Part 13

Niin he haastelivat; ja löi Tuomas Juhanin terävällä kirveellä kullenkin miehelle tuikean kangen, neljä koivuista ja kolme pihlajaista.--Mutta äkisti he kuulivat metsästä kovan jyskeen ja pauhun, joka tuntui heitä lähestyvän peloittavalla vauhdilla. Tuota oudostellen kuultelivat veljekset, kanget kourissa, kuultelivat ja vartosivat mitä viimein metsästä ilmaantuisi. Kuului sieltä ilkeää, sekavata möryä; välimmiten vingahtelivat koirat kovin kipeästi; ja pian ilmestyi sieltä kauhistava näky. Kiilien tuli heitä kohden kymmenen kiukkuista härkää, kaahaten edellään koiria, jotka pakenivat henkensä tähden, kiirehtien miesten luoksi. Mutta tämä saattoi pöyhistymään miesten karvat, ja kylmät väristykset karsivat heidän ruumistansa. Ja ilman yhtään pidätystä karkasivat härjät päin, möräten huumaavasti; voimakkaasti iskettiin heitä vastaan, ja alkoi kamoittava taistelo. Vahvoilla kangillansa läimäyttelivät veljekset, halkasivat sarvitettuja päitä, ja kaksi jo härjistä makasi tanterella, viskellen sorkkiansa ilmassa. Mutta uhkasi veljeksiäkin surman kuolema. Kaatui Timo, ja kumartui jo härkä lävistääkseen allansa makaavan miehen rintaa; mutta silloinpa lankesi raskaasti alas Tuomaan pihlajainen kanki, lankesi, katkaisten juhdalta selkärangan. Möyhkäten vaipui elikko hengettömänä maahan, ja Timo oli pelastettu. Myös Aapoa uhkasi samankaltainen tuho, mutta hänenpä taasen pelastivat Juhani ja Eero. Voimallisesti nuijaili Juhani kangellansa härkää sarvien väliin, Eero häntä rytkäytteli hännästä, sillä keinolla siirtäen hirviön aseman, joka myöskin pian makasi tanterella, viskellen sorkkiansa ilmassa. Koivuisen kankensa kadotti taistelon vilinässä Timo, mutta huomasi pian Juhanin kirveen kedolla; sen tempasi hän kouraansa ja rupesi huhmailemaan ympärillensä tulisella tuimuudella. Hän iski oikealle, iski vasemmalle: hirveästi aukenivat härkien mahat ja kohisten vuosi alas kentälle verta, vettä ja rapaa. Niin taistelivat miehet kalveina kuoleman kidassa; ja parastansa tekivät myös koirat, käytellen hampaitansa kuin rautahohtimia härkien kurkkuihin. Kova oli sekamelskassa meno ja meteli, ylös ja alas keikahtelivat kanget, korkealla ilmassa sinkoilivat härkien heltiyneet sarvet, ja veljesten huuto, koirien ähellys ja elukkain möly suli yhteen kauhistavaksi ääneksi.

Mutta viimein ottelu herkesi. Seitsemän härkää makasi hengettömänä maassa, kolme heistä pakeni, mikä yksisarvisena, mikä perin nuijapäisenä ja mikä muutoin hakattuna pahoin. Mutta kalveina, silmät pystyssä, seisoivat veljekset hurmeisella maalla. Punoittaen seisoi Timo, kourassa verinen, rapainen kirves, seisoi kuin kaskea hakkaava mies. He taisivat tuskin käsittää mitä oli tapahtunut. Kaikki tuntui heistä kamalaksi uneksi, kun he muistelivat kärhämätä, joka tuimana tuulispäänä lähestyi heitä, riehui vilauksen aikaa heidän keskellänsä ja raukeni äkisti jälleen. Kauhistuen katselivat he otusten paljoutta, jotka nyt makasivat heidän edessään verisellä kedolla: kuusiston kontio, julman suuri, ja seitsemän lihavata härkää. Kovia työnnähdyksiä olivat he itsekin leikissä kokeneet, varsinkin Aapo, Juhani ja Timo; mutta seisoivat he kuitenkin kaikki pystyssä vielä. Siinä he seisoivat, kanget käsissä, huohoittaen, hikoillen ja äänettöminä tuijotellen toinen toistansa kohden.

