Part 8

Glenisterin teeskennelty ällistys oli voittamaton alallaan, ja hän melkein upotti nuoren naisen kysymyksiin. Tämä pani kuitenkin mielihyvin merkille, ettei Glenister tohtinut katsoa häntä silmiin. Hän ei ollut kouliintunut näyttelijä. Mac Namaralla sen sijaan oli raudanlujat kasvot. Vaistomaisesti hän vertasi näitä kahta miestä toisiinsa, ja tämä nuori mies ei joutunut huonompaan asemaan.

"Niin, minä näin kaiken", virkkoi hän lopuksi toistettuaan kaikki yksityiskohdat. "Neekeri aikoi sitoa minut, jotten voisi hälyyttää leiriä, mutta hänen ritarillisuutensa esti häntä sitä tekemästä. Se oli aika lailla hienostunut mustaihoinen."

"Mitä teitte sitten kun miehet olivat ratsastaneet tiehensä?"

"Pidin tietysti sanani ja odotin, kunnes he olivat kadonneet näkyvistäni, ja sitten panin koko leirin liikkeelle sekä lähetin Mac Namaran ja hänen miehensä alas laaksoon."

"Alas laaksoon!" huudahti Glenister unohtaen teeskennellyn osansa.

"Niin, tietysti. Luulitteko, että lähettäisin heidät toiselle suunnalle?"

Tyttö katseli seuralaistaan suoraan kasvoihin ja tämä painoi katseensa maahan. -- "He aikoivat ensin sille taholle, mutta minä opastin heidät oikealle tielle."

Hänen silmissään oli omituinen välke, ja nuori mies tunsi veren takovan ohimoissaan.

Hän lähetti miehet alas laaksoon! Senpä vuoksi ei häntä ajettu takaa! Siinä tapauksessa hän tiesi -- hänen täytyi tietää kaikki! Glenister oli kuin huumaantunut. Hänen rakkautensa pani hänen sisäisen olemuksensa jälleen kiivaaseen käyntiin ja vaati häntä sen jollakin tavalla ilmaisemaan. Mutta Helene, joka ei enää tuntenut voivansa kauempaa hallita tilannetta, oli jo noussut palatakseen hotelliinsa.

"Näin kaikki kolme miestä selvästi", sanoi hän ennenkuin he erosivat, "ja tunsin heidät kaikki."

XIV.

SEIKKAILIJATTAREN MIELENMALTTI.

Kun Glenister saapui kotiin, tapasi hän Dextryn ankarassa hommassa: hävittämässä viimeisiäkin jälkiä viimeöisestä seikkailusta.

"Neiti Chester tunsi meidät viime yönä", hän ilmoitti ensi töikseen.

"Kuinka sen tiedät?"

"Hän sanoi sen minulle äsken ja kertoi lisäksi, että hän lähetti Mac Namaran miehineen jokea alaspäin eikä, kuten olisi pitänyt, jokea ylöspäin. Sen vuoksi pääsimme niin vähällä."

"Niin, eikö hän olekin kruunu naisten seassa? Nyt hän on kuitannut laskunsa. Asiasta toiseen, paljonkohan meidän onnistui haalia kokoon -- punnitkaamme saalis."

Dextry meni vuoteen luo, aukaisi huovat, joista paljastui neljä poronnahkaista, painavaa pussia.

"Tässä lienee ainakin kaksikymmentätuhatta dollaria se mukaan luettuna, jonka annoin Wheatonille", sanoi Glenister.

Samassa tuokiossa riuhtaistiin tuvanovi auki, ja Glenister, joka vaistomaisesti pani huovat entiseen asentoon, tempaisi käteensä Dextryn kuusipiippuisen revolverin ja tähtäsi sillä oveen päin.

"Älä ammu, poika!" huudahti kutsumaton vieras hengästyneenä. -- "Hyvä isä, kuinka kiihoittunut sinä oletkaan!"

