Part 14

JUHANI. Istuupa hän myös usein kuin rääkkä kylän ruispelloissa, hieroskellen tähkäpäistä jyviä naamaansa.--Kas, onpa meillä jo myöhäinen ilta, mutta apua ei kuulu meille ihmismaailmasta, ja tässähän vaan aina pasteerailee, pasteerailee ympärillämme kolmekymmentä ja kolme puhisevaa perkelettä. Mutta puskeileepa tuossa peeveliä kaksi. Iskekäät yhteen, iskekäät yhteen ja touhaiskaat läpitse toinen toisenne otsat, touhaiskaat että aivot päästänne roiskahtaa tanterelle, niin on meillä kaksi kiusankappaletta vähemmin. Kas noin, kas noin! Onhan meillä tässä hieman huviakin ajan vietteeksi.--Niin juuri! ja kestäköön tämä leikki kauan ja kyntäköön maata kahdeksan luista auraa.

TUOMAS. Jykevästi siinä ottelevat kyyttöselkä ja koivipää.

JUHANI. Mutta Koivi voittaa.

TUOMAS. Kyyttö voittaa.

JUHANI. Tässä käpäläni, lyöppäs vetoa.

TUOMAS. Olkoon menneeksi. Timo, eroita.

JUHANI. Kas niin!

TUOMAS. Kortteli viinaa!

JUHANI. Sanottu.--Katsellaanpas, katsellaanpas kahden pojan otteloa. Mutta nyt he hieman niinkuin levähtävät otsa vasten otsaa.

TIMO. Ja nytkeilevät noin vaan hiljakseen.

JUHANI. Mutta nyt! Nyt parannetaan täyttä päätä. No Koivi, minun Koivini, iske sorkkas lujasti maahan!

TUOMAS. Iske lujemmin vielä sinä, minun urhea Kyyttöni. Sillä lailla!

JUHANI. Koivi. Koivi!

TUOMAS. Minun roteva Kyyttöni terästetyllä otsalla! No niin! Mutta heitä jo tuo vakava junnaus ja työnnäise miehes helkkariin.

JUHANI. Koivi! Peeveli sinun sarves karsikoon! Pakenetko, riivattu?

TUOMAS. Käpälämäki kelpaa hänelle.

TIMO. Ja toinen tuhnii vielä perään kuin peijakas. Hi, hi, hi!

TUOMAS. Niin, Juhani.

JUHANI. Meni minulta kortteli viinaa. Sen saat kun pääsemme pinteestä. Mutta koskahan se päivä koittanee? Ah! tapahtuupa vuosien päästä, että jahtivoutimme komennon alla kiskotaan täältä aika telakuorma kylään ja kylästä kirkkotarhaan, kiskotaan kasa kalisevia, kolisevia luurankoja seitsemästä miehestä.

SIMEONI. Ja niin päättyi syntinen elämämme.

JUHANI. Niin päättyi elämämme.

TIMO. Niinhän se päättyi.

JUHANI. Päättyi surkealla tavalla. Mutta aukaiseppas konttisi, Lauri, ja käyköön ympäri yksi kumaus.

AAPO. Olkoon tämä kerta, mutta loppu viinastamme säästyköön suurimpaan hätään.

JUHANI. Niinkuin sanot. Mutta nyt otamme naukin, joka tuntuu ja sitten huudamme kuin pämpästä.

Koska he olivat ryypänneet, korottivat he äänensä taas, huutaen kaikki yht'aikaa. Ehti kaiku Viertolan voudin korvaan, koska hän käyskeli riihimäellä, mutta hän ei käsittänyt huudon tarkoitusta, vaan lausui kamostuen itseksensä: »rajahaltija siellä huutaa». Mutta veljekset, jännittäen leukojansa kohden taivasta ja ammoittaen, suut seljällään, kuin traakit tai kuin pesässänsä linnunpoikaset koska kuulevat lähestyvän emänsä siipien havinan, huusivat aina vielä huikeasti, huusivat kymmenen kertaa. Ja siitä istuivat he taasen sammaleiselle sijallensa, sydämissä riutuva toivo.

