Part 2

»Aterian jälkeen», kuten herra Mahlhuber nyt sanoi, hän oli tottunut nukahtamaan, ja vaikkapa ruoka oli häneltä jäänytkin saamatta, ei se hänestä näyttänyt riittävältä syyltä myöskin unen menettämiseen. Toistaen kaikki entiset valmistelunsa hänen tällä kertaa tosiaankin onnistui pysyä vaununnurkkauksessaan, ja vasta aurinko, joka paistoi vinosti sisään vaununikkunasta, suoraan hänen silmiinsä, herätti hänet hänen makeasta unestaan, jota hän oli nauttinut kutakuinkin kaksi kokonaista tuntia.

»Ah, saisinko pyytää teitä nostamaan ikkunaruudun ylös?» olivat ensimmäiset sanat, jotka kajahtivat hänen vielä unenhortoiseen korvaansa, kun hän heräsi ja katsoi hiukan hämmästyneenä ympärilleen — sillä siihen saakka hän oli vakavarmasti uskonut makaavansa kotona sohvallaan ja ihmetteli, minkä ikkunan Dorothee tahtoi ylös nostettavaksi — ja hänen kaunis naapurittarensa tyrkkäsi häntä hiljaa ja lisäsi kuiskaten: »Tuo toinen herra on varmaankin kuuro taikka ei ymmärrä ollenkaan saksaa, sillä ei sillä hyvä, ettei hän liikahdakaan, kun häneltä jotakin pyydän, ei, hän vetää joka kerta ikkunanruudun yhtä nopeasti alas kuin minä voin saada sen ylös — hän ei välitä hiukkastakaan hermoistani.»

»Se raakalainen!» sanoi kauppaneuvos täyttäessään huoaten hänen pyyntönsä — eihän hän voinut sallia, että hänet asetettaisiin samaan ihmisryhmään kuin sellainen mies! Mutta tämä lyhyt sananvaihto olikin poistanut esteet, jotka siihen saakka olivat näyttäneet olevan keskustelun syntyä haittaamassa. Herra Mahlhuber vilkaisi naapurittareensa, joka nyt oli nostanut ylös harsonsa ja jolla näkyi olevan säännölliset, milteipä somat piirteet, jollei hän enää nuori ollutkaan, ja sanoi hiukan epäröivästi päätään pudistaen — toinen matkustaja par'aikaa nukkui tai ainakin piti kiinni silmiään, ja hän siis ehkä uskaltaisi tehdä sellaisen huomautuksen: »Niin, matkustus tuottaa monenlaista harmia.»

»Sitäpä en juuri tiedä», vastasi kaunis naapuritar, ottaen taas huivin poskeltaan heti kun ikkuna oli suljettu, »olen aina iloinen kun pääsen liikkeelle; kyytivaunussa vain tuntuu pitkäveteiseltä, kun on jo tottunut matkustamaan junassa.»

»Niin!» sanoi herra Mahlhuber. Hän ei ollut vielä koskaan matkustanut junassa.

»Minulle on matkustaminen huvia», sanoi nainen.

Herra Mahlhuber voihkaisi, sillä tuo muistutti hänen mieleensä sen surullisen, ja vakavan syyn, joka oli karkoittanut hänet hänen kodistaan, ja vastasi hiljaa ja päätään pudistaen: »Ah, toivoisinpa voivani sanoa samoin, mutta mikä asia tahansa lakkaa olemasta huvi, jos sen kerran lääkäri meille määrää.»

»Oletteko sairas?» kysyi nainen osanottavasti.

»Sairasko?» toisti Mahlhuber ja hengähti helpotuksesta, sillä keskustelu luisui alalle, jolla hän tunsi olevansa kotonaan, »sairasko? — olen ja en; ei oikeastaan voi käyttää sanaa sairas. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan suuresta maksasta?»