Glenister laski aseensa. Tulija oli Cherry Malotte; ja hänen huohottavasta hengityksestään ja kuumeisista poskistaan toverukset voivat päätellä hänen juosseen. Hän ei antanut heille aikaa kysyä mitään, vaan sulki oven ja väänsi avaimen salpaan.

"He ovat teidän jäljillänne, pojat -- teidän on paras pötkiä pakoon. He ovat tulossa tänne."

"Kutka?"

"Mitä?"

"Pian! Minä kuulin Mac Namaran ja Vorheesin keskustelun. Joku on antanut teidät ilmi. He ovat matkalla tänne, sanon. Minä hiivin ulos takaovesta ja juoksin tänne halki loan. Katsokaas, miltä näytän", hän sanoi ja osoitti jalkojaan ja heilautti hameensa liepeitä.

"En käsitä, mitä tarkoitatte", virkkoi Dextry ja loi toveriinsa varoittavan silmäyksen. "Emme ole tehneet mitään rikosta."

"No, siinä tapauksessa on kaikki hyvin. Minä pidin varmuutta parempana. Miehillä on vangitsemismääräys teidän varallenne viima öisen kaivosvarkauden johdosta -- Kas, tuolta he jo tulevatkin." -- Hän hyppäsi ikkunaan, ja molemmat miehet kurkistivat hänen olkapäittensä yli. Kapeaa tietä myöten lähestyivät Vorhees, Mac Namara ja kolme muuta miestä.

Talo oli jotenkin yksinäisellä paikalla tundra-alueella, niin että se joka lähestyi sitä lautakäytävältä näki yht'aikaa koko rakennuksen ja pihan. Pakoa ei käynyt ajatteleminenkaan, sillä takaovesta pääsi vain aution aavikon jalansyvyiseen savisohjoon, ja sitäpaitsi oli kuudes mies mennyt kiertoteitse ja lähestyi nyt taloa takaa päin.

"Hyvä Jumala, he aikovat panna täällä toimeen kotitarkastuksen", sanoi Dextry, ja toverukset katsoivat toisiaan terävästi.

Salaman nopeasti Glenister hypähti huopien luo, otti nahkapussit ja pujahti viereiseen huoneeseen. Seuraavassa hetkessä hän tuli takaisin ja silmäili epätoivoisen näköisenä ympäri huonetta, jossa ei ollut ainoatakaan sopivaa kätköpaikkaa. Oli hulluutta ajatellakaan tänne mitään piilottaa. Talossa oli kyllä ullakko, mutta hän oivalsi heti, että vainoojat nuuskisivat sen ensi töikseen.

"Minähän sanoin sinulle, että hän on kovasisuinen vastustaja", virkkoi Dextry, kun kiireiset askelet tulivat lähemmäksi. "Hän ei ole liioin narri. Kun hän ei saanut meitä kiinni vuorilla, antaa hän täällä iskun, joka pätee. Meidän olisi pitänyt kätkeä kulta jonnekin."

Hän heilutteli mustunutta revolveriaan ja hänen piirteensä kovenivat petolinnun omaisiksi.

Cherry Malotte huomasi, kuinka Glenisterin kasvojen ilme ehtimiseen vaihtui ja koveni sitten sellaisen miehen lujaksi päättäväisyydeksi, joka on ahdistettu äärimmäisyyteen. Nyt oli poliisivartiosto ovella ja jyskytti. Tuvassa olijat seisoivat jäykkinä ja jännittyneinä paikallaan. Äkkiä Glenister viskasi kultapussit vuoteelle.

"Mene toiseen huoneeseen, Cherry. Täällä syntyy pieni meteli."

"Kuka siellä?" kysyi Dextry aikaa voittaakseen.

