Part 1

SEITSEMÄN

Titanic-novelleja

Kirj.

AINO KALLAS

HELSINGISSÄ, KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA, 1914.

SISÄLLYS:

Maailman-ajatus. Luomakunnan huuto. Seitsemän. Filemon ja Baukis. Jumalan jalka. Olemattoman odotus. Johannes Sarkan uni.

MAAILMAN-AJATUS.

Heitä oli pelastusveneessä yksinomaan naisia ja lapsia, lukuunottamatta kahta miestä, joista he toisen olivat valinneet veneensä päälliköksi, luvaten yhteisesti totella hänen johtoaan. Tämä mies oli kokki, ja hänen valkea nuttunsa hohti, kun hän seisoi veneen perässä, antaen käskynsä tyynesti ja täsmällisesti. He luottivat häneen kaikki, kuten olisivat muuten luottaneet kehen hyvänsä, joka vain olisi ottanut johdon käsiinsä, mutta hänen valkeassa nutussaan oli jotain erikoisen rauhoittavaa, ja monet antoivat katseensa levähtää siinä.

He olivat melkein kauttaaltaan välikannen matkustajia, siirtolaisvaimoja lapsineen, joukossa puolikymmentä vallasnaista, jotka jakelivat runsaammista vaatevaroistaan ulkolaidoilla seisoville. Useimmat olivat vain puolipukeissa, tuntien kylmyyden yhteisesti, ikäänkuin olisivat olleet yksi ainoa ruumis, eikä heillä ollut muuta keinoa sitä vastaan, kuin lyöttäytyä lujasti yhteen, lämmittäen toisiaan värjöttävien ruumiittensa koko pituudella. He uskalsivat tuskin hievahtaa, veneen ollessa uppoamiseen asti täynnä, ja ankarampi aallokko olisi ollut heidän perikatonsa. Mutta meri oli tyyni, ja he ajelehtivat sinne, tänne pimeässä, sillä heidän soutonsa oli epätasaista ja tahditonta, ja heidän aironsa kalahtelivat alituisesti vastakkain, soutajain tottumattomuuden takia.

He olivat päässeet pelastusveneeseen ilman minkäänlaista valintaa, senmukaan kuinka kannelle ennättivät, eikä yksikään heistä olisi voinut sanoa, miksi juuri hän oli pelastunut eikä joku muu. Heidän joukossaan oli useita vaimoja, jotka oli eroitettu miehistään vapaaehtoisesti tai väkisin, ja äitejä, joilla oli vain osa lapsistaan mukana. Mutta ei kukaan näistä vaimoista vaikertanut, yhtävähän kuin orpolapsetkaan, jotka viime tingassa oli heitetty yli partaan vastaan kurkoittavien vieraitten vaimojen käsiin.

Sensijaan seisoessaan täpötäydessä veneessä, alkoi heistä vähitellen tuntua luonnollisimmalta asialta maailmassa, että juuri he olivat pelastuneet eivätkä sadat muut. Jokainen heistä alkoi erikseen tuntea etuoikeutuksensa ja paremmuutensa muitten edellä eikä enää pitänyt vain sattumana, että juuri hän oli ennättänyt parahiksi pelastusveneeseen. Ja yhdistävä, läpitunkeva kylmyys vaikutti, että he laajensivat itsekukin tämän tunteen yli koko venekunnan, ikäänkuin olisivat muodostaneet yhdessä etuoikeutettujen parven, joilla varmasti oli suurempi oikeus elää, kuin kaikilla niillä sadoilla, jotka olivat hukkuvat tänä yönä.

Mutta he eivät sitä sanoneet eivätkä ilmaisseet muulla, kuin vielä läheisemmällä yhteen likistäymisellä, sillä he olivat hyvin vaiteliaita kaikki ja tuiki haluttomia puhumaan. Eikä heidän veneestään kuulunut muuta, kuin joskus rintalapsen kitinää ja hoitajan hyssytyksiä ja päälliköksi valitun kokin komentosanoja, jonka valkea nuttu hohti viheriän lyhdyn valossa.

