Part 1

SEIKKAILUMATKA

Kirj.

Friedrich Gerstäcker

Saksankielestä [»Herrn Mahlhubers Reiseabentuer»] suomentanut

Aukusti Simelius

Kariston romaanisarja 2

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1922.

SISÄLLYS:

1. Kauppaneuvos 2. Matkavalmistukset 3. Ensimmäinen seikkailu 4. Taas matkalla 5. Kotiinpaluu 6. Kohtalokkaat kengät 7. Veljentytär 8. Hyökkäys 9. »Hirven» seurue 10. Makuutoveri 11. Hirviön tarina 12. Oletteko te herra Mahlhuber?12. 13. Pako 14. Taas matkalla 15. Kotiinpaluu

1. KAUPPANEUVOS

Eräässä Baijerin viehättävässä pikkukaupungissa — ja Saksan kaikkien pienten ja suurten kaupunkien pitäisi oikeastaan määräysten mukaan olla viehättäviä — eli kertomuksemme sankari hiljaista elämää, kaikesta syrjässä.

Herra Hieronymus Mahlhuber oli vaatimaton mies, joka jo enemmän kuin viisitoista vuotta sitten oli muuttanut Gidelsbachiin, tuoden mukanaan kauppaneuvoksen arvonimen sekä Ludviginristin, ja joka nyt vietti siellä vanhan taloudenhoitajattaren kanssa päiviään levollisesti ja rauhallisesti. Mitä hän joskus oli tehnyt saadakseen niin hyvin arvonimen kuin ritarimerkinkin, sitä ei ole koskaan saatu tietää. Monet, ja erittäinkin Gidelsbachin äärimmäinen vasemmisto (mylläri ja saunanomistaja), halusivat väittää hänen saaneen molemmat juuri siksi, ettei hän ollut tehnyt mitään. Mutta kun se ei ollut ajateltavissa, ei se herättänytkään mitään vastakaikua porvariston ajattelevassa osassa. Antoivatpa Gidelsbachin asukkaat tuolle pienelle, pyylevälle vanhanpuoleiselle herralle vielä enemmän arvoa ja kohtelivat häntä kunnioittavammin juuri siksi, että hänen ansionsa olivat jonkinlaisen salaperäisen hämärän peitossa, ja näihin ansioihin kuului joka tapauksessa ja eittämättömästi se, että hän vain harvoin puhui niistä.

Mutta eräästä asiasta hän puhui, ja se olikin kai hänelle erikoisen mielenkiintoinen, kun se oli häntä lähellä. Se oli hänen maksansa. Hän oli nimittäin joko syystä tai aiheettomasti ruvennut epäilemään sen olevan kolme tuumaa liian ison ja pyrkivän laajetessaan täyttämään hänen vatsansa. Kaupungin molemmat lääkärit olivat, ja eihän muuta voinut odottaakaan, aivan eri mieltä siitä. Siten menetti toinen, joka tykkänään kielsi senlaatuisen taudin olemassaolon ja selitti sairauden ensin ruuansulatushäiriöksi ja sitten tyhmäksi luulotteluksi, hyvän potilaan, ja toinen, joka koputtelemalla ja kuuntelemalla kauppaneuvoksen rintaonteloa, kylkiluita, olkapäitä ja kaikkia muita ruumiinosia sanoi huomanneensa ainakin joitakuita huomioonotettavia ja arveluttavia mahdollisesti punaisen tai keltaisen hypertrofian tai maksan rasvoittumisesta johtuvan pilaantumisen oireita, sai hänet hoidettavakseen.

