Part 6

Näin toistasataa ylioppilasta kokoontuneena Unioninkadulla. Näin että useilla heistä oli revolverit koholla, ojennettuina työväkeä vastaan. Näin heidän lähenevän Senaatintorille päin. Unioninkatu Edlundin kirjakaupasta yliopistonrakennuksen kulmaan ja melkein koko Aleksanterinkatu olivat täynnänsä väkeä. Että vaara todella oli äärettömän suuri sen näkyivät valitettavasti ainoastaan harvat ymmärtäneen. Muutamat minulle tuiki tuntemattomat herrasmiehet sanoivat: "Nyt saatte nähdä, että tämä näytelmä päättyy venäläisen sotaväen väliin tulolla!" Kun ottaa lukuun, että ampumaan harjaantumattomien ihmisten käsissä revolveri saattaa niin sanoaksemme laueta _itsestään_, oli yleisen turvallisuuden asia tässä tilaisuudessa hyvinkin täpärällä. Asema oli lähimmin verrattava vaaraan, joka uhkaa, kun lapsi lähestyy kynttilä kädessä avonaista paloöljytynnöriä. Millä tavalla on palava kynttilä siepattava lapsen käsistä? Jos sitä äkkihuudolla varotetaan, kääntyy hän taakseen katsomaan ja tahtomattaan pudottaa kynttilän astiaan. Jos taas hiljaa hiivitään hänen taaksensa aikomuksessa äkkiarvaamatta temmata kynttilä hänen käsistään, niin hän saattaa säpsähtää ja pudottaa sen ennenkuin olen ehtinyt hänen luokseen, ja tuho on valmis. Niinpä minäkin pelkäsin huutaa omia miehiäni perääntymään, sillä kiihottuneet kun he kaikki olivat, olisi käskyni voitu käsittää hyökkäyskäskyksi vaan väärin kuulemisen perustuksella. Tiesin varmaan, että ylioppilaitten revolverit eivät voi enää montakaan hetkeä olla laukeamatta, ja niin pian kun ensimäinen pamaus kuuluu, silloin pamahtaa kohta satoja peräkkäin. Huusin siis tarmoni takaa niin kovalla äänellä kuin suinkin jaksoin pitemmän lauseen, jota ei voinut väärin kuulla eikä väärin ymmärtää: "Tuhansien ihmisten pelastuksen vuoksi -- perääntykää!"

Ja ihmetellä täytyy, että uhkaava verenvuodatuksen vaara oli ainoastaan tällä käskyllä vältetty. Itsestään selvää on, että jos verenvuodatus kerran olisi alkanut Aleksanterin- ja Unioninkatujen risteyksessä, niin se olisi jatkunut ylt'ympäri maata. Vaikea on tappuroihin leimahtanutta tulta sammuttaa. Yhtä vaikea on myös sammuttaa ilmituleen puhjennutta luokkavihaa. Onneksi on myös luettava, että samoihin aikoihin poliisikamarin pihalle oli kerääntynyt niin paljon miehiä, ettei ollut mitään mahdollisuutta kenenkään tunkeutua väkirynnäköllä keskusasemalle.

Enemmän kuin otaksuttavaa on, että ylioppilasten johtaja, jolla siinä tilaisuudessa varmasti väitetään olleen poliisimestarin valtakirja taskussaan, olikin asettanut retkeilynsä päämääräksi keskusaseman väkivaltaisen anastamisen, vaikka tätä myttyyn mennyttä yritystä sittemmin hyvin "ymmärrettävistä" syistä ruvettiin selittämään olemattoman terrorismin lakkauttamisen välttämättömäksi toimenpiteeksi.

Näin oli uhkaavin vaara torjuttu, mutta toimiin täytyi ryhtyä mahdollisten muiden selkkausten välttämiseksi. Siinä tarkotuksessa ehdotin, että lakon juhlallista päättäjäiskohtausta ei pidettäisi rautatientorilla, koska keskusaseman turvallisuus vaati koko miehistön läsnäoloa keskusasemalla, ja tämän miehistön siis olisi pitänyt jäädä kokouksesta pois. Tämä ehdotus saikin tarpeellisen kannatuksen ja niin asetimme Senaatintorille keskusaseman edustalle sankat rivit neliöön, jonka sisäpuolelle väkijoukot saattoivat turvallisesti kokoontua tarvitsematta pelätä mitään mahdollisia hyökkäyksiä ulkoa päin. Tämä varovaisuuden toimenpide osottautuikin sittemmin tarpeelliseksi, sillä 2:n aikaan päivällä, kun Senaatintori oli täynnänsä työväkeä, kuului sitä suojelevien kansalliskaartin rivien ulkopuolelta tuo jo monesti ennen tuhoa tuottanut huuto: "Kasakat tulevat!"