Tällä pelastusveneellä oli nimittäin lyhty, viheriä lyhty. Joku oli löytänyt sen penkinalustaa kopeloidessaan ja sanonut: "täällä on lyhty!" jonka jälkeen he olivat kovin ilostuneet, kiinnittäneet sen veneen keulaan ja sytyttäneet. Lyhdyn löytö oli rauhoittanut heitä enemmän, kuin jos olisivat keksineet astiallisen juomavettä tai laivakorppuja, joita he turhaan hakivat. Se oli kiinnepiste heille tässä puolipimeydessä, jota tähtien tavaton ja harvinainen kirkkaus ei jaksanut hälventää, ja heidät valtasi varma turvallisuuden tunto, niinpian kuin he näkivät sen leijailevan ylös, alas päittensä tasalla, ystävällisenä, värillisenä laikkana suuressa värittömyydessä.

Tuon tuostakin se houkutteli jonkun muun vesille lasketun pelastusveneen heidän läheisyyteensä, ja he kuulivat melkein aina samat kysymykset: "Montako teitä on?" "Mikä on numeronne?" Ja kokki vastasi heidän kaikkien puolesta: "Vene on täpötäynnä!" Ja hetken päästä hän taas käski: "Soutakaa!"

Silloin he soutivat, huonosti ja taitamattomasti, ilman muuta päämäärää, kuin päästä mahdollisimman kauaksi Titanicista, ettei sen imupyörre heitä mukanaan veisi. Heidän veneensä eteni, mutta aivan hitaasti, ja Titanicin upotessa he olivat vielä lähellä.

Mutta mitään imupyörrettä ei syntynytkään. He odottivat hyökyaaltoa, keula edellä, kun he meren asetuttua yhtäkkiä kuulivat satojen hukkuvien avunhuudot. Silloin monet vaimot alkoivat huutaa mukana, päästäkseen kuulemasta, mutta jotkut väittivät äänekkäästi kuulevansa omien miestensä avunpyynnöt ja rukoilemalla rukoilivat soutamaan kohti huutoja. Mutta toiset sanoivat: "Oletteko hulluja, vene on täpötäynnä!" Ja kokki huusi lujalla äänellä, joka kaikui yli huutavan meren: "Soutakaa! Soutakaa henkenne edestä!"

Silloin he ymmärsivät, mikä vaara piili näissä huudoissa, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja oman pelastuksensa riippuvan siitä, että he mahdollisimman nopeasti pääsisivät niistä erilleen.

Ja he alkoivat soutaa, vimmatusti ja melulla, päästäkseen kuulemasta huutoja, mutta niitä oli kaikkialla, koko meri oli niitä täynnä, koko meri eli ja purki hätäänsä ilmoille. Silloin he rukoilivat ääneen ja hartaasti, että jääkylmä vesi pian tekisi lopun näistä hirveistä huudoista, mutta osa tukki korvansa sormillaan tai huusi itse, ja jos olisi ollut tilaa, niin olisivat he heittäytyneet veneen pohjalle pitkin pituuttaan. Yhtäkaikki he eivät päässeet kuulemasta huutoja, joitten joukossa oli heidän miestensä, veljiensä, poikiensa, isiensä ja ystäväinsä. Jos heistä tähän asti kaikki yölliset tapahtumat olivat tuntuneet vain uninäytelmältä, niin valveutuivat he nyt jokikinen todellisuuteen. Ne, jotka airoissa soutivat, taisivat edes tukehduttaa tuskansa vetojen väkevyyteen, mutta kiihoitus ja kauhu tekivät heidän soutonsa kahta kurjemmaksi, eivätkä he päässeet paljoakaan eteenpäin.

Silloin tuntui heistä yhtäkkiä, kuin olisi muuan huuto nopeasti lähennyt. Se oli hyvin voimakas ja venytetty, ikäänkuin olisi tullut väkevistä ja terveistä keuhkoista, ja läheni yhä heidän venettään. He ymmärsivät, että heidän viheriä lyhtynsä oli antanut heidät ilmi, ja silloin huusi kokki: "Sammuttakaa lyhty!"