Mutta hengähtää ehtivät he tuskin, ennen kuin läheni uusi vaara, monin kerroin suurempana ensimmäistä. Tuulispäätä seurasi hirmumyrsky. Tuntuipa kuin olisi nyt lähestynyt maailman viimeinen hetki. Tanner jyrisi kuin maanjäristyksestä, metsä ryskyi ja hirmuinen möry täytti illan tyynen ilman, koska juosten läheni kolmekymmentä ja kolme hurjapäistä härkää. Melskettä kuultelivat veljekset, silmät ympyrjäisinä päissä, kuultelivat hetken ihan liikkumatta, mykkinä kuin kauan kaahattu sikolauma pensastossa pellon-aidan kulmalla, korvat lotkassa kuultelee, lähestyisikö vainoojansa vielä. Niin veljeksetkin, kunnes härkäjoukko rynkäsi korvesta ulos. Silloin viskasivat he kankensa, ottivat pyssynsä ja pakenivat koirinensa kaikin voimin, ja möräten karkasivat härjät heidän jäljissään. Raja-aitaan päin, Viertolan ja Jukolan metsien välillä, kiirehtivät veljekset. Tuli heitä vastaan matala vesilampi, päältäpäin ruohoisella kamaralla katettu; mutta kaartelemiseen ei ollut heillä aikaa, vaan ilman arvelematta juoksivat he lammin poikki. Kuului kohaus, koska he vesituiskuun ja sumuun peittyivät, mutta ilmestyivätpä he samana hetkenä selvään ilmaan taas. Muistuttipa heidän juoksunsa kuuta korkeuden sininiitulla. Ei väisty hän syrjään hattaran edestä, joka tahtoo sulkea hänen tiensä, vaan huoletonna hän retkeilee sen läpitse, ja kirkkaampana kuin ennen astuu hän jälleen sen kautta ulos. Ja vakaasti, juhlallisesti hän vaeltaa. Mutta Jukolan pojat juoksivat kuin jänikset ja villit oinaat; sillä hätä kirmasi heidän kantapäissään. Tuli aita uusi ja vahva, ja tulisesti lennähtivät veljekset sen yli, mutta pari kymmentä askelta sen toiselle puolelle seisahtuivat he lakealle aholle, katselemaan voisiko tämä aita heitä pelastaa. Lähestyi sitä raivokas, elämöitsevä härkäliuta, kuului kova räiskäys ja nurin murrettiin kuusinen aita, ja olivat nyt härjät veljeksiä likempänä kuin ennen. Siitä kirmaistiin yli kumisevan ahon: miehet ja koirat edellä, juhdat heidän jäljessään, möräten, ja potkien ilmaan turpeita ja pöllyävää hietaa, niinkuin talven myrsky savuna kiertää lunta korkealle ylös. Vimman vauhdilla juoksivat veljekset, sydämmissään kuoleman kauhistus, sillä he luulivat jo polkevansa viimeistä tynkkää elämänsä tiestä.

