksi, että Helsingistä käsin pantiin alulle — tai ainakin kehoitettiin panemaan alulle — oikein tieteelliseen tapaan järjestetty tutkimus noista vaillinaisista kissoista ja heidän ominaisuuksistaan.
Hännättömistä koirista ei kukaan välitä mitään. Kaduillamme juoksentelee koiria, joilla hännän paikalla ei ole edes tynkääkään, mutta joita ei kukaan ole näkevinäänkään, puhumattakaan siitä, että tiedemiehet ryhtyisivät suurennuslaseilla tutkimaan asianomaista kohtaa niiden ruumiista.
Mutta muutaman rivin pikku-uutinen hännättömistä kissoista sai kohta aikaan melkoisen humun.
Tästä päättäen on siis kissan häntä paljon huomattavampi, tärkeämpi ja arvokkaampi ilmiö luomakunnassa kuin koiran huiskutin.
Kun koko kansan silmät olivat odottavina kääntyneet Pohjanmaalle päin, heräsivät Suomen muutkin maakunnat valvomaan oikeuksiaan.
Hämeestä, Uudeltamaalta, Savosta — eri tahoilta maata kajahti huuto:
— Täällä on myöskin hännättömiä kissoja!
Syntynyt on melkein yhtä kova kilpailu kuin aikoinaan niinsanotuista "mammuttipumpuista".
Hännättömät kissat ovat äkkiä tulleet muotiin. Hännälliset ovat lyödyt laudalta ja häpeävät syvästi häntäänsä.
Ja nyt alkaa kertomuksemme.
Eräässä talossa Venäjänkirkkokadun varrella on kaksi mustan ja harmaan kirjavaa kissaa.
Ne ovat kaikin puolin asiallisia vanhanaikaisia häntäniekkoja kissoja, hienompaa sukupuolta molemmat.
Mitä ikään tulee, niin ovat ne siinä kultaisessa keski-iässä. Molemmat ovat ulkonaisen vaelluksensa puolesta verrattain nuhteettomat, siisteyttä harrastavia ja virkatoimessaan hiiri- ja rottapoliiseina tarmokkaita ovat myös kumpikin.
Viikko takaperin istui talon emäntä keittiössään, lukien parille vierailemassa olevalle kahvitantille sanomalehdestä uutisia hännättömistä kissoista.
Luetun johdosta virisi keskustelu, jossa muorit olivat sitä mieltä, että hännättömät kissat olivat ilmeisesti tulemassa muotiin, ja talon emäntä leikillään toivoi:
— Kun olisivat nuo meidänkin kissat hännättömiä!
Kissat lieruilivat hännät pystyssä siinä ympäristöllä muorien juttua kuunnellen. Kukaan ei tullut kiinnittäneeksi niihin mitään huomiota, mutta jos joku olisi sen tehnyt, olisi hän huomannut, että kissat kulkivat koko loppuillan häntä koipien välissä huoneesta toiseen syvissä mietteissä.
Silloin tällöin kissat kuitenkin heilauttivat häntänsä esille ja katselivat sitä vihaisesti.
Seuraavana aamuna kuuli emäntä keittiön oven takaa surkeata naukumista ja raapimista.
Hän meni avaamaan.
Ja...
En tiedä, uskallanko kertoa. Ainakin on heikkohermoisen lukijan parasta lopettaa tähän.
Niin, emäntä avasi oven.
Sisään tuli toinen hänen rakkaista kissoistaan peräti viheliäisen näköisenä, mutta ylpeä, voitonriemuinen katse kissansilmissään.
Sillä ei enää ollut häntää!
Hännän paikalla oli vain verinen tynkä...
Emäntä oli tietysti pyörtyä.
Kun hän siitä sitten vähän tointui, toimitti hän hännäntyngän sidotuksi.
Sinä päivänä ei talossa ollut ylpeämpää henkilöä kuin se hännätön kissa. Aina se vain näytteli itseään ja pyörähteli ihmisten edessä. Nimittäin milloin ei seisonut peilin edessä ihailemassa itseään.
Mutta toinen kissa oli kuin tulisilla hiilillä. Se istui koko aamupäivän keittiön pimeimmässä sopessa kärsien kateuden kaikkia tuskia ja kiroillen hiljaa häntäänsä.
Puolenpäivän aikaan alkoi se raappia ovea ja pyrkiä ulos.
Palvelustyttö avasi oven ja hännäkäs kissa livahti pihalle.
Mutta emännän olivat vallanneet pahat aavistukset. Nähdessään kissansa juoksevan häntä pystyssä pihan poikki kadulle kiiruhti emäntä perässä.
Kadulle tultuaan katseli hän hetken aikaa turhaan ympärilleen, mutta havaitsi sitten kissansa istuvan jonkun matkan päässä raitiotien vieressä — häntä kiskolla...
Se odotti siinä vapisten raitiotievaunua, joka jyristen kääntyi juuri Humalistonkadun kulmasta.
* * * * *
Emäntä ehti hädintuskin pelastaa kissansa, mutta viimemainittu ei siitä näyttänyt olevan ensinkään kiitollinen.