Herra kauppaneuvos Mahlhuber oli hyvin huolissaan terveydestään yleensä ja maksastaan erittäinkin, ja se selittää, että hänestä tämä oletettu luonnoton suurentuminen oli yhteydessä hänen päälaellaan aikaisemmin olleen, helposti ja onnellisesti leikatun paisekkeen kanssa. Hänellä oli luonnollinen kauhu kaikkia sellaisia asioita kohtaan, ja tuo muutoin aivan viaton paise oli näyttänyt hänestä hirveimmältä, mitä yleensä ihmisruumiiseen saattoi muodostua, kun sen, ollen aivojen välittömässä yhteydessä, täytyi olla seurauksiltaan arvaamaton.

Kun hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin juuri hänelle itselleen ylen kalliin henkensä suojeleminen, kuvaili hän mielessään sellaisten tautien kehityksen mitä räikeimmin värein ja oli vihdoin päässyt siihen tulokseen, että paisehermojen yhteys maksaan ei millään tavoin kuulunut mahdottomuuksiin, vieläpä että päälaella, täysin parantuneesta arvosta huolimatta, saattoi uudelleen esiintyä entisen kaltainen kipu ja tuoda mukanaan syöväntapaisia seurauksia.

Tohtori Mittelweile koetti kaikin mahdollisin keinoin saada hänestä poistetuksi sellaiset luulot ja todistaa hänelle, että hän saattoi odottaa syöpää yhtä helposti nenän päähän kuin arvettuneeseen ja täydellisesti parantuneeseen sekä hänen itsensä leikkaamaan paiseeseen. Mutta tohtori Märzhammer, hänen entinen lääkärinsä, levitti huvikseen siellä, mistä tiesi sen johtuvan kauppaneuvoksen korviin, sellaista tietoa, että »neule saattoi sisäpuolelta ruveta vielä kerran märkimään».

Tohtori Mittelweile, joka turhaan taisteli sellaista hupsuutta vastaan ja jonka täytyi joka päivä kuulla tuon aivan terveen miehen vanhat jutut ja valitukset, ei lopuksi tiennyt muuta neuvoa kuin lähettää hänet matkoille, ei kyllä mihinkään kylpylään, vaan katsomaan kerran kuukauden ajaksi ympärilleen maailmassa. Hänen potilaansa tarvitsi huvitusta eikä voinut sitä vähääkään saada muun maailman kanssa tuskin missään yhteydessä olevassa Gidelsbachissa. Mahlhuber oli siellä katkeroitunut ja kuivunut ja hänen täytyi päästä sieltä raittiiseen ilmaan. Myöskin hänen maksalleen ennusti tohtori siitä olevan mitä suurinta siunausta tuottavia seurauksia, kun näet mikään ei niin edistänyt, ja senhän saattoi hanhistakin huomata, maksan luonnotonta kasvua kuin toimettomuus ja liikunnon puute.

Mutta tohtori Mittelweilen oli nyt kamppailtava toista vaikeutta, potilaansa luonnonlaatua, vastaan joka rakasti lepoa ennen kaikkea. »Ei vain mitään kiintymistä! — ei vain mitään hätiköimistä!» Ne tulivat hänen tunnuslauseikseen, ja jos hän, paitsi demokraatteja, vihasi mitään maailmassa, niin hän vihasi seikkailuja. Mutta niinä hän piti viattomimpiakin tapauksia, jos ne vain veivät hänet pois hänen elämänsä tavallisesta, hiljaisesta ja miellyttävästä kulusta. Eikö hänen siis täytynyt pitää matkaa seikkailujen sarjana, ja olisiko hän milloinkaan saattanut vapaaehtoisesti päättää lähteä retkeilemään? Ei ikinä!

Koko avarassa maailmassa oli vain _yksi_ kapine — kuten tohtori Mittelweile varsin hyvin tiesi joka todella vihdoin saattoi johtaa hänet tekemään sellaisen epätoivoisen päätöksen, ja se oli juuri hänen maksansa. Siihen tohtori turvautuikin, ja oireet kävivät sitten pian niin arveluttaviksi, että kauppaneuvoksen »raudanluja» päätös, joksi hän sitä nimitti, todellakin alkoi horjua, ja hän rupesi myöntelemään olevan mahdollista, että hän lopuksi sentään saattaisi lähteä matkalle.

