Part 2

Silloin he rukoilivat kaikki yhtaikaa, välikannen matkustajat kukin omalla kielellään, ja he jatkoivat rukousta joka kerta, kun vene heilahti, rukoillen kukin omiaan, paitsi tuntematonta matkustajaa, joka vaikeni, ja kokinapulaista, joka ei herjennyt huutamasta äitiään.

Senjälkeen he rupesivat aika-ajoin huutamaan yhteisesti, päästäkseen ajattelemasta kylmyyttä, sillä he tiesivät aivan hyvin huutonsa turhaksi. Mutta heistä oli turvallista kuunnella omaa ääntään, niinkauan kuin se vyöryi seitsemän kurkun sinkoomana tyynessä ilmassa, ja he olisivat tahtoneet pidättää sen ja kutsua takaisin avaruuksista, joihin se hajautui miljooniksi ja taas miljooniksi yhä heikkeneviksi ääniaalloiksi.

Huuto kävi paremmin kuin yhteinen rukous, ja he ottivat kaikki siihen osaa, erikielisyydestään huolimatta. Mutta heidän huutonsa oli vain ajanvietettä, sillä he tiesivät, ettei pelastusta ollut odotettavissa ennen aamua.

"Joka kestää aamuun asti, se pelastuu", sanoi tuntematon matkustaja.

Muut kuulivat hänen äänensä soinnusta, että hän oli aikonut pelastua, ja kysyivät kukin itseltään: "pelastunko minä?" ja jotkut heistä laskivat tähtiä taivaalla, ikäänkuin heidän yläpuolellaan olisi ollut tummansiniselle taululle kultanastoilla kiinnitetty ijäti ratkaisematon laskuarvoitus.

Kokinapulainen vaikersi edelleen, yhä hiljemmin:

"Minä palellun, -- äiti, äiti!"

Yhtäkkiä alkoi hänen huutonsa tuntuvasti heiketä, ja vierustoveri kannatti hänen herpoutuvaa ruumistaan toisella kädellään, sen rauetessa ryhdittömäksi ja ikäänkuin luuttomaksi. Ja vähitellen se alkoi luisua alaspäin, käyden kauhistuttavan raskaaksi, niin että se, joka piteli siitä kiinni, päästi otteensa ja säikähtyneenä sieppasi uudelleen kiinni, saaden kämmeniinsä vain kiharaa, märkää tukkaa. Hetken aikaa hän kannatti veteen liukuvaa ruumista tukan varassa, mutta oli itse kadottaa tasapainonsa, hellitti, ja ruumis lipui veneen alle.

"Yksi!" sanoi silloin tuntematon matkustaja.

Hänen äänensä kalseus pani muut hätkähtämään, mutta kaikki tunsivat helpoitusta, kun vaikerrusta ei enää kuulunut.

He istuivat nyt jonkun aikaa vaiti eivätkä edes rukoilleet. Tähdet olivat korkeina ja kaukaisina heidän päänsä päällä, kaksi kertaa eroittivat he tähdenlennon. Yö oli ihmeellisen tyyni ja ihana, täynnä kylmyyttä ja kuolemaa. Tuskin tuntuva maininki kuljetti hiljalleen heidän venettään, mihin suuntaan, eivät he tienneet.

Äkkiä sanoi toinen välikannen matkustajista jotain käsittämätöntä.

"Mitä sanot?" kysyi hänen vierustoverinsa.

Välikannen matkustaja yritti kääntää puheensa englanniksi, sopersi pari murteellista sanaa, ja jatkoi käsittämätöntä puhettaan. Ei yksikään ymmärtänyt häntä. He eivät tienneet, rukoiliko hän vai saneliko viimeistä tahtoaan vai tekikö tunnustusta, kuulivat vain kiihkon hänen äänessään, ja tämän inhimillisen äänen sointu, joka sinkosi ilmaan käsittämättömiä sanoja, värisytti heitä, itsekutakin.