Kuului silloin huuto Aapon suusta: »kontit seljästämme, mutta pitäkäämme pyssyt!» Niin hän lausui, ja kuusi tuohikonttia kellahti paikalla alas maahan; seitsemäs keikkui vielä Laurin seljässä; hän ei mielinyt sitä hellittää vielä. Vähänpä kuitenkin auttoi tämä keino; sillä yhä likemmäs läheni heitä hirveä töminä ja möry. Mutta kaikui taasen Aapon huulilta surkeasti kiljuva huuto: »Hiidenkivelle, Hiidenkivelle!» Ja tarkoitti hän erästä kiveä, valtaisen suurta, joka seisoi kolkossa korvessa. Sitä kohden kiirehtivät nyt veljekset, seisoivat pian sen juurella, ja leimauksina vilkaisivat niin miehet kuin koirat sen harjalle ylös. Kauas tuoksahtivat sammaleet, koska heidän kouransa kaappasivat kiven kulmista kiinni; heidän kyntensä iskivät lujemmin, tarkemmin ja terävämmin kuin koskaan ilveksen väärät kynnet. Niin he pelastuivat hirvittävästä kuolemasta, mutta olivatpa olleet lähellä surman nielua. Tuskin olivat he ehtineet kivelle, niin jo temmelsi heidän ympärillään juhtalauma, myristen ja kuopien maata. Ja tämä kivi, miesten turvapaikka, oli melkein neliskulmainen, syllän korkea kallionkappale, ja seisoi korvessa noin kolme sataa askelta ahon reunalta. Siinä nyt istuivat veljekset, hikoen ja puhaltaen peloittavasti, juostuansa kiukkuisen kuoleman edestä. Äänettöminä, sanaakaan lausumatta, istuivat he kauan. Mutta viimein avasi Juhani suunsa.

JUHANI. Tässä ollaan, veljet, ja kiittäkäämme onneamme siitä. Sillä se oli marssi, jota muistamme niin kauan kuin härkiä maailmassa löytyy.

AAPO. Tässä ollaan, mutta kuinkahan tästä tullaan? Itsepintainen on härkä, ja nämät tässä ovat vihan vimmoissaan kumppaniensa surman tähden, jota nyt mielisivät koirillemme monenkertaisesti kostaa.

JUHANI. Ja me saisimme samasta kauhasta.

AAPO. Ilman tämän kiven kultaista korkeutta.

JUHANI. Olipa se meille tervetuloa. Totisesti! Kuin oravat, niinpä kiipesimme nopeasti ylös.

EERO. »Ja sitten me ryypättiin».

JUHANI. Juuri niin! Kiitos Herran, että on meillä kumminkin viinaa, jos niin, että opetettaisiin poikia paastoomaan tässä.

LAURI. En hellittänyt konttiani minä.

JUHANI. »Sulle kiitos» myös, mun veljeni. Mutta saatappas tinapullos esiin, kumauta siitä aika naukki ja sitten pane se vierimään ympäri. Nyt tarvitsee sydän vähän vahvistusta.

AAPO. Mutta sitä tavaraa tulee meidän nauttia varoten näin vaarallisessa asemassa kuin tämä.

JUHANI. Terveellinen muistutus. Mutta otappas tuosta yksi kohtuullinen kulaus.

AAPO. Kohtuus on aina paras. Muistakaamme: tässä on myös vuoteemme ja ehkä enemmin kuin yhdeksi yöksi.

JUHANI. Auttakoon meitä Jumala siitä! Minä toivon, että nälkä piankin poistaa tuon sarvimetsän ympäriltämme.--Niin, tässä istumme kuin seitsemän ukulia korvessa, tässä sammaleisella Hiidenkivellä. Mutta mistähän on syntyisin tämä nimi?

AAPO. Eräästä kummallisesta tarinasta.

JUHANI. Kertooppas se meille aikamme vietteeksi. Sillä tässähän tarinat juuri omaansa, tarinat ja historjat.

Ja seuraavan tarinan tästä kivestä kertoi heille Aapo.

