Part 2

Ei ne mitään meinaa ne paastot. Eikä pitkä tukka. Eikä pitkä parta. Eikä kuhniminen. Eikä paljon mikään.

Viipurin pamaus.

Birger Jaarlin retki lujitti Ruotsin vallan Kymijokeen asti, mutta rajan takana pitivät karjalaiset ja nowgorodilaiset, joilla ei ollut paljon minkäänlaista käsitystä katekismuksen ja muiden oppikirjojen määräyksistä, pahaa elämää, häiriten sillä Ruotsin valtakunnan hiljaisia ja uskollisia alamaisia.

Valtakunnan marski Torgils Knuutinpoika senvuoksi vihdoin sanoi, että hän lähtee Viipuriin.

Viipurissa ei tullut mitään tappelua. Päinvastoin: kaikki kävi hyvin hauskasti ja sovinnossa.

Vesteroosin piispa Pietari Elavi kastoi karjalaisia taidolla ja kätevyydellä, sillä aikaa kun Torgils-herra rakensi linnaa.

* * * * *

Oli kaunis, aurinkoinen päivä.

Hiljaa loiskuivat vilpoiset laineet Viipurin lahden rantamia vastaan.

Linnut lauloivat Monrepoossa.

Kolikkoinmäen rinteellä rähisivät äsken kastetut karjalaiskakarat kaikenlaisista perheistä.

* * * * *

Linnanrakennuksella oli tällä haavaa hiljaista.

Muurarit kaatoivat kahvia sukanvarteen pistetyistä pulloista pieniin kivikuppeihin ja kastoivat kahviin Punasenlähteentorin kojuista ostamaansa viipurinrinkeliä.

Erään vallisarven nurkalla istuivat Torgils Knuutinpoika ja Pietari Elavi, pelaten n.s. ”Viipurin pamausta”, joka uusi peli oli äkkiä tullut hyvin suosituksi Viipurin tienoilla ja levinnyt matalista majoista aina ylimysten asunnoille.

Peli oli oikeastaan verrattain yksinkertaista. Piispa vuoli kaksi samannäköistä tikkua, pitemmän ja lyhemmän, ja otti ne kouraansa niin että vain toiset päät olivat näkyvissä rinnakkain ja yhtä paljon.

— Jos herra marski sitten taas nykäisisi! sanoi hän odottavasti myhäillen.

Marski tuumi kotvasen aikaa. Hän oli saanut kaksi ankaraa "Viipurin pamausta" peräkkäin ja tunsi piispan voimakkaan kämmenen kosketuksen vielä mojovan ruumiissaan.

Vihdoin, kun eivät tikut hänen tuijottamisestaan huolimatta suostuneet ilmaisemaan, kumpi niistä oli pitempi, kumpi lyhempi, hän ummisti silmänsä ja tempasi umpimähkää sen tikuista, joka hänen hyppysiinsä osui.

— Lyhempi riemuitsi piispa, avaten kouransa ja näyttäen käteensä jäänyttä pitempää tikkua.

Mahtava marski huokasi, asettui kontalleen vallin reunamalle ja odotti huulet tiukasti yhteen puserrettuina 'Viipurin pamausta'.

Piispa ei pitänyt mitään kiirettä, vaan kääri hiljalleen, Te Deumia vihellellen, kauhtanansa oikeata hihaa ylös. Sitten loi hän silmäyksen marskin reheviin istuimiin, sylkäisi kouraansa ja läimäytti äkkiä hirmuisen iskun tähän yleensä halveksittuun ruumiinosaan.

Tämä oli niin sanottu ”Viipurin pamaus”.

Jos marski olisi vetänyt pitemmän tikun, olisi hänellä ollut oikeus antaa piispalle samanlainen pamaus, ja voimme pitää varmana, ettei hän silloin olisi säästänyt jäntevän käsivartensa voimia.