Ja hän puhui yhä, ypöyksin, ihmisille, jotka eivät tajunneet häntä enempää kuin taivaan kuurot tähdetkään.

Yhtäkkiä hän alkoi irroittaa pelastusvyönsä nauhoja. Kiikkerän veneen pohjalla kun istuivat, eivät he olisi voineet häntä estää, vaikka olisivat tahtoneetkin. He aavistivat hänen aikomuksensa, ja ne, jotka istuivat häntä lähinnä, näkivät niukassa valossa hänen suuren ja raskaan päänsä ulkonevine poskipäineen. Hän oli keski-ikäinen, parrakas mies, työläisen vaatteissa.

Irroitettuaan pelastusvyönsä nauhat kylmästä kankeilla sormillaan, hän risti hetkiseksi käsivartensa eikä puhunut enää. Vierustoveri nyhjäisi häntä, mutta hän ei hievahtanutkaan. Hän istui äärimäisenä oikealla. Yhtäkkiä hän peitti kädellä silmänsä ja hyppäsi mereen, johon heti katosi.

"Toinen!" sanoi tuntematon matkustaja tyynesti.

Ja he kertasivat kaikki tämän sanan, mutta hyvin hiljaa, vain huulillaan, äänijänteitten värähtämättä.

Heitä oli nyt viisi miestä jäljellä, ja oli hiukan väljempi tila. Kylmyys oli vihlova liikkumattomuudessaan. Oli yhä pimeä, ja aina parin minuutin päästä kasteli lainehyöky heidät vyötäisiin saakka.

Yhtäkkiä sanoi yksi lämmittäjistä:

"Toverit, minulla ei ole enää jalkoja."

Toiset sanoivat hänelle:

"Nostele jalkojasi! Liikuta niitä, herran nimessä!"

Mutta hän vain yhä väitti, ettei hänellä ollut jalkoja, hän muka tunsi ne vain polviin asti, siitä alaspäin olivat jalat kuin poikkileikatut.

Kuitenkin hän yritti totella tovereittensa neuvoja, ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi liikutellut sääritynkiä. Hänen jalkansa eivät enää palelleet, eikä hän tuntenut niissä mitään tuskaa.

Ja hetken päästä hän sanoi:

"Toverit, minun käteni kuolevat!"

Aivan samoin kuin äsken jalat, niin irtausivat nyt kädet muusta ruumiista, lakaten olemasta hänen omansa.

"Sitokaa minut kiinni!" hän rukoili.

He yrittivät kietoa köydenpätkän hänen ympärilleen, mutta kun hänen paleltuneet kätensä eivät olleet miksikään avuksi, lipesi köysi, ja hän alkoi luistaa veteen.

Hän sanoi aivan selkeästi ja täydessä tajussaan: "Hyvästi, toverit, kestäkää! Minä olisin tahtonut elää!" luisuessaan veteen. Hänen ruumiinsa ei uponnut, vaan pelastusvyö pidätti sen pinnalla, ja he näkivät sen kauan aikaa, tahtoivatpa tai ei, sen kolhaistessa alituisesti veneen kylkeen, kunnes laineet vihdoin kuljettivat heidät kauemmaksi.

"Kolmas!" sanoi tuntematon matkustaja.

He vihasivat ja kammosivat tätä taittumatonta ja kirkasta ääntä, ilman pienintäkään säröä, joka laski heidän kohtalonsa lyönnit, itse pelastuksestaan varmana. Ja heidän asentonsa oli nyt sellainen, että hän yksin istui toisella puolen, ja muut jäljelle jääneet toisella puolen venettä, selin häneen, ja heillä oli kummallinen varmuus siitä, etteivät koskaan tulisi näkemään tuon miehen kasvoja. Heistä tuntui, ikäänkuin hänen olisi täytynyt jollain lailla olla vikapää heidän onnettomuuteensa, ja he vihasivat häntä, heikolla, voimattomalla vihalla, koska hän yksin oli vahva heidän joukossaan.