Asui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen Hiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura jalo ja kaunis, juoksemaan verrattoman nopea. Läksi tuo sorea eläin kerran kevättalvisena päivänä karkelemaan hankikantehelle ja päätyi samoomaan ympäri Suomen-nientä. Silloin moni joutsimies, nähtyänsä kultakarvaisen ja heleäsilmäisen peuran, riensi häntä vainoomaan karkaistulla nuolellansa. Mutta kenkään ei voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän kauas jälkeensä hiihtävän miehen.--Joutui hän viimein Hämeen-maalle, jossa löytyi eräs mainio hiihtäjä ja tarkka joutsimies. Tämä nyt sai vainun Hiiden komeasta peurasta, läksi kerkeästi häntä kiehtomaan, liukuen sileillä suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla pitkin tasaista hankea kirmasi peura, mutta vauhdilla vielä vinhemmällä joutsimies hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat lakeudet että jyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimein väsymys saavuttamaan peuraa; hän jo kovin huohoittaen pakeni, juoksunsa heikkeni ja yhä likemmäksi läheni mies. Tapahtui silloin kumma, joka kuitenkin on ennenkin nähty pidättävän monen ampuniekan nuolen. Äkisti kääntyi peura ympäri, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen hereitä kyyneleitä. Mutta ensinkään arvelematta lähetti vasamansa armoton mies, lävisti ihanan eläimen otsan; ja niin kaatui Hiiden peura, punaten verellänsä valkean lumen.

Silloin Hiisi, käyskellen Pohjan-perän kolkoissa laaksoissa, tunsi äkisti sydämensä kiertyvän ja tiesi kohta, että kultainen varsansa vaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa linnansa seisoi, ja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään päin. Ja näki hän kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka, veressään uiskellen, kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja näki hän murhamiehen seisovan uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla. Silloin julmistui hän hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren neliskulmaisen kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään kohden joutsimiestä Hämeen saloissa. Voimallisella pauhulla ja huminalla kiiti ankara kivi, valtaisessa kaaressa halkaisten pilvien tuulisen maailman. Kohosi se ylös taivaan kumuun, vaipui alas taasen, vaipui päivään päin, ja juuri ampuniekan päälaelle putosi summaton paino, haudaten miehen allensa ijankaikkiseksi.

JUHANI. Ja miehen surma oli meidän onneksemme. Missä olisimme nyt me ilman tätä kiveä? Tuolla korvessahan rapana ja raatoina vetelisimme, kurjat.

TUOMAS. Mutta kyllä vielä tässäkin tarpeeksemme saamme. Minä takaan sen.

JUHANI. Jumala auttakoon meitä ajoissa!

TIMO. Täytyyhän tässä poikien untakin jyritellä päälliskyttäisin toinentoisensa niskoilla kuin pääskysen-poikaset pesässänsä.

AAPO. Se ei käy päisin. Pianhan kellahtaisi unipöllöinen mies alas härkien saaliiksi. Sentähden kaksi meistä aina, yksi kummallakin vierellä, vartioitkoon uneksuvaa veljeänsä.

JUHANI. Järkevä neuvo; ja käyttäkäämme sitä tarkasti; tässä on kortteerimme ainakin tämä yö. Sen näemme jo kaikki härkien hankkeista. Tuossahan jo kolme peeveliä makaa röhöttää kirotuilla mahoillansa, puhkaten ja märehtien, perkeleet!--Mutta pankaat ma'ata, pojat; minä ja Aapo tahdomme teitä vahdata tuonne likimaihin puoleen yöhön. Pankaat ma'ata, pankaat ma'ata. Herra siunatkoon meitä!

AAPO. Voi meitä poloisia kumminkin!

SIMEONI. Mihin olemmekin onnettomat joutuneet.

JUHANI. Kurjuuteen, suureen kurjuuteen. Mutta pankaat ma'ata, siunatkaat sielujanne ja ruumiitanne ja nukkukaat Herran nimeen.

