Part 10

Parin päivän perästä oli haudankaivaja kalmistossa käydessään huomannut, että risti oli nostettu ylös ja nakattu aidan taakse. Hautakummulle oli pystytetty varsiluuta, sama, jolla Antti paarihuoneen kynnyksen ja edustan lakaisee.

Antti oli suuttunut moisesta ilkivallasta, jota hän epäili poikalurjusten tekemäksi, ja asettanut ristin takaisin paikoilleen. Seuraavana aamuna oli se jälleen nakattu aidan taakse.

Silloin tuli Antti täyteen kiukkua ja vihaa ja iski ristin poikkipuuta myöten puoleksi jäätyneeseen hautakumpuun, takoi sen lapiolla ihan lähtemättömäksi ja sanoi että "vieläkö sinä siinä hypit ja Jekut, paholaisen kutale!" Sanoi ja iski vielä lähtiessään lapiolla ristin päähän.

Illalla ennen maatapanoaan kävi hän varmuuden vuoksi katsomassa, oliko risti paikoillaan. Päivällä oli satanut jonkunverran lunta, niin että kaikki entiset jäljet hautausmaalla olivat peittyneet eikä haudalle näkynyt mitään uusia vievän. Ristikin oli paikoillaan, ja "eiköpä tuo jo viimein pysynekin!" arveli haudankaivaja.

Huomisaamuna oli se kuitenkin jälleen aidan takana.

Ja mikä kummallisinta: haudalle ei vienyt eikä sieltä tuonut mitään muita jälkiä kuin ne haudankaivajan omat, eilisiltaiset. Hän tutki ne tarkoin, otaksuen että haudalla käynyt oli kulkenut hänen jälkiinsä astuen, mutta huomasi heti, ettei niin ollut laita.

Silloin tuntui Hauta-Antista hiukan — eikä niin aivan hiukankaan — kamalalta, ja hän päätti olla enää pystyttämättä ristiä haudalle; aidan takaa hän sen kumminkin nouti ja asetti paarihuoneen seiniviereen.

— Tottapa se sitten on niin säädetty, ettei sen haudalla saa ristiä olla, joka on itsensä kaivoon upottanut, arveli haudankaivaja lopuksi.

Kauppias kuunteli hänen kertomustaan avossa suin, ollen silminnähtävästi suuresti hämmästyksissään, ja Hauta-Antti katseli tyytyväisyydellä sitä vaikutusta, minkä hänen kertomuksensa oli Mähöseen tehnyt.

Tyytyväisyys muuttui kuitenkin erinäisiksi muiksi tunteiksi, kun Mähönen avasi suunsa ja sanoi ihmetellen:

— Enpä kehveli vieköön olisi uskonut sinua niin hyväksi valehtelijaksi! Sinä valehtelet niin, että pian itsekin uskot.

Koska oli mahdollista, että kauppias kaataisi kolmannenkin ryypyn, ei haudankaivaja vielä tahtonut loukkautua saamastaan ihailevasta tunnustuksesta, mutta Mähönen pistikin pullon "lahvin" taakse.

Seuraavana päivänä ei kauppias kuitenkaan malttanut olla lähtemättä kävelemään hautausmaalle. Kiviaidan vieritse menevältä polulta vilkasi hän paarihuoneelle päin.

Aivan oikein, siellä oli seinivierustalla pienenläntä musta risti.

Mähönen kiipesi yli aidan ja meni tarkastelemaan ristiä.

Siihen oli valkoisella maalilla piirretty:

"Tässä Leppää karilan Isäntä Pietari Karila. Joka tapa turmaisesti Pojes kutsuttiin Täältä 48 ajastajan vanh. Hään levätköön nyt vahvas Rauhas."

Katseltuaan vähän aikaa miettiväisenä ristiä otti hän sen kainaloonsa, ja toiseen käteensä rautakangen, jolla Hauta-Antti pakkaspäivinä hautaa kaivaessaan jyystää jäätynyttä tannerta, ja käveli sinne, missä Pietarin haudan tiesi olevan.