Samassa nuori nainen hiipi ääntä päästämättä kylmän ja tyhjän rautauunin luo, joka seisoi huoneen nurkassa. Nämä uunit, joita käytetään paljon näillä pohjan perillä, on tehty pystysuoraan asetetuista rautasylintereistä, joihin hiilet kaadetaan ylhäältä. Hän kohotti kantta ja kurkisti uunin sisään ja huomasi sen olevan melkein puolillaan palanutta tuhkaa. Hän kääntyi sen jälkeen Glenisteriin päin loistavin silmin ja huulet puoliavoinna. Tämä älysi heti tarkoituksen, ja silmänräpäystä myöhemmin nuo neljä pussia lojuivat kuohkean tuhan sisässä. Tämä rohkea temppu oli suoritettu yhtä kerkeästi kuin sen syntyajatus oli kehkeytynyt Cherry Malotten aivoissa ja ennenkuin Dextryn kysymykseen oli ehtinyt vastausta kuulua.

Glenister avasi välinpitämättömän näköisenä oven ja päästi miehet sisään.

"Olemme saaneet määräyksen toimittaa täällä kotitarkastuksen", sanoi Vorhees.

"Mitä te etsitte?"

"Anvil Creekin kultaa."

"Vai niin -- etsikää vain."

Miehet tutkivat huoneen nopeasti kohta kohdalta piittaamatta nuoresta naisesta, joka katseli heidän puuhiaan välinpitämättömänä, tai vanhuksesta, joka tarkkasi jokaista heidän liikettään, Glenisterin kasvoilla oli huoleton ja ilkkuva ilme, mutta hänen oikea kätensä oli ote valmiina, ja hänen kylmäverisyydessään oli tottuneen miekkailijan valppautta.

Mac Namara johti kotitarkastusta tavalla, joka oli ilmeisesti ristiriidassa hänen aiemman, teennäisen ystävällisyytensä kanssa. Viimeöisen takaa-ajon epäonnistuminen tuntui tehneen hänet sappitautiseksi. Naamio oli pudonnut, ja hänen luonteensa paljastui oikeaan väriinsä -- itsevaltaiseksi, ylimieliseksi, julmaksi. Toveruksiin hän suhtautui halveksivan äänettömästi.

Tunkeilijoitten tarkasti suorittaman työn aikana oli Cherry Malotten ja molempien miesten sydän kymmeniä kertoja lakata sykkimästä ja sitten alkanut hurjana takoa, kun Mac Namara tai Vorhees olivat lähestyneet uunia. Lopuksi Vorhees kohotti uunin kanta ja kurkisti sen mustaan sisustaan. Samassa hetkessä tyttö parahti syöksähti paikaltaan, ja Vorhees kääntyi taakseen parahiksi nähdäkseen hänen tarrautuneen Dextryn käteen.

"Älkää tehkö sitä! Älkää tehkö sitä!" huudahti hän rukoilevaa vanhukselle. "Pysykää vain tyynenä. Kadutte sitä muutoin. He ovat pian lopettaneet."

Vorhees ei ollut nähnyt minkäänlaista liikettä Dextryn taholta, mutta varmaankin hän arveli tytön nopean katseen keksineen jonkun merkin suunniteltuun väkivaltaiseen tekoon. Mac Namara tuli samassa sisähuoneesta.

"Antakaa heidän vain nuuskia", jatkoi tyttö Dextryn pää pyörällä katsellessa hänen päänsä yli. -- "He eivät kuitenkaan mitään löydä. Olkaa tyyni, älkää toimiko harkitsemattomasta."

Vorheesista itsestäänkin tuntui tehtävä epämiellyttävältä, parhaassakin tapauksessa, ja kun hän huomasi toverusten uhkaavat silmäykset, tunsi hän olevansa haluton jatkamaan tarkastusta talossa, jonka asukkaat paloivat halusta ampua hänet takaa päin.

"Kulta ei ole täällä", hän tiedotti, mutta Mac Namara rypisi kulmakarvojaan ja kääntyi sitten ensimmäistä kertaa puhuttelemaa toveruksia.

"Minulla on teitä kumpaakin varten vangitsemismääräys, ja minä olen melkein halukas sitä käyttämään, mutta en tee sitä vielä tällä kerralla. Juttunne ei ole vielä valmis. Saan kyllä teidät kiinni molemmat."