»Teidän edessänne on vain kaksi tietä», oli tohtori, jolle juttu vähitellen alkoi käydä pitkäveteiseksi, sanonut hänelle kerran erään pitkän puheen lopuksi, »teidän täytyy istuutua vaunuihin tai teidät pannaan niihin makaamaan, kuten nykyiset kristilliset käsitteet määräävät. Sitäpaitsi ei vielä tiedä, riittääkö sekään teille, sillä sitä hulluutta, minkä olette saanut päähänne 'ratkeavasta neuleesta' — ja minä voin varsin hyvin ajatella, mistä se on peräisin — ei matkakaan saa juurineen irti, siihen tarvitaan jo perinpohjaisempi parannuskeino.»

»Jotakin vieläkin pahempaako kuin matka?»

»Pahempaa? — niin ja ei, kuten haluatte!»

»Ja mitä sitten?»

»Teidän täytyy mennä naimisiin.»

»Naimisiin?» huusi kauppaneuvos ponnahtaen pystyyn nojatuolistaan ja luoden aran katseen oveen. »Jos Dorothee olisi kuullut sen sanan!»

»Naimisiin», varmensi tohtori, joka itse nyt ensi kertaa ajatteli sellaista keinoa, mutta oli olevinaan aivan kuin olisi jo kuukausimääriä harkinnut asian syitä ja vastasyitä, perusteita ja esteitä, eikä muka nyt enää voinut olla avaamatta sydäntään. »Naimisiin», toisti hän vielä kerran ja nuuskasi hitaasti, harkitsevasta. »Ja mitä pikemmin päätätte naida, sen parempi teille. Pitkää aikaa teillä ei siihen ylimalkaan enää ole.»

»Järjetöntä!» sanoi kauppaneuvos, joka oli tointunut ensi kauhustaan ja vaipui uudelleen tuoliinsa. »Naimisiin? Kysykäähän Dorotheeltani, mitä hän siitä sanoisi.»

»Dorotheelta?» huudahti tohtori, pudistaen päätään harmistuneesti ja halveksivasti, »Dorotheelta! - Mitä teidän Dorotheenne meihin kuuluu, kun on kysymys teidän elinaikaisesta mukavuudestanne ja terveydestänne?»

»Mukavuudestani? — Niin, sitä minä voin kuvitella», sanoi kauppaneuvos. »Ettäkö minä ottaisin helvetin talooni? — Ei, tohtori, maksani uskon teidän haltuunne, mutta en kotirauhaani. Jos nyt ei voi olla toisin, niin lähden matkaan — olkoon menneeksi; minä joudun perikatoon, oli miten oli. — Mutta kuinka? — mihin? — millä keinoin? — kuinka kauvas?»

»Teidän on ennen kaikkea matkustettava», sanoi tohtori nopeasti, tahtomatta, viisaasti kylläkin, tällä kertaa väkisin pakottaa toista keinoa käyttämään. »Aika neuvon keksii, ja jos nousette täällä aikaisin huomenaamulla kyytirattaille, niin voitte ylihuomenna kello kuuden junalla valita, missä maailman seuduissa haluatte käydä, sillä silloin olette rautatien varrella.»

»Rautatien!» huokasi kauppaneuvos. »Lukuunottamatta leikkausta en tiedä maailmassa mitään sen epämiellyttävämpää tunnetta kuin on istuutuminen rautatievaunuun. Silloin esiintyviä odottamattomia tapahtumia: veturien yhteentörmäyksiä, höyrypannujen räjähtämisiä, junien peittymistä lumeen —»

»Mutta nythän on keskikesä!»