Läimäyksen kaiun vielä kiiriskellessä ympäristössä nousi marski seisoalleen, hieroskellen ja hiljaa sadatellen sitä paikkaa, johon hän nyt oli saanut kolmannen pamauksen.

— Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse istua? kysyi piispa imelästi hymyillen.

— _Ei kiitos!_ sanoi marski kiukkuisesti. — En ymmärrä, miksi minulla tänään on niin kirotun huono onni. Olen saanut kolme paukkua ja te ette yhtään.

— Pyhimykset suojelevat... alotti piispa hartaasti.

— Teidän pyhyytenne lihavaa takapuolta! keskeytti marski kärsimättömästi. — Niillä ei tunnu olevan parempaa tekemistä tänään, lisäsi hän äkeästi.

Lepohetki oli lopussa ja Viipurin linnanrakennuksella vallitsi taas työn touhu.

Tavarajunassa.

1.

Läksimme Sortavalan asemalta pohjoiseen päin tavarajunassa: setäni, toverini ja minä.

Oli jo ilta. Kuuma päivä oli viilenemässä koleahkoksi yöksi, joka oli meistä varsin mieluista. Setäni toivoi, että kylmyys vaikuttaisi virvoittavasti ja supistavasti hänen olemukseensa, jonka hän väitti olevan niin paisuksissa koko päivän kuumenemisesta, että kamala räjähdys saattoi tapahtua koska tahansa.

Lähtöämme katsomaan oli kokoontunut kunnioitettavaa sortavalalaista. asemayleisöä, joka silmäili meitä osanottavasti.

Nähtävästi mainittu yleisö — ehkä omasta kokemuksestaan — tiesi mitä matkustus Sortavalan—Joensuun tavarajunassa merkitsee.

Mutta me emme sitä tienneet.

Seisoessamme junan loppupäässä olevan rakkineen portailla, jota eräs asemamies tiedonannossaan meille kunnioitti matkustajavaunun nimellä, tuli eräs vanha mies piippu hampaissa luoksemme, katseli meitä hetkisen miettiväisenä, otti sitten piipun hampaistaan ja sanoi:

— Aikovat matkustaa tällä junalla?

— Ilmoitimme sen olevan aikomuksemme.

Vanhus poltteli hetkisen äänetönnä ja kysyi sitten:

— Ovatko ennen matkustaneet tavarajunassa?

Sanoimme, ettei meillä ennen ole ollut sitä iloa.

— Minä arvasin sen, sanoi vanhus vakavasti.

Sanoimme, että meidän on hauska tutustua Karjalan rataan. Ja tavarajunassahan siihen sitäpaitsi on parempaa aikaa kuin muissa junissa.

— Niin, no _aikaa_ teillä ainakin tulee olemaan riittävästi, ennusti vanha mies merkitsevällä äänenpainolla.

Sitten meni hän menojaan, ja me jäimme miettimään hänen viimeisiä sanojaan.

Koska veturi vielä oli ottamassa halkoja ja vettä, läksimme kyselemään alkuasukkailta, milloin, he luulisivat junan pääsevän perille.

Alkuasukasten keskuudessa syntyi tämän johdosta vilkasta mielipiteitten vaihtoa.

Nuorempi, toivorikkaampi ja kevytmielisempi osa läsnäolijoista rohkeni otaksua, että me parhaassa tapauksessa jo tämän kesän aikana pääsisimme Joensuuhun, jotavastoin vanhempi, vakavampi ja elämän kovassa koulussa epäluuloiseksi ja pessimistiseksi käynyt osa arveli, että meidän joka tapauksessa olisi pitänyt ottaa mukaan talvipuvut ja turkit siltä varalta, että matkamme kestäisi ensi talvenkin. Eräs surumielisen näköinen ukko kertoi tavarajunista, jotka olivat lähteneet Sortavalasta tulematta koskaan perille, eikä kenkään tiennyt, mihin ne olivat joutuneet.