»Suuresta maksasta? Olenpa kylläkin. Strassburgilaisia pidetään parhaimpina, mutta kälyni on saavuttanut niin suuren taidon niiden valmistamisessa, ettei niitä voi laisinkaan enää eroittaa strassburgilaisista.»

»Ei, sitä minä en tarkoita», sanoi kauppaneuvos hämillään, ja vilkaisi epäluuloisesti vastapäätä istuvaa vierasta, jonka silmät kyllä olivat yhä vielä kiinni, mutta jonka suupielissä hän kuitenkin luuli huomaavansa pahanilkistä värähtelyä, »minä itse sairastan sitä — maksani on kolme tuumaa liian suuri».

»Kolme tuumaa? Taivas varjelkoon!» sanoi nainen, »mutta mistä te tiedätte sen niin tarkalleen?»

»Oh, tiede on siinä asiassa huomattavasti edistynyt», jatkoi kauppaneuvos nopeasti, »sellainen rasvainen epämuodostuma maksassa ei meidän aikanamme liene ollenkaan harvinainen, ja sen suhteesta kylkiluihin, palleaan ja vatsaan voi kutakuinkin tarkkaan laskea, kuinka suuri se on.»

Nainen liikahti hiukan tuskaisena istuimellaan ja kauppaneuvos jatkoi: »Tämän sairauden kanssa yhteydessä on, vaikka lääkärini yhä vielä tahtoo väittää sitä vastaan, muuan ei suinkaan mitätön leikkaus, jonka sain joku aika sitten kestää.»

»Leikkaus? Mutta, minä pyydän —»

»No, se ei ollut suorastaan hengenvaarallinen», lisäsi kertoja nopeasti, sillä hän pelkäsi kuuntelijansa olevan siitä kenties huolissaan, »mutta jokainen ihmisruumiiseen tehty viillos on tavallaan vaarallinen, sillä eihän voi koskaan tietää, mitä seurauksia siitä on, mitkä jalot elimet siitä vioittuvat».

»Ah, kuulkaahan — jos teidän olisi oikein —»

»Se oli vain pään hiusten peittämässä osassa oleva paise», jatkoi pieni mies, otti matkalakin päästään ja taivutti päätään naiseen päin, »jokseenkin kyyhkysenmunan kokoinen paise, katsokaahan tänne, — se liikkui hiukan, kun sormella kosketti sitä, eikä se oikeastaan ollut erikoisen kipeä. Mutta omituista oli, että teki kipeää, jos siihen kauan painoi; paise pysyi aivan sinällään, olipa kieli tahmeinen tai ei; mutta kun olin hetken aikaa painanut sitä, niin suuni kuivui merkillisesti ja rupesi maistumaan eriskummaiselta, mädältä.»

»Mutta, minä pyydän, lakatkaa Herran tähden!» huusi nainen kauhuissaan, »minä pyörryn, jos jatkatte vielä kaksikaan minuuttia sellaisia hirveitä asioita! Mitä teidän paiseenne minuun kuuluvat?»

»Mutta sehän on leikattu pois!» huusi kauppaneuvos, joka näytti luulevan, että nainen ei ollut vielä oikein ymmärtänyt häntä, »ja juuri tuo neule —»

»Minä huudan apua, jollette lakkaa!» keskeytti nainen hänen puheensa, käyden tosiaankin kalmankalpeaksi. »Herra, olenhan sanonut teille, etten voi kuulla teidän inhoittavia kuvauksianne. Pitäkää te maksanne ja paiseenne omina tietoinanne, tai minä menen ulos istumaan kuljettajan viereen. — Jeesus Maria! Minun hermoni!»

»Saanko ehkä tarjota teille hieman hajuvettä?» sanoi arasti herra kauppaneuvos, joka ei laisinkaan ollut olettanut saavansa kuulla sellaisia väitteitä sairauttaan vastaan, pistäen samalla kätensä taskuun, etsiäkseen pikku pulloaan; »se tekee ehkä hyvää teille».