Hän kääntyi ja meni ovesta ja hänen perässään Vorhees, joka kutsui vartioston koolle, ja joukko palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.

"Sinä olet oikea helmi, Cherry! Olet pelastanut meidät kaksi kerta; puijasit Vorheesin oikealla hetkellä. Minulla oli sydän kurkussa, kun hän kurkisti uuniin, mutta seuraavassa hetkessä olin valmis purskahtamaan nauruun nähdessäni Dextryn kasvojen ilmeen."

Hetkellisen mielialan lumoissa Glenister laski kätensä Cherryn olkapäälle. Hänen katseestaan ja kosketuksestaan nuori, tyttö tunsi kurkkuaan kouristavan, hänen rintansa laajeni, hänen silkinhienot ripsensä värähtivät ja hänestä tuntui huokuvan mitä suloisinta naisellisuutta. Hän punehtui kuin pieni tyttö ja naurahti ujosti. Ponnistelemalla hänen onnistui voittaa heikkoutensa, entinen iloinen huoleton sävy palasi hänen ääneensä ja hänen poskensa jäähtyivät jälleen.

"Sinä et luottanut ensin minuun, vai kuinka? Jonakin päivänä saat huomata, että vanhat ystävät kuitenkin kaikitenkin ovat parhaat ystävät."

Ja ulos mennessään hän lisäsi ilkamoivasti: "Kyllä te sentään olette tuuliajolla, pojat! Te tarvitsette taloonne emännän."

XV.

KUINKA LAKIA POLJETAAN.

Harmaa kolea päivä, meren ajama tihkusade, sekä riippuvat lyijynraskaat pilvet, kaikki tuo sopi mainiosti Glenisterin synkkään ja rauhattomaan mielialaan.

Kuluneen kuukauden aikana oli häntä jäytänyt kärsimätön kaipuu saada uutisia Wheatonilta. Tämä tietämättömyys, tämä voimaton odotus oli omansa viemään hänen laisensa miehen epätoivoon. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään hyödylliseen, sillä tunne, että hän oli kärsinyt vääryyttä, herpaannutti hänen työintoaan, ja hän huomasi omaksi kummakseen alinomaa kuljeskelevansa Midaksen lähistöllä voidakseen edes kaukaa katsella entisiä työmaitaan ja nälkäisenä ahmiakseen ne vähäpätöiset uutiset, jotka sattumoisin osuivat hänen korviinsa.

Oikeusjutun nopeampaa käsittelyä varten ei sallittu ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteihin, ja se salainen yhteisymmärrys, joka vallitsi Stillmanin ja Mac Namaran välillä, oli niin yleisesti tuttu asia, että monelta taholta kuului tyytymätöntä murinaa ja peitettyjä uhkauksia. Mutta vaikka Mac Namara näihin aikoihin kirjaimellisesti anasti kaikki satoisimmat kulta-alueet koko piirissä ja teetti niissä töitä palkkalaisillaan, eivät nomelaiset sentään oivaltaneet koko suunniteltua hävyttömyyttä tai kuinka järjestelmällisen täydellisesti se toteutettiin.

Omituista sanoa, mutta vanha taistelupukari Dextry osoitti näissä oloissa itämaista kärsivällisyyttä, joka oli vallan vierasta hänen äkkipikaiselle luonteelleen, ja kulutti suurimman osan ajastaan tutkimalla vuoristossa malmialueita.

Kun pilvet tänä päivänä puolenpäivän tienoissa hajaantuivat, näkyi taivaanrannalla savuviiru, joka pian huomattiin jostakin laivasta lähteväksi. Laiva heittihe ankkuriin sataman edustalle, ja Glenister sai tähystimen avulla selville, että se oli "Roanoke". Kun hetket kuluivat eikä ainoakaan vene lähtenyt sitä vastaanottamaan, koetti Glenister vuokrata veneen sekä siihen kuuluvan miehistön, mutta jätkät sylkäisivät merkitsevästi ja pudistelivat päätään silmäillessään korkeita rantahyrskyjä.