Yleensä saimme sen käsityksen, että matkustusta pohjoisnavalle pidettiin huomattavasti pikaisempana, vaarattomampana ja hauskempana kuin Sortavalan—Joensuun väliä tavarajunassa.

Nämä tiedot saivat meidät hieman ajattelevaiselle tuulelle. Mutta kun kerran olimme jo vieneet tavaramme junaan, katsoimme arvollemme sopimattomaksi enään peräytyä. Kaiken mahdollisuuden varalta panimme kuitenkin Sortavalan aseman postilaatikkoon kuvakortteja omaisillemme ja parhaimmille ystävillemme, joissa lausuimme tervehdyksemme ja ilmoitimme menevämme urhoollisella mielellä kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Auringon laskiessa saapui veturi, joka kaikesta päättäen oli pitkän elämänsä ja vaelluksensa varrella nähnyt parempiakin päiviä, paikalleen junan alkupäähän.

Junailija vihelsi.

Vihellys kuului vaan hiljaa, vaatimattomasti. Tavarajunan junailija viheltää noin kolme kertaa vaatimattomammin kuin esimerkiksi pikajunan junailija.

Veturi vastasi merkinantoon käheällä, sortuneella äänellä, alkoi ähkyä sydäntäsärkevällä ja mieltäliikuttavalla tavalla, joka melkein kohotti kyyneleet silmiimme, ja onnistui vihdoin tempaisemaan junan irti tympeästä ja välinpitämättömästä liikkumattomuudestaan.

Hirmuisen kolinan junamme ainakin matkaansaattoi, vaikkei vauhdista juuri kannattanut puhua. Mutta me toivoimme, että sekin vähitellen paranisi.

Katselimme ympärillemme ja jonkunlainen ahdistus sekä syvä alakuloisuus valtasi meidät.

Vaunumme oven yläpuolella oli numero 1821. Asiata harkittuamme tulimme siihen päätökseen, että se on vaunumme rakentamisvuosi, vaikkakin vaunu itse asiassa näytti paljon vanhemmalta, ollen kunnianarvoisasta ulkoasustaan päättäen peräisin 16:lta tai 17:ltä vuosisadalta.

Ehtootähdet vilkuttivat meille kutsuvasti silmäänsä vaunun seinissä olevista raoista, ja me aloimme toivoa että sirkka ryhtyisi soittamaan loukossa meille univirttä, mutta mitään sirkkaa ei kuitenkaan kuulunut.

Vaunun maalin alkuperäisestä väristä löimme vetoa, mutta se meni hukkaan, sillä herra junailija, jonka pyysimme vedon ratkaisijaksi, oli asiasta yhtä tietämätön kuin mekin. Hän sanoi olevansa vasta 62 vuoden ikäinen, ja hänen tullessaan pikkupoikana valtionrautateitten palvelukseen oli tuo vaunu jo yhtä harmaan näköinen kuin nykyäänkin.

Penkkejä oli vaunussa 5:ttä eri pituutta. Se antoi vaunun sisustukselle kodikkaan, vaihtelevan näön, kuten myöskin penkkien kädensijat, joiksi oli naulattu monimutkaiset, väärät ja kaikkiin mittausopillisiin suuntiin kiemurtelevat koivunoksat.

2.

Niille, jotka joutuvat matkustamaan tässä tavarajunassa, tahdon hyvästä sydämestäni antaa seuraavan neuvon: älkää katsoko ulos akkunasta!

Ei senvuoksi, että teidän päätänne rupeaisi huimaamaan ja te pyörtyisitte — ei suinkaan. Sitä ei tarvitse pelätä. Mutta säästyäksenne suurelta pettymykseltä.

Istuessanne hatarassa vaunussa tavarajunan loppupäässä, vallitsee ympärillänne suunnaton ryske, kolina, melu, tutina, jyrinä ja järinä. Siitä saa sen käsityksen, että me riennämme eteenpäin 200:n kilometrin nopeudella tunnissa, ilmavirran repiessä tienviereltä suuria puita, pajupensaita ja leiviskän kiviä kamalaksi, junan perässä kihiseväksi ja kohisevaksi pyörteeksi.