Syntyi paljon suurempi sekasorto kuin aamupuolen revolverinäytelmässä. Onneksi kuitenkin kansalliskaartilaiset niin hyvin itse ketjussa kuin kansanjoukon keskeen asetettuina jäivät lujana muurina paikalleen, siten täsmälleen täyttäen heille jo edeltäpäin antamani käskyn, että tämmöisessä tapauksessa liikahtamatta paikaltaan mitä tarmokkaimmin koettavat yleisöä rauhottaa ja pakokauhua estää. Ankarasti olin myös kaartia kieltänyt mihinkään tekoihin ryhtymästä ilman nimenomaista käskyä. Näin pelastui tämä monituhansinen kansanjoukko mitä suurimmalta sekasorrolta, ja työväenpuolue siltä häpeältä, johon sitä oli katalasti tahdottu pakokauhun sekamelskeen kautta saada. Kun nyt jälkeenpäin ajattelee kaikkia lakkoviikon vaaroja, niin mitä todellakaan olivat kaikki nuo mielettömät pommitusjutut ja muut sen tapaiset mielikuvituksen synnyttämät hirmut tämän päivän tapahtumiin verraten, joihin Venäjän sotaväki ei ottanut osaa, mutta jotka kuitenkin omin silmin, eikä ainoastaan mielikuvituksessa, näimme edessämme!

Maanantaipäivä oli siis kuin olikin lakkoviikon kamalin ja rauhattomin päivä. Ja myönnettäköön myöskin se, mitä ei yksikään ihminen valheeksi kykene väittämään, että työväki tänä kamalana päivänä maltillisuudellaan kahdesti saattoi sortajansa häpeään. Sellaisissa tilaisuuksissa kysytään ei ainoastaan kärsivällisyyttä, vaan myöskin anteeksiantavaisuutta.

Tahdon tähän merkityksi, että saman päivän iltana, kuuden ajoissa ilmotin pormestari von Haartmanille aikovani luopua järjestyksenpidosta huomenna, eli tiistaina kello 12:n tienoissa.

Merkittäköön maanantaipäivän laskuun vielä seuraavat julistukset. Edellinen annettiin sen johdosta, että osa kaupungin yleisöä, johon valitettavasti kuului myös muutamia työväen miehiä, ennenaikaisesti rikkoivat lakon:

Julkaisu N:o 7.

Kansalaiset!

Se taistelu, johon Suomen työväki on ryhtynyt oikeuksiensa saavuttamiseksi, ei ole loppunut. Vielä on saavuttamatta yksikamarieduskunta. Vaikka työväen taistelua täten täydellisen tasa-arvoisuuden, kansanvaltaisuuden ja ihmisyyden hyväksi vielä kestää, ovat eräät liikkeet ja laitokset ryhtyneet tätä taistelua murtamaan. Tällaisten luokkaetujaan silmälläpitäväin varakkaiden ja lakonrikkureiksi ruvenneiden työläisten luopiomenettelyä vastaan on lausuttava mitä jyrkin siveellinen paheksuminen.

Helsingissä, marrask. 6 p. 1905.

Kansalliskaartin ylipäällikkö, _Johan Kock_.

Toisen julkaisun sisältö ei kaipaa selitystä:

Julkaisu N:o 8.

Varotus.

Koska järjestyksen ja rauhan ylläpitämiseksi on ehdottomasti välttämätöntä, että kaikkinainen juovutusjuomien, niin hyvin poltettujen väkijuomien kuin viinien ja muiden miedompien väkijuomien sekä mallasjuomien, myynti ja anniskelu pidetään edelleen suljettuna, varotetaan täten yleisen turvallisuuden nimessä ketään uskomasta sellaisia aivan perättömiä huhuja, että väkijuomamyymälät ja anniskelupaikat tänään saataisiin avata. Sellaiset paikat samoin kuin porttolatkin pidetään _ehdottomasti_ suljettuina.