Joku naisista yritti tarttua lyhtyyn, mutta se oli jo liian myöhäistä, hukkuva oli jo saavuttanut heidät. Ne, jotka seisoivat veneen vasemmalla ulkolaidalla, näkivät yhtäkkiä vähäisen välimatkan päässä veneestä valkealta kumottavan pelastusrenkaan, jonka yläpuolella näkyi miehen pää ja osa hartioita.

Mies ei huutanut enää, vaan nähdessään ponnistuksensa päämäärän näin lähellä, käytti koko voimansa uintiin. Hän ui hyvin ja tottuneesti, eivätkä hänen liikkeensä näyttäneet vielä lainkaan uupuneilta. Mutta päästyään aivan lähelle venettä, hän hetkeksi keskeytti uintinsa ja kellui vähän aikaa ikäänkuin henkeä haukkoen, ja veneessä olijat taisivat täysin selvästi nähdä hänet viheriän lyhdyn ja tähtien tuikkeen himmeässä sekavalossa.

Kokki huusi niille, jotka soutivat: "Soutakaa! Käännös oikealle!" Ja kääntyen mieheen päin, joka yhä kellui vaiti veden pinnalla, hän huusi: "Vene on täynnä! Ei ole tilaa." Mutta silloin mies otti äkkiä vauhtia, saavutti parilla otteella uudestaan veneen, jonka soudossa ei ollut minkäänlaista järjestystä, ja huusi hengästyneesti, mutta nuorella ja voimakkaalla äänellä:

"Pelastakaa minut! Kuuletteko, ystävät, pelastakaa minut!"

Kokki vastasi silloin mykistyvien naisten puolesta:

"Vene on täynnä. Yksi henki lisää, ja me hukumme kaikki!"

Ja naisille hän huusi käskevästi, niin että he sen tunsivat joka hermossaan:

"Soutakaa!"

Silloin he yrittivät soutaa ja ajatella yksinomaan airoaan, ikäänkuin ei olisi ollut olemassa huutoa eikä hukkuvaa, vaan ainoastaan raskas airo, jonka piti sukeltaa veteen ja taas takaisin. Ja muut, jotka seisoivat toimettomina veneessä, ahdettuina yhteen, käänsivät pois kasvonsa, etteivät näkisi, tyrmistyneinä kauhusta, mutta haluten hartaasti elää, itsekukin kohdastansa.

Mutta mies, väistäen sulavasti airojen iskut, ui yhtäkkiä ensimäisen hankaparin väliin veneen peräpuolelle, niin etteivät airot voineet liikahtaa, kolhaisematta päähän häntä, ja taas hän kellui aivan veneen partaalla, ja kaikkien täytyi tahtomattaankin nähdä, kuinka nuorena ja väkevänä hänen päänsä kohosi hartioista.

Ja he kuulivat kukin hänen huutonsa, jonka hän yhä uudisti:

"Ystävät, armahtakaa! Vesi on jääkylmää!"

Sen kuullessaan he itse hyrisivät vilusta, hampaitten lyödessä loukkua, eikä kukaan heistä tiennyt, mitä heidän tuli tehdä.

Silloin hän huusi heille uudestaan, mutta tällä kertaa melkein käskevästi:

"Minulla on ajatus. Minä keksin... Ajatus..."

Mutta he näkivät hänen kasvojensa sinertyvän kylmästä, ja hänen päänsä oli läpeensä vettyneen tukan peitossa, ja se oli raskas ja väsynyt ja aivan heidän airojensa tavoitettavissa.

Veneen päälliköksi valittu kokki huusi silloin korkealta seisomapaikaltaan veneen perältä:

"Vene on uppoamiseen asti täynnä! Onko joku, joka haluaa vapaaehtoisesti luovuttaa sijansa?"