KAHDEKSAS LUKU

Tullut on jo neljäs päivä, veljesten ollessa kivellä, mutta alati vielä härkien piirittäminä he istuivat. Tuolloin, tällöin siirtyivät elikot kauemmaskin, mutta ainapa käyskeli näkyvissä yksi ja toinen, antain myristen kohta kumppaneillensa tiedon, jos veljekset yrittivät pyrkimään pois vankeudestansa. Siinä ympärillä mikä heistä nyt tempoilee naamaansa korven ruohoa, koukistellen kieltänsä, mikä märehtien ja raskaasti puhkaten lepää tuossa pullealla mahallansa. Tuossa kaksi leikin ja totuuden välissä kisailee, ja ympäri kaikuu heidän sarviensa läikkynä. Mutta tuossa taasen ihan Hiidenkiven juurella yksi heistä vihaisesti kuoppii, viskellen multaa ja varpuja korkealle, ja möräten ilkeästi. Niin he siinä aikailevat veljesten tuskaksi, kalveaksi vimmaksi; sillä kuolemata vartovat jo Jukolan uhkeat pojat.--Hetki sitten oli Lauri kumonnut kurkkuunsa joltisen siemauksen viinaa, nyt teki hän samoin kerran vielä, josta muut kovin kummastuivat ja rupesivat häntä kiinteästi nuhtelemaan.

JUHANI. Peijakasko sinua riivaa?

AAPO. Mitä aatteletkin? Muista että ollaan samassa puristimessa kaikki.

TUOMAS. Muista asuntomme kämmenen leveäksi sijaksi, jossa meidän tulee varoten liikkua.

LAURI. Vimman villitty mies!

AAPO. Mutta se ei käy kuntoon.

LAURI. Käyköön sitten Hornan koloon. Myllyn kivenä pyöriköön linnamme ja viskatkoon elukkain saaliiksi seitsemän onnetonta poikaa. Pyöri, kivi, idästä länteen, ja, metsä ympärillämme, lännestä itään pyöri! Heleijaa!

JUHANI. Olethan jo humalassa, poika?

LAURI. Tuleeko sitä kysyä? Mitä maksaa elämä ja maailma? Ei yhtään homeista äyriä. Sentähden menköön kaikki tomuna ja tuhkana pitkin tuulien teitä. Loiskis! Saakaamme tästä, sydämeni veljet.

AAPO. Hän on päissään. Kannu häneltä pois!

LAURI. Se ei lähde juuri leikillä. Kannu on minun; enhän sitä hellittänyt härkien sotkettavaksi aholle. Mutta te muut? Ah! laskittepa konttinne koreasti maahan kuin kurjat mustalaiset, koska nimismiehen pyssy paukahtaa.

JUHANI. Kannu tänne!

LAURI. Kannu on minun.

JUHANI. Mutta minä tahdon sen haltuuni.

LAURI. Sinä tahdot? Jos tahdot, niin saatpa sen vasten otsikkoas.

JUHANI. Rupeaisitko tappelemaan?

LAURI. Jos tahdot, niin ei sitäkään pidä puuttuman. Mutta eihän rakkaat veljekset tappele. Sentähden saakaamme tästä.

TIMO. Älä ryyppää, Lauri.

JUHANI. Kannu tänne kohta!

LAURI. Selkään minä sinulle annan. Mitähän sinä luulet olevas?

JUHANI. Syntinen ihminen, tosi; mutta olenpa kuitenkin vanhin veljes.

LAURI. Vanhin? No sitä enemminhän olet ehtinyt syntiä tekemään ja sitä enemmin tarvitset selkääs. Mutta skool! sanoi Ruotsalainen.

TUOMAS. Et maista pisaraakaan.

LAURI. Tuomaasta pidän minä paljon, Tuomaasta ja pikku-Eerosta. Mutta nuo muut tuossa? Mitä sanon heistä?

TUOMAS. Kitas kiinni ja kannu tänne! Tuossa, Juhani, ota kontti selkääs ja viina haltuus.

LAURI. Ainoastaan sinä taidat kääntää Laurin pään. Pidänpä sinusta, sinusta ja pikku-Eerosta.