»Niinpä kyllä, mutta kaikkia tuollaisia kiihoittavia tapahtumia, joita nuoret, kevytmieliset ihmiset sanovat seikkailuiksi, vihaan minä täydestä sydämestäni, ja jos lupaatte minulle terveyden niiden avulla, niin olette ampunut ohi maalin. Pelkäänpä niiden pikemminkin huonontavan tilaani, jos se ylimalkaan on mahdollista.»

»Rakas kauppaneuvos», lohdutti tohtori häntä, »meidän päivinämme teidän ei tarvitse pelätä seikkailuja rautatiellä enemmän kuin raastuvanoikeudessa; kaikki käy kuivaa, totuttua, tarkasti määrättyä latuaan. Jollette myöhästy junasta, ei teidän tarvitse luulla, että teille tapahtuu mitään tavatonta.»

»Siis matkaan!» voihki kauppaneuvos, ja »Jumalan kiitos!» sanoi tohtori Mittelweile portaita alas kulkiessaan, syvään huoahtaen; »kunpa kerran kuitenkin saisimme hänet niin pitkälle!»

2. MATKAVALMISTUKSET

Sinä päivänä oli Mahlhuberin talossa paljon touhua, sillä olihan valmisteltava matkalle mies, joka oli unhottanut maailman miltei tykkänään, aivan niinkuin sekään ei tiennyt hänestä mitään, ja joka näytti olevan niin eroamattomasti kiintynyt mukavuuksinsa, jotka kaikki hänen oli jätettävä mukaansa ottamatta, että ne olivat käyneet hänelle yhtä moneksi välttämättömäksi ja miltei ehdottomaksi tarpeeksi.

Mutta Durothee-rouva, kuudenkuudettavuotias taloudenhoitajatar, oli miltei vielä haluttomampi mukautumaan kuin hänen herransa. Hän sätti tohtoria, jonka olisi pitänyt, jos tahtoi saada lomaa, itsensä matkustaa eikä lähettää hänen herra-parkaansa »tuuleen ja tuiskuun», ja kieltäytyi aluksi itsepäisesti liikuttamasta sormeaankaan auttaakseen häntä syöksymään »onnettomuuteensa». Vasta kun hän näki, että kaikki hänen vastalauseensa jäivät tuloksettomiksi, selitti hän äkkiä että siinä tapauksessa on hänen velvollisuutensa lähteä itse mukaan, jottei hänen herra raukkansa joutuisi suojatta maailman myrskyihin, ja kun sitäkään ei hyväksytty, tahtoi hän toimittaa seuraksi ainakin palvelijan, asettaen sen ehdottomaksi vaatimukseksi suostumukselleen niin uhkarohkeaan ja kehnoon tekoon.

Tämä palvelija oli eräs hänen serkkunsa, jonka hän ilman muuta kutsuikin taloon auttamaan heti tavarain pakkaamisessa. Mutta serkkukaan ei löytänyt armoa kauppaneuvoksen silmissä. Herra Mahlhuber oli nyt kerta kaikkiaan päättänyt matkustaa yksin, ja — hänellä oli siihen aivan erikoiset syynsä. Pitäisikö hänen ottaa ristikseen ihminen, joka kertoisi sittemmin jokaisen hänen matkalla tekemänsä liikkeen, kaikki tottumattomuudesta vieraisiin tapoihin johtuvat kommellukset — ja hän oli kyllin viisas pelätäkseen tekevänsä sellaisia — tarkkaan ja perinpohjaisesti Gidelsbachiin palattua ja antaisi kapakkaväelle naurun ja irvistelyn aihetta? Ei, hän aikoi istuutua hiljaa kyytirattaille ja lähteä, — mihin? yhtäkaikki, ehkäpä, kunhan se vain voisi tapahtua kenenkään näkemättä, jonkun aikaa edestakaisin, asemalta asemalle, jotta ei vain joutuisi liian kauas pois, mutta se kaikki järjestyisi kyllä sitten myöhemmin, ja siinä asiassa hän sai ja saattoi tehdä mielensä mukaan, kunhan hän vain oli yksin.