Niin viettivät he yönsä: valvoi aina kaksi, muiden ma'atessa sammaleisella kivellä; ja pitkä oli yö. Koitti viimein toki aamu, aurinko nousi ja kohosi ylös taivaalle, mutta sama oli heidän kohtalonsa vielä; ainapa sarvet, heitä piirittäen, keikkuivat Hiidenkiven ympärillä, ja kovin jo heitä likisteli nälkä. Kuitenkin toivoivat he saman armottoman vieraan tekevän tehtävänsä härkienkin mahoissa ja lopulta pakoittavan heidät siirtymään laitumille. Niin he toivoivat, odottaen vihamiestensä poistumista. Mutta kauhistuksella huomasivat he pian, että eläimen ruokaa löytyi kyllin tuossa korven kosteassa sararuohossa Hiidenkiven vaiheilla. Sitähän rupesivat nyt härjät vakaasti näykkeilemään, siirtymättä kauemmas kuin että sammaleinen kivi heillä lakkaamatta oli näkyvissä.

JUHANI. Eihän ole heillä aijettakaan korjata luitansa. Ottavatpa, peeveli vie, tähän asuntonsa ja rakentonsa aina talveen asti.

EERO. Heillä on riivattu nahassa.

TIMO. Mikä on heidän tässä ollessa? Korpi antaa heille sekä ruo'an että juoman; mutta kuiva sammale on meillä tässä leipänä ja särpimenä.

SIMEONI. Mutta asian laita on tämä, että me istumme tässä koiriemme tähden. Minä pelkään, että pelastuksemme ainoa tie on viskata Killi ja Kiiski uhriksi vihaisille härjille.

JUHANI. Julma neuvo.

AAPO. Jota emme leikin seuraa.

JUHANI. Ei niinkauan kuin seisoo pystyssä Jukolan Juho.

TUOMAS. Viskaisimmeko nahkamme lunastimeksi heitä, jotka niin monet kerrat ovat pelastaneet henkemme petoin murhaavista kynsistä? Ja oliskohan tuosta hyötyä meille? Minä epäilen.

JUHANI. Samoin minä. Härjät tuossa, saatuansa kerran koiramme ryysyiksi, rupeaisivat vallan koreasti vartomaan täällä aina vaan enemmin sarvillensa seivästettävää. Varma asia.

SIMEONI. Niin, niin, mutta mihin keinoon käymme, koska nälkä oikein rupeaa naukuilemaan tuossa mahassa?

JUHANI. Se naukuilee ensi-ajan maarussamme, mutta sieltä ampuu se pian tuohon pamppailevaan sydämeen, ampuu kuin kissa lihavan hiiren niskaan, ja silloin lannistuu uhkea mies. Kova, kova on nyt miehen päivä. Mihin keinoon käymme? kysyn minäkin.

AAPO. Huutakaamme huikeasti kaikki yhdestä suusta; äänen ehkä kuulee jokin metsässä käyskelevä, tai ehtii se aina Viertolaan ja saattaa ihmiset jotain arvelemaan.

JUHANI. Sitä keinoa käy koettaa.

TIMO. Huutakaamme vahvasti.

JUHANI. Oikein riivatusti. Paukahtakaamme kaikki yht'aikaa tähän maan-ihmeelliseen huutoon. Kaikki yht'aikaa, niin on sen vaikutus enemmin potraa. Kas niin, nouskaamme pystyyn ja olkaamme valmiit. Kun kolmannen kerran kämmenelläni läikytän, kirkaisemme, ja kirkaisemme kuin seitsemän miestä.--Yks, kaks, kolme!

Huusivat he miehissä kaikin voimin ja yht'aikaa, että kivi ja maa sen alla ja ympärillä järähti, ja vavahtaen karkasivat härjätkin jonkun askeleen kivestä pois. Peloittavalle myös kuului seitsemän miehen äkkinen kirkaus ja sitten jolittava huuto, johon vielä sekaantui koirien surkea ulvominen. Huusivat he viisi pitkää huutoa, ja metsä pauhasi ja kauas kiiriskeli kaiku. Mutta koska oli huudettu viides ja ankara huuto, istuivat he taasen hengähtämään hetkeksi. Siinä levättyänsä, uudistivat he saman toimen, huutaen seitsemän kertaa, ja rupesivat sitten odottamaan mitä tämä keino vaikuttaisi. Mustuneilla kasvoilla, veripunertavilla silmillä he istuivat sammaleiselle kivelle, ja kovin liehtoivat heidän rintansa palkeet.