Silloin he alkoivat kaikki liikehtiä veneessä ja työnnellä toisiaan, mutta hiljaa ja vain kyynäspäillään, peljäten veneen kaatuvan. Ja he yrittivät nähdä toistensa kasvot pimeydessä, odottaen, että joku tarjoutuisi. Heidän joukossaan oli muuan vanha nainen, joka kävi yhdeksättäkymmentä ja oli kannettu laivan kannelle, ja hän oli monien lasten äiti, isoäiti ja isoäidinäiti, pysyen pystyssä vain senkautta, että ympärillä seisojien ruumiit häntä kannattivat, estäen häntä kokoon lysähtämästä. Ja jotkut sanoivat hänelle: "Anna sijaa, sinun elämäsi on lopussa." Mutta hän vastasi, sammaltaen hampaattomalla suullaan:

"Antakaa itse sijaa, minä tahdon elää. Te olette murhamiehiä!"

Eikä kukaan tohtinut häneen kajota. Sillaikaa hukkuva huusi yhtämittaa: "Ystävät, ystävät...! Vesi on jääkylmää! Pelastakaa minut!"

Ja yhä uudestaan, ikäänkuin se olisi ollut jokin taikasana, hän kertasi: "Minulla on ajatus... Pelastakaa ajatus!" Silloin muuan siirtolaisvaimo, joka seisoi keskellä venettä, tarttui kahta lähinnä seisovaa naista olkapäistä, hinaten itsensä heidän hartioilleen, niin että hänen verevä ja karhea päänsä oli näkyvissä yli muitten, ja huusi:

"Mikä ajatus? Me emme tarvitse ajatusta! Meillä on lapsemme."

Ja eräs ulkolaidalla seisova nainen, joka oli siunatussa tilassa ja otti sijaa kahden edestä, lisäsi siihen:

"Me synnytämme poikia, jotka keksivät uudestaan sinun ajatuksesi!"

Ja he tunsivat yhtäkkiä vihamielisyyttä häntä kohtaan, joka luuli syntymättömän ajatuksensa tärkeämmäksi kuin kaikkien heidän elävän elämänsä.

Silloin hukkuva, huomaten avunanontansa turhaksi ja peljäten kangistuvansa jäisessä vedessä, ui epätoivoisesti vauhtia ottaen äkkiä lähemmäksi, ja vaimot näkivät hänen oikeanpuolisen kätensä hellittävän pelastusrenkaasta ja iskeytyvän veneen laitaan, lujin, valkoisin sormin, jotka koukistuivat käyriksi kuin merikokon kynnet, ennenkuin kukaan ennätti estää. Samassa tuokiossa vene nopeasti kallistui, nielaisi vettä, ja oikeanpuolisella laidalla seisovat naiset heittäytyivät vaistomaisesti koko ruumiinsa painolla oikealle.

"Irroita kätesi!" huusi kokki.

Hän huusi saman uudestaan kaksi kertaa englanniksi ja toisti sen lopulta tuskastuneena kaukaisen kotimaansa kielellä.

Mutta käsi ei hellittänyt otetta. Päinvastoin, se näytti juottuvan kiinni veneeseen, yhtä lujana osana kuin hangat tai koukut, imeytyvän irroittamattomasti kuin mustekalan imuhaara, ja vene oli joka hetki vaarassa upota.

Silloin kokki huusi äkkiä läähättävällä ja käheällä äänellä:

"Lyökää häntä, -- lyökää häntä!"

Sinä silmänräpäyksenä mies kurkoitti toisenkin kätensä, jossa oli suuri, punaisella kivellä koristettu sormus. Kaikki näkivät tämän sormuksen viheriän lyhdyn valossa, jossa se hohti kuin veritäplä.

Ja ikäänkuin tämän suuren, punaisen kiven näky olisi herättänyt heissä äkillisen raivon, tarttuivat soutajat kukin airoonsa, ja iskivät, tähdäten tuota punaista, hohtavaa täplää, ja sitten lyöden umpimähkään, mihin sattui.