TUOMAS. Vaiti!

LAURI. Tuommoisia miehiä! Mitä on Jukolan Jussi? Häyrypää kukko; nuijapää sonni.

JUHANI. Pidä suus kiinni kohta, ettei korvani kuule jotakin sellaista toista kertaa.

LAURI. »Jolla on korva, hän kuulkoon», saarnaa Aapo, se Jukolan pyhä Paavali.

SIMEONI. Ah sinua! Oletko sinä se entinen vakaa, totinen ja harvasanainen poika? Oletko sinä Lauri? Tuommoinen avosuinen riivattu?

LAURI. Olethan sinäkin Simeoni, se imeläsuinen »terve-rabbi».

SIMEONI. Sen annan sinulle anteeksi, aina ko'oten, aina ko'oten tulisia hiiliä pääsi päälle.

LAURI. Mene helvettiin, siellä on hiiliä!

SIMEONI. Jumalaton!

TIMO. Kun oikein karvat seljässäni pöyhistyy.

LAURI. Mitä mököttelee Timo, se Jukolan hallavasilmäinen vuohipukki?

TIMO. Anna olla vaan. Vuohen-maito on hyvääkin.

LAURI. Häh?

TIMO. Vuohen-maito on hyvääkin. Mutta kiitänpä sinua tästä kunnioituksesta: suurkiitos! Niin, siinä oli meidän osamme; suurkiitos! Mutta nyt tulee etees toista sorttia kalua. Katsoppas tuossa lillipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin.

LAURI. Häh?

TIMO. Katsoppas tuossa lillipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin.

LAURI. Häh?

TIMO. Pappi praakaa kolme kertaa, mutta hän saa makson.

LAURI. »Toista sorttia kalua», mökötit sinä. Mutta kylläpä tiedän mihin sorttiin kaluun heidät vertaan. Tuomas-poika on kirves jalo, vakaa, miehukas ja tuima, mutta pikku Eero-putikkani tuossa on pieni, terävä ja naseva veistinkirves. Niin, hän »veistelee», veistelee oikein vikkelästi, viskelee ympärillensä pieniä koukkusanoja, se junkkari.

JUHANI. Hyvä! Mutta sanoitko sinä minun häyrypääksi kukoksi.

TIMO. Sanoipa hän minunkin vuohipukiksi. Suur'kiitos!

LAURI. Eero veistelee, mutta hänellä on miehen sydän.

JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta sanoitko sinä minun häyrypääksi kukoksi?

LAURI. Sanoin sinun vielä nuijapääksi sonniksikin.

JUHANI. Praa, veli, praa!

TIMO. Ole rauhassa, Juho. Hän sanoi minunkin vuohipukiksi ja minä kiitän häntä siitä arvonimestä; sillä vuohi ei olekkaan mikään hyljätty eläin. Viertolan punaposkinen röökinä, se Lyytia-röökinä, juo paljasta valkoisen vuohen maitoa, ei yhtään muuta. Kas siinä.

SIMEONI. Olisimmeko miehiä jos ottaisimme onkeen juopuneen sanoja?

LAURI. Sinäkö mies? Sinä? Voi veikkoseni! rupeaisitpa katkerasti itkemään jos näkisit jotain, jota likat eivät juuri näytäkkään tuommoisille nurru-pojille kuin sinä.

JUHANI. Simeoni, Simeoni! ottaisinpa ennen puukosta kuin tällaisia pistoksia.

SIMEONI. NO, no, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään ketä he pistäneet ovat.

TIMO. Meitä olet sinä yhdeksikin maalannut aina kukosta kirveskynään asti; mutta mikähän olet sinä itse, jos kysyn sangen kiinteästi ja otan päälleni oikein kieron pään.

LAURI. Minä olen Lauri.

TIMO. Kas, kas! Paljas kiltti Lauri vaan?