Hännättömän kissan hännäntynkä on nyttemmin täysin parantunut, ja mainittu kissa on epäilemättä onnellisin olento Turun kaupungissa.
Mutta hännäkäs kissa, jonka epäonnistuneesta yrityksestä edellä kerroin, on tämän kaupungin onnettomin olento.
Sitä täytyy nyt alituiseen pitää silmällä. Kun ukko liiterissä hakkaa halkoja, koettaa se tupata häntänsä pölkylle, milloin taas yrittää pistää sen oven rakoon.
Emäntä, on alkanut lopuksi arvella, että paras lienee viedä kissa eläinlääkärille ja pyytää tätä toimittamaan hännän leikkaus.
Olen tahtonut kertoa tämän todenmukaisen, surkuteltavan ajankuvan osoitukseksi siitä, miten muotihulluus on levenemässä yhä laajempiin kerroksiin.
Taistelunhaluinen Tiitinen.
Itsellinen Julius Tiitinen, Suonenjoen pitäjästä, on joutunut erimielisyyksiin Kymi-osakeyhtiön kanssa.
Kansalainen Tiitinen on nimittäin vakuutettu siitä, että tila nro 12 Suonenjoen pitäjän Tyyrinmäen kylässä kuuluu oikeastaan vanhastaan hänelle eikä yhtiölle, joka sitä nykyjään hallitsee ja vallitsee. Tämän johdosta hra Tiitinen, jonka mieleen hallitusvallan voima ja mahti — tietenkin monien viimeaikaisten tapahtumien nojalla — erinäisten oikeudellisten kysymysten ratkaisussa on tehnyt valtavan vaikutuksen, on nyttemmin kääntynyt hänen ylhäisyytensä Suomenmaan kenraalikuvernöörin, yleisesikunnan kenraaliluutnantin Frans Albert Aleksandrovitsh Seynin puoleen anomuksella, jossa hän pyytää tätä määräämään yhtiön luovuttamaan tilan hänelle.
Jostakin syystä — luultavasti entisten kokemustensa perustuksella — epäilee edellämainittu Julius Tiitinen kuitenkin, ettei yhtiö ehkä sittenkään olisi halukas luopumaan tilasta.
Miten olisi asia silloin ratkaistavissa?
Siihen vastaa useinmainittu Julius Tiitinen anomuskirjelmässään seuraavasti:
"Eli jos yhtiö ei luovuta kauppasummalla takaisin, niin pyydän jos Teidän Ylhäisyytenne määräis kaksintaistelun minun ja Kymi-yhtiön kanssa että yhtiö valitsisi yhden isännistänsä, minä totuuten ja vanhan perintöoikeuden puolesta olen valmis panemaan vereni ja henkeni alttiiksi, jos Teidän Ylhäisyydenne määräis pistintaistelun eikä ampuma-taistelua. Sillä käännyn Teidän ylhäisyydenne puoleen, joka olette koko Suomenmaan isä, tuki ja turva ja Jumala varjelkoon Teidän ylhäisyyttänne, suurivaltainen Herra Genraalikuvernööri."
Siinä on nyt kerrankin selvä ja rehti ehdotus. Vieläpä aseiden laatukin on kaikkea inhimillistä viisautta ja varovaisuutta noudattaen määritelty. Sillä mikäpä niitä nykyaikaisia ampuma-aseita tietää. Voisihan rikas yhtiö väärää asiaansa puolustaessaan varustaa edustajansa esimerkiksi Kruppin kanuunalla, ja silloin kävisi vanhalla suustaladattavalla haulipyssyllään asestetulle Julius Tiitiselle hullusti.
Mutta pistin kouraan sekä tirehtöörille että Tiitiselle, niin molemmat ovat varustustensa puolesta tasaväkiset. Sekundanteiksi voidaan viran puolesi määrätä nimismies, poliisikonstaapeli, lukkari ja lautamies. Lääkärinä toimikoon kirkonkylän apteekkari.
Sitten mennään sinne Katajikkokankaalle kruununmakasiinin taakse, tirehtööri ja Tiitisen Juljus käärivät hihansa ylös, sylkevät kouriinsa, tarttuvat pistimiinsä ja alkavat sohia toisiaan.
Kenraalikuvernöörin kanslia on ottanut vielämainitun Julius Tiitisen ehdotuksen harkittavakseen ja vaatinut Kuopion läänin kuvernöörin lausuntoa asiasta sekä samalla ilmoitusta puheenaolevan Julius Tiitisen mielentilasta.
Se jälkimäistä seikkaa koskeva kysely on tietysti aivan joutava ja turhanpäiten loukkaava. Ei tämä Tiitisen Juljus sen hullumpi ole kuin monet muutkaan, jotka viime aikoina ovat kääntyneet "Suomenmaan isän, tuen ja turvan" puoleen, saadakseen sieltä apua suomalaista oikeutta vastaan, ja joiden anomuskirjelmäin johdosta virastot on pantu suurella kiireellä selityksiä laatimaan ja virkamiehet kuvernööreistä poliisikonstaapeleihin asti hyppäämään ja hääräämään, niin että selät höyryävät.