Tuntemattomana hän myöskin tahtoi matkustaa. — Mahlhuber! Nimi kävi kyllä laatuun, sillä oli olemassa useita Mahlhubereitä, niin hyvin Gidelsbachissa kuin sen ympäristössäkin, mutta kauppaneuvoksen arvo hänen oli pidettävä salassa. Yksinkertaisesti Mahlhuber, Ludviginristin omistaja kuitenkin, sillä sitä hän ei saanut jättää pois napinreiästä, sellaista olisi voitu pitää kunnioituksen puutteena; mutta hän pitäisi sitä pikkutakissaan päällystakin alla, niin ettei se ainakaan tarpeettomasti herättäisi huomiota.

Mutta _yksi_ vaikeus esiintyi sentään vielä. Kauppaneuvos oli torjunut niin hyvin Dorotheen kuin hänen serkkunsakin seuran ja ylimalkaan osoittanut asian käsittelyssä sellaista tahdonlujuutta, jollaista hänessä ei ollut koskaan muulloin ilmaantunut: mutta _yksi_ seikka oli tämän herrastaan todellakin huolehtivan kelpo taloudenhoitajattaren sydämellä, ja sitä vastaan herra Mahlhuber turhaan taisteli. Hänen piti näet suuremman turvallisuuden vuoksi ottaa mukaan matkalle pari vanhaa pistoolia, jotka tähän saakka olivat rauhallisesti riippuneet, joka lauantai puhtaiksi kiilloitettuina, hänen vuoteensa yläpuolella Jos mahdollisesti sattuisi vaaroja ja seikkailuja, ja niitähän kyllä ehdottomasti tulisi, sopisi niitä käyttää. Eivätkä kauppaneuvoksen kaikki vastustamisyritykset ja hänen suuttumisensa auttaneet mitään. Turhaan hän selitti Dorotheelle, ettei hän astuisi askeltakaan oven ulkopuolelle, jos hänellä olisi vähintäkään epäilyä tuollaisista nykyajan matkustustapoja käytettäessä mahdottomista seikkailuista, ja että ryöväreitä ei enää ole, kiitos olkoon oivallisten poliisi- ja oikeudenpalvelijalaumojen, joita oli kaikkialla, mihin rauhallinen valtion kansalainen halusi ohjata kulkunsa. Miksi siis raahata mukanaan tavattoman epämukavaa asetta, joka panostamattomana oli aivan hyödytön ja hankala, mutta panostettuna saattoi käydä pitelijälleenkin suorastaan vaaralliseksi? Dorothee ei kuitenkaan hellittänyt. Hän oli vasta äskettäin lukenut hirveän jutun, jossa muuan matkustaja oli oikeaan aikaan ammutulla pistoolinlaukauksella pelastanut oman sekä matkatoverinsa, nuoren, viattoman tytön hengen, ja vakuutti tyytyvänsä kaikkeen, kunhan kauppaneuvos antaisi myötä juuri tässä _yhdessä_ asiassa.

Vihdoin molemmat myöntyivät sovitteluun, jonka mukaan kauppaneuvos Mahlhuber tarjoutui ja sitoutui pistämään taskuunsa ja ottamaan mukaansa _yhden_ pistoolin panostamattomana — toisen piti jäädä häiritsemättömänä seinälle riippumaan. Ensin hän tahtoi panna pistoolin matkalaukkuun, ja Dorothee tahtoi sen ladattavaksi; vihdoin he sopivat mainitusta tavasta, ja asia näytti päätetyltä.

Mutta kauppaneuvoksen pitäessä asiaa sillä tavoin selvänä oli Dorotheella siitä kuitenkin toinen ajatus, eikä hänen serkkunsa ollut turhaan saapuvilla suojelemassa ja varjelemassa rakastettua herraa kaikella mahdollisella tavalla, vieläpä vastoin tämän tahtoakin. Balthasar sai tehtäväkseen ostaa ruutia ja lyijyä, hänelle annettiin pistooli, ja noin neljännestunnin kuluttua hän palasi se mukanaan, täysin tyytyväisenä.