Mutta kun sitten silmäät ulos akkunasta, niin on pettymyksesi julma ja sinun tekisi mieli itkeä, raastaa tukkaasi ja hirttää junan kuljettajat sekä itsesi johonkin tien vieressä kasvavaan vääräoksaiseen mäntyyn. Juna nimittäin menee eteenpäin sellaista vauhtia kuin vetäisi sitä pari kolme ikäloppua, harmaapäistä ja hengenahdistusta potevaa lehmää.

Sen tähden: älä katso ulos akkunasta, vaan kuvittele rientäväsi eteenpäin hirmumyrskyn siivillä. Tärinä on niin kamala ja kaikkia sisälmyksiäsi vapisuttava, että tuossa uskossa on helppo pysyä, kun ei vaan katso ulos akkunasta.

Mitä tavarajunan veturin miehet tekevät, sitä on mahdoton ymmärtää. Ehkä he kävelevät metsässä marjoja poimimassa ja pistävät joskus, milloin mieleen juohtuu, pari puuta pesään. Ja koko ajan jarruttavat jarrumiehet päät väärässä, ettei juna vaan mitenkään pääsisi liian kovasti menemään.

Siitä huolimatta, että juna ja sen miehistö tekee kaiken voitavansa saadakseen sen tapahtumaan niin harvoin kuin mahdollista, tullaan kuitenkin joskus asemallekin. Tällaisesta odottamattomasta tapauksesta hämmästyy veturi niin, ettei se pääse puoleen tuntiin paikalta liikahtamaan, vaan tuijottaa jähmettyneenä eteensä, kun taas junan miehistö lähtee kuhertelemaan iltakävelyllä olevien palvelustyttöjen kanssa.

Sillä armollinen rautatiehallitus, joka ei ole unohtanut myöskään Karjalan rataa, jonka valtiopäivät joskus heikkona hetkenään olivat päättäneet rakennettavaksi, on vahvistanut myöskin Sortavalan—Joensuun tavarajunalle aikataulun. Ja kun tässä taulussa on tuolle kymmenkunnan vanhan peninkulman pituiselle taipaleelle kaikkien mahdollisuuksien varalta varustettu aikaa 12 tuntia, ja junan miehistö arvatenkin heitettäisiin elinkautiseen vankeuteen ja heidän sukunsa pantaisiin valtionkiroukseen, jos he saapuisivat perille silmänräpäystäkään aikaisemmin, niin on aikaa tietysti jollain tavoin kulutettava. Luullakseni ei sillä ole väliä, jollei juna ollenkaan tule perille.

Puolen tunnin kuluttua lausui setäni aavistuksenaan, että tämä matka luultavasti tulisi hänen viimeisekseen. Hän kehoitti meitä joskus muistelemaan häntäkin, sittenkuin hän oli mennyt pois, vaeltamaan kunnon kansalaisina elämämme loppuun asti ja viemään joskus kukkia hänen haudalleen. Liikutetuin mielin lupasimme tehdä kaiken tämän, jos nimittäin itsekään elämme niin kauan, että joskus pääsemme perille.

Ryhdyimme katselemaan ympärillemme ja tutustumaan niihin uusiin olosuhteisiin, joihin olimme joutuneet.

Ilmanvaihto oli vaunussamme erinomainen. Ovesta oli nimittäin lasi poissa, joten raitista ilmaa saimme yllin kyllin.

Jarrumies sytytti katossa olevan kitupiikin, jonka tuikuttava liekki loi kaameita varjoja vaunumme pimeisiin nurkkiin ja johti mieleemme kaikki lapsina kuulemamme aave-, kummitus- ja mörkötarinat.

Lukemiseen asti ei tuo valo oikein riittänyt, mutta arvattavasti on lukutaitoisilla matkustajilla oikeus junan kulkiessa mennä kiskomaan päreitä radan varrella olevista mäntyhaloista ja valaista sitten lukemistaan vaunun seinänrakoihin pistettyjen päresoihtujen valossa.