"Ranta imee vietävän väkevästi", he selittivät, "ja vesi on liian kylmää, ei ole mikään ilo siihen hukkua."

Glenisterin täytyi hillitä kärsimättömyyttään.

Jokainen päivä merkitsi monen dollarin vahinkoa rannalla odottelijalle. Luontokin näytti päättäneen ilkkua hänen toiveilleen, sillä yöllä tuuli yltyi, ja kun päivä jälleen koitti, nähtiin laivan siirtyneen Sledge Islandin edustalle parin penikulman päähän satamasta, ja rantahyrskyt kohisivat kuin kiehuva maito.

Kolmantena päivänä laiva oli jälleen sataman edustalla ja siitä nähtiin laskettavan vesille pelastusvene, mikä sai koko kaupungin toimettoman asujamiston kerääntymään rannalle.

"Rantahyrskyihin saakka se kyllä suoriutuu, mutta sitten saavatkin katsoa eteensä."

"On parasta, että varustaudumme hinaamaan veneen maihin", virkkoi joku. "Tämä on peräti vaarallinen juttu."

Kun vene sukelsi rantahyrskyihin, joutui se vallan oikein niiden saaliiksi. Bill Wheatonin jäntevä vartalo nähtiin veneen perässä ja kaksi merimiestä hoiteli voimiensa mukaan airoja. Juuri kun he kokosivat voimansa suoriutuakseen viimeisestä ranta-aallosta, nousi merestä heidän takanansa suunnaton hyökylaine heidän päittensä yläpuolelle. Rannalla olijat huusivat yhteen ääneen. Vene heittelehtii sinne tänne, se painui vastustamattomasti takaisin meren avaraan syliin ja katosi seuraavassa tuokiossa kaikki nielevään aaltoon. Nyt ei näkynyt muuta kuin kuohuvia laineita, joitten seasta vene hetken kuluttua työntyi esiin pohja ilmassa, ja sen ympärillä ajelehti airoja, venehakoja ja kaikenlaista muuta sälyä.

Moni mies syöksyi rannalta mereen, mutta seuraava hyökylaine viskasi heidät takaisin marmorinkovalle hiekalle. Nyt kuului pirstoutuneen puun rytinää, ja jälleen miehet syöksyivät veteen aina vyötäisiä myöten ja palasivat rannalle kantaen vettä valuvaa olentoa. Se oli valkotukkainen merimies; hän sylki vettä suustaan ja virnisteli kun jälleen pystyi hengittämään.

Hieman alempaa rannalta katselijat löysivät hengettömän ruumiin, jonka mainingit olivat tuoneet maihin. Se oli toinen merimies; hänen takaraivonsa oli haljennut veneen laitaan. Wheatonia ei näkynyt missään.

Glenister oli ollut ensimmäisiä rientämään haaksirikkoisten avuksi, ja vaikka aallot viskelivät häntä puoleen ja toiseen, onnistui hänen sentään päästä venehylylle saakka, mutta asianajajaa hän ei nähnyt missään. Hän ehti luoda ympärilleen pikaisen silmäyksen, kun pakoaalto jo tempaisi hänet mukaansa, kunnes hänen vyötäisilleen kiinnitetty köysi pingoittui kireälle ja vesi vyöryi hänen ylitseen hänen sinkoutuessa jälleen rannalle. Pää vielä pyörällä hän aikoi yrittää uudelleen, mutta silloin uusi aalto paiskasi venehylyn ilmoille ja pudotti sen ylössuin alas, jolloin Wheaton äkkiä sukeltautui sen pohjan alta esiin. Hänet kuljetettiin maihin; hän oli puolitukehtunut.

"Minulla on se täällä", hän sanoi ja löi kädellään vettä pursuavaa povitaskuaan. "Kaikki on selvänä, Glenister. Minä tiesin, mitä pieninkin viivytys merkitsee, niin että uskalsin yrittää päästä maihin rantahyrskyjen uhallakin."