Helsingissä, marrask. 6 p. 1905.

Kansalliskaartin ylipäällikkö, _Johan Kock_.

_Tiistaina_.

Eilisaamuisten tapahtumien johdosta Unionin- ja Aleksanterinkatujen risteyksessä annoin Kansalliskaartille seuraavan julistuksen, jonka sisältö ei sen enempää selitystä kaipaa:

Julkaisu N:o 9.

Kansalliskaartille.

Sen johdosta, että minun eilenaamuinen kieltoni voiman käyttämisestä erästä pientä rauhanhäiritsijäjoukkokuntaa vastaan on herättänyt useissa kansalliskaartilaisissa suurta paheksumista, tahdon lausua seuraavaa:

Kansalaiset! Ajatelkaa mikä hirvittävä pakokauhu kaikkine kamaline seurauksineen olisi syntynyt niissä taajoissa ihmisjoukoissa, jotka sillä haavaa olivat kerääntyneet Unionin- ja Aleksanterinkaduille ja vallankin niiden risteykseen, jos olisin asettanut raa'an voiman maltin ja viisauden vaatimusten yläpuolelle. Se olisi ehkä johtanut siihen, että satoja naisia ja lapsia olisi tallattu kuoliaaksi. Ja kuka takaa, että saavutetun "voiton" hinta ei olisi ollut vieläkin suurempi...? En ainakaan minä.

Niinkö meidän sitte todellakin olisi pitänyt turvata sen yleisön rauhaa ja onnea, jonka vahdiksi olimme asettuneet? Hyvät kansalaiset! Juuri sen vuoksi, että teiltä vaadittiin niin tavattoman paljo enemmän rohkeutta peräytymiseen kuin etenemiseen, ja _vielä hiukan muunkin vuoksi_, minä valitsin edellisen, ja te kestitte tulikokeenne. Kiitos siitä teille! Muistakaa, veljet, että tämä "tappio" on meidän ensimäinen suuri voittomme! Vieläkö enempää voitte pyytää.

Helsingissä, marrask. 7 p. 1905.

Kansalliskaartin ylipäällikkö, _Johan Kock_.

Tämä tiistai-päivä oli keskusasemalla viikon helpoin päivä, mutta eipä kummakaan, koska se ei oikeastaan lakkoviikkoon enää kuulunutkaan. Tänä päivänä kävi lähetystömme viimeisen kerran kenraalikuvernöörin puheilla, joka oli siirtynyt sotalaivalta Katajanokan kasarmille ja kutsunut lähetystön luoksensa. Lähetystöön kuuluivat seuraavat henkilöt: T:rit Väinö Vallin, Matti Helenius sekä S. Hellsten ja minä ja esitti kenraalikuvernööri lähetystölle perustuslaillisten senaattorilistan ja kysyi lähetystön mielipidettä siitä. Kuten jokainen varsin hyvin käsittänee, vastasi lähetystö tähän, ettei työväestö mitenkään voi kannattaa sellaista listaa. Jäähyväissanoiksi kenraalikuvernööri lausui tyytyväisyytensä työväen erinomaiseen käytökseen ja mallikelpoiseen järjestyksenpitoon, jota se lakkoviikolla oli kaikissa suhteissa osottanut.

Tehtävämme keskusasemalla oli päättynyt.

Kello 2 päivällä jätimme tämän laitoksen, joka lähinnä kirkkoa ja armeijaa, muodostaen porvarillisen yhteiskunnan lujimman kulmakiven, on ja jää köyhälistön ainaisen kammon esineeksi. Lyhyet olivat ne päivät, joiden kuluessa laitos oli työväen omissa käsissä ja työväen omaa asiaa suojeli. Luultavasti edes jossakin suhteessa tämmöistä asemaa pitkittääkseen tahtoi työväestö tämän viimeisen lähetystönsä kautta ilmaista kenraalikuvernöörille toivonsa, että minä nimitettäisiin Helsingin kaupungin poliisimestariksi. Ruhtinas Obolenski oli puolestaan tähän ehdotukseen hyvin myöntyväinen. Ja asia olisi ollut ratkaistu, ellen minä itse puolestani olisi kieltäytynyt rupeamasta tämän laitoksen palvelukseen. Enkä hetkeäkään epäillyt kieltäytyessäni. Sillä enhän minä siihen virkaan olisi astunut enää köyhälistön palvelijana. En. Vaan minussa on näitä laitoksia vastaan sama luontainen kammo kuin köyhälistölläkin. Ja jos loppuun asti puhutaan: Kuka ei sitä sydämmensä syvimmässä tuntisi, vaikkapa ulkonaisesti sen kieltäisikin.