LAURI. Oiva Lauri, en yhtään muuta, vaikka minua on yhdeksikin mielitty kuvata ja kutsua: mäyräksi, Könnin kuokkamieheksi, kärnäveikoksi ja sen tuhanneksi täällä. Hm! Olenpa teidän jokaisen huulilta kuullut yhtä ja toista tämänmoista. Mutta syvimmässä äänettömyydessä olen pistellyt kaikki tuonne hampaan kolon talteen. Nytpä mielisin hieman lievitellä tätä yhteiskassaa, mielisin, peeveli vie! antaa teille oikein aika plootuja otsaan, ja alas joka mies kuin tamppusäkki härkien saaliiksi!

AAPO. Onko tämä totisesti Lauri, se siivo, äänetön Lauri? Kuka uskoisi?

JUHANI. Aih! veli Aapo, aih! siellä nisukullassa löytyy paljon koiruohoa. Sitä olen uumoillut jo kauan, mutta nytpä tunnen miehen sydämen.

LAURI. Turpas kiinni, sinä Jukolan sonni.

JUHANI. Älä Herran tähden äköittele minua kauemmin, sillä vereni kuumenee, kuumenee! Sinä kirottu nallikka, tuonne viskaan sinun härkien huhmareen, ja tulkoon hävityksen kauhistus, tulkoon almanakan viimeinen päivä!

SIMEONI. Surkeutta, surkeutta!

AAPO. Hiljaa, hiljaa! Tappelus kauas tästä.

TUOMAS. Ole järkevä, sinä.

JUHANI. Hän on minua hävyttömästi haukkunut. Kukko häyrypää!

AAPO. Entäs pyhä Paavali. Ole rauhassa.

TIMO. Entäs vuohipukki. Mitäs siitä sanot? Monet tuhannet kiitokset, mun kaksoisveljeni!

AAPO. Muistakaamme kuinka lähellä olemme kuoleman kitaa. Veljet, minulla on aatos aivoissani, kielenpäässäni pieni keino, jonka luulen tässä juuri tärkeäksi. Huomatkaat: tämä kivi on laiva myrskyssä ja myrskynä on tuo möräilevä, vihainen härkäliuta kivemme ympärillä. Vai valitsenko toisen kuvan? Niin, olkoon siis tämä kivemme linnana, jota vihollinen, julmasti keihäillä varustettu vihollinen piirittää. Mutta jos nyt linnalla, joka piiritetty on, ei ole päämiestä, järjestyksen ja puolustuksen johtajata, niin vallattomuus ja häiriö anastaa miehistön ja pian on hukassa sekä linna että linnan väki. Samoin käy myös meille, ellemme toisin tässä aseta ja rakenna, ellemme saata välillemme laillista järjestystä. Siis olkoon yksi, jonka järkevätä sanaa jokainen kuulkoon ja sitämyöten itseänsä käyttäköön. Juhani, hillitse nyt itses ja koko velisarja. Tiedä että useammat meistä astuvat sun puolelles, esimiehyyttäsi tueten tässä piiritetyssä linnassa.

JUHANI. Mikä rangaistus määrätään hänelle, joka ei tottele sanaani, vaan häijyn sisunsa kautta matkaansaattaa yleisen sekamelskan ja vaaran?

TUOMAS. Hän viskattakoon alas härkien eteen.

JUHANI. Oikein, Tuomas.

AAPO. Jyrkkä rangaistus, mutta senhän tilamme vaatii. Minä suostun määräykseen.

SIMEONI. »Härkien eteen», niinkuin marttyyria ennen, mutta tässä ei auta hempeys.

TIMO. Hän viskattakoon härkien eteen, se olkoon laki ja asetus.

JUHANI. Se olkoon laki ja asetus. Painakaat sydämeenne tämä hirmuinen parakraaffi ja eläkäät sen mukaan. Nyt on ensimmäinen käskyni, että Lauri vaikenee ja panee koreasti ma'ata; toiseksi käsken minä, että sydämemme lohdutukseksi jokainen meistä, paitsi Lauri, ottaa tinapullosta pienen naukin. Niin, saadaan tästä.

LAURI. Mutta minäkö en saisi, minäkö?

JUHANI. Sinä panet ma'ata.

LAURI. Siihen on helvetissä kylläkin aikaa.

JUHANI. Jumala tiesi, Lauri-kulta, missä ma'ataan vielä.