Valkeitten, käyrien sormien ote herposi yhtäkkiä, he näkivät pään retkahtavan taaksepäin ja jäävän yhä kellumaan pelastusvyön varassa.

Silloin heitä yhtäkkiä värisytti kuin horkassa, ja itsekukin kääriytyi tiukasti vaatekappaleihinsa, kellä niitä oli.

Kokki huusi: "Soutakaa!"

Ja he soutivat.

He soutivat aivan äänettöminä, eikä yksikään yrittänyt puhua, ja heidän viheriä lyhtynsä nousi ja laski veneen mukana.

Niin he soutivat koko yön, kunnes joku heistä äkkiä sanoi: "Katsokaa, aurinko nousee!"

Ja he näkivät idässä vaalean ja rusoittavan kajastuksen, jonka oli määrä tuoda heille pelastus, ja heidän kasvonsa kääntyivät kiitollisessa odotuksessa kohti nousevaa päivää, ja itsekukin kohdastansa tunsi oman pelastuksensa ihmeen.

Eikä yksikään ajatus, ei ihanin eikä ihmeellisin, olisi voinut heissä avarruttaa sitä autuutta, minkä yksinkertainen ja tuiki tavallinen tieto siitä, että he elivät, olivat olemassa ja näkivät nousevan päivän, joka oli herättävä heille pelastuksen punaisesta helmastaan.

LUOMAKUNNAN HUUTO.

Olin suljettuna muitten koirain keralla erityiseen komeroon; mutta kuinka sinne olin joutunut, ja mitä tämä kaikki merkitsi, en tietänyt. Meitä oli paljon, enkä ehtinyt edes tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa; paitsi sitä useimmat torkkuivat päivät pitkään. Alussa häiritsi alhaalta tuleva jyske suuresti oloamme, päätämme huimasi oudolla ja vastenmielisellä tavalla, tunsimme halua pureskella toisiamme, ja olimme perin kurjia ja viheliäisiä, heilahdellen seinästä toiseen. Mutta jo seuraavana päivänä muuttui olomme täysin siedettäväksi; me totuimme sekä jyskeeseen että heilahteluun, makasimme paljon ja söimme välillä. Emäkoira imetti pentujaan, joita oli neljä kappaletta; niitten suupielet kuolasivat alati maitoa.

Ainoastaan minua kidutti levottomuus, josta en päässyt. Minua vaivasi aika-ajoin samanlainen tunne, kuin pimeinä öinä, jolloin kuulematta oikeastaan risahdustakaan, yhtäkkiä säpsähdän lämpimältä makuusijaltani ja karkaan kylmään yöhön, haukkuakseni jotain, mitä ei ole olemassakaan. Olen sen useasti kokenut. En vainua mitään, en kuule mitään ja kuitenkin haukun, ulvon kauhusta, joka panee minut vapisemaan.

Samantapaista oli nytkin oloni. Söin ja join ja olin kylläinen enkä palellut, mutta tunsin vastustamatonta halua kynsiä ovea ja ulista... Kadehdin tovereitani, jotka nukkuivat, ja imeväisten pentujen sekä heidän emänsä uneliasta hyvinvointia, ja kuononi oli usein kuuma ja kuiva, uneni rauhaton. Muistan kerran nujertaneeni nuoren kalkkunan ja sen johdosta joutuneeni epämääräiseksi ajaksi kahleisiin; aivan samanlainen levottomuus ruumiissa minä sillä kertaa siirtelin makuusijaani auringon mukaan.