Ja heidän vaiteliasta taisteluaan kylmyyttä vastaan kesti yhä. Joka kerta, kun hyöky hyrskähti heidän ylitseen, pidättivät he henkeä ja sulkivat tiukasti suunsa, heidän sydämensä tykytti heikosti. Mutta vasta seuraavana hetkenä nousi kylmyys korkeimmilleen, he kuulivat veden noruvan vaatteistaan, jotka kangistuivat jääksi heidän ympärilleen, ja kylmä liikkumaton ilma imeytyi ihon joka huokoseen.

Kului aika, jonka pituutta he eivät osanneet määritellä. Kukaan heistä ei halunnut antaa myöten hänelle, joka istui heihin selin ja odotti, seuraava järjestysnumero huulillaan.

Silloin molemmista miehistä, jotka istuivat kummankin puolen toista välikannen matkustajaa, alkoi yhtäkkiä tuntua, ikäänkuin olisivat kannattaneet elotonta ruumista välissään. Mies heidän keskellään istui jäykkänä ja suorana, ja he näkivät hänen jäähuurteisen, harmaan partansa elottomana laskeutuvan avonaiselle rinnalle.

He yrittivät varovasti häntä ravistella, ja hän heilahteli kahden puolen kankeana ja raskaana kuin jäätönkkä, heidän kuullessaan hänen jäätyneitten vaatteittensa ritinän.

Heidät valtasi sanaton kauhu, ja he kannattivat ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta tätä jäykkää ruumista, peljäten tunnustaa hänet kuolleeksi. Niin kului neljännestunnin verran, jonka kuluessa ei kukaan puhunut mitään.

Vihdoin hän kävi heille liian raskaaksi ja epämukavaksi, ja nuorin lämmittäjistä, joka istui hänen vasemmalla puolellaan, sanoi heikolla äänellä:

"Hän taitaa olla kuollut!"

Silloin he tarttuivat häneen kumpikin ja kylmästä kohmeisin käsin työnsivät hänet mereen, jonne hän putosi, raskaasti ja molskahtaen, kuin suuri, painava kivi.

"Neljäs!" sanoi tuntematon matkustaja järkkymättömän tyynesti.

Niinkuin jäinen touvinpää sattuivat sanat muihin, ei kukaan kerrannut niitä.

Ja heitä oli nyt kolme kaikkiaan jäljellä. Vene oli entisestään koko joukon kohommalla, kadotettuaan osan kuormastaan, ja he arvelivat ajelehtineensa parin tunnin paikkeille. Suuri raukeus tuli heidän ylitseen. He taistelivat unta vastaan, joka väkisin oli uuvuttaa heidät, tietäen hyvin, että nukkuminen merkitsi varmaa kuolemaa.

Nuorin lämmittäjistä painoi päänsä toisen olkapäälle, alkaen nähdä sekavia ja houreisia unia, ja kun toveri herätti hänet, sulki hän heti uudelleen silmänsä.

Ei mikään voinut pysyttää häntä hereillä. Hän tahtoi nukkua. Ihmeelliset unet, jollaisia hän ikinä ennen ei ollut nähnyt, kutoutuivat hänen kylmästä kangistuvissa aivoissaan, hänen oli ihana olla. Ja hän murisi äkäisesti: "Anna minun nukkua."

Hän heräsi hetkeksi tunteakseen jäistä, vihattavaa vilua, joka kirpelöi hänen ruumiissaan, ja hän tahtoi päästä siitä, ummistaen silmänsä.

Hän näki värejä, jotka säteilivät särmikkäästä jäästä, johon aurinko paistoi, hänen kulkiessaan sateenkaarenkarvaisessa jääholvissa, kylmyyttä tuntematta.