Se hirveä vesikoe, jonka hän oli saanut kestää, oli pannut hänen huulensa valjuiksi, hänen jalkansa horjahtelivat, ja hän olisi kaatunut, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja taluttanut häntä kaupunkiin.

"Minä käännyin San Fransiskossa veto-oikeuden puoleen", selitteli asianajaja myöhemmin, "ja minulle annettiin siellä lupa vedota täkäläisen tuomioistuimen päätöksestä. Minulle annettiin niinikään tuomari Stillmanille vietäväksi kirjelmä, jossa tätä kehoitetaan olemaan ryhtymättä enempiin toimenpiteihin. Sen mukaan joutuu juttu hänen käsistään pois, ja Mac Namara velvoitetaan luovuttamaan Midas ja kaikki anastamansa kulta. Mitä sanotte siitä? Olen onnistunut paremmin kuin osasin toivoakaan."

Glenister pusersi äänettömänä hänen kättänsä, ja hänen sydämensä täytti voimakas tyytyväisyys. Pitkä odotusaika oli vihdoinkin loppunut, hänen myöntyväisyytensä oli kantanut hedelmän ja se oli sittenkin osoittautunut parhaaksi menetelmäksi, kuten Helene oli ennustanutkin. Hän saattoi nyt lähestyä tyttöä puhtain käsin. Kaivos oli jälleen hänen. Hän voisi tarjota sen hänelle ja puhua jälleen rakkaudestaan ja muutoksesta, jonka Helene oli hänessä saanut aikaan. Hän halusi osoittaa Helenelle, että karkean pinnan alla, joka oli villissä ja sivistymättömässä maassa vietettyjen monien vuosien tulos, sykki sydän, joka rakasti häntä syvästi ja todellisesti. Hän halusi pyytää häntä odottamaan vielä vähän aikaa, kunnes hän huomaisi, että hän oli päässyt huonojen taipumustensa herraksi ja että hänen sydämensä oli puhdistettu.

"Olen iloinen, etten ryhtynyt väkivaltaisiin tekoihin, kun meiltä anastettiin kaivos", hän sanoi. "Nyt saamme sen takaisin ja kaikki rahammekin -- ellei Mac Namara ole niitä korjannut saavuttamattomiin."

"Nyt meidän on vietävä nämä asiakirjat oikeudelle ja esitettävä niiden sisältö tuomarille ja Mac Namaralle. Olemme Anvil Creekissä huomenna."

Merkitytettyään asiakirjat tuomioistuinvirastossa jatkoivat molemmat miehet matkaansa Mac Namaran konttoriin. Heidät otettiin ystävällisesti vastaan.

"Olen kuullut, että te, herra Wheaton, olitte aamulla hengenvaarassa. Se oli paha ennen. Kuinka voin palvella herroja?"

"Minä olen jättänyt notariukselle oikeiksi todistetut jäljennökset näistä asiakirjoista kymmenen minuuttia sitten ja vaadin nyt muodollisesti teitä luovuttamaan Midaksen herroille Glenisterille ja Dextrylle sekä samalla palauttamaan heille kaiken kullan, jonka olette pannut talteen kassakaappeihinne."

Hän ojensi kysymyksessä olevat asiakirjat Mac Namaralle, joka heitti ne pöydälle vilkaisemattakaan niihin.

"Ja minä vastaan, etten aio sitä tehdä", sanoi hän tyynesti. Jos asianajaja olisi saanut iskun vasten kasvoja, ei hän olisi voinut olla enemmän kummastunut kuin nyt.

"Mitä... te..."

"En aio tehdä sitä, sanoin", kertasi Mac Namara lauseensa terävästi. "Älkää kuvitelko hetkeäkään, että olen erehtynyt tähän taisteluun ottamatta huomioon kaikkia mahdollisuuksia. Määräys, että on keskeytettävä aloitetut toimenpiteet! Pötyä!" hän jatkoi ja näpsäytti sormiaan.