Silloin, eräänä yönä, kun useimmat meistä nukkuivat, unia nähden, tunsimme äkkiä kaikki sysäyksen, joka tuli jostain altamme, niin että horjahdimme, vierimättä kuitenkaan edes makuusijoiltamme. Jotkut meistä vingahtivat, suurimman osan jatkaessa heti untansa. Mutta minä, joka olin valveilla, kuulin äkkiä jyskeen lakkaavan, heilahtelu taukosi, ja tuli yhtäkkiä aivan hiljaista, niin hiljaista, että minun täytyi hiipiä oven taakse ja sitä hiljalleen kynsiä. En ymmärrä, mikä tässä hiljaisuudessa teki minut levottomaksi, tunsin vain uneni olevan ohitse. Kaipasin jollain lailla jyskettä, ja sen taukoominen häiritsi minua, niin olin ennättänyt siihen tottua. Muut koirat olivat syvässä unessa, eikä miltään puolen ollut mitään oudostuttavaa kuultavissa, yhtä vähän kuin hajuaistinikaan ilmaisi minulle mitään, mikä olisi ollut omiaan levottomuutta aiheuttamaan.

Tosiasia on vain, etten enää voinut nukkua, vaikka en tiennyt syytä siihen. En käsittänyt mitään, yhtävähän kuin olin varsinaisesti käsittänyt mitään tähänkään saakka siitä, missä olin, tai mitä ympärilläni tapahtui. Seisoin täten, kuono vasten ovea, kun yhtäkkiä säpsähdin, luullen kuulleeni Isäntäni kutsun.

Oven takaa kuului suurena sekasortona erinlaisia Isäntäin ääniä ja heidän jalkainsa käyntiä, ja me heräsimme kaikki, herkät kuten olemme, ja vingahdimme vastaukseksi. Me emme voineet muuta ymmärtää, kuin että meitä kutsuttiin, ja niin kuuntelimme yhtenä ryhelmänä, valmiina syöksymään ulos, niin pian kuin ovi avautuisi. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan sekä huudot että jalkain töminä häipyivät ohi, huolimatta meidän hartaasta vastauksestamme.

Vähän ajan kuluttua alkoivat ne uudelleen, ja me heristimme taas korviamme, nukkumista enää muistamatta. Emme päässeet tunteesta, että jotain aivan erikoista oli tekeillä. Meidät valtasi levottomuus, kuten pahan sään edellä ja ukkosilmaa vainutessa, ja me vastasimme Isäntäin huutoihin yhteisellä, odottavalla ulinalla.

Mutta kukaan ei avannut ovea. Huudot kulkivat ohi, häipyivät ja alkoivat taas, jyske vain pysyi yhä poissa.

Yhtäkkiä oli meistä, jotka seisoimme oven takana, ikäänkuin maa olisi ollut märkää, se tuntui käpäliimme ilkeän kylmältä ja kostealta, ja painaessamme kuonomme sitä vastaan, tunsimme selvästi kosteuden.

Hyyristyimme makuusijoillemme emmekä osanneet mitään itsellemme selvittää. Aavistimme vain kuin jotain salaperäistä ja meille vihamielistä ympärillämme, vaikka vainumme ei ilmaissut mitään.

Silloin tunsin yhtäkkiä kylkeni alla saman kylmän kosteuden, jonka äsken olin maassa havainnut. Hyppäsin ulvahtaen pystyyn ja astuin suoraan veteen, joka nyt ulottui minulle nilkkaan asti.

Silmänräpäyksessä olimme kaikki jaloillamme, emäkoirakin penikkoineen. Juoksentelimme sinne, tänne nuuskien, komeromme oli valoisa, niin että näimme aivan selvästi suljetun oven, ja veden, joka kimalsi jaloissamme. Jotkut meistä koettivat sitä latkia, mutta luopuivat heti yrityksestä.

Yhtäkkiä näimme, mitenkä makuusäkkimme kaikki ikäänkuin irtaantuivat, alkaen hiljalleen kellua vedessä. Silloin me syöksyimme kaikki suljetun oven taakse, kuopien sitä kynsillämme ja ulisten kaikki yhtaikaa.

Me emme tienneet, miksi niin epätoivoisesti pyrimme pois, emmekä mitä yhä kohoava vesi merkitsi, mutta meidän täytyi pakostakin kynsiä ja ulista.