Yhtäkkiä hän huomasi, ettei valo virrannutkaan auringosta, vaan koko kimaltavan jääkuoren takaa kuulsi valo, ikäänkuin joka puolella olisi palanut leiskuva roihu, ja hän ihmetteli, ettei jää sulanut.

Kaikki nuo monet värit lämmittivät häntä, säteillen kukin häneen eriväristä, eriasteista lämpöä, joka suloisesti sukelsi hänen suoniinsa; hän oli täynnä punaista, vihreää, sinipunervaa ja keltaista lämpöä.

"Sininen lämpö, -- sininen lämpö", hän oli sanovinaan.

Ja hän nukkui, yhä syvempää, yhä ihanampaa unta, samalla kun kuolettava kylmyys kouristi hänen heikosti tykyttävää sydäntään.

Hänen toverinsa työnsi ruumiin veteen, ja hetken päästä sanoi tuntematon matkustaja:

"Viides!"

"Herjetkää jo", sanoi viimeinen lämmittäjistä synkästi. "Jos te kuolette ennen minua, niin on minun vuoroni sanoa: kuudes."

"Minä elän yli teidän", sanoi tuntematon matkustaja.

"Mistä te sen tiedätte?" sanoi lämmittäjä. Hän oli suuri, väkevä mies, parhaassa ijässään.

Eivätkä he enää puhuneet keskenään. Tähdet alkoivat hiukan vaaleta, mutta kylmyys ja pimeys pysyivät muuttumattomina. Jokin kova esine kolhaisi heidän venettään, ja he tunsivat sen tuoliksi, ajelehtien jonkun aikaa yhdessä, kunnes tuoli taas irtaantui, jääden jälkeen. Oli alkanut heikosti tuulla.

Yhtäkkiä kuuli lämmittäjä heikon kulauksen matkustajan puolelta.

"Teillä on viinaa", hän sanoi herkistyen. "Laupiaan jumalan nimessä, antakaa minullekin!"

"Minä juon itse viinani", sanoi matkustaja. "Mitä se hyödyttäisi, kun sitä ei kuitenkaan ole kahdelle riittävästi?"

"Te olette oikeassa", mutisi lämmittäjä.

Hän koetti olla nojaamatta matkustajan selkää vasten, mutta tämä painoi niin lujasti omalta puoleltaan, että hän oli pakoitettu ponnistamaan vastaan, veteen vierähtämisen uhalla.

Ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän paininut kuoleman kanssa, ja kuin selin häneen istuvasta miehestä olisi säteillyt väkevä tahto, joka pakoitti hänet kuolemaan.

"Voisitteko pitää minusta kiinni", hän sanoi äkkiä heikosti. "Minusta on, kuin alkaisin luisua."

"Minä tarvitsen itse voimani", sanoi matkustaja.

Lämmittäjä koperoi taskustaan puukon ja iski sen veneen pohjaan kiinni. Hänen päätään aikoi huimata oudolla, ennen tuntemattomalla tavalla. Hän tunsi tahtovansa sanoa jotain tärkeätä, jotain, mistä riippui arvaamattoman paljon, mutta hänen suunsa ei totellut. Hän kertasi ajatuksissaan: "minun täytyy pitää kiinni... pitää kiinni..." ja luuli sanovansa sen ääneen.

Hänellä oli Southamptonissa vaimo ja lapsia, joista nuorin oli syntymätön, ja joitten vuoksi hän halusi elää. Ja hän sanoi tämän kaiken samalla äänettömällä tavalla, vaikka luuli huutavansa sen suurella äänellä.

Yhtäkkiä hänestä alkoi selvästi tuntua, että mies hänen selkänsä takana työnsi häntä. Hän huusi: "miksi sinä työnnät!" ja lipui alemmaksi, täynnä voimatonta uhkaa.

Mutta samalla hän kuuli korvissaan: "Kuudes!" ja jaksamatta pitää kiinni luisui veteen.

Vähää senjälkeen ilmestyi taivaanrannalle kaksi tulta: pelastuslaiva oli saapunut.