JUHANI. Varrotaanpas mitä tämä tekee, varrotaanpas. Ovathan ihmiset hulluja, elleivät ymmärrä, ettei miesjoukko ilman suurinta hätää paru näin. Varrotaanpas.

EERO. Mutta ellei tästä metelistä apua meille ilmesty, niin olemme tottakin kuoleman omat. Länteen vaipuu jo toinen aurinko ja vimmatusti kiihtyy nälkä.

SIMEONI. Jumala armahtakoon! yksi yö ja puolitoista päivää on mennyt siitä kun viimeiseksi söimme.

TIMO. Niin onkin. Kuulkaas kurinaa tuolla vatsassani, kurinaa ja murinaa ja pientä piiputustakin. Tämä on kovaa.

JUHANI. Kovaa, kovaa; me tiedämme ja uskomme sen, mentyämme omaan vatsaamme.

SIMEONI. Pitkä on nälkäisen päivä!

TIMO. Pitkähän se on.

JUHANI. Pitkä ja synkeä! Onko jo tyhjennetty Aaponkin aivo? Etkö muista enään variksenkaan vaakutusta, tarhapöllönkään pakinaa jutellakses meille, istuissamme Nälkäsaaressa hirmuisessa.

AAPO. Muistanpa tarinan, jonka juuri nälkä nyt johtaakin mieleeni; mutta se ei saata meitä unohtamaan ruumiimme ravintoa, vaan muistuttelee kovin sekä ruokaa että juomaa.

JUHANI. Sinä meinaat miestä vuoressa. Minä olen kuullut sen.

TIMO. Mutta minulle on se uutta; kerro se, veli Aapo.

SIMEONI. Kerro se, kerro se!

AAPO. Onhan se tarina miehestä, jalosta uskonsankarista, joka istui muutaman ajan vankina Impivaaran luolissa, niinkuin ennen tuo kalvea impi, mutta toisenkaltaisesta syystä.

Ja seuraavan tarinan kertoi heille Aapo:

Ennen, koska kristin-usko ja pakanuus vielä taistelivat keskenänsä Hämeenmaassa, oli käännettyjen joukossa eräs mainio mies, hurskas ja harras uutta uskoa levittämään, jota hän myös kiivaasti harjoitteli Ruotsin valtakunnan aseitten suojassa. Mutta kotimaahansa täytyi haarniskoittuin sankarten äkisti siirtyä täältä, ja kristityt Hämäläiset joutuivat pakanallisten veljeinsä hirmuisimman vainon alle. Mikä heistä surmattiin kauhistavalla tavalla, mikä etsi pelastustansa, paeten salojen eksyttävään kohtuun, mikä vuorten luoliin ja mikä minnekkin. Impivaaran komeroihin kiirehti mainittu hurskas mies; mutta hänen vainoojansa, jotka koston vimmassa seurasivat hänen jälkiään, huomasivat pian mihin hän oli itsensä kätkenyt. »Susi teljettäköön omaan luolaansa!» huusivat he ilkeästi riemuiten, muurasivat luolan aukion lujasti kiinni ja heittivät miehen nääntymään nälkään ja pimeyteen.