Vielä on yksi ikävä asia mainittavanani. Nuo kuuluisat 160,000, joita varakkaat luokat ovat verranneet Judaksen 30:een hopeapenninkiin!

Mutta ennenkuin näistä hopeapenningeistä puhun, täytyy minun lausua pari sanaa niistä 10,000 penningistä, jotka kaupungin rahatoimikamari valtuuston ja maistraatin suostumuksella käytettäväkseni määräsi. Nyt perästä päin on näet sanomalehdissä kerrottu kuinka lamppuihin, paperosseihin, punaseen kankaaseen y.m. sellaisiin muka tarpeettomiin asioihin on kulutettu suunnattomia rahoja. Tililaskuja semmoiselta viikolta kun lakkoviikko oli, saattaa olla hyvinkin kiitollista jälestäpäin penkoa ja arvostella kamareissa, joita ei enää mitkään pommitukset uhkaa eikä pimeys haittaa. Mutta itse lakkoviikon hyöryssä, jolloin jokainen hetki kysyi mitä suurinta voimain jännitystä, ei todellakaan tule ajatelleeksi, että rauhan palattua saa jokaisesta paperossista vastata, -- jokaisesta paperossista ja jokaisesta nauhasesta, jonka on täytynyt kiertää järjestysmiesten hihain ympärille heidän erottamisekseen muusta yleisöstä. Olkoon nyt pari sanaa erityisesti paperosseista. Lakon ensi päivinä, kun keskusasema oli täyttynyt etupäässä nuorista herroista, jotka reippaasti ryhtyivät kansliatöihin, lähetettiin suuret määrät Borgströmin tupakkatehtaasta _ilmaiseksi_, arvattavasti hyväntahtoisessa tarkotuksessa osottaa kohteliasta huomaavaisuutta vapaaehtoisesti vaikeaan työhön ryhtyneille joukoille. Kun mitään erotusta keskusasemalla ei tehty herrain ja työmiesten välillä, ei sitä ymmärretty tehdä myöskään paperosseihin nähden, vaan otaksuttiin lahjaa yhteiseksi. Sittemmin, kuten olen kertonut, luopuivat herrat toimestaan ja samassa keskeytyivät myös tupakkalähetykset keskusasemalle. Miehistö oli jo kuitenkin tottunut saamaan tupakkia ilmaiseksi ja kun me emme tahtoneet katkeroittaa mieliä kääntämällä huomiota tähän anteliaisuuden sammumiseen, rupesimme miehistölle _ostamaan_ paperosseja. Sama on myös lamppujen laita. Ne olivat yleisen pimeyden vallitessa aivan välttämättömiä kapineita järjestyksen valvojain käsissä. Pitänee olla jokaiselle selvä, että suurlakon tapaisessa poikkeustilassa lamppujen luvun laskeminen ja kirjaan merkitseminen jäi aina tois'arvoiseksi tehtäväksi, jonka muut paljoa kiireellisemmät tehtävät sysäävät syrjään. Mitä tulee sitte meidän tilijämme vastaan tehtyyn muistutukseen, joka koski eräälle Kivekäs nimiselle miehelle Stockmannin asekaupan luona katurähäkän aikaansaaman vamman johdosta annettua kipuapua, niin oli se välttämättömyys, koska oli mahdoton tietää ja ottaa selvä kuka yleisöstä oli hänelle tuon vamman aiheuttanut. Ainoa varma tietommme oli, ettei tuo rääkkääjä kuulunut työväen luokkaan. Vielä on tilejämme vastaan tehty sekin muistutus, että siinä tavataan menoerä muutamasta retkestä Helsingin