»Kiitos, kyllä», sanoi nainen ja ojensi kätensä, ottaakseensa tarjotun hajuveden vastaan. Mutta herra Mahlhuberilla itselläänkään ei vielä ollut sitä, ja oikeanpuolinen takintasku oli niin täynnä eri esineitä: paperiin kiedottuja sämpylöitä, silmälasikotelo, nuuskarasia, ja sitten kirottu pistooli, että hän vakaasti päätti tänä iltana panna ne matka-arkkuunsa alimmaiseksi. Hän ei saattanut laisinkaan löytää pikku pulloa, ja hän rupesi, kun nainen yhäti piti kättään ojennettuna, yhä huolestuneempana ottamaan esiin eri esineitä ja panemaan niitä vieretysten.

»En lainkaan ymmärrä», mutisi hän sitä tehdessään, »mihin muualle — Darothee — olisi voinut pistää sen pikku pullon, kuin — kuin tähän takataskuun. Tuo tuossa on paperiin kääritty sämpylä — tämä», hän otti taskustaan pistoolin ja pani sen viereensä, »tämä on —»

»Herran tähden, mitä te pyssyllä teette?» huusi nainen niin kovalla äänellä, että heitä vastapäätä oleva vieras heräsi, aukaisi silmänsä ja katsahti heitä pikaisesti, mutta vaipui sitten jälleen entiseen asentoonsa, »se ei kai kuitenkaan ole ladattu?»

»Vielä mitä!» hymyili kauppaneuvos hämillään. Hän oli vihdoinkin löytänyt pullosen ja ojentanut sen naapurittarelleen ja koetti nyt, saadakseen hänet vakuutetuksi, puhaltaa epäillyn pistoolin piipun lävitse. Mutta turhaan hän puhalsi posket pullolleen ja kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan.

»Se on tukossa», sanoi hän sitten, joko itseänsä tai pistooliansa puolustellen.

»Älkää vain pitäkö tuota kauheaa kapinetta minua kohden käännettynä!» huusi nainen, joka oli kaikkea muuta kuin rauhoittunut epäonnistuneesta yrityksestä; »jos se laukeisi.»

»Minä todistan teille, ettei ole pienintäkään vaaraa», sanoi kauppaneuvos päättävästi pelkäävälle, heikolle olennolle, ja, vetäen hanan vireeseen, tähtäsi kauniin matkatoverinsa häntä vastapäätä olevaan hatturasiaan.

»Herran tähden, mitä aiotte tehdä?» huusi nainen, nyt todellakin peloissaan; mutta hän ei ehtinyt kysyä enää mitään muuta, sillä hirveä pamaus, joka vähällä oli halkaista heidän kaikkien rumpukalvot, räjähti, heidän edessään välkähtävän salaman seuraamana, ahtaassa vaunussa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tiheä, läpitunkematon ruudinsavu täytti vaunun kokonaan. Nainen päästi silloin tietysti kimakan kirkaisun ja pyörtyi. Hevoset tempoivat valjaitaan ja olivat vähällä pillastua, ja ajaja sekä vaununhoitaja tarvitsivat vähintäänkin kymmenen minuuttia saadakseen ne taas levollisiksi ja tasaiseen käyntiin.

Vain vieras, joka hetkiseksi oli tykkänään peittynyt ruudinsavuun, ei sanonut sanaakaan, vaan istui sitä salaperäisempänä ja uhkaavampana läpitunkemattomassa savussa. — Taivaan Jumala, jos luoti olikin osunut häneen ja hän oli kuollut! Kauppaneuvos ei uskaltanut ojentaa kättään saadakseen kamalan epäluulon todistetuksi todeksi tai aiheettomaksi.

Vaunu pysähtyi vihdoinkin. »Hoo, ptruu, hitto vieköön, ettekö pysähdy, hullut elukat! — Noo, ptruu, hevoseni, soooo — humma kiltti, kas niin, kimo!» kuuluivat rauhoitushuudot ulkoa, ja ohjaaja hyppäsi istuimeltaan ja kiskaisi oven auki.