Haudalla hän hakkasi kumpuun syvän aukon, iski ristin siihen, tilkitsi sen soralla, tallasi ympärystän kovaksi ja koputteli vielä rautakangella ristiä tiukempaan. Koetettuaan sitten turhaan tempoa sitä irti vahvistui hän vakaumuksessa että "kyllä se siinä pysyy" ja meni kotiinsa.

Seuraavana aamuna aikaisin, tuskin päivän noustua, palasi hän jälleen hautausmaalle. Pietarin haudalle veivät ainoastaan hänen omat eilisiltaiset jälkensä, mutta siitä huolimatta oli risti tipotiessään.

— Perhana! pääsi jo Mähöseltä. Katsoen paikkaan, missä oli, lisäsi hän sitten: siunatkoon sentään!

Vihdoin löysi hän ristin aidan takaa Mattilan talvitieltä, sieltä, minne haudankaivaja oli sanonut sen ennenkin joutuneen.

Mähönen tuijotti ristiin kauan ja tutkivasti sekä asetti sen sitten paarihuoneen seinustalle.

4.

Päivemmällä tuli Hauta-Antti puotiin lamppuöljyä ostamaan. Mähönen oli itse puodissa, ja kun ei muita sattunut sisällä olemaan, kysyi hän Antilta:

— Oietko sinä nyt äsken käynyt hautausmaalla?

Antti muljautti kauppiaaseen vihaisesti, osoittaakseen, että hän muisti, mitä Mähönen oli puotikamarissa sanonut, ja kiukutteli:

— Juutasko se taas on kiskassut tuon öljyn hintaa ylöspäin? Ihanhan tässä kohta menee kaikki olemattomat tienestit yksinomaan tuohon öljyn ostoon...

— Rokkefellerihän se taas sitä öljyn hintaa kiskasi muutamalla pennillä. Kuuluu olevan vähän ahtaalla siinä rahallisessa suhteessa, niin arveli että jos sais jonkun pennin enemmän näiltä Joukolan asukkailta. Ettei se Antti sitten ole käynyt siellä hautausmaalla?

— Ja jos saisi viidellä pennillä vaikka tulitikkuja... niitä oikeita rikkitikkuja, sanoi haudankaivaja, olematta kuulevinaankaan kauppiaan kysymystä. Vai joko se Velleri on niidenkin hinnan korottanut...

— Saapihan niitä tulitikkuja... ja tässä olisi sikaari — jos maittaa, sanoi kauppias viekkaasti.

— Taitaa olla oikein Ruuna Riimaa, tunnusteli haudankaivaja puraisten sikarin pään poikki.

Sitten johtuivat Mähösen kysymykset hänen mieleensä, ja hän sanoi:

— Eipä ole tullut käytyä ihan lähipäivinä... siellä hautausmaalla.

Mähöstä ikäänkuin vähän hävetti. Ei olisi oikein viitsinyt kertoa, mutta ei myöskään malttanut.

— Enpä olisi uskonut... enpä saaperi olisi uskonut, päätti kauppias kertomuksensa. Enkä uskonut oikein sittenkään kun näin. Mutta eihän se epäilemisestä parane.

— Ei, ei se muutu epäilemisestä, minkä minä kerran olen todeksi vahvistanut, ylvästeli haudankaivaja ja sylkäsi uunin nurkkaan.

— Mutta olisi siitä selvä otettava, mikä sitä ristiä oikeastaan lennättää. Ei suinkaan se itsestään voi minnekään hyppiä!

— Eihän se itsestään... sieluton ja mieletön kappale. Minnekäs se itsestään ja niinkuin omalla voimallaan... vahvisti haudankaivajakin.

— Kun olisi ruveta vahtiin yhdeksi yöksi, arveli kauppias.

— Vahtiinko? Kukahan tuonne vahtimaan menisi? Ei taida olla sellaista sisua kellään tämän kylän miehistä?