Emäkoira nosteli milloin toista, milloin toista pentuaan hampaillaan, ja ne vikisivät surkeasti. Yksi pennuista oli kiivennyt sen selkään, kykkien ohutkarvaisena ja suuripäisenä, ja nuoleskellen vilusta väristen emonsa niskaa.

Kuulimme silkkikoiran korahtelevan heikosti, ja voimatta auttaa, näimme veden tavoittavan sen ruusuista kuonoa.

Ja kaiken aikaa oli meissä pakahduttava, hirveä ahdistus, vaikka emme mitään käsittäneet; me tahdoimme Isäntäimme luo ja kutsuimme heitä surkeasti, vastausta saamatta.

Emäkoira seisoi yhä hievahtamatta, uskaltamatta liikahtaa, ja vesi kohosi yhä. Kaksi pentua olivat jo kadonneet, en tiedä minne. Silloin selkään kiivennyt pentu äkkiä horjahti, kierähtäen veteen, ja kun emä yritti sille avuksi, pääsi toinenkin pentu putoamaan hänen hampaistaan. Molemmat pennut uiskentelivat nyt vedessä, vinkuen, emän koettaessa pelastaa molempia. Se päästi milloin yhden, milloin toisen irti, hennomatta jättää kumpaakaan, raasti niitä hellävaroin hampaillaan, kannatellen molempia vuorotellen, mutta ne uupuivat pian, herkesivät liikkumattomaksi ja kelluivat vedessä kuin suuret rotat.

Samassa tuokiossa avasi joku oven, ja me syöksyimme ulvahtaen ulos. Tästä hetkestä saakka sekaantui kaikki mielessäni. Juoksin joittenkuitten vieraitten Isäntien jäljessä ylöspäin, yrittäen pysyä heidän kintereillään, ja yhtäkkiä tunsin meren hajun aivan lähellä. Näky oli hyvin ihmeellinen. Meri, joka ennen oli ollut koiranmittaamattomassa syvyydessä, oli nyt kohonnut uskomattoman korkealle. Ikinä eläissäni en ole moista ahdistusta tuntenut kuin tällä hetkellä. Kukaan ei minua hätyyttänyt, ja kuitenkin olin henkihieveriin asti uupunut kuin alituisesta takaa-ajosta. Säikähtelin ja vapisin kaikkein tutuimpia esineitä, samalla kun ahdistus sisässäni yhä kasvoi. Juoksentelin edestakaisin Isäntäin liikkumattomien jalkarivien lävitse, tuntematta mitään rauhoitusta heidän läheisyydestään.

"Isäntä, Isäntä, missä olet?" haukahtelin.

Minusta tuntui, ikäänkuin vain yksi ainoa olisi minua kyennyt auttamaan tässä hirveässä ja oudossa ahdingossa. Yksi ainoa oli Kaikkivaltias, Väkevä ja Armollinen, ja minä halusin Hänen luokseen, voidakseni turvallisesti hyyristyä hänen jalkoihinsa. Kauhu täytti minut kuten vesi astian, enkä kuitenkaan hetkeäkään tiennyt, miksi minun oli niin tuiki tuskallista olla.

Silloin kuulin yhtäkkiä tutun kutsun ja samassa silmänräpäyksessä syleilin Isäntäni polvia. Hän sanoi "Bella"! yhä uudestaan, ja Hänen äänensä värisytti minua mieluisasti kuten aina.

"Isäntä, Isäntä, missä olemme?" kysyin rukoilevin silmin.

Hän tajusi varmasti kysymykseni, sillä hän otti kaksin käsin kuonostani kiinni, katsoi silmiini ja sanoi: "Bella parka!"

Silloin tunsin yhtäkkiä, kuinka etujalkani ikäänkuin irtautuivat maasta, joka nousi pystyyn minulle käsittämättömällä tavalla, kun samalla Isäntäni heittäytyi vasten maata pitkäkseen, ja lujalla otteella, josta minun oli mahdoton vapautua, painoi minut mukanaan. Ja minä tunsin, kuinka me kohosimme yhä korkeammalle, yhä korkeammalle, kohti taivaan valoja, jotka tuikkivat vastaamme, vilkkuen ja väristen.