ulkopuolelle. Tämmöinen muistutus osottaa kuinka vähän tehtävämme laatua osattiin ja osataan ymmärtää. Ei se suinkaan voinut rajottua kuten tavallinen poliisimestarin toimi tarkalleen kaupungin piiriin (eikä edes sekään kokonaan rajoitu siihen), vaan sen piti monessa suhteessa ulottua myös kauas kaupungin ulkopuolellekin. Täytynee kai tilintarkastajainkin sen verran ymmärtää, että rauhallisuus Helsingissä riippui sangen suuressa määrin siitä, että meillä oli tarkat tiedot tuumista kaupungin ulkopuolella ja me näin saatoimme yleistä mielialaa hallita. Liian suuriksi on sanottu erityisesti ajurimenojamme. Ajureita käytimme pikaviestien kulettamiseen. Koko hallinto oli toimitettava näiden viestien avulla, sillä ei saa unohtaa, että posti, telefooni, rautatiet eivät olleet siihen tarkotukseen käytettävissämme; emme voineet esimerkiksi Fredriksbergiin tai Oulunkylään lähettää juniamme, emme liioin voineet näin kiireellisissä toimissa käyttää jalkamiehiä. Vielä on otettava huomioon sekin, että ajurien palkka näinä päivinä ei voinut riippua yksinomaan heidän tahdostaan eikä siitä taksasta, joka tavallisissa oloissa on vallitsevana. Ajureita sitäpaitsi käyttivät suostumuksellamme ja meidän laskuumme sangen monet porvarillisten puolueitten toimimiehet, jotka eivät järjestyskuntaan kuuluneet. Menojamme enensivät tietysti myös tuhannet satunnaiset tarpeet, joita oli jos jonkinlaisia näin suuremmoisessa toiminnassa. Tarvitsimme läkkiä, kyniä, paperia, kynttilöitä, -- rupeisinko todella luettelemaan? Kyllähän minä jo ensi hetkestä aavistin, että kaikista näistä asioista vielä tullaan napisemaan, erittäinkin kun tiesin etteivät nuo 10,000, joiksi kaupungin hallinto näkyy menomme arvioineen, tulisi riittämään mihinkään. Paitsi ajureita, punasta kangasta, tupakkia, läkkiä, kyniä, kynttilöitä, lamppuja tarvitsi miehistö nimittäin myöskin ravintoa. Eipä semmoisesta vahtipalveluksesta olisi mitään tullut, jos Fredriksbergissä, Sörnäisissä, Berghällissä asuvain miesten olisi pitänyt kolmasti päivässä käydä kotonaan syömässä. Keskusasema sijaitsee keskellä kaupunkia, hallintorakennusten ja varakkaan väestön palatsien keskellä. Tuskin ainoatakaan työmiehen asuntoa voi löytää virstaa lähempänä keskusasemalta, vaan täytyy pitää keskimääräisenä etäisyytenä puolitoista virstaa. Näin ollen olisi jokaisen heistä, paitsi raskasta, yhtämittaista seisomista ja kävelyä vahtipalveluksessa, ollut vielä käveleminen 9 kilometriä ruokapaikalleen. Mitä ruokamenoihin muuten tulee niin jos ne lasketaan viittätuhatta miestä kohden markaksi päivässä, huomaa helposti, ettei nuo 10,000, vaikka niitä olisi yksinomaan ruokaan käytetty, olisi riittäneet enempään kuin kahden päivän ruuaksi. Mutta me olimme keskusasemalla seitsemän päivää. Rahaa oli siis saatava tuntuvassa määrässä muulta taholta.