Eihän tuossa nyt niin erikoista sisua taitaisi tarvita... yhden puuristin vahtimisessa. Kun olisi pari muuta miestä mukana, niin vaikkapa tuota minä yksinkin uskaltaisin lähteä.

Haudankaivaja tuumiskeli asiaa.

— Ka enhän tässä minäkään ole osannut sitä tavallista tyhjää pelätä. Niin että kun lähtenee kauppamies matkaan ja vaikka se teidän renki-Pekka kolmanneksi, niin, saishan tuota katsella, tuleeko sinne ketään.

— Eiköpä tuo lähtene... sekin Pekka, otaksui kauppias. Pekka hoi! huusi hän sitten pihalle rengilleen, joka auttoi jauhosäkkiä Miikkulan isännän rekeen.

— Tullaan kun keritään, murahti Pekka.

Kuultuaan asian sanoi Pekka, että raahtiihan tuonne lähteä, kun saanee kauemmin nukkua.

— No vaikka puolille päivin, lupasi kauppias auliisti.

Päätettiin iskeä risti nyt päivällä paikoilleen, ja kauppias läksi haudankaivajan kanssa tähän toimeen.

Oli lauhkea talvipäivä, ja lunta sateli hienokseltaan.

Risti iskettiin vanhaan paikkaansa. Ei tarvinnut kuin entistä sijaa vähän kangella siivota. Aidan takana kulki Mattilan talvitietä tuntematon, vähän renttumaisen näköinen mies nahkalaukku selässä, pysähtyi heidän kohdalleen, sytytti piippunsa ja kysyi:

— Ristiäkö ne nämä miehet kiilaa?

Mähönen ahtoi kantapäällään nyrkinkokoista kiveä ristin juureen ja ähkäsi:

— Vai et mene!

— Antakaa kun minä tällä kangella kimautan, sanoi haudankaivaja ja iski kiveä niin, että se upposi puolen korttelin verran, vilkasi sitten yli olkansa tuntemattomaan ja sanoi:

— Ristiähän tässä ikäänkuin kiilattaisi, ristiä.

Rentun näköinen asettui ryntäisilleen hautausmaan kiviaitaa vasten ja katseli miesten työtä välinpitämättömän näköisenä, tupakoiden ja silloin tällöin sylkästä ruilauttaen.

— Kenenkähän haudalle ne sitä ristiä...? tiedusteli hän noin ylimalkaisesti.

— Onpahan vaan muutaman, sanoi siihen Mähönen. Mistä kaukaa se tämä vieras on kotoisin?

Tuntematon ei vastannut, vaan ihmetteli hetken kuluttua:

— Senköhän täytistä ne ristiä niin tiukkaan junttaavat? Eikö se siinä vähemmällä pysyisi?

— Paremminpahan pysyy kun lujempaan iskee, sanoi kauppias ja kehoitti haudankaivajaa:

— Mäjäyttäisit vielä pari kertaa kangella pahennusta... vaan älä iske niin että menee ruoja rikki.

Haudankaivaja mäjäytti, tunnusteli sitten, miten tiukassa risti oli, ja todisti:

— Pysyyhän, se taas siinä... yöhön asti.

— Aidan takaa toimitusta katsellut mies kopisti piippunsa tyhjäksi, pisti sen taskuunsa ja läksi jatkamaan matkaansa, huomauttaen:

— Tuntuu pahastuvan.

5.

Hautausmaalta palattaessa kysyi Mähönen haudankaivajalta:

— Ei sinulla ole mitään semmoista pyssyntapaista?

— Eihän minulla mitä pyssyä... Mistäs ne olisi tällä tämmöisellä virkamiehellä pyssyt tai muut instrumentit. Onpahan vain semmoinen suustaladattava tötterö — vaikka en minä sillä vuosikymmeneen ole ampunut.

— Pyssy se on suustaladattavakin. Ei sulia ruutia ole? No, sitä saat minulta ja lyijyä, josta valat kuulan...

Mitä se kauppamies puhuu? Ketä ampua pitäisi?