FILEMON JA BAUKIS.

Tapahtui, alkaessamme täyttää neljättä pelastusvenettä, että keksimme iäkkään avioparin laivan kannella seisovan, ja heidän rauhallisuutensa hämmästytti meitä. Heillä ei ollut edes pelastusvöitä ympärillään eikä muutenkaan mitään kiirettä minnekään, mutta he puhelivat hiljaa keskenään, eivät kuitenkaan yhtämittaa. He olivat yli seitsemänkymmenen molemmat, ja varmaankin melkein yhtä vanhat; heidän pukunsa oli varakkaan keskisäädyn ja kuosiltaan vanhanaikuinen. Mies oli vartaloltaan lyhyehkö ja tanakka, kuten hengenahdistusta potevat, ja hän ryki usein; hänen otsansa oli laaja ja levollista ajattelua säteilevä, sensijaan silmät pienet ja värittömät, tuskin näkyvät. Hänen vanha vaimonsa oli siro ja kasvoiltaan punakka, ja hänen vähän ulkonevat silmänsä olivat sinisen selkeät, vanhuudesta huolimatta.

Molemmat vanhukset hymyilivät, ja juuri tämä hymy oli hämmästyttävä: se oli lapsellinen ja kirkas eikä ollenkaan kotoisin tästä maailmasta, jonka he näyttivät täydellisesti unohtaneen, ikäänkuin heillä ei olisi ollut enää sen kanssa mitään tekemistä. He näyttivät olevan olemassa vain toisiaan varten. Moni vilkaisi heihin kummastuksella, ohi kulkiessaan; itse he eivät nähneet ketään, ja heidän vanha hymynsä muodosti kuin valopiirin, jonka ulkopuolelle jäi kaikki todellisuus.

Meillä oli käsky toimittaa kaikki naiset pelastusveneisiin ja tarpeen tullen eroittaa heidät miehistään. Astuin vanhan avioparin luo, kumarsin, ja he katsoivat minuun suopeasti kuin pitkäaikaiseen tuttavaan, ilman epäluuloa; minusta oli, kuin olisin joutunut äkkiä lauhkeaan vyöhykkeeseen, ja olin hämilläni, tietämättä miksi.

Huolellisuudessa, millä he olivat pukeutuneet hälyytyksen hätäisyyteen katsomatta, oli jotain liikuttavaa; nähtävästi he olivat täysin tietämättömiä tuhosta, joka meitä kaikkia yhteisesti uhkasi; heidän tyyneytensä oli kadehdittava. Läheltä katsoessa ihmetytti minua heidän kasvojensa sävyn suuri yhtäläisyys, piirteitten täydellisestä eroavaisuudesta huolimatta; he olivat vain kuin saman sisäisen voiman eri muotoja; luultavasti olivat he hyvin kauan eläneet yhdessä. Tunsin heitä kohtaan heti kiintymystä ja olin utelias kuulemaan heidän ääntään.

"Olkaa hyvä, astukaa pelastusveneeseen, rouvani!" sanoin.

Huolimatta sanojeni kohteliaisuudesta, oli niitten vaikutus odottamattoman jyrkkä. Vanhan naisen hyväntahtoiset ja hymyilevät kasvot jäykistyivät äkkiä ankariksi, ja hänen pieni, punakka leukansa alkoi täristä. Tätä kesti kotvan aikaa, kunnes hän vihdoin sai sanotuksi heikolla, tyttömäisellä äänellä:

"En halua lähteä, herra."

Hänen vanha miehensä ei pitänyt tarpeellisena mitään lisätä, vaan vahvisti vain vaimonsa sanat parilla kuuluvalla rykäisyllä.

Päässäni vallitsi tällä hetkellä kaiken kylmän maltin ohella alituinen kuolemantajunta ja suuri toivottomuus, ja ihmisten itsepintaisuus ärsytti minua.