»Tuhat tulimmaista, mitä täällä on tapahtunut?» huusi hän, ponnahtaen taaksepäin, kun valkoinen, lämmin tulikivenkatku, joka nyt sai tervetulleen ulospääsytien, virtasi vasten hänen kasvojaan, »mikä täällä pamahti?»

Nainen makasi pyörtyneenä, eikä kauppaneuvos voinut vastata, sillä hänen tuskaisa katseensa etsi häipyvän savun lävitse vieraan äänettömänä paikallaan istuvaa olentoa. Hän tahtoi ensin olla varma siitä, ettei ollut tapahtunut mitään onnettomuutta, vaikka hän tietysti ei ymmärtänyt, miten panos ja niin hirvittävä panos, oli voinut päästä hänen aivan viattomana pidettyyn aseeseensa. Savun häipyessä tulivat myöskin toisessa nurkassa olevan vieraan kasvot näkyviin, mutta niin kammottavan vääntyneinä, punaisina ja uhkaavina, silmien säikkyessä säkenöivinä ja vaanivina puolittain kiinni olevien luomien takaa, että kauppaneuvos aikoi jo tarttua hänen käsivarteensa ja pudistaa hänet henkiin, kun vaununhoitaja jälleen katkaisi hiljaisuuden.

»Kuka on kuollut?» huusi hän, eikä suinkaan vain piloillaan, sillä vaunussa vallitseva kamala hiljaisuus tuntui hänestä itsestäänkin epäilyttävältä. »Vie sun peijakas, jos joku tahtoo ampua kuulan kalloonsa, ei hänen sitä varten sentään tarvitse asettua Baijerin kuninkaallisen kyytilaitoksen vaunuun, niin että hevoset vielä loppujen lopuksi pillastuvat ja saavat kaiken lisäksi pahaa aikaan. — No?» lisäsi hän sitten hämmästyneenä, kun vähitellen saattoi savun läpi tuntea kaikki kolme matkustajaa ja näki jokaisen yhä olevan hengissä, vaikkakin hän vielä tarkasteli epäluuloisesti kauppaneuvosta vastapäätä istuvaa herraa — että nainen oli pyörryksissä, se oli itsestään selvää. »Mitä pirua te sitten olette täällä tehnyt? — Ah riiviö», huusi huusi hän äkkiä, kun hänen katseensa osui hänen vieressään oleviin matkakapineihin, »ammuttu suoraan hatturasiaan».

»Hatturasiaan?» huusi nainen kauhuissaan ja kimmahti nyt äkkiä sekä erityisettä avutta pystyyn tainnostilastaan. Mutta vieras herra kävi yhä punaisemmaksi kasvoiltaan. »Pyhä Jumalan äiti, minun hattuni!»

»Mutta kuka täällä vaunussa sitten on ampunut?» huusi vaununkuljettaja nyt ankarin virka-ilmein, naisen vaipuessa hatturasian viereen tarkastamaan syntynyttä vahinkoa, »minä teen teistä ilmoituksen ensi kyytilaitosvirastossa. Te siinä, mitä te teette panostetulla pistoolilla kuninkaallisessa kyytivaunussa?»

»Ilmoituksen kyytilaitosvirastossa?» huusi kauppaneuvos, hirveän säikähtyneenä, »ja sen teette tuon kirotun pistoolin takia, jota vastaan olen taistellut kaikin voimineni?»

»Te ette saa laisinkaan pitää pistoolia täällä vaunussa», sanoi kuljettaja ankarasti.

»Toivoisin, etten olisi koskaan nähnyt sitä!» huusi kauppaneuvos vihan vallassa; »tuossa on», lisäsi hän sitten ja heitti aseen, laisinkaan ajattelematta, että ikkuna oli paikallaan, keskeltä ruutua ulos tielle, niin että sirpaleita lensi ympäri vaunun ja putosi kilisten ulos kovalle viertotielle.

»Jeesus Maria», kirkui nainen, »minun hattuni!»