— No, vaikka ketä... Minä otan mukaani revollin, niin että on mistä vastata, jos se pahennus läksisi päälle tulemaan. Ei sitä tiedä, mitä sattuu — hyvä on olla varuillaan.

— Mahtaakohan se pyssystä huolia... tai muusta revollista, jos se vaan on se rymä itse, se pääjehu? aprikoi haudankaivaja.

— Joutaneeko tuo pappa itse tänne Joukolan hautausmaalle, tuumi kauppias. Hyvä jos lähettää köyhimmän mökkiläisensä mokomille asioille. Ja eiköhän niiden köyhimpien pirujen nahkaan jo pyssyn kuula pystyne.

— Eikö tuo pystyne, myönsi haudankaivajakin, pyssynkuula... sen köyhän tai muuten vähävaraisen pirun nahkaan...

— Ja vaikkapa ei pystyisikään, niin on se mies vähän enemmän niinkuin omissa housuissaan, kun sillä on pyssy, millä pamahuttaa.

Antti sai vähän ruutia ja palan lyijyä ja tuhisi iltapäivän pyssynsä kimpussa. Se oli pahasti ruostunut, niin että siinä oli koko työpaikka.

— Mitäs sinä oikeastaan sillä pyssyllä nyt teet? tiedusteli akka, mutta Antti ei ollut kuulevinaan.

Kaikista tässä nyt pitäisi akalle tili tehdä — elikkä muu rätinki...

Vihdoin oli pyssy latingissa, ja haudankaivaja katseli sitä syvissä mietteissä.

— Kun nyt vaan tietäisi kuka varmaan, että se laukeaa eteenpäin eikä taaksepäin, aprikoi hän. Taisi tulla tuo kuula tiukanlaiseen...

Mutta asia ei ollut enää autettavissa.

Lopuksi hän kuittasi koko jutun tuumien:

— Ja laukesipa tuo nyt sitten minne päin tahansa... mokomakin rämä!

Oli jo myöhäsenlainen ilta, kun Hauta-Antti heitti pyssyn selkäänsä ja alkoi tehdä lähtöä.

Nyt rupesi kuitenkin akka kovaksi ja sanoi, että "hän kyllä on mennyt akaksi haudankaivajalle, mutta murhamiehen akaksi hän ei rupea, Ja sano nyt Antti lemmessä, mitä sinä oikein meinaat!"

— Älä nyt tuossa huuda ja kilju, jollei sinulla muuta hätää ole, sanoi haudankaivaja rauhallisesti. — En minä mikään miehentappaja ole.

Sitten ilmoitti hän lyhyesti menevänsä kauppiaan ja Pekan kanssa ottamaan selkoa siitä, mitkä voimat Karilan Pietarin haudalla peliään pitivät.

Mutta kun akka sen kuuli, valtasi hänet niin suuri pelko, ettei hän mitenkään uskaltanut jäädä yksikseen, vaan läksi suutari Revon mökille yöksi.

Haudankaivaja taas läksi pyssyrämä selässä hakemaan kauppiasta ja Pekkaa hautausmaalle.

6.

Haudankaivaja kopisteli tyhjässä puodissa, kunnes kauppias sen kuuli puotikamariinsa ja raotti ovea sanoen:

— Käyhän tänne kamariin.

Kutsuttu pyyhki hatullaan lunta lapikkaista, niisti nenänsä ovenpieleen ja meni kamariin.

— Tuoko se on se pyssy? kysyi kauppias.

— Tämähän se on se rämä...

— Jopa on pakana isoreikäinen! Ihanhan sillä ampuu vaikka norsun.

— Ampuuhan tällä norsun — taikka vaikka itsensä sen elehvantin... kun vaan piippu pitäisi, myönsi haudankaivaja. Taisi vain tulla tällä kertaa kovanpuoleinen latinki.

Renki-Pekka tuli puotiin ryynisäkkiä kantaen, nosti säkin tiskin taakse ja astui kamariin.

— Tässähän se on tämä Pekka, sanoi kauppias. Pitäisikö sinulla olla mitä pyssyä?