Ja näin nyt tulemme noihin hopeapenningeihin, senaatilta saatuihin 160,000 markkaan.

Näiden käyttämisestä on minulla seuraavaa sanottavaa:

30,000 näistä rahoista jaettiin niille köyhälistön kaikkein köyhimmille jäsenille ja perheille, joiden puutteenalaisesta tilasta keskusasemalle erityisesti ilmotettiin. Hätä oli lakkoviikon loppupäivinä kaupungissa hyvin suuri. Meidän hyvässä Helsingissämme kuolee tavallisinakin aikoina joukko ihmisiä kroonilliseen nälkään, hoidon puutteeseen tai muuhun aineelliseen kurjuuteen. Helppo on käsittää mitä kokonaisen viikon lakko tällaisten ihmisten elämänehtoihin vaikuttaa. Olisipa ollut suorastaan julmaa jättää tällaisten ihmisten viheliäistä tilaa huomioon ottamatta. Kansa oli itse ohjaksissa, kansa ei sitä voinutkaan tehdä. Ainoastaan se tietää missä kohden kenkä puristaa, kellä se on jalassa. Merkitkää se tileihinne, hyvät herrat! -- Paitsi näitä kaikkein köyhimpiä oli paljon sellaisiakin autettavia, jotka olisivat muuten hyyryvelkainsa vuoksi tulleet asunnoistaan häädetyiksi; löytyi ihmisiä, jotka eivät voineet itselleen lääkkeitä apteekista lunastaa, löytyi sellaisiakin, joille täytyi antaa jatkorahoja heidän lähteäkseen kaupungista kotiseudulleen; kun vihdoin kaupunki ei katsonut velvollisuudekseen pitää riittävää huolta kenraalikuvernöörin talon luona haavottuneista ihmisistä, vaikka järjestyksen pito silloin vielä olikin kaupungin omain viranomaisten hallussa, jäi sekin meidän tehtäväksemme ja tämä tietenkin kysyi rahoja. Paitsi menoja miehistön ravitsemiseen ynnä muihin satunnaisiin tarpeisiin jaettiin loppusumma miehistölle niukaksi korvaukseksi heidän enimmäkseen sateisen sään aikana toimitetusta vahtipalveluksesta, jolloin heille koitui suurta vahinkoa vaatteiden ja jalkineiden pilaantumisesta. Asiantuntija tietää, että tämmöisenä sateisena vuodenaikana yhden viikon vahtipalvelus kivisellä kaupungin kadulla tekee melkein lopun uudesta saapasparista. Saman kohtalon alaiseksi voi myös vähänkin huonoverkaisempi päällystakki ja lakki joutua. Näiden vahinkojen korvaukseksi jaettiin noin 20 markkaa mieheen koko viikolta, eli 3 markkaa päivää kohden. Minä en ole ollenkaan noita rahoja kädessäni pidellyt, enkä edes nähnytkään, mutta sen kuitenkin tiedän, että mitään _palkintoa ei niistä kenellekään jaettu_, sillä palkinnoksi ei noita 3 markkaa todellakaan voi nimittää. Jos tulipaloon vapaaehtoisesti saapuneet sammuttajat, tulipalon sammutettua esittäisivät vaatimuksenaan jonkinlaisen _palkinnon_ saamisen, niin voitaisiin heitä jollakin syyllä työntää pois sanomalla, ettei ennen tulipaloa oltu tehty mitään sopimusta palkinnosta; mutta jos kysymys on niiden suoranaisten vahinkojen korvaamisesta, joita tulipalo on aikaansaanut, esimerkiksi kärventämällä sammuttajain saappaita ja polttamalla heidän vaatteitaan, niin tuskinpa mitkään näkökohdat voivat pelastetun talon omistajaa sellaisesta korvauksen velvollisuudesta vapauttaa. Vähintäkin kaikesta, jos tämä talonomistaja kuuluu gentlemannien varakkaaseen rotuun. Senpävuoksi nuo yleisön ja sanomalehtien pikkumaiset, kitsastelevaiset tililaskut tuntuvat niin kauppiasmaisilta, ollakseni nyt sanomatta -- porvarillisilta.

Tämän yhteydessä älkööt myöskään tästä kansan rahavarojen liiallisesta "tuhlaamisesta" huolestuneet saivartelijat unohtako sitä tosiasiaa, että noista rahoista lopullisessa tilityksessä on jätetty valtiolle takaisin hiukan yli 19,000 markkaa.

Olinpa unohtaa vielä viimeisen synnin, joka on hartioillemme sälytetty: -- Me olimme anoneet ja saaneet nuot rahat "_vanhalta_" senaatilta. Tähän syytökseen ei minulla kuitenkaan ole muuta huomautettavaa kuin että mitään muuta senaattia ei silloin ollut ja että varemmin sen senaatin puoleen olivat kansalaiset, vieläpä sen ankarimmat vihollisetkin kääntyneet jos jonkinlaisilla rahapyynnöillä ja palkintojen anomisilla, tuntematta omantunnon vaivoja tai osakseen saamatta yleisön paheksumista.