"Miksi ette, rouva?" kysyin lyhyesti.

"En tahdo erota miehestäni", hän vastasi suurella varmuudella.

"Siinä tapauksessa on minun velvollisuuteni eroittaa teidät", sanoin.

"Sitä te ette tee", hän sanoi hymyillen.

"Emme me eroa, kyllä se niin on", sanoi mies yhtäkkiä, hitaalla, lauhalla tavalla.

Sähkövalo heidän kohdallaan oli hyvin kirkas ja ympäröi heidän vanhoja, aivan erikokoisia päitään, heleänharmaita molemmat; heidän yhdennäköisyytensä oli taas silmiinpistävä, ja minun täytyi keskittää koko tarmoni, etten antautuisi hiljaisen voiman alaiseksi, mikä näistä kahdesta, kauan yhdessä eläneestä vanhuksesta virtasi. En ollut yhä vieläkään päässyt selville, kuinka paljon he vaaran suuruudesta todella tiesivät. Heidän järkkymätön tyyneytensä ja tasapainonsa, niin vähän maallinen, niin vähän sopusoinnussa ympäristön kanssa, kiihotti minua. Sanoin, heitä silmiin katsomatta:

"Se on vain pieni huvimatka... Aamulla voitte palata laivalle."

Silloin tunsin yhtäkkiä vanhan naisen tarttuvan käsivarteeni hansikattomalla kädellään, jossa kimalsi langanohueksi kulunut sileä kultasormus, ja hänen muuten vähän häilyvä katseensa muuttui kiinteäksi ja paljonpuhuvaksi.

"Ei!" hän sanoi, pudistaen päätään. "Se ei ole totta! Te erehdytte!"

En voinut kestää tätä katsetta; kaikki virallisuuteni, kaikki varovaisuuteni suli pois sen edessä; ensi kertaa tänä yönä tunsin kuoleman koko taakan sekä itseni että satojen ihmisten puolesta.

"Antakaa anteeksi!" sanoin aivan hiljaa. "Te olette oikeassa, kaikki, jotka jäävät laivalle, hukkuvat tänä yönä."

Hän sanoi, samoin kuiskaten: "Minä tiesin sen!" ja puristi miehensä kättä.

Ja niin seisoimme vähän aikaa vaiti, Titanicin kannella. Yö oli hievahtamattoman hiljainen, täynnä tähtihämärää ja valtameren rannattomuutta, ympäröivästä melusta huolimatta. Niin, oli kuin melu, ihmisten äänet ja askeleet, kaikki olisi ollut vain sivuseikka, ja ainoa todella oleellinen laivaa ympäröivän meren kirkas ja kylmä tyyneys.

"Ymmärrättekö nyt?" sanoi vanha nainen yhtäkkiä, uudestaan hymyillen. "Juuri sentähden en tahdo erota miehestäni. Me tahdomme kuolla yhdessä. Me olemme sitä aina toivoneet. Me olemme vanhoja, me emme pelkää kuolemaa, ainoastaan eroa toisistamme."

"Niin se on", vahvisti mies. "Me tahdomme kuolla yhdessä."

Ennenkuin ennätin estää, hän ehti jo tarttua käteeni, jota hän puristi lujasti ja hellittämättä, yhä uudelleen pudistellen, ja lopuksi peittäen sen vielä varmemmaksi vakuudeksi toisella kädellään, samalla kun hänen pienet silmänsä yrittivät ilmaista suurta hyvyyttä.

Enkä minä voinut muuta, kuin jättää heidät siihen, missä seisoivat. He sanoivat minulle aivan yhtaikaa ja yhdestä suusta: "Kiitoksia! Voikaa hyvin!" aivankuin olisivat toivottaneet hyvää ja rauhallista kuolemaa, enkä vieläkään tiedä, mistä he minua kiittivät. Mutta hyvyys lie ollut heille yhtä helppoa kuin muille hengenveto, ja kesken kaikkien kauhujen risti-aallokkoa, joka tänä yönä runteli sieluani joka puolelta, palasivat ajatukseni yhtämittaa tähän vanhaan aviopariin, kuin ystävällisesti tuikkivaan majakkaan.