— Tarvinneeko tuota, arveli Pekka. Kun on tällä haudankaivajalla tuommoinen kanuuna...

Kauppias otti kaapista pullon ja kolme lasia.

— Tässä on vielä aikaa; eihän sinne kai kannata lähteä ennenkuin lähempänä puolta yötä. Niin että jos otettaisiin vähän lämmitystä.

Miehiä ei tarvinnut monta kertaa käskeä, ja lämmityspuuhiin ryhdyttiin sillä seurauksella, että tunnin kuluttua kaikki punoittivat vahvasti ja puhetta tuli melkeinpä enemmänkin kuin ennätettiin kuunnella.

Haudankaivaja teki yksityiskohtaisesti selkoa huomioistaan hautausmaalla, ja mitä useamman ryypyn hän otti, sitä useammilla, osittain toistensa kanssa ristiriidassakin olevilla kuvauksilla ja piirteillä täydensi hän kertomustaan, niin että siitä vähitellen paisui oikein ensiluokkainen kummitusjuttu, joka mahdollisesti olisi nostanut sekä kauppiaan että Pekan hiukset pystyyn, ellei heidän rohkeutensa olisi kasvanut samassa suhteessa kuin Hauta-Antin juttukin.

Kauppias taas loi historiallisen katsauksen Karilan talon vaiheisiin ja Pietari-vainajan maalliseen vaellukseen, mistä hän löysi paljon sellaista, mikä oli omiaan viittaamaan siihen, etteivät hänen asiansa koskaan olleet oikealla tolallaan. Sitten hän selosti paikkakunnalla liikkuvia, puodissa kuulemiaan huhuja kummitteluista Karilassa. Vaikka talo on autio, kuulevat ohikulkijat sieltä öiseen aikaan melua, näkevät haamujen liikkuvan pihalla ja valoa ikkunoista, sellaista epämääräistä, kalpeata valoa, joka hetkisen liehahtaa ikkunassa ja sitten katoaa, saaden ohikulkijan sydän kurkussa juoksemaan minkä jaloista pääsee. Milloin kuuluu sieltä kuin itkua, milloin kuin rahojen laskemista.

— Suutari Revon akka oli kahtena yönä käynyt sieltä halkoja varastamassa, kertoi kauppias muutamakseen. Se on semmoinen akka, ettei se ole koskaan kummituksia nähnyt eikä niistä mitään perusta. Mutta kolmantena yönä kun tuli ja oli juuri lastaamassa halkoja kelkkaansa siitä saunan takana olevasta pinosta, niin oli nähnyt valkoisen haamun seisovan keskellä pihaa. Se oli nostanut kätensä ylös ja sanonut kolealla äänellä, että voi voi sinua suutari Revon akka kun ilkeät vainajiltakin varastaa. Siihen jäi Revon akalta niin halot kuin kelkkakin, mutta pois juostessaan oli vielä kuullut kaivosta moiskauksen, ikäänkuin olisi joku sinne hypännyt.

Pekka ei paljon puhunut, vahvisti vain murahduksilla toisten puheet, ryyppäsi, irvisti ja ähkäsi.

7.

Kello oli jo yli yhdentoista. Pullo oli tyhjänä ja miehet tunsivat itsensä tarpeeksi lämpimiksi. Renki-Pekka haki makasiinista sinne unohtamansa lyhdyn, kauppias pani ladatun revolverin päällystakkinsa taskuun, ja haudankaivaja tarkasti viimeisen kerran, oliko hänen tuliluikkunsa kunnossa.

Ulkona vallitsi syvä pimeys. Tuuli jokseenkin kovasti ja metsä makasiinien takana kohisi raskaasti. Luntakin tuntui vähän pyryyttävän.

— Nyt sitä sitten lähdettiin, totesi kauppias.

— Lähdettiinhän sitä... nyt justiinsa, vahvisti haudankaivaja. — Kun ei vaan olisi näin pimeä; eihän tässä näe kyynärän vertaa eteensä.