"Saammepa nähdä, noudatatteko määräystä vai ette", sanoi Wheaton, ja kun he olivat tulleet kadulle, virkkoi hän Glenisterille:

"Kiiruhtakaamme nyt tuomarin puheille."

Kultaista porttia lähestyessä he näkivät Mac Namaran pujahtavan ennen heitä ovesta sisään. Hän oli ilmeisesti livahtanut konttoristaan takatietä pois ja rientänyt kiireen vilkkaa tuomaria tavoittamaan.

"Tuosta en pidä. Hänellä on jotakin tähystimessä." Niin tuntui olevankin laita, sillä he saivat odottaa neljännestunnin, ennenkuin heidät päästettiin tuomarin puheille. Mac Namara oli yhä huoneessa. Tulijat hämmästyivät tavattomasti sitä muutosta, jonka he huomasivat tapahtuneen tuomarin kasvojen piirteissä. Kuluneen kuukauden aikana ne olivat höltyneet siinä määrin, ettei ollut jäänyt jälkeäkään lujuudesta, ja hän oli ottanut lisäksi tavakseen varkain tarkata jokaista Mac Namaran pienintäkin elettä. Kaikesta päättäen rasitti se osa, jota hän näytteli, häntä aika raskaasti.

Tuomari silmäili pikaisesti saamiaan asiakirjoja, mutta vaikka hänen ilmeensä olikin päättäväinen, olivat hänen kätensä kaikkea muuta kuin vakavat. Vihdoin hän sanoi:

"Olen pahoillani, mutta minun täytyy vakavasti epäillä näiden paperien oikeaperäisyyttä."

"Oletteko järjiltänne, mies?" huudahti Wheaton. "Nämähän ovat oikeiksi todistettuja jäljennöksiä oman ylioikeutenne määräyksistä! Ne myöntävät meille sen oikeuden, jonka te epäsitte, nimittäin vedota asiassamme korkeampaan oikeuteen ja siirtää jutun kokonaan teidän käsistänne muualle. Niin -- ja ne kehoittavat myöskin tuota miestä luovuttamaan kaivoksen ja kaiken muun asiaan kuuluvan. Nyt, herra tuomari, me vaadimme, että te pidätte huolen näiden määräysten toteuttamisesta."

Stillman katsahti ikkunan luona seisovaan äänettömään mieheen.

"Te voitte tietenkin ryhtyä laillisiin toimenpiteihin ja ilmoittaa asian oikeudelle tavanomaisessa järjestyksessä, mutta minä selitän teille tässä, etten minä aio puuttua asiaan."

Wheaton silmäili häntä kauan ja terävästi, kunnes vanhus jatkoi:

"Te väitätte, että nämä asiakirjat ovat oikeiksi todistettuja. Mistä minä tiedän, että se on totta? Nimikirjoitukset voivat kaikki tyyni olla väärennettyjä. Olette kenties itse ne väärentänyt."

Asianajaja kävi kalmankalpeaksi ja alkoi änkyttää moisen julkean väitteen johdosta, kunnes Glenister vei hänet mukanaan huoneesta.

"Tulkaa, tulkaa", hän sanoi, "me jatkamme tätä asiaa istuvan oikeuden edessä. Ehkä hän silloin turvautuu terveeseen järkeensä. Mac Namara on hypnotisoinut hänet, mutta eihän hän sentään voine olla noudattamatta veto-oikeuden nimenomaisia määräyksiä."

"Niinkö arvelette? Mitä luulette hänen siis nyt tehneen? Minun täytyy tuumia asiaa. Tämä on rohkeinta vehkeilyä mitä olen koskaan nähnyt harjoitettavan. San Fransiskossa sain kuulla asioista, joita minun oli vaikea uskoa tosiksi, mutta nyt minusta tuntuu, että niissä oli perää. Tuomari ei sivuuta ylioikeuden määräyksiä, ellei hänellä ole takanaan mahtavia voimia."