Paitsi meitä oli vaunussa pari muuta miestä, jotka olivat ammatiltaan vanginkuljettajia. Heillä oli ollut vankikin, oikea raudoissa oleva vanki, mutta se oli ollut niin hävytön, että oli vankitalossa ollessaan pudistanut raudat jaloistaan ja juossut tiehensä.

Vanginkuljettajat olivat pari vuorokautta etsineet häntä Uukuniemen ja Ruskealan salomailta, mutta vanki ei ollut vain antautunut kiinni, joten heidän oli ollut tyhjin toimin palattava takaisin.

He ottivat nyt kengät jaloistaan, irroittivat jalkarievut ja katselivat vaivaantuneita raajojaan säälillä ja osanotolla.

Kengät olivat nimittäin hiertäneet jalat verille ja rakkuloille, jotapaitsi varpaat olivat koolla "lisätyin luvuin" kuten kaupungin valtuusmiehet tontinkaupoista päätettäessä. Liikavarpaat eivät kuitenkaan olleet niin vaatimattomia kuin lisätyt valtuusmiehet, vaan huomauttivat voimakkaasti läsnäolostaan.

Istuttuaan jonkun aikaa junassamme mutisivat vanginkuljettajat siitä huolimatta jotain siihen suuntaan, että he oikeastaan mieluummin juoksisivat pakottavina jalkoineen rosvon perässä pimeässä metsässä kuin istuisivat tällaisessa junassa.

3.

Sitäpaitsi oli junassa kolme muuta miestä, kaksi viisasta ja yksi hullu.

Viisaat miehet istuivat hullun kahden puolen ja pitivät häntä tarkoin silmällä.

Hullulla oli jaloissa saappaat ja harmaat sarkahousut, pakkopaita ja vanha huopahatun reuhkana. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.

Viisaat miehet olivat muuten samalla tavalla puetut, mutta heillä ei ollut pakkopaitaa. He istuivat, tupakoivat ja syljeskelivät, tehden kaiken tämän sillä mietiskelevällä levollisuudella, joka on viisaan miehen paras tuntomerkki.

Hullu istui silmät pyöreinä minua katsellen. Sitten hän kysyi:

— Ootko sinä hullu?

Vastasin hänelle nöyrästi, etten sitä niin varmaan tietänyt, mutta otaksuin kuitenkin olevani sitä, jos olen, ainoastaan vähäisessä ja lievässä määrässä. Joka tapauksessa on minut katsottu täysin vaarattomaksi, koska sain yhä edelleenkin olla vapaana.

Hullu mietti tätä asiaa hetkisen kulmat rypyssä ja lausui:

— Niin, mistäs ne hulluinhuoneet sitten tulisivat, jos kaikki hullut kiinni pantaisiin.

— Eipähän ne mistä, myönsin minä.

Sitten katseli hullu hetkisen setääni ja kysyi:

— No ootkos sinä hullu:

Setäni torjui pontevasti tällaisen otaksuman, mutta myönsi samalla, että jos tätä matkaa vaan riittää, niin saattaa hän kyllä piankin tulla hieman hassuksi.

Hullua näytti tämä mahdollisuus suuresti ilahuttavan. Hän sanoi:

Sittenhän meitä oliskin kaksi hullua samassa junassa!

— No olettekos te sitten hullu? kysyi setä Filemon kohteliaasti.

— Minähän sitä vasta olenkin hullu, kerskasi mies. Minä olen oikein täysihullu ja raivo, niin että täytyy pitää pakkopaidassa.

Ja hullu katseli ylpeästi ympärilleen nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät ympäristöön.

Kun ei kukaan vastannut tähän mitään, ilmoitti hän:

— Minä olen jo kaksi vuotta ollut hulluna! Viisaat miehet vahvistavat tämän tiedonannon päännyökkäyksellä.