»Herra, ruutu maksaa yhden guldenin ja viisikolmatta kreuzeria!» huusi kuljettaja.

Tällä hetkellä nainen veti hiukkasiksi ammutun, ihmeen kauniisti koristetun ja aikoinaan nauhoilla ja kukilla somistetun olkihatun murskatusta kotelosta. Koko suuri panos oli mennyt viistoon sen lävitse ja pirstonut sen tykkänään, niin että repaleet roikkuivat, ja ensi kertaa äännähti nyt toinenkin vaunun nurkassa oleva matkustaja, päästäen sellaisen äänen kuin joku sisäelin olisi pamahtanut hänessä rikki. Mutta miltei samalla hetkellä hän taukosi taas ja rupesi nyt niin tuimasti aivastelemaan ja yskimään, että kävi ihan siniseksi kasveiltaan.

»Ja tässä on koko pielus ammuttu hajalle!» huusi nyt kyytivirkamies, joka oli siepannut pois hattukotelon saadakseen aiheutetusta vahingosta selon. »Herra, te saatte nähdä kamalan suuren laskun!»

»Minun hattuni, hyvä Jumala, minun hattuni!» vaikeroi samalla nainen, »mitä minä nyt panen päähäni, mitä minä panen päähäni?»

»Mielellänihän minä maksan kaikki», voihki kauppaneuvos aivan epätoivoissaan, »kun vain sanotte minulle, mitä se maksaa!»

»Voi sun suutari», huusi kuljettaja äkkiä, katsoen kelloaan, »nyt olemme viivytelleet tässä jo puolikahdeksatta minuuttia, ja minä tulen asemalle liian myöhään — vetäkäähän hameenne sisälle, hyvä rouva — heittäkää se roska tielle, sitä ei kuitenkaan voi enää käyttää; kas niin», sanoi hän sitten, lyöden oven kiinni ja asettuen entiselle paikalleen, »anna mennä, kuski!»

»Tuolla maassa on vielä pyssy», sanoi tämä luoden muhoilevan syrjäsilmäyksen ja viitaten peukalollaan olkapäänsä ylitse, »jätämmekö me sen sinne?»

»Mitä se roska sinua liikuttaa? Anna mennä!» kuului vastuunalaisen kyydinjohtajan tuima vastaus, ruoska viuhahti ja läjähti lähimmän hevosen selkään, ja eespäin kiiti kolisten valjaikko taas täyttä ravia, jotta hukattu aika saataisiin korvatuksi.

Kauppaneuvoksella oli sillä välin vaunussa ankara tehtävä saada rauhoitetuksi vihastunut ja onneton nainen, joka näkyi olevan ihmeellisesti kiintynyt hattuunsa, aivan niinkuin se olisi ollut palanen häntä itseään. Hän itki ja torui ja käyttäytyi kuten häijy lapsi, jonka jokin leikkikalu on mennyt rikki ja joka nyt ei tahdo tietää lohdutuksesta eikä tyynnytyksestä mitään. Lopuksi, juuri vähää ennen kun päästiin seuraavaan pysähdyspaikkaan, ymmärsi hän vihdoin niin paljon, että määräsi hatusta ja kotelosta mahdollisimman suuren maksun, jonka kauppaneuvos heti paikalla maksoi hänelle, iloissaan siitä, että pääsi niin vähällä. Mutta sittenkään hän ei suonut mitään rauhaa, sillä sen asian tultua järjestykseen, johtui hänen mieleensä äkkiä taas hänen siihen saakka unohtamansa hammassärky, jonka parantamiseksi ei särkynyttä ikkunaa enää voitu sulkeakaan, ja nyt nähtiin, että onneton pistooli oli tuottanut pahennusta ja turmiota kaikille tahoille.

Toinen matkustaja sitävastoin istui tässä sekamelskassa yhtä levollisena ja liikkumattomana kuin ennenkin eikä sanonut sanaakaan; hän oli joka tapauksessa mykkä, jollei kuuromykkä, tai ainakaan hän ei ymmärtänyt tavuakaan heidän kieltänsä.