XVI.

VERINEN YHTEENTÖRMÄYS LÄHELLÄ.

Miehet palasivat Wheatonin konttoriin, mutta eivät olleet istuneet siellä kauankaan, ennenkuin Simms jo syöksyi huoneeseen.

"Nyt on piru irti!" hän läähätti. "Mac Namara aikoo ottaa pankista pois teidän kultavarastonne."

"Mitä te puhutte?" huudahtivat miehet yht'aikaa.

"Käväisin äsken pankissa tutkituttamassa eräitä kvartsinäytteitä. Tutkija ryhtyy työhönsä ja minä menen hänen huoneeseensa odottamaan. Silloin astuu pankkiin -- kukas muu kuin itse Mac Namara, ja hänellä näkyy olevan tavaton kiire. Hän ei huomaa minua, koska olen sisähuoneessa, ja minä kuulen hänen antavan määräyksen, että hänen kultansa on heti noudatettava holvista."

"Se meidän on estettävä", sanoi Glenister. "Jos hän ottaa meidän, ottaa hän myöskin ruotsalaisten. Simms, riennä ilmoittamaan asiasta pioniäärikomppanialle. Jos hänen onnistuu saada kulta haltuunsa, ei kukaan tiedä, minne se joutuu. Kiiruhda, Simms!"

Hän tempaisi hattunsa ja ryntäsi huoneesta, toiset miehet kintereillään. Simms toimitti asiansa nopeasti, sillä ruotsalaiset saapuivat! melkein samaan aikaan kuin Glenisterkin pankkiin. Toisia,.jotka vainusivat jotakin tavatonta olevan tekeillä, tuli mukana, ja pankin eteinen täyttyi nopeasti. Kirjanpitäjät keskeyttivät työnsä, ja kassanhoitaja tarttui revolveriinsa, joka oli aina helposti saatavilla.

"Mitä nyt on tekeillä?" hän huudahti.

"Me haemme Alec Mac Namaraa", vastasi Glenister.

Pankinjohtaja tuli tällöin paikalle, ja Glenister virkkoi hänelle rautaristikon taakse:

"Onko Mac Namara tuolla sisällä?"

Kukaan ei ollut kuullut herra Morehousen valehtelevan.

"On kyllä", vastasi tämä hieman arkaillen. "Mitä hänestä?"

"Olemme kuulleet, että hän aikoo siirtää kullan pankista toisaalle emmekä me aio sitä sallia. Sanokaa hänelle, että hän tulisi ulos eikä piilottelisi kuin koira."

Mac Namara astui samassa esille ja puheli hetken aikaa hiljaa pankinjohtajan kanssa. Joukon kärsimättömyys kasvoi kiihkoksi. Joku huusi:

"Menkäämme sisälle ja laahatkaamme hänet ulos!" Se äänekäs melu, joka seurasi näitä sanoja, ei ennustanut hyvää. Morehouse kohotti kätensä.

"Hyvät herrat, herra Mac Namara sanoo, ettei hän aio siirrättää kultaa minnekään."

"Hän on sen siis jo tehnyt."

"Ei ole."

Mac Namara oli päättänyt nopeasti, minkä suunnan valitsisi heti kun tämä välikohtaus syntyi. Ei ollut viisasta ärsyttää näitä miehiä liian lujasti. Vaikka hänen aikomuksensa olikin ottaa kulta omaan huostaansa, katsoi hän parhaaksi jättää sen pankkiin toistaiseksi. Hän voisi palata millä hetkellä tahansa ja noutaa sen, kun hänen vastustajansa eivät olisi varuillaan. Sen oven takana, johon hän nojasi, oli kolmesataatuhatta dollaria, punnituissa, sinetöidyissä pusseissa, valmiina kuljetettaviksi tämän virginialaisen pankkimiehen huostasta, jonka luottamusta hänen ei ollut onnistunut voittaa puolelleen.