Surkea loppu olisi nyt saavuttanut miehen, mutta ihmeen teki taivas taas. Tuskin oli luolan suulta kadonnut päivän-valon viimeinen siinto, niin jopa valkeni avara luola ihanimmasta, hopeakirkkaasta paisteesta; ja niin oli miehellä kylmän kallion sydämessä liepeä, taivaallinen päivä. Ja tapahtuipa ihmeitä vielä enemmin. Katso, kuvertui äkisti luolan permantoon heleä lähde, jonka vesi ei ottaen milloinkaan vähentynyt; ja oli siis miehellä kivikammiossaan alati raikasta juomaa. Mutta vieläpä lähteen reunalta kohosi ylös kaunis, viherjöitsevä puu, kantain herttaisimpia hedelmiä, jotka eivät ottaen loppuneet; ja siitä sai mies suloisen ravintonsa. Tässä vietti hän päivänsä, ylistäen Herraa, tässä hän vietti yönsä, uneksuen autuitten maasta. Ja hänen päivänsä oli kuin kesän päivä, lämmin ja kirkas, ja hänen yönsä herttaista hämärän aikaa. Niin kului vuosi, ja virtana juoksi Hämeessä kristittyin veri. Mutta koska vainon kauhistava aastaika oli kiertynyt umpeen ja ulkona paistoi ihana syyskuun-aamu, ehti sankarin korviin vasarain ja rautakankein jytinä luolan kiinnimuuratulta suulta. Läpi tuon kivisen ruhan rupesi viimein pilkahtelemaan päivä, ja vilauksessa katosi luolasta ihmeellinen valkeus, niinmyös lähde ja lähteen reunalta hedelmällinen puu.

Mutta mikä saattoi matkaan tämän pauhinan ja telmeen tuolla ulkopuolella luolan aukiota? Seisoi siellä pakanoita suuri joukko ja heidän keskellänsä muutamia kristittyjä sidottuina nuoriin ja tuomittuina nälkään kuolemaan vuoren pimeässä uumennossa. Eivätkä arvelleet he muuta kuin että sama surma oli kohdannut miestä, joka vuotta ennen samaan luolaan suljettiin. Mutta kovin he kummastuivat, koska luolan auetessa sankari astui ulos kirkastetulla, säteilevällä otsalla. Ja ääni, jonka pyhä heläys tunkeusi aina ytimiin asti, kaikui hänen suustansa: »terve, ystävät ja veljet, terve, kultainen aurinko ja kohisevat metsät, terve!» Silloin lankesi joukko hänen eteensä polvilleen, ylistäen sitä Jumalaa, johon hän uskoi ja joka oli hänen pelastanut hirveästä kuolemasta. Mutta korkealla äänellä kertoi heille mies ne ihanat ihmetyöt, joita hän vuoren kohdussa oli kokenut; ja yhdestä suusta huusi hänelle kansa: »kasta meitäkin, kasta meitäkin uskoon saman Jumalan päälle!» Niin he miehen suureksi riemuksi huusivat ja päästivät viipymättä nuorista kuolemaan tuomitut vangit. Siitä astui ojan partahalle hurskas uros, ja seurasi häntä joukko, joka, luopuen pakanuudesta, antoi itsensä kastaa Kristuksen uskoon. Mutta ylhäällä äyräällä, seisoivat äsken vielä uhreiksi määrätyt miehet, veisaten kiitosvirttä Hänelle, joka tuskallisesta kuolemasta oli pelastanut sekä heidät itse että heidän vanhurskaan isänsä ja johdattanut pimeydestä valkeuteen pakanain lapset. Niin he veisasivat, katsahtaen taivaan korkeuteen ylös.

AAPO. Tämä on tarina hurskaasta miehestä.

JUHANI. Ja pakanain kastaminen tapahtui juuri samalla kohdalla ojassa, jossa nyt on meidän sudentarhamme.

SIMEONI. Usko ihmeitä tekee. Olenpa varma siitä, ettei miehellä luolassa ollut yhtään lähdettä eikä hedelmällistä puuta ja ettei mikään maalliselle silmälle paistava valo valaisnutkaan hänen kammiotansa, vaan että luja ja järkähtämätön usko tyydytti kaiken hänen ruumiillisen tarpeensa. Hänen henkensä voima oli hänelle raikkaana lähteenä, maistavana hedelmänä ja säteilevänä valkeutena. Mitä sanoi entinen karjatoverini, Tervakosken Tuomas? »Jos sinulla on uskon kilpi ja hengen miekka, niin mene vaikka perkeletten kanssa polskaa tanssimaan». Niin lausui hurskas ukko.