— Kyllä se siitä vaikenee, kunhan silmät tottuvat, vakuutti Pekka, joka kulki edellä. — Ja taisivat ne ryypytkin vähän näköä sumentaa...

— No mitä ne nyt senvertaiset ryypyt... pani kauppias vastaan, vaikka tunsikin askeleensa hieman epävarmoiksi.

— Jos olisi sytyttää tämä lyhty, ehdotti Pekka.

— Antaa sen nyt olla siksi kun tullaan hautausmaalle, sanoi Hauta-Antti. Minnekäs tästä eksyy, selvältä tieltä.

Matkaa jatkettiin äänettömyyden vallitessa.

Kauppias ja Pekka tunsivat rohkeutensa huomattavasti alenevan. Tehtävä ei tuntunut enää yhtä hauskalta kuin pullon ääressä puotikamarissa.

Joukolan kylä lepäsi syvässä unessa. Ei kuulunut muuta kuin tuulen kohina metsikössä kahden puolen tietä.

Miehet kulkivat peräkkäin, Hauta-Antti viimeisenä. Häntä ei muu pelottanut kuin pyssynsä. Jos hyvinkin pitäisi ampua ja se pakana laukeisi taaksepäin, niin tulisi pahat.

Hautausmaata lähetessä hiljeni vauhti tuntuvasti.

Pekka viimein kahlasi kinoksen yli maantieaidan ääreen ja taittoi siitä seipään aseekseen.

— Mikä siellä rysähti? huusi haudankaivaja, joka kauimpana ollen ei ollut nähnyt, mitä tapahtui.

— Minä vain seipään katkasin, huusi Pekka. Tuletteko te siellä perässä?

— Tullaan, tullaan, vakuutti Mähönen. Älä sinä huutele, varoitti hän sitten. Jos sattuu kuka siellä hautausmaalla olemaan liikkeellä ja kuulee.

— Eikö tuo kuulle muutenkin, arveli Pekka, jos se on se rymä. Ja jos se on ihminen, niin senkö täyteistä se siellä keskellä yötä tekisi...

— No siitähän tässä juuri olisi selvä otettava.

Hautausmaan portin kynnykselle — portti, kuten tunnettua, on talven ajaksi syrjään nostettu — oli karttunut aikamoinen luminietos, johon edellä kahlaava Pekka upposi melkein vyötäisiään myöten, kompastui kynnykseen ja tupsahti nenälleen nietokseen. Seurauksena oli pärskymistä ja matalalla äänellä ilmituotuja mutta silti varsin meheviä tunteenpurkauksia, jotka osaksi olivat kohdistetut kinokseen, osaksi Hauta-Anttiin, joka ei ollut luonut sitä pois. Viimemainittu, tähystellen tuikein katsein ympärilleen, niitä kuitenkaan tuskin huomasikaan.

Miehet värjöttelivät sitten paarihuoneen seinävierustalla.

— Niin että missä se sitten olikaan se...? tiedusteli kauppias, joka ei tahtonut pimeässä tuntea maisemaa.

— Kun katsotte tuosta tuon lakkapään petäjän kupeitse, vasemmalta puolen, niin näkyykö mitä? neuvoi haudankaivaja.

Kauppias tirkisteli hetkisen ja sanoi:

— Tuoliako aitovierellä?

— Siellä.

— Ka, siellähän se...

Pekkakin pääsi lopuksi selville siitä, mitä ristiä oli vahdattava, ja sanoi että:

— Vai se se on se risti? Paikoillaanhan tuo näkyy olevan.

Kotvasen kuluttua lisäsi hän epäuskoisesti:

— Ja eikö tuo halvattu siinä seisonekin — ainakin tämän yötä.

Toiset eivät vastanneet mitään vaan tupakoivat äänettöminä, savukkeiden tulipäät kämmenen varjossa, ettei hehku antaisi heitä ilmi.

Yö kului hiljaisesti. Tuuli alkoi vähitellen vaimeta, mutta pakkanen yltyi samassa suhteessa, taivas selkisi ja tähdet alkoivat kiilua.