»Oletko todellakin ladannut sen kelvollisesti, niin että se tosiaankin laukeaa, jos katalat roistot hyökkäävät vaunujen kimppuun?» sanoi Dorothee ja katsoi epäillen pienen, kiiltäväksi puhdistetun aseen piippua.

»Siinä on melkein kourallinen ruutia», vakuutti poika, »ja pieni teevadillinen raehauleja — joka saa ne turkkiinsa, voi onnitella itseään.»

»Mutta tuonne ylös mahtuisi vielä vähän», sanoi eukko, katsellen epäluuloisesti lyhyttä piippua, joka ei ollut aivan täynnä; hiukkasen hän epäili, ettei serkku ollutkaan voinut kokonaan käyttää puoltakolmatta hopeagroschenia panokseen.

»Jos se tulisi liian lähelle piipun suuta, niin hän näkisi sen», sanoi serkku, ja Dorothee ymmärsi hänen olevan oikeassa. Pistooli, vanha perhekapine, jossa vielä oli piilukko, pantiin sitten varovaisesti takaisin paikalleen sateensuojan, kepin ja istuinpatjan viereen, ja arvon eukko tunsi nyt itsensä tyytyväiseksi ja levolliseksi ajatellessaan tehneensä kaikki, mitä hänen voimissaan oli, niin ettei hänen tarvitsisi myöhemmin soimata itseään eikä tuntea omantunnonvaivoja.

Kun herra kauppaneuvos muuten aikoi viipyä poissa enintään kaksi viikkoa, katsottiin kolmen kirstun, hatturasian ja käsilaukun täydellisesti riittävän, jotta matkaan tulisivat ainakin välttämättömimmät esineet, jotka nyt kerta kaikkiaan kuuluivat elämään ja säädylliseen pukuun. Kello 10 illalla, johon aikaan hän joka kerta pani maata, olipa missä tahansa, oli kaikki valmista, seuraavana aamuna kello 11 hänen piti niin ja niin monen guldenin maksusta saada paikka kuninkaallisen pikakyydin vaunuissa ja suorittaa kutakuinkin kolminkertainen maksu liian paljoista matkatavaroista tullakseen viedyksi Burgkundstadtiin, josta hän oli päättänyt matkustaa junalla Müncheniin.

Kyytivaunujen oli määrä ehtiä seuraavana aamuna junalle, joka veisi maan pääkaupunkiin, mutta herra Mahlhuberin olisi siinä tapauksessa täytynyt matkustaa koko yö, mikä ei unissakaan pälkähtänyt hänen päähänsä: hän ei aikonut huimana heittää terveyttään menemään. Ottaen siis tarkan selon siitä, mihin kyytivaunut pääsisivät noin kello 9 ajoiksi illalla, jotta hän siellä saisi asianmukaisen illallisen ja voisi olla yötä, päätti hän matkustaa sinne saakka, ja kun ——:sta tulevat postivaunut ratisten pyörivät Gidelsbachin lävitse noin kymmenen minuuttia vailla 11, ajajan toitottaessa torvellaan »Oi sa rakas Augustin», ja pysähtyivät vaihtamaan hevosia sekä suomaan mahdollisesti matkustajille tilaisuuden juoda kupillisen hyvin heikkoa lihalientä, meni herra kauppaneuvos Mahlhuber koko palveluskuntansa sekä läheisimpien naapuriensa ja muutamien uteliaiden saattamana kyytivaunuun, johon hän jo oli lunastanut matkalipun ja toimittanut matkatavaransa, sekä istuutui paikalleen, — taka-istuimen vasen nurkka, n:o 2, — erään hiukan pyylevän ja hyvin pyntätyn, viheriästä silkistä tehtyyn hattuun ja mustaan harsoon puetun naisen rinnalle. Heti senjälkeen asettui vielä toinen, lämpimästä ilmasta huolimatta isoon villaiseen saaliin kääritty herra kolmannelle paikalle takaperinkulkevaan nurkkaan, jättäen muun osan istuimet n:o 4 ja 6, naisen hatturasioille, laatikoille nyyteille ja laukuille; nainen olikin ottanut paikat huostaansa ja sijoittanut kapineensa sinne.