Mutta kauppaneuvoksen päässä askartelivat toisenlaiset ajatukset kuin huolehtiminen salaperäisestä vieraasta. Kaikeksi onneksi ei kukaan tuntenut häntä; kyytilaitoksen kanssa hän ei ennen ollut tullut minkäänlaiseen kosketukseen, ja kirjoihin hänet oli merkitty yksinkertaisesti vain Mahlhuberin nimisenä. Niitä paria guldenia, jotka se oli hänelle maksanut, hän piti vain oppirahoina myöhemmän ajan varalta ja itseään yhä vielä onnellisena, kun oli päässyt niin halvalla. Seuraavalla asemalla hän maksoi myöskin ruudun yhdellä guldenilla viidelläkolmatta kreuzerilla sekä pieluksen ja muut kuninkaalliselle kyytivaunulle tuottamansa vahingot viidellä guldenilla kolmellakymmenellä kreuzerilla, lisäten tietysti summaan varsin tuntuvat juomarahat ajajalle ja kuljettajalle, ostaakseen siten heidän vaitiolonsa. Hän kiitti myöskin Jumalaansa, kun hän vihdoinkin sai tilaisuuden poistua vaunusta ennenmäärätyllä pysähdyspaikalla muutamia minuutteja vaille yhdeksän illalla ja pääsi kuten epämiellyttävästä muistosta tähänastisesta seurastansa, jossa hän enää ei ollut uskaltanut sanoa sanaakaan. Mikä onni, ettei hän ollut ottanut Dorotheen serkkua mukaan!

Asianomaiseen paikkaan saavuttuaan ja kun kuljettaja oli nostanut vaunusta hänen matkatavaransa, joista kukaan ei enää näyttänyt kyytiaseman edessä mitään välittävän, hän otti matkalaukkunsa ja sateenvarjonsa, keppinsä ja istuinpatjansa, kääntyi vielä kerran ympäri ja sanoi kohteliaasti kumartaen vaunun sisustaan päin: »Hauskaa matkaa!» mihin nainen vastasi hiljaa mutisten »Jumalan kiitos!»

»Hyvää yötä, herra kauppaneuvos!» sanoi vieras, joka siihen saakka ei ollut lausunut tavuakaan, ja siten puhuteltu seisoi siinä matkakapineet kädessä todellakin suu puoleksi auki pelkästä hämmästyksestä; mutta samalla kuljettaja löi oven kiinni, hevoset olivat valjaissa, ja pois sitä mentiin ratisevin torventoitotuksin pikku kauppalan hiljaisia teitä pitkin, yli kurjan kivityksen niin nopeaan kuin hevoset saattoivat juosta.

4. MAJATALO JA NEITI

Kauppaneuvos Mahlhuber seisoi yhä, kuten hänet edellisessä luvussa jätimme, useita minuutteja tosiaankin sanattomana hämmästyksestä ja kummastuksesta, kunnes hän ei enää voinut kuulla rattaidenkaan jyrinää.

»Hyvää yötä, herra kauppaneuvos», oli sanonut tuo mies, joka koko matkalla ei ollut lausunut tavuakaan ja jota hän oli pitänyt kerran englantilaisena ja sitten kuuromykkänä, kunnes oli tullut vakuutetuksi siitä, että lopuksi se kuitenkin saattoi olla englantilainen. »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos» — mistä, taivaan tähden, mies tiesi hänen nimensä?

»No — mitäs näille tavaroille tehdään?» sanoi tällä hetkellä ääni hänen takaansa, ja kun hän kääntyi, seisoi jonkunlainen kyytilaitoksen ajajan ja rengin sekasikiö, ylhäältä virkapuvussa ja alhaalta alushousuissa ja tohveleissa, päässään yömyssy ja kädessään tallilyhty, hänen rinnallaan ja viittasi viereensä pinottuihin kirstuihin ja hattukoteloon. »Tänä iltana ei enää tule kyytiä.»