Joukolan kylän yllä lepäsi kalman rauha. Ei edes Miinalan koirakaan, joka tavallisesti yökauet haukkua louskutteli, nyt ollut äänessä.

Kello tuli kaksitoista, mutta mitään erikoista ei tapahtunut. Ilman selkeneminen ja silmien yöhön tottuminen vaikutti sen, että tuo pienehkö musta risti näkyi aivan selvästi petäjän kupeitse, ja jos joku sitä olisi lähestynyt, olisi hänet ehdottomasti heti huomattu.

Mutta, kuten sanottu, mitään ei tapahtunut.

8.

Keskiyön hetki oli jo hyvän aikaa sitten sivuutettu ja varsinainen kummitustunti siis päättymässä. Asema alkoi tuntua hieman nololta.

Pekka, joka koko ajan oli ollut epäuskoisin, tulkitsi itse teossa kaikkien mielialan, muristessaan viimein:

— Senkö halvattua häntä tässä seista noljotettanee... aikuiset miehet. Tyhjää emätöntä vahtaamassa! Jalatkin tässä paleltuvat...

Kauppias oli jo oikeastaan samaa mieltä, mutta ei tahtonut kuitenkaan vielä hellittää ja vastasi siis Pekan valitteluun vain:

— Etkös tuota nyt kestäne, vakainen mies, muutamaa tuntia pakkasta, kun ei tässä tuulekaan. Kuka sen tietää, mitä tässä vielä nähdään...

Vaikka ei hänkään enää juuri uskonut mitään nähtävän. Pekka taas mutisi:

— Kissan häntä tässä nähdään...

Haudankaivaja, sanoi että odotetaan nyt sentään vielä joku tunti.

— Puoli tuntia, sanoi Pekka järkähtämättömästi. Sitten minä menen, seiskoot muut tässä vaikka kesään asti.

Ja vähän ajan kuluttua alkoi hän kiukutella.

— Tulis nyt se paholainen jos tullakseen, niin kyllä minä tällä seipäällä sen sivut voitelisin...

Tämä uhmaava ja röyhkeä puhetapa sai oitis vastauksen, näköjään juuri niiden voimien taholta, joita sillä oli tarkoitettu.

Karilan Pietarin haudalta päin kuului nimittäin epäilyttävää rytinää, joka sai vaanijain sydämet melkein pysähtymään.

Ketään ei haudan lähellä näkynyt, mutta risti sittenkin liikahteli, ikäänkuin olisi ruumis sitä haudasta käsin potkinut pois päältään.

Pekka oli mennyt aivan kelmeäksi. Hammasta purren, silmät melkein mielettömin ilmein tuijottaen alkoi hän, puristaen vankkaa seivästä suonenvedontapaisesti lujissa kourissaan, juosta hautaa kohti.

Perässä juoksi kauppias, ampuen revolverillaan laukauksen toisensa jälkeen haudalle päin. Haudankaivajalle huusi hän samalla:

— Ammu riivattua sinäkin...!

Tämä oli oikeastaan hieman kummallinen kehoitus, koska haudalla, kuten edällä on mieliin terotettu, ei näkynyt ketään.

Kauppias ja Pekka eivät olleet vielä ehtineet montakaan askelta ottaa, kun he äkkiä pysähtyivät ja jäykistyivät melkein suolapatsaiksi.

Muutamia kertoja nytkähdeltyään risti nimittäin roiskahti poikki ja lensi yli aidan hautausmaan taakse.

Mähönen ja Pekka tunsivat polvensa merkillisen heikoiksi, ja hampaat suoraan sanoen kalisivat heidän suussaan.

Silloin käänsi uusi tapahtuma heidän huomionsa toisaalle.

Haudankaivajakin oli viimein valmistunut. Hän kohotti pyssyn poskelleen, tähtäsi ennenmainitun petäjän kupeitse epämääräiseen pimeyteen, ja ajatellen vielä viime hetkessä: "mahtaakos se peijakas nyt vain..." laukaisi.