Me emme odota, vielä vähemmin vaadimme mitään kiitoksia ponnistuksistamme tuona vaikeana viikkona; vaadimme ainoastaan, ettei meitä syyttä koetettaisi halventaa yleisön silmissä. Kiitosta on meillä yllin kyllin siinä tiedossa, että olemme tehtävämme tehneet, joka oli käsiimme annettu, olemme ylläpitäneet järjestyksen ja estäneet niin lähellä olleita melskeitä ja rettelöitä kansallisryhmäin välillä. Ja kun siinä tehtävässämme olemme onnistuneet, niin olemmepa tehneet työn, jonka arvoa ei käy millään rahoilla mittaaminen.

Jälkikirjotus.

Näin olen nyt siis muutamin piirtein kuvannut suurlakon asioita ja niitten yhteydessä olevia tapahtumia keskusasemalla. Että tämmöinen tehtävä olisi kysynyt laajempaa tilaa ja täydellisempää ja täsmällisempää muotoa, myönnän kernaasti, mutta toivon samalla, että nämä vaillinaisuudet vastedes tulevat toisen miehen käden kautta kaikin puolin tyydyttävällä tavalla täydennetyiksi. On sitäpaitsi järkeenmenevä asia, että tämä tehtävä kaipaa täysin puolueetonta henkilöä.

Yksi seikka on kuitenkin vielä mainitsematta, nimittäin poliisilakko. Kun tämä asia ulkonaisesti katsottuna oli ainoastaan irrallisessa yhteydessä minun toimintani kanssa keskusasemalla, olin vähällä sivuuttaa sen kokonaan, mutta koska jälestäpäin olen tullut huomaamaan, että löytyy joltisenkin paljon ihmisiä, jotka eivät tälle tapahtumalle läheskään pane sitä merkitystä mikä sille asiain yleiseen kulkuun nähden lakon aikana oli, pidän tarpeellisena lausua siitä pari sanaa. Ei ole vaikeata arvata mitä rettelöitä, -- käyttääkseni tässä asiassa kaikkein lievintä sanaa, -- silloisten poliisien virkatehtäviinsä jäämisestä olisi syntynyt sellaisena mielten kuohun aikana, kun suurlakon aika oli, kun niitä jo tavallisinakin aikoina niin tuntuvassa määrin vihattiin. Seurauksia tietenkin ei olisi tarvinnut kauvan odottaa ja suurlakko todennäköisesti olisi saanut aivan päinvastaisen luonteen, kuin mikä sille poliisilakon kautta kehittyi. Itsestään selvä asia on, että poliisit mainiosti oivalsivat myöskin oman vaaranalaisen asemansa, ja että he ahdistetuin sydämin odottivat ulkoapäin tulevaa pelastavaa sysäystä. Sellainen sysäys tulikin. Löytyikin näet kaksi henkilöä, lakkokomitean jäsen herra K.G.K. Nyman ja neiti Alma Malander, jotka kehotuksillaan vapauttivat poliisit ikävän pakkovelvollisuuden ja itsesäilyttämisvaiston synnyttämästä ristiriidasta ja niin saatiin poliisilakko aikaan.

Lopuksi tahdon muutamin sanoin mainita siitä kokemuksesta, minkä köyhälistö suurlakon aikana sai. Silloin tuli nykyisten valtiollisten ja yhteiskunnallisten laitosten mädännäisyys niin räikeällä tavalla näkyviin, ettei yksikään totuutta harrastava ihminen kykene tätä väitettä toiseksi selittämään. Yhteiskuntavalheissa kasvatetut ihmiset olivat tottuneet pitämään tätä esivaltaa, jonka sanotaan olevan Jumalasta kotoisin, kaikkine vankiloineen, tuomareineen, syyttäjineen, ilmiantajineen ja urkijoineen niin tuiki tarpeellisena, että sen lakkauttaminen tuottaisi mitä suurinta onnettomuutta ja sekasortoa, ja senpätähden he niin pahasti peljästyivätkin, kun kaikki nuo laitokset viinoineen päivineen yhdellä kertaa seisautettiin. Ja kuinka kävi. Vaikka koko maassa ei ollut muuta hallitusta kuin työväen miehistä äkkiä kokoonpantu lakkokomitea, vallitsi kuitenkin kaikkialla sellainen rauhallisuus ja järjestys jota ei ole vielä koskaan Suomessa ennen nähty. Sellainen oli köyhälistön hallitus, oppikoot muutkin samalla tavalla hallitsemaan.

End of Project Gutenberg's Seitsemän päivää keskusasemalla, by Johan Kock