3. ENSIMMÄINEN SEIKKAILU

Jäähyväiset oli sanottu, mutta kauppaneuvos oli jo ennakolta vakavasti pyytänyt Dorotheeta ja muita saattamaan tulleita tuttaviaan olemaan lausumatta hänen arvonimeään, ja herra Mahlhuber, kuten hänen nimensä nyt yksinkertaisesti kuului, oli juuri noussut vielä kerran vaunussa seisomaan, järjestääkseen toisin selkä- ja istuinpatjaansa, kun ajajan piiska voimakkain sivalluksin sattui vaunun eteen valjastettuihin hevosiin ja nämä niin nopeasti ja äkkinäisesti lähtivät liikkeelle, että siihen aivan valmistumaton herra Mahlhuber lensi vieraan syliin istumaan.

»Pyydän tuhannesti anteeksi!» huusi hän kimmahtaen, omalle paikalleen asettuakseen, uudelleen pystyyn niin nopeasti kuin se oli hänelle mahdollista, ja tehden vieraalle kohteliaan kumarruksen, joka kuitenkin oli vähällä tehdä tepposen naiselle, »en luullut, että lähtisimme niin nopeasti; tuskinpa kello voi vielä olla yhtätoista».

Vieras ei vastannut sanaakaan. Hän oli ensin synkkänä rypistänyt kulmakarvojaan, mutta katsaus mieheen itseensä lienee sanonut hänelle, kenen kanssa hän tässä oikeastaan oli tekemisissä. Antaen siis kasvoilleen taas entisen levollisen ilmeen hän katsoi ääneti ja vakavana suoraan häntä vastapäätä olevaan kakkoseen, aivan niinkuin herra kauppaneuvosta ei olisi laisinkaan ollut maailmassa.

»Istukaa herran tähden kerrankin!» sanoi nainen, joka siihen saakka oli pitänyt kättään suojellen edessään ja näytti pelänneen samanlaista hyökkäystä, jollainen oli tullut vieraan herran osaksi; »minun hermoni ovat jo ilmankin niin kiihtyneet ja ärtyneet».

Herra Mahlhuber kääntyi nopeasti kauniin puhujattaren puoleen, ja tällä kertaa katukivitys heitti hänet nopealla tempauksella suoraan ja kaikeksi onneksi hänen omalle paikalleen. Vaunun kamala räminä ja huojuminen keskeytti tai esti silloin kaiken mahdollisen keskustelun. Ei saattanut ymmärtää sanaakaan, ja matkustajat painautuivat vaitiollen eri nurkkiinsa ja näkivät Gidelsbachin matalien talojen liukuvan ohitseen — kauppaneuvos omituisin hiljaisen kaihon tuntein, molemmat muut aivan välinpitämättöminä.

»Oi, saisinko pyytää teitä sulkemaan ikkunan, joka on teidän puolellanne?» katkaisi nainen vihdoin hiljaisuuden, kun he olivat jättäneet taaksensa Gidelsbachin viimeiset talot ja ilma huokui esteettömästi ja raikkaasti yli kukkivien ketojen; »minulla on niin kova hammassärky ja pelkään, että veto saattaisi vahingoittaa minua».