LAURI.

»Jumala tiesi Jussi-kulta Missä nahka naulitaan».

Minä laulan kuin mies, heläytän kuin klaneetista vaan.

»Minä olen pikkuinen poika, Mamman oma Jussi, Minä olen pikkuinen poika, Mamman oma Jussi».

JUHANI. Säästä laulus toistaiseksi.

EERO. Säästä pikkupojan laulu minulle.

LAURI. Säästetään se Jukolan Jussille ja aljetaanpas toinen ja oikein iso laulu. Lauletaan ja tanssitaan, heleijaa!

JUHANI. Katso, etten tuomitse sinua viskattavaksi härkien eteen.

TUOMAS. Lauri, nyt varoitan sinua viimeisen kerran.

LAURI. Viimeisen kerran? No parastahan onkin että taukoot.

JUHANI. Että juuri Tuonelan portilla taidammekin elämöitä näin, me täyskarvaiset pakanat!

SIMEONI. Ansiosta kyllä meitä rankaiseekin Jumala. Oi! rankaise meitä, vitsaa meitä tässä piinakivellä.

LAURI. Ilokivi tämä on, Väinämöisen ilokivi, joka ukko sanottiin olleen Savon jumala. Kuulinpa hänestä kerran oikein sukkelan runolaulun eräältä nokipoika-vekkulilta. Muistanpa myös samalta pojalta huikean saarnan, jota hän oikein sulavasti hellitteli ulos punaisista huulistansa ja irvistävistä hampaistaan, koska seisoi Kuninkalan tuoksuavassa torvessa. Ja hän saarnasi näin...

JUHANI. Vaiti nyt, sinä villi peto!

LAURI. Saarnatkaamme, koska jo olemme kylliksi laulaneet, laulaneet kaikki yhdestä suusta niinkuin kirkossa on tapana. Minä olen pappina, tämä kivi on saarnastuolina, te olette lukkareina, ja härjät tuossa ympärillämme ovat seurakunta hurskas ja vakaa. Mutta ensiksi marssivärssy saarnastuoliin. Te kuulitte. Pappi vartoo.

JUHANI. Varro, varro, kyllä sinun marssitan ja värssytän kohta.

LAURI. Sinä oletkin päälukkari, ukko itse, nämät muut ovat oppipoikiasi, tuommoisia puolivillaisia herroja, jotka hikoillen ja punoittaen kuin kalkkunat täyttää kirkkomme lukkarinpenkin sekä sunnuntakeina että juhlapäivinä. Tässä he nyt taas istuvat pöllöttävät, rintapielet leveillään, tukka livottuna voilla ja ihralla, ja pieni, kuihtuva leukapartakin tutisee hieman. Mutta istukaat nyt kuitenkin rauhassa ja laulakaat »Matti-pappi» saarnastuoliin. Tosin kaapasi hän Keijulan krouvista kirkkoon, mutta hän valeli päänsä ja harjasi tukkansa, ja nyt, kovin liikutettuna, hän konttii rukoillen ylös saarnastuoliin ja poruttelee ämmiä kuin poika. Nyt, lukkari-Jutte, minä katsoa mulautan puolees, sentähden anna paukkua. »Synta tei, Jutte», huusi entinen pappi lukkarille.

JUHANI. Supista juuri kohta koreasti suus, sinä ryökäle!