»Vai niin — se on ikävä», sanoi herra Mahlhuber kokonaan ajatuksissaan, »tai se ei oikeastaan tee mitään», jatkoi hän sitten ajatuksiaan kooten, »sillä minä jään tänne yöksi».

»Tänne — kyytiasemalle?» kysyi mies ja valaisi hämmästyneenä hänen kasvojaan.

»No eikö tässä aivan lähellä ole majatalo?» kysyi matkustaja hiukan äimistyneenä; »niin minulle ainakin sanottiin».

»Majatalo? — ei, ei juuri niin — kapakka on tuolla», kuului hiukan töykeä vastaus.

»Hm!» sanoi kauppaneuvos ja katsoi hiukan epäluuloisesti matalaa, kolkkoa rakennusta, jonka alakerran tuvassa paloi vain kynttilä, »ja voiko siellä saada jotakin syötävää ja hyvän vuoteen?»

»Syötävää kylläkin», sanoi mies ja valaisi matkakirstuja, arvostellakseen niiden mukaan matkustajaa itseään, »mutta hyvää vuodetta — ei, jollette tahdo maata oljilla ajurien kanssa».

»Maata oljilla?» toisti kaikkiin kodin mukavuuksiin tottunut mies kauhuissaan, »kuinka minä voin maata oljilla?»

»Niin, sitä minä en tiedä, jollette te tiedä sitä», sanoi puolittainen renki välinpitämättömästi, »mutta jätetäänkö nämä matkakirstut tähän tielle?»

»Ja eikö ole mitään mahdollisuutta päästä kyytiasemalle yöksi?»

»Voihan toki kysyä», sanoi mies, laskien maahan lyhtynsä ja kiskaisten housujaan hiukan ylöspäin, »usein neiti ottaa vieraita luokseen, usein taas ei — aivan kuinka sopii». Ja odottamatta vastausta hän hitaasti ja vetelästi meni, jättäen kauppaneuvoksen matka-arkkujen ja lyhdyn luokse, kapeita kiviportaita myöten kyytiasemalle. Mutta »neiti», kuten hän oli nimittänyt heti senjälkeen ovessa näkyvää naista, ei näyttänyt voineen vastustaa hänen kaunopuheisuuttaan, sillä hänen vieraanvarainen äänensä huusi heti senjälkeen portailta ei juuri rohkaisevaa, mutta kuitenkin enempiin selvityksiin aihetta antavan kysymyksen: »Kuka siellä sitten on?»

Vaara, että hänen olisi vietettävä yö, jonka takia hän oli matkansa keskeyttänyt, oljilla, teki kauppaneuvoksen kaunopuheiseksi; hän meni ovea lähemmäksi, esitteli itsensä — tallilyhdyn valossa, jota hän siinä tarkoituksessa piti ylhäällä — matkustajana, jonka oli terveytensä takia matkustettava kyydillä ja jonka täytyisi pelätä mitä pahinta, jollei saisi viettää yötä lämpimässä vuoteessa, aikoipa jo ruveta puhumaan maksastaan ja ehkä myöskin sen kanssa yhteydessä olevasta paiseesta, kun neiti, joka heti tunsi hänessä rauhallisen, kunnioitettavan kansalaisen, tai ehkäpä suorastaan valtion virkamiehen, huusi hänelle lohdulliset ja jo paljon ystävällisemmät sanat »Tulkaahan lähemmäksi!» ja määräsi osittaisen kyytivirkailijan kantamaan herran tavarat »viheriään kamariin».

»Viheriään kamariin!» Jo tuo nimitys kajahti hauskalta, ja hiljaa mutisten »Jumalan kiitos!» herra Mahlhuber tarttui tavaroihinsa ja seurasi lyhtyä sekä yhtä arkkua kantavaa palvelevaista olentoa portaita myöten ylös taloon.