— Ja jos minä pääsen irti, niin tapan minä teidät kaikki, jatkoi hullu toivorikas ilme silmissään.

Setäni kysyi huolestuneena viisailta miehiltä, luulivatko he pakkopaidan pitävän.

— Ei pidä, jos minä oikein ponnistan, ehätti hullu vastaamaan.

Setäni karkasi kauhistuneena pystyyn ja me toiset siirryimme oven vieressä olevalle penkille, voidaksemme tarpeen tullen pudottautua rautatien ojaan.

— Kyllä tämä paita pitää, sanoivat miehet rauhoittavasti.

Sitten lisäsivät he selitykseksi:

— Tämä on niin leikillinen mies, vaikka onkin hullu, että tämä huvikseen pelottelee.

Hullu on tällävälin nukahtanut.

Mistäs te häntä tuotte? kysyimme me.

— Sortavalasta. Tarjosimme häntä sinne hoidettavaksi, mutta ei ollut tilaa missään, niin että pitää viedä takaisin kotiinsa.

— Onko se vaarallinen?

— Kyllä kai se olisi jos irti pääsisi. Kotonaan ei huomattu hänen hulluuttaan ennenkuin pisti padan tulelle ja yritti teurastaa emäntänsä illalliseksi.

— Mikäs hänet hulluksi teki?

Viisaat miehet mietiskelivät hetkisen ja sanoivat:

— Tämä on semmoista vähän yksinkertaista joukkoa koko tämän miehen suku, eikä niistä kukaan tarvitse paljon miettiä ennenkuin menee pää sekaisin. Tässä vaalien edellä tuli sinne meidän kylälle muutamia eri puolueiden agitaattoreita. Tämä Paavo sattui kerran menemään kuulemaan ja sai siitä hyvän alun, ja sitten tuli sinne muuan "helluntailiikkeen" apostoli, joka oli vielä hullumpi kuin ne agitaattorit, ja tämä Paavo sattui sitäkin kuulemaan. Ja silloin oli mies valmis.

Viisaat miehet istuivat taas mietteissään, syljeskellen ja tupakoiden, kunnes toinen jatkoi:

Niinhän se lääkäri arveli, että kai tämä tästä vielä selkiää, jos vaan saa hyvää hoitoa. Mutta selkisipä tai ei, niin kyllä ei ole terveellistä enää agitaattoreiden eikä helluntaihullujen eikä muidenkaan huijarien ja juoksulaisten siihen taloon tulla. Ampua ovat luvanneet tämän Paavon pojat joka sorkan.

Me myönsimme, että se oli sangen järkevä päätös. Se olisi vain pitänyt tehdä ja panna toimeen vähää ennen kuin isäntä meni sekaisin.

Yö levitti tummat siipensä yli taivaan ja maan, juna jyrisi, veturi ähkyi, vaunu tärisi, tuuli puhalsi rikkinäisestä ovesta, himmeä liekki lepatti, huilu kuorsasi, setäni torkkui, vangin takaa-ajajat hieroivat kipeitä jalkojaan, ja me muut tuijotimme ulos akkunoista pimeään yöhön. Tunsin miten uni vähitellen sai vallan ylitseni, kuvittelin olevani pyrstötähti, joka hirmuisella nopeudella kiitää ääretöntä rataansa avaruudessa, haukottelin pari kertaa ja nukahdin...

4.

En tiedä miten kauan lienen nukkunut, mutta äkkiä heräsin siihen, että olin kuulevinani oven käyvän.

Raoitin välinpitämättömästi vasenta silmääni, luullen että konduktööri kulkisi vaunun läpi.

Junan päällikköä ei kuitenkaan näkynyt.

Ovi oli kiinni.