LAURI. Ei niin, vaan »suu avaa kaikkein paimenten», pitää sinun laulaman. Mutta olkoon tässä jo kylliksi, vaikene, kuultele ja pane suus koreaksi »kirkkosuuksi» koska minä saarnaan. Niin, nokipoika, lainaa sinä minulle mieles ja vapaa kieles.--»Minä tahdon saarnan saarnata tässä saarnastuolin päällä Pietarin vanhasta kaprokista ja kymmenestä nappilävestä. Kuitenkin tahdon ensiksi katsoa lammaslaumani yli, mutta näenpä sydämeni suureksi suruksi haisevia vuohia vaan ja sen peijakkaan pukkeja. Voi te Kärkölän neitseet, narssut ja naasikat! te pöyhkeilette silkeissä ja saaleissa, kullanhohtavina kuin riikinkukot; mutta sylkekäät minua vasten naamaa, ellette viimeisenä päivänä huuda vielä Matti-pastooria puhelemaan puolestanne. Mutta se on nietua se!--Hyvää päivää, ukko Räihä! Minä tahdon sinulle sanasen sanoa: Ota vaari tuosta Kettulan vanhasta vaarista. Mutta sinä peevelin Peltolan Paavo, mitä teit sinä Tanun hirsitalkoossa talvella? Sinä klasia kilistit ja likkoja likistit. Mutta minä sanon sinulle, poikanalli: ota Jumppilan Jallista vaari; muutoin tuomitsee sinua viimein Matti-pappi, pakanat, Krekiläiset ja Prekiläiset; ja sitten säkki päähän ja helvettiin. Avaa siis ajoissa korvaläpes ja kuule mitä sanon ja saarnaan; sillä minä olen keitetty monessa liemessä, ja tässä rinnassa on sydän kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro. Onhan poika monessakin ollut. Minä olen ollut Helsingissä opissa, vesikopissa, jalkapuussa ja monessa muussa konttapuussa. Mutta siitä on paras, etten ole varas, etten ole loannut kenenkään kaivoa, enkä halaillut toisen miehen vaimoa».

»Oli minulla kerran morsian pieni, pieni penttu, aika lunttu, mutta hän karkasi minulta kauas pois. Minä läksin häntä hakemaan: ha'in Suomen suuren maat ja meret, Saksat ja Virot, mutta en löytänyt kullan-kokkoani. Tulin taasen suureen Suomen-saareen, ja löysinpä hänen tuolta Tampereen takaa hietaharjulta. Tuossahan Tettuni pieni! huusi poika iloissansa, mutta Tettu tuiskahti ja lausui: »mikä olet sinä? mikä maan-mustettu? mikä tervaan kastettu?» ja kiepasi ensimmäiseen tölliin. Mutta minä, aina lysti-poika, en tuosta suuriakaan surrut; panin turpaani tupakkaa ja poikkesin parhaaseen kapakkaan, jossa Mikko meteli ja ämmiä veteli».

»Tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi on kohtuullinen mitta ja määrä väsyneen miehen kurkkuun ja päähän. Nytpä kannu keikkui ja parta kastui, pojat laulaa laskettelivat ja muorin tyttäret nauraa rikostelivat. Mutta läksinpä iloleikistä pois, läksin pitkin katua käymään. Lauluni remahti, akkunat säpäleiksi sälähti, ja siitäpä liikkeille Tampereen poroporvarit kaikki. Mutta minä, aina lysti-poika, minä viitenä vilkkasin pitkin rantaa, heille potkaisin vasten kuonoa soraa ja santaa. Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin pitkin torii; tulin Uuteenkaupunkiin, siellä akkunasta haukuttiin; tulin Turkuun, pistettiin puukko kurkkuun. Tulinpa lopulta Aningaisten kadun haaraan ja siellä kohtasin viisi nokkelata naaraa. Ensimmäinen potkaisi mua jalallansa, toinen sanoi: »anna sen pojan olla alallansa; hän ei ole mikään rakkari eikä mikään pikiprakkari». Mutta kolmas kysyi: »mikä sitä poikaa vaivaa?» ja neljäs sanoi: »häntä pitäis auttaa ajallansa». No lähdetäänpäs käsi kädessä käymään, lausuin minä, mutta viides tuuppasi vihaisesti nyrkillänsä ja ärjähti: »mene Helsinkiin!» Menin minä Helsinkiin, pantiin syömään kruunun vellinkii, ja sitten poikaa tutkittiin ja huikeasti selkään hutkittiin: »mene nyt, mene tiehes, sinä vasaran-poika!» Läksin taasen tietä käymään, minä veitikka, aina iloinen, minä, jonka sydän on kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro. Kuljeskelin, laulelin ja tallustelin pitkin tölmällistä tietä; tulin Hämeesen, astuin ylös Kuninkalan saarnastuoliin; ja sitten oli ammen plottis!»