Puhutaan joskus toteutuneista aavistuksista.

Hauta-Antin aavistukset kuuluivat tähän sieluopillisten ilmiöiden luokkaan. Ne toteutuivat aivan täsmälleen.

Kuului omituinen räjähdys, ja kun toiset katsahtivat taakseen, näkivät he nietoksessa myllertävän mustan möhkäleen, jota täytyi otaksua haudankaivajaksi.

Kun ei toisilla tuntunut olevan halua jatkaa matkaansa Pietarin haudalle päin, kääntyivät he takaisin tutkimaan, millä kannalla haudankaivajan asiat olivat.

Juuri silloin nosti tämä päätään nietoksesta, puhallellen lunta suustaan ja tuijotellen ällistyneenä ympärilleen. Sitten julkaisi hän vereksimmät kokemuksensa:

— Johan minä sen sanoin... että halkeaahan se pahuus... kun tuli tellätyksi se luoti liian tiukkaan.

Pyssyrämän tukki löytyi samasta nietoksesta kuin haudankaivajakin, mutta piippu oli hävinnyt näkymättömiin. Kun nopean ja ehkä hieman pintapuolisen tarkastuksen jälkeen oli todettu, ettei Hauta-Antissa ainakaan mitään näkyväisiä vammoja ollut, läksivät miehet joutuin pois hautausmaalta.

Alkumatka laputettiin äänettöminä, kunnes haudankaivaja viimein sanoi:

— Niin, nyt sen näitte... selittäkää sitten jos osaatte!

— Ihmehän on... kerrassaan kumma, myönsi Mähönen. Kun ei näkynyt yhtään mitään... Minäkin olin jo vähällä säpsähtää...

— Jollei olisi tuo haudankaivaja siellä takana räjähtänyt, niin kyllä minä olisin sen aitovieressä tavottanut, olipa se sitten rymä tai mikä tahansa. Ja silloin siinä olisi ollut yks seipään räiske...!

Pekka tunsi nimittäin rohkeutensa palaavan samassa määrin kuin matka miesten ja hautausmaan välillä piteni.

9.

Seuraavana päivänä kävi kauppias haudankaivajan kanssa tarkastamassa viimeöisen seikkailun näyttämöä.

Risti, tällä kertaa poikkinaisena, löytyi aidan takaa talvitieltä. Mutta lumessa haudan luona ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä.

Haudankaivaja raapi korvallistaan ja sanoi:

— Niin, samalla tavalla se on ennenkin lähtenyt, vaikka ehyenä. Mutta nyt kun se niin lujaan kiilattiin, niin poikkihan meni...

Tietysti koko kylä puhui pitkät ajat vain tästä asiasta. Kukaan ei uskaltanut pimeän tultua kulkea yksin hautausmaan ohi, ja Karilan taloa kartettiin kuin ruttopesää.

Hautausmaalla ei kuitenkaan enää mitään merkillistä tapahtunut. Pietarin hauta jätettiin oman onnensa nojaan ja peittyi pian nietoksiin, tietymättömiin.

* * * * *

Näihin aikoihin tapahtui että Kukkolan aitasta eräänä yönä katosi 14 leipää, osa sikaa, leiviskä voita y.m. ruokatavaroita.

Varkautta, se täytyy meidän ikävällä tunnustaa, ei Joukolassa yleensä lueta seitsemän kuolemansynnin joukkoon. Tosin on törkeätä parjausta naapuripitäjäläisten väite, että Joukolassa muka varastellaan niin yleisesti ja järjestelmällisesti, että kukin talo on aina kahden kuukauden kuluttua omillaan, mutta kiistämätön tosiasia on myöskin, että jos jotain pientä sattuu talosta puuttumaan, niin pistäytyy joku perheen jäsenistä pimeän tultua retkeilylle, jonka tarkoituksena on sopivalla tavalla järjestää asiat niin, että päästään puutteesta, tarvitsematta ryhtyä rahaa haaskaavaan ostamiseen tai ikävään lainaamiseen.