Näin heidät vielä kerran, vähän ennen kuin laiva lopullisesti alkoi kohota, veden tavoittaessa jo laivalyhtyä. He seisoivat yhä samalla paikalla, enkä huomannut heidän asennoissaan mitään muutosta, yhtä vähän kuin pelastusvöitä heidän ympärillään. Nyökäytin heille jäähyväiset, ja he vastasivat, kasvoillaan sama kaunis hymy.

JUMALAN JALKA.

Astuessani pelastusveneeseen numero 15 jouduin istumaan erään toisen naisen viereen, jonka nimeä en tiennyt, vaikka olin nähnyt hänet matkan varrella. Hän oli avokaulaisessa, ohuessa seurustelupuvussa, pitsihuivi hiuksilla, jonka tähden heti tarjosin hänelle turkisviittaa. Hän kiitti kohteliaasti ja niin lyhyesti kuin suinkin, kietoi viitan ympärilleen, mutta värisi yhä, vilusta tai pelosta. Tunsin hänen polvensa herkeämättä tärähtelevän, mutta hän hillitsi itsensä harvinaisesti. Hänen hiuksillaan oli luonnollinen ja mieluisa tuoksu, ikäänkuin sekoitus erinlaisista maustimista.

Riipuimme yhä edelleen ylhäällä seitsemänkymmenen viiden jalan korkeudessa yli merenpinnan, odotellen laskeutumiskäskyä. Silloin muuan laivan upseereista, kaulassa kevyesti kääräisty villahuivi, mutta purevasta kylmyydestä huolimatta ilman päällystakkia, kumartui yli laivan partaan, juuri meidän kohdallamme, ja huusi: "Minä tulen johtamaan venettä N:o 15." Nainen vieressäni vastasi siihen vain: "Vai niin."

Upseeri viipyi yhä laivan partaalla. Sekä hän että nainen vaikenivat, niinkuin heillä ei olisi ollut mitään tai päinvastoin liian paljon sanomista toisilleen. Naisen kasvoilla oli ynseä, liikkumaton ilme, ja mies odotti.

Samalla kuulimme kannelta komentokäskyn: "laskekaa!" jonka miehet toistivat, köysien alkaessa yhtäkkiä kitistä väkipyörissä. Upseeri päästi äkkiä kätensä irti ja huusi, kohoittaen lakkiaan: "Näkemiin, -- voikaa hyvin!" Nainen vastasi, aivan hiljaa, tuskin huuliaan liikuttaen: "Näkemiin!"