Vastapäätä oleva vieras ei päkähtänytkään paikallaan, ja kauppaneuvos katsoi ensin naista ja sitten vastapäätä olevaa herraa hiukan säikähtyneesti. Hänellä oli ollut hiljainen toivo saada lupa gidelsbachilaisen sikaarin sytyttämiseen, ja jos ikkuna, johon ulkona vallitseva ihmeellisen lämmin ilma ei ollut saattanut kiinnittämään laisinkaan huomiota, suljettaisiin, ei sitä enää voisi ajatellakaan.

»Ettekö hyväntahtoisesti jo sulkisi vieressänne olevaa ikkunaa?» sanoi nainen jälleen, suomatta hänelle pitkää miettimisaikaa, hiukan kovemmalla äänellä, aivan kuin peläten, että hän kaiken lopuksi kuulee huonosti; »en voi sietää tuulta».

»Mutta, rouva, tällaisella ihanalla ilmalla?!» uskalsi kauppaneuvos pintapuolisesti huomauttaa, sen kuitenkaan auttamatta häntä vähääkään; sillä nainen, jolla oli kutakuinkin päättävä luonne ja joka todennäköisesti oli ollut matkoilla jo useita kertoja, yksinkertaisesti nousi seisomaan, kumartui hieman arasti väistyvän naapurinsa ylitse, nojasi vasemmalla kädellään ikkunanpuitteeseen ja nosti itse ruudun ylös. Herra Mahlhuberista tuntui siltä kuin nainen silloin olisi itsekseen mutissut jotakin, mikä ei kuulostanut juuri kiitokselta; hän ei kuitenkaan voinut sitä täysin ymmärtää ja oli todella myöskin tuosta päättäväisestä liikkeestä liian hämillään, kiinnittääkseen siihen oikein huomiota.

Kaikki keskustelun mahdollisuus näytti siten jälleen tyrehtyneen, ja häntä vastapäätä olevan miehen — joka todennäköisesti oli englantilainen — näyttäessä mykältä kiskoi nainen isosta, sisältä vihreällä vahakankaalla vuoratusta eväsvasusta esiin vihanneksia, sämpylävoileipiä, makkaraa, juustoa ja linnunpaistia ja aloitti päivällisensä, nähtävästi säästyäkseen ostamasta seuraavalla asemalla ateriaa, jonka nauttimiseen vaunun ohjaaja tavallisesti antoi kymmenen minuutin ajan.

Herra kauppaneuvos mukautui kohtaloonsa, siirrähti paikoilleen, nojasi päätään taaksepäin, pyysi vastapäätä olevalta herralta, saamatta häneltä taaskaan mitään vastausta, anteeksi, jos hänen jalkansa mahdollisesti häiritsisivät tätä, pani kädet ristiin helmaansa ja koetti nukahtaa. Sen hän sai tehtyäkin samalla hetkellä kun ajaja puhalsi torveaan, vaunu pysähtyi, vaununhoitaja avasi oven ja huusi, että tässä syödään päivällistä ja että matkustajain olisi hyväntahtoisesti tultava pois vaunusta.

Vieras nousi silloin ilman muuta — loppujen lopuksikaan hän ei saattanut olla englantilainen, sillä hän näytti aivan hyvin ymmärtävän saksaa — astui kauppaneuvoksen liikavarpaille, pyytämättä sitä anteeksi — kyllä hän sittenkin oli englantilainen — ja lähti vaunusta syömään päivällistään, kun taas nainen, kauppaneuvoksen päättämättömänä aprikoidessa mitä tehdä, suljetti taas vaunun oven pelätyn hammassäryn takia. Kunnes hän oli asiaa harkinnut, kului useita minuutteja, ja kun hän lopuksi vihdoinkin käski vielä kerran avata oven ja meni ulos, sai hän siellä vielä sen verran aikaa, että ehti maksaa ruokansa puolella taalerilla ja huomata liemen olevan liian kuumaa syötäväksi, kun ajaja toitahdutti taas lähtömerkin ja vaununhoitaja kiskaisi auki oven, huutaen: »On aika lähteä, hyvät herrat!»