»Tahdon minä kuulutuksen kuuluttaa. Pitäjän lukkari ja läänin kuppari aikovat ahkerasti avioliittoon, viettävät huomenna häänsä, huomenna jälkeen kaalin. He liittykööt yhteen ja istukoot kiinni kuin Tattarin-Paavalin piki ja terva!--Seuraavat talot nyt käsketään tämän kautta päivätyöhön pappilaan: Yllilä, Allila, Yli-Seppälä, Pimppala ja Alavesi. Toltti lautoja, leiviskä traaksipiikin rautanauloja, mies talosta, kaksi parhaasta paikkaamaan pappilan pienempätä sikaruuhta.--Kiialan ha'asta on karannut yksi vanha ruuna, iso, suuri, mustan-pruuni, kello kaulassa, umpiraudassa, vähäläntä, lyhytläntä, typpihäntä».

»Mutta ei nyt mitään muuta tällä erällä, vaan että lammas on laakea eläin, ei hän puske eikä potki, mutta kas kun härkä pääsee vallallensa, hän puuhaa puuta, kuopii maata ja puhaltaa sen tulen palavata lokaa ja rapaa paimenta vasten naamaa ja napaa.--Ja sitten oli taasen ammen plottis! jokainen menköön omaan koppiins, minä menen kivimuuriin».-- Sehän oli saarna.

SIMEONI. Sellaista jumalatonta sinä osaat, mutta osaatko lukea, juupeli?

LAURI. Se vasta kysymys: osaako pappi lukea. »Minä osaan lukea ja veisaan enkä koskaan kesken seisaa; niin pitkä virsi kuin navetan seinähirsi». Mutta papin tulee messuta, eikä veisata. Minä messuan ja pikku-Eero vastaa.

EERO. Minä vastaan jos vaan nälältäni jaksan.

JUHANI. Rupeaisitko hullun kanssa juonittelemaan? Sinä peijooni! aina valmis koiran-elkiin. Kas sen mä luulen. Ja sinä, Lauri, pane nyt koreasti itses nukkumaan; lopeta, velikulta, tämä leikki ja leiskuna, muutoin langetan päällesi järkähtämättömän tuomion, ja kohtapa kymmenen kouraa sun viskaa alas härkien eteen. Lopeta tämä leikki.

LAURI. Vastahan alku tanssii, veljeni, tanssii. Niin, tanssitaan, painitaan, tanssitaan jussia että sammaleet tuoksuu. Kas näin!

TIMO. Sinä peijakkaan poika! Vähältä etten kuukahtanut kiveltä alas. Hiljaa, hiljaa!

JUHANI. Lauri, joko nyt sanon tuon hirmuisen sanan, joka vilauksessa tekee sinun murennukseksi? Ja se järkähtämätön sana kuuluu näin: hän viskattakoon härkien eteen. Joko sanon?

LAURI. Älä mitään sano, vaan laula koska minä tanssin jussia. Hih!

JUHANI. Hän viskattakoon härkien eteen, ja Jumala olkoon hänen kanssansa! Ammen.--Nyt se on sanottu. Hän menköön.

LAURI. Mennään kaikki yhdessä, käsi kädessä elämän Nälkälästä pois!

TUOMAS. Lakimme täyttyköön, ja lähde kuolemaas!

JUHANI. Älä helvetissä, Tuomas!

TUOMAS. Alas kiveltä, poika!

JUHANI. Älä taivaan tähden!

AAPO. Tuomas kalvenee! Jumala auttakoon meitä! Tuomas kalvenee!

JUHANI. Tekisitkö hirmutöitä? Veljeni, veljeni!

AAPO. Hän kalvenee kun kuoleva mies, ja läsnä on kauhistuksen työ! Hillitse mieles, Tuomas, oi hillitse mieles! Minä rukoilen sinua. Ylös kaikki ja auttakaat Lauria, auttakaat!

TUOMAS. Pois tieltä!

JUHANI. Ei, Tuomas, ei!

TUOMAS. Pois tieltä! Sinä olit tuomari, minä olen pyöveli, ja lakimme täyttyköön. Alas kiveltä ilman armoa, mies!