Ja kauhu täytti sydämeni uudelleen reunojaan myöten. Ymmärsin yhtäkkiä, että Isäntä, jota olin pitänyt Kaikkivaltiaana, ei voinut tehdä mitään minua eikä itseään auttaakseen, vaan että hänen oli kadottava yhdessä minun ja muitten keralla.

Minä ymmärsin, että Isäntä vapisi pelosta, että hän oli yhtä avuton, kuin minä itsekin, ettei meidän välillämme ollutkaan niin ehdotonta eroitusta. Olimme tuomitut tuhoutumaan aivan samalla tavalla kumpikin, meri uhkasi meitä molempia ja oli hävittävä meidät.

Ja Hän oli ollut tähän saakka minusta Kaikkivaltias, Erehtymätön, Väkevä ja Armollinen.

Yhtäkkiä minä tiesin, että kaikki tämä oli katoava. Minun täytyi kuolla, Isännän täytyi kuolla, Maan jalkojeni alla täytyi kuolla...

Ja minä ulvoin, ja kaikki luodut minun kerallani.

SEITSEMÄN.

Heitä oli seitsemän kumollaan ajelehtivan aallokkoveneen päällä, jota he olivat yrittäneet kääntää, vaikka onnistumatta. Kesti kauan, ennenkuin he pääsivät tietoisuuteen toisistaan. Joku heistä sanoi: "Toverit, ilmoittakaa kukin nimenne!" ja silloin he tekivät sen kaikki, paitsi muuatta miestä, joka vastasi vain: "Minun nimestäni ei ole mitään hyötyä tällä hetkellä." Heitä oli, paitsi nimeään ilmoittamatonta, kolme lämmittäjää, kokinapulainen ja kaksi umpikielistä välikannen matkustajaa, jotka eivät osanneet edes toistensa kieltä, ja he istuivat selkä selkää vasten, kolme toisella, neljä toisella puolella, palellen läpimärjissä vaatteissaan.

Meri oli tyyni ja kylläinen, taivaalla tuhansittain tähtiä, mutta ei kuutamoa. Heidän jalkansa olivat polvilumpioon saakka vedessä, ja yrittäessä vetää niitä käppyrään, tuntuivat ne mahdottoman raskailta ja vierailta kuin jäätöngät.

Yhtäkkiä sanoi kokinapulainen ääneen:

"Oi, Jumala, Jumala!"

Kukaan ei vastannut hänelle mitään. Hän jatkoi silloin vaikerrustaan, aluksi aivan hiljaa, ja he ymmärsivät hänen katkonaisista sanoistaan, että hänen oli vilu. Mutta koska he kaikki palelivat yhtä ankarasti, ei kenenkään mieleen tullut lohduttaa häntä, vaan he purivat hampaansa yhteen, etteivät itse valittaisi.

"Minä palellun!" hän äänsi yhä uudelleen. "Minun on niin vilu."

Ja hänen äänensä oli keskenkasvuisen pojan, ihmeellisen nuori, heleä kuin naisen, toisinaan särkyvä kuin äänenmurroksessa olevan.

Muut kuuntelivat yhä ääneti hänen vaikerrustaan, joka pian muuttui lapselliseksi nyyhkytykseksi.

"Onko sinun vilu?" kysyi vihdoin toinen lämmittäjistä.

Mutta vastaamatta suoraan kysymykseen, jatkoi kokkipoika yhä valitustaan, kutsuen avukseen äitiään, sitten jumalaa, sitten taas äitiään, lopulta vain hokien: "minä palellun, äiti, äiti!" niinkuin lapsena hyyristyessään äitinsä lämpimän ruumiin suojaan.

Ja itsekukin tunsi kaikkein varhaisimman muistonsa, toisen inhimillisen ruumiin lämmön, hetkeksi heräävän mielessään.

"Rukoillaan ääneen!" ehdotti eräs lämmittäjistä.