Juna jyrisi halki pimeän yön, valo katossa tuijotti himmeänä kuten ennenkin, vaunun nurkat olivat pimeinä kuten ennenkin, kaikki vaunussaolijat torkkuivat mikä pitkällään, mikä istuallaan. Viisaat miehet olivat nostaneet saappaansa niihin kuuluvine jalkoineen vastapäätä olevalle penkille ja nukkuivat pitkävartiset piiput hampaissa ja hatut silmille painuneina.

Mutta...!

Syöksähdin ulos ja hieroin silmiäni.

Asia ei siitäkään muuttunut.

Hullu oli poissa!

Katsahdettuani ympärilleni ja huomattuani, ettei vaunussa ollut hätäjarrua, nostin suuren hälyytyksen, herättäen viisaat miehet.

Viisaat miehet olivat sillä haavaa hyvin tyhmistyneen näköiset, ja tuijotettuaan ensin ympäri vaunua, vieläpä penkkienkin alle, lausuivat he pelästyneinä, että hullu varmaankin oli hypännyt pois junasta, ehkäpä junan allekin.

Hyökkäsimme kaikki, sillä nyt oli joka mies herännyt, vaunusillalle ja näimme oudon näyn:

Pitkin radan vartta, pakkopaita yllään ja kädet selän taakse sidottuina, juoksi hullu avopäin kilpaa junan kanssa, tukka tuulessa hulmuten, ja ilosta hihkuen. Hän oli meidän vaunumme kohdalla.

Ensin ajattelimme juosta konduktöörivaunuun pyytämään, että juna pysäytettäisiin, mutta sitten arvelimme että jos juna pysähtyy, niin voi hullu juosta metsään ja päästä pimeän turvissa käsistämme.

Loikkasimme joka mies pois junasta ja kilpajuoksu alkoi.

Tällä kertaa oli radassa parin kolmen kilometrin pituinen nousu, joten juna vastamaassa kulki entistäänkin hitaammin.

Kun hullu huomasi suuren miesjoukon juoksevan perässään, hyppäsi hän korkealle ihastuksesta ja alkoi hurjaa vauhtia pötkiä eteenpäin.

Juna jäi pian taaksemme.

Hullu vilisti edellämme pää pystyssä kuin Hannes Kolehmainen, loikaten väliin jonkun rekordin korkeushypyssäkin, nauraa, mölöttäen ja kiljahdellen, ja meitä kuusi miestä perässä huohottaen ja puhallellen kuin sotaratsut. Setäni vain oli jäänyt vaunuun, jonka portailta hän mielenkiinnolla katseli kilpailua.

Kauan piti hullu puoliaan, mutta kun kuusi viisasta sentään joskus voittaa yhden hullun, joutui hän lopuksi kiinni. Hän kompastui mättääseen, teki taiteen kaikkien sääntöjen mukaan kuperkeikan ja joutui kahden lähinnä olevan takaa-ajajansa sotasaaliiksi.

Hullu puolustautui hyvin tarmokkaasti, mutta hänen toimintaansa ehkäisi tietysti suuressa määrin se seikka, että hänen kätensä olivat sidotut. Suurilla saappaillaan sai hän sentään annetuksi ahdistajilleen eräitä potkuja, jotka potkupallokilpailuissa olisivat tuottaneet hänelle melkoista kunniaa.

Siinä oli melua kerrakseen.

Hullu huusi ja potkuja saaneet huusivat ja me kaikki muutkin huusimme ja toruimme hullua ja nuhtelimme häntä kiivaasti sopimattomista kujeistaan.

— Sinähän olet aivan hullu, huusi toinen hänen vartioistaan, kun hyppäät pois kulkevasta junasta!

— En minä tahdo kulkea junassa! kiisti hullu, heittäen riidanhaluisia katseita ympärilleen.

— Kyllä nyt on kulkeminen!

Istuuduimme radan reunalle odottelemaan tavarajunaa.