Veneemme rupesi hitaasti ja tasaisesti laskeutumaan pitkin Titanicin kylkeä. Koska ei ollut vähintäkään merenkäyntiä, ja laivan runko sentakia aivan liikkumaton, emme tarvinneet kestää minkäänlaisia kolhaisuja, vaan laskeutumisemme kävi tuskin tuntuvasti. Olimme kaikki aivan vaiti, ajatellen yhteisen asemamme eriskummaisuutta, luultavasti sitä sentään täysin tajuamatta. Se oli liiaksi tavallisuudesta poikkeava, mahtuakseen heti tajuntapiiriimme. Luulen tajunneemme vain aivan ulkopuoliset seikat, samalla kun niitten oleellinen merkitys jäikin oivaltamattamme. Tiesimme myös liian vähän, meiltä kun puuttui tarkemmat tiedot laivaa kohdanneen tuhon suuruudesta ja pelastusvälineiden vajavaisuudesta. Mutta vaikka olisimmekin olleet selvillä siitä, että Titanic vajaan puolentoistatunnin kuluttua oli uppoava tuhannenviiden sadan kanssamatkustajamme keralla, niin olisi mielialamme tuskin ollut toisensävyinen, siksi kaikkea ajattelua lamaava oli asemamme tavattomuus. Laskeuduimme alaspäin, ja niin varovasti kuin se tapahtuikin, tunsimme sentään aika-ajoin hiukaisevan vihlauksen sydänalassamme, tyhjyyden allamme huimatessa päätämme. En tiedä, mitä olisimme sanoneet, jos köydet yhtäkkiä olisivat katkenneet, tai vene mennyt kahtia kuudenkymmenen hengen painosta; olisimme kai kuolleet hiiskahtamatta, ihmetyksestä ääneti, liittäen vielä yhden ihmeellisen seikkailun tämän yön ihmeisiin. Mutta kumpaakaan ei tapahtunut, köydet olivat uudet ja lujat, vene samoin. Lipuessamme eri kansien ohi, näimme joukottain ihmisiä, jotka turvallisesti odottivat pelastusvuoroaan, huutaen meille tervehdyssanoja, ja pyörö-ikkunoista, jotka sivuutimme, loisti meille vähentymättömässä ja kirkkaassa valaistuksessa vastaan suurien salonkien ja loistohyttien uudenuutukainen upeus. Ainoa, mikä jonkun verran häiritsi, oli alhaalta uhoova jääkylmä ilmanveto, jonka varsinkin ulkolaidoilla istuvat tunsivat. Kysyin vieressäni istuvalta naiselta: "Viluttaako teitä?"

Hän vastasi, polvet täristen:

"Ei, rouvani, kiitän teitä!" loitolla pidättävällä kohteliaisuudella, kuten äsken oli vastannut upseerillekin, mutta hänen silmäteränsä olivat mustat pelosta.

Sillä välin olimme laskeutuneet yhä alemmaksi, lähemmä veden rajaa, kun joku kysyi: "Missä köysivaarna on?" Ymmärsimme, mistä oli kysymys, toistimme kaikki saman kysymyksen ja haimme kukin kohdaltamme, mutta kun emme uskaltaneet liikkua, oli hakeminen ylen hankalaa. Haimme kuitenkin koko veneen, niin hyvin kuin taisimme, löytämättä köysivaarnaa. Olimme jo joutuneet veteen, ja lauhduttajakoneen suusta pauhaava ryöppy kuljetti meidät eteenpäin pitkin laivan kylkeä, meidän yhä riippuessamme kiinni köysissä, joita emme kyenneet irroittamaan. Haimme yhä köysivaarnaa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Silloin huusi joku, ja me kuulimme sen kaikki: "Numero 15 laskeutuu päällemme!"

Katsahdimme ylöspäin, heräten itsekukin horroksista, ja aivan oikein: seuraava pelastusvene, kooltaan aivan omamme kaltainen, riippui suoraan yläpuolellamme, noin neljänkymmenen jalan korkeudessa meistä, laskeutuen hitaasti.

Me huusimme silloin, yhdestä suusta:

"Hoi! Pysähdyttäkää numero 15."

Seuraavassa veneessä olijat kuulivat varmasti huutomme, sillä näimme heidän kurkoittuvan yli laidan ja vuorostaan huutavan väkipyöriä käyttäville miehille, mutta siitä huolimatta laskeutui vene yhä alemmaksi, sillä oli luultavasti melun takia mahdotonta kuulla kannelle saakka.

Me kelluimme vedessä laivan jättiläisrungon vieressä, yhä kiinni köysissä, joita emme osanneet irroittaa, yllämme vene, joka oli musertava meidät, niinpian kuin meidät saavuttaisi. Tosiasia on, ettei kukaan meistä edes kirkaissut, ja kuitenkin oli meistä yli puolet naisia. Vaaran läheisyys herpaannutti huutomme, se hyytyi äänettömyydeksi, kuten vesi jääksi; meidän ollessa yhtä avuttomina veneen alla kuten kohtalon.