Seuraava tunti kului matkustajalta yleensä sen epämiellyttävän tunteen vallassa, ettei hänellä ollut mitään paikkaa, missä olisi ollut kotonaan. Kaikki oli hänelle vierasta ja outoa tuvassa: puutuolit, merkillinen haju, matala, savuttunut katto, seinillä olevat hirveät taulut, irvikuvat pyhimyksistä ja marttyyreistä sekä niiden välillä Napoleon, joka ratsasti laukkaa jäätikön huipulla, kun taas vastakkaisella seinällä riippui maan isien ja äitien valopainoskuvia. Kammottavalta näytti myöskin vanha seinähylly; siinä oli vanhan alabasteripylväillä koristetun wieniläisen pöytäkellon vieressä viheliäiseksi maalattu kipsikoira, jolla kerran oli ollut liikkuva pää ja joka nyt surkeasti kurotetuin kauloin tuijotti allensa tupaan, kun taas toiselle puolen asetetussa valkokaulaisessa, yläosastaan särkyneessä lasikarahvissa oli kimppu ruovonpäitä sekä muutamia punaisia ja keltaisia tekokukkia.

»Neiti» käänsi kuitenkin hänen huomionsa muista seikoista pois, tiedostaessaan, mitä vieras käskisi valmistaa illalliseksi. Valinta oli helppo, sillä paljon valittavaa ei ollut: lämmitettyä vasikanpaistia kuivattujen päärynäin kera ja puoli pulloa punaviiniä, »parasta lajia», kuten kauppaneuvos vielä varovaisesti lisäsi, sillä vanhanaikaiset paksuiksi hiotut viinilasit neliskulmaisina jalkoineen herättivät hänessä hämärän aavistuksen happamesta maalaisviinistä, jota aavistusta hän ei voinut heti karkoittaa mielestään.

»Tuletteko te kaukaakin?» kysyi nyt neiti, joka oli nostanut esiliinaansa toiselta puolen ja käärinyt, ties minkävuoksi, hihansa ylös.

»Gidelsbachista», sanoi kauppaneuvos viattomuudessaan, »ja — ja kauempaa sieltä päin», lisäsi hän sitten hieman nopeammin, sillä olihan hän päättänyt matkustaa tuntemattomana.

Neiti ei ollut juuri varsin nuori nainen, mutta »parhaassa iässään», noin kahden- taikka neljänneljättä vuoden vanha kenties, ulkomuodoltaan kuitenkin varsin nuorekas: pitkät kiharat, taaksepäin jakaukselle suitut hiukset ja isot kultaemaljiset korvarenkaat. Hänen pukunsa kuosi kuului joka tapauksessa jo menneeseen ikään, ja kysymyksensä vieraalle hän teki kainosti, tyttömäisen arasti, mikä oli omituisena vastakohtana hänen vakaville sanoilleen.

»Ah, Gidelsbach on niin kauniilla paikalla!» lausui neiti, ottaen tämän tutun nimen lähtökohdakseen, »minun rakkain toiveeni on aina ollut asua siellä. Se on varmaankin oikea paratiisi. Onko se paikka teille tuttu?»

»Hiukkasen», sanoi kauppaneuvos, kieltäen kotikaupunkinsa; »ruoka on kai pian valmista?»

»Silmänräpäyksessä», sanoi neiti, melkein tahtomattaankin puoliksi kohottautuen kysymyksen kuullessaan tuolilta, mutta sitten heti taas vaipuen istualleen. »Mutta sitähän minä heti aloinkin kysyä, onko teillä asioita Otzlebenissä toimitettavana.»

»Missä?» kysyi kauppaneuvos hämmästyneenä.

»Otzlebenissä.»

»Otzlebenissä! —'Missä se on?»

»Täällä, se on tämä paikkakunta, missä olemme.»

»Onko tämän nimi Otzleben? — Vai niin — ei — aioin vain olla täällä yötä; eikö totta: vasikanpaisti on heti valmista?»