JUHANI. Mutta aika-miehen maha ei tule kauankaan toimeen paljaalla uskolla ja tyhjällä ilmalla, ei vaikka mätänis. Ja minä vannon, että hän pisteli poskeensa muikeampaakin muonaa kuin hedelmiä ja vettä. Sitä vaatii miehen ruumis, joka on kasvanut ja varttunut täällä lihan ja ruisleivän nojalla. Niin, niin, kerrotaanpa tarinaa vielä toisellakin lailla. Kerrotaan, että viisi mustaa sonninsarvea ilmestyi äkisti miehelle luolan seinään. Koska hän nyt aukaisi ensimmäisen sarven, niin roiskahtipa siitä suhisten ulos parasta, heleätä vapriikin paloviinaa ruokaryypyksi, joka kylläkin veti ryppyyn miehen huulet. Toisesta sarvesta taasen kiskoi hän kyynärittäin ulos monipoimullista, rasvaista ja lämmintä sianmakkaraa. Mutta kolmannesta pinnisteli kankeana kaarena ulos parasta uutispuuroa, ja neljännestä piimää puuronkastiksi, piimää sakeata kuin terva. Ja koska hän nyt oli täyttänyt maarunsa kuin puutiainen, niin aukaisi hän vallan vikkelästi viidennen sarven ja siitä lappasi hän ulos pikanellia, parasta tanskan punttirullaa, joka paisui pojan poskessa kuin imevä iilimato. Tarvitsiko enään parempaa trahtamenttia joutilas mies?

TIMO. Hän oli taivaassa, hän. Mutta me?

TUOMAS. Tämä polttaa miehen mieltä.

TIMO. Ja pyörryttää pojan päätä.

JUHANI. Tuhannen riksiä senkaltaisen atrian edestä nyt! Tuhannen tuhatta riksiä!

SIMEONI. »Poimullista, rasvaista, lämmintä sianmakkaraa»! Niin, me istumme keskellä helvettiä ja kuulemme kerrottavan kuinka taivaassa iloitaan ja syödään. Ah! Mitä on meidän tekeminen, veljet, mitä on meidän tekeminen?

EERO. Uskokaamme, uskokaamme!

SIMEONI. Haasteletko vielä pilkan kieltä, sinä hirmu!

EERO. Viimeinen pihaus, veljeni, viimeinen pihaus; usko minua. Kohta vaivun huokuen alas kuin tyhjäksi käypä rakko, härjänrakko. Ah olis tässä yksi lämpimäisleipä ja voita sen päällä!

TIMO. Ja voin päällä vielä maan kauhea pyllimakkara.

JUHANI. Olis tässä seitsemän lämpymäisleipää, seitsemän naulaa voita ja seitsemän pystyvalkean ääressä haudottua makkaraa; kas siitä nousis kesti.

EERO. Kirkas tuli ja leimaus!

TIMO. Ihmisen pitäisi aina oleman viisas ja kantaman ehtimiseen suoloja taskussansa tupossa. Suola sitoo sisun ja vie henkemme viikkokausia edes ilman suuruksen hyttystäkään suolen-päässä.

JUHANI. Ai poika! ei suolallakaan juuri pitkälle potkita.

TIMO. Mutta Koiviston Iisakki, se verrattoman laiska mies, ma'ata röhöittelee Karkkulan saunanparvella monta Jumalan päivää yhteen jaksoon, nauttimatta einettäkään suurusta. Ja millä keinolla pihisee henki-parka miehessä? Tuo uuspeili kun imeskelee suolatuppoa kuin kakara äitinsä nisänappia.