Se tuli sittenkun joutui ja pysäytettiin, jonka jälkeen kaikki ("enemmän hullu ja vähemmän hullut", sanoi setäni) nousivat suurella melulla vaunuun. Hullu täytyi kantaa, sillä hän ei suostunut kävelemään. Riepoitimme siis hänet sisään kuin jauhosäkin. Tämä erosi kuitenkin tavallisesta jauhosäkistä siinä, että levitti ovessa koipensa, takertuen siten pitkäksi aikaa pihtipieliin.

Kun hullu vihdoin oli saatu takaisin entiselle paikalleen, ilmoitti hän meille sen synkän uutisen, että hän vapaaksi päästyään tappaa meidät ja koko meidän sukumme niin pitkälle kuin sitä kirkonkirjoissa riittää. Kysyimme häneltä varmuuden vuoksi, millä tavalla hän on ajatellut meidät lopettaa.

— Puren päät poikki! sanoi hän ankarasti.

Moinen julmuus meitä kauhistutti, ja me rukoilimme hullua lieventämään tuomiotaan.

Hullu tuumi asiata kotvasen ja kysyi sitten:

— Olettekos te sitten hyviä miehiä?

Aloimme kehua itseämme ja toisiamme niin ylenmäärin, että hullu sai meistä aivan suuremmoisen käsityksen. Hän peruutti tuomionsa, julisti meidät parhaiksi ystävikseen ja kutsui meidät vieraisille kotiinsa.

Rauhoittuneina kehoitimme hullua rupeamaan levolle. Siihen hän vastustelematta suostuikin. Asetimme päällystakin myttyrään käärittynä hänen päänalusekseen ja käänsimme hänet penkille pitkäkseen. Siihen hän kohta nukahtikin.

5.

Me vähemmän hullut ryhdyimme kuluttamaan aikaamme juttujen kertomisella. Siinä oli tietysti sekaisin totta ja valetta, viimemainittua enemmän.

Ja me kerroimme toisillemme merkillisistä tapahtumista maalla ja merellä, suurista hevoshuijareista, vahvoista markkinamiehistä, kiukkuisista ämmistä, pöyristyttäviä kummitusjuttuja (jotka kuitenkin lopuksi kiellettiin, kun niitä ei ollut ensinkään hauska kuunnella pimeän yön vallitessa ulkona, tuulen vinkuessa rikkinäisestä ovesta ja kitupiikin luodessa vaunuumme ainoastaan niukkaa valoa), kerroimme toisillemme hauskoja vaalikaskuja ja monenlaisia muita huvittavia juttuja.

Ja juna kolisi ja vaunumme ratisi liitoksissaan ja ulkona vallitsi pimeä, kuutamoton elokuun yö.

Kun ei akkunasta katsoessa muuta näkynyt kuin Egyptin pimeyttä, täytyi yhden meistä silloin tällöin pistäytyä vaunusillalle katsomaan, vieläkö kuljimme eteenpäin vai joko luisuimme taaksepäin.

Jos nimittäin juna sattuu katkeamaan.

Ja se kuuluu Karjalan radalla tapahtuvan verrattain usein.

Raskaan tavarajunan raahustaessa ylöspäin pitkää mäkeä katkeavat jostakin vaunusta vanhat, ruostuneet kytkyet, ja junan takapää lähtee silloin iloisesti kiitämään mäkeä alas. Jos tiessä mäen alla on mutka, päättyy mäenlasku kuperkeikalla tien oheen, jossa sitten vaunut ja tavarat makaavat yhdessä mylläkässä.

Kun veturissa vihdoin huomataan, että juna on lyhyempi kuin matkalle lähdettäessä, huolestutaan siellä tietysti häntäpään kohtalosta ja lähdetään ajamaan takaisin.

Joskus tavataan edellämainittu kasa ojassa ratavallin vieressä, mutta välistä tulee etsijöille hyvin kiire lähteä pakoon.

Silloin nimittäin, kun häntä on tulossa vastaan, aikeissa toimeenpanna pienen yhteentörmäyksen.

Arv. lukija ihmettelee, jonka johdosta minun täytyy oitis selittää asia.