LAURI. Kuin sysitukki Nukarin tammesta alas. Heleijaa!

SIMEONI. Armoa, Tuomas, armoa, armoa!

TUOMAS. Ei yhtään armoa!

JUHANI. Varjelkoon meitä Jumala tekemästä veljenmurhaa!

TIMO. Niin, Kainin tappamasta Aapelia.

TUOMAS. Hän kuolee!

AAPO. Malta mieles!

TUOMAS. Hän kuolee!

JUHANI. Suojelkoon meitä taivaan valta! Ei, Tuomas, tämä ei käy kuntoon.

TIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan. Lauri on meidän jokaisen veli. Seis!

JUHANI. Miestappo on tekeillä! Pelastakaamme Lauri, pelastakaamme kurja veljemme!

Nousi nyt kivellä kiivas rynnistys. Mikä siinä hallitsi vihaista Tuomasta kauluksesta, mikä miehustasta, mikä riippui Laurin koivessa, mikä mistäkin häntä piteli kiirahtamasta alas. Monipäiseksi, monijalkaiseksi hirmueläimeksi näkyi velijoukko, joka rähisten yhdessä kimpussa pinnisteli. Repien itseänsä, moristen, puhkaten ja huokaillen se eläin liikkui, pyöriskeli, kiiriskeli kiven reunalta toiselle reunalle ja takaisin taas. Koirat siinä peloissaan, hännät lyyhyssä ja usein vierähtämäisillänsä alas härkien uhreiksi, pujahtelivat sinne tänne, varjellen henkeänsä. Sakeammin kuin ennen kokoontuivat härjätkin tällä hetkellä kiven ympärille, katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa otteloa. Mutta yleinen väsymys saattoi viimein rauhan Hiidenkivelle, ja huohoittaen lepäsivät veljekset hienoksi jauhoksi hierotulla sammaleella. Mutta lopulta lausui Simeoni, saarnasi ja väänteli silmiänsä hirveästi korkeutta kohden.

SIMEONI. Pedoiksi, perkeleiksi ovat muuttuneet kristityt ihmiset. Sentähden rankaise meitä, Herra. Iske tänne vihasi vasamalla, lyö mäskiksi ja ravaksi syntisen Sionin seitsemän poikaa!

AAPO. Niin, Tuomas, ainahan seisoo tässä viisi vastoin yhtä; sen tiedätkin. Mutta olkoon rauha nyt ja hillitkäät Lauria kunnes hän nukkuu, vaivainen.

TUOMAS. Kirous! Alas nakkaan teidät tästä jok'ainoan miehen, jos niin tahdon, ja sen tahdon, jos vihani vimma vielä kiihoittuu. Mutta hiljaa, pojat, nyt, hiljaa ja koreasti! Sillä vereni kuohuu, ja mitätön asia on silloin mielestäni kuolema ja kuoleman kauhistukset. Sentähden: koreasti, koreasti vaan!

JUHANI. Tuomas on vaarallinen mies. Ole ennen toverini sinä, mies, joka priiskahtelet, priiskahtelet päälleni joka päivä ja tiima, kuin sinä, mies, joka suutut harvoin, mutta hartaasti, ja saatat silloin kurjan henkeni vaaraan. Ah! tämä oli paha leikki.

SIMEONI. Piekse meitä, kurita meitä, korkeuden voima!

TIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen.

SIMEONI. Jos minä olen vaiti, niin puhuu ja lausuu tämä kivi. Piekse meitä, hutki meitä!

JUHANI. Ole huutamatta päällemme enään suurempata surmaa. Tässä on jo vitsausta kylliksi.

TUOMAS. Tuossa hän saarnaa niinkuin hullu, kädet ristissä ja silmät päässä kuin kuoleman-hyypiön silmät. Suus kiinni kohta!

TIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen; ja eläkäämme rauhassa kaikki.--Kas Lauri-poikaa: hän jo raukenee ja nukkuu, nukkuuhan poika-parka.--Niin, eläkäämme Jumalan tähden rauhassa ja kärsivällisyydessä, kunnes astelemme tästä kotia taas.