Part 7

"Ihan varmaan. Mutta se on meidän ainoa mahdollisuutemme. Minä haluan mieluummin kuolla avoimessa taistelussa Midasin edustalla kuin istua täällä kynsiä pureskelemassa. Alan jo tulla vanhaksi enkä voi enää aloittaa uutta kiertokulkua. Minua eivät saa elävänä kiinni, sen lupaan sinulle, ja ennen kuolemaani minä hankin itselleni hyvityksen. Siitä tulee taistelu raikkaassa ulkoilmassa tähtitaivaan alla raikkaalla sammaltantereella eikä pahatuoksuisessa tuomioistuinsalissa vanhojen lakikirjojen parissa ja rääsyisillä matoilla. Kortit on jaettu, toveri, ja peli alkaa. Jos me voitamme, me voitamme. Jos häviämme, niin häviämme. Se kaikki on järjestetty jo tuhansia vuosia sitten. Rohkeutta, poikaseni! Oletko mukana?"

"Mukana?" Glenisterin sieraimet laajenivat ja hän koroitti ääntänsä hieman. "Minä seuraan sinua suureen ratkaisuun saakka, ja Jumala armahtakoon sitä, joka tänä yönä astuu tiellemme."

"Me tarvitsemme kolmannen miehen avuksemme. Kenen valitsemme?"

Ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä aukaistiin ovi samassa kursailemattomasti, kuten on tapa näillä pohjan perillä, ja kynnykselle ilmestyi Simmsin terävä, kaljupäinen vartalo, ja Dextry syöksyi hänen kimppuunsa sudenomaisen ahneesti.

XI.

KAIVOSVARKAAT.

Keskiyön hetki oli lyönyt, ja laakson tumman syvyyden päällä vilkkui lukematon joukko tähtiä, ja eteläinen taivaanranta hehkui heikkoa kajoa kuin kullanjumalan sulaton loistetta ja kuin Beringin meren fosforipitoista hohdetta. Vaikka yöt olivatkin jo pidenneet, ei silti tarvinnut järjestää erikoista valaistusta yövuorolaisille. Kahden tunnin ajan oli vaikea nähdä eteensä, mutta päivä koitti varhain, eikä sen vuoksi ollut sytytetty nuotioita.

Viittä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin yötyön johtaja pani kiinni patosulut ja kohisevan vesivirran kulku katkaistiin, lopettivat! miehet työnsä ja kiipesivät telttoihinsa.

Päivällis- ja sydänyön ajoiksi on tapana panna kaivokseen vartija ei vain pitämään loitolla asiaankuulumattomia vaan myöskin pitämään silmällä kaivossulkuja. Midaksen yövahdille oli erikoisesti huomautettu siitä vastuusta, joka oli pantu hänen osalleen, ja kun hän tiesi, että melkoinen kultamäärä oli uskottu hänen huostaansa, katseli hän epäluuloisesti jokaista uteliasta, joka häntä lähestyi. Kun siis muuan kuormajuhtaa taluttava mies ilmestyi joen uomasta ja tuli lähemmäksi, tarkkaili vartija hänen askeleitaan siitä hetkestä alkaen, jolloin hän tuli näkyviin. Tie mutkitteli joen mukana ja sivuutti huuhtelukourut. Vaeltaja ei näyttänyt niistä piittaavan, ja vartija luuli keksineensä syyn miehen väsyneestä ja hitaasta kulusta.

"Joku malminkuljettaja, joka on kotimatkalla", tuumi hän itsekseen.

Kulkija pysähtyi ja raapaisi tulitikkuunsa tulta sytyttääkseen piippunsa; vartija äkkäsi tällöin, että miehellä oli mustat, kiiltävät neekerikasvot. Tikku rätisi ja sammui, ja kun mies oli turhaan kopeloinut taskustaan uutta, päästi hän suustaan äkeän sadatuksen.

"Hyvää iltaa! Olisiko herra ystävällinen ja lainaisi minulle tulitikun?" sanoi hän vartijalle ja alkoi kiivetä ylös vastausta odottamatta.

Kukaan polttaja ei näillä main kieltäydy halvimmallekaan antamasta tulta piippuun, ja kun neekeri oli ehtinyt paikalle, ojensi vartija hänelle pyydetyn tikun. Sanaa lausumatta ponnahti vieras villieläimen lailla vartijan kimppuun ja iski häntä hirveällä voimalla kasvoihin. Vartija lyykähti maahan heikosti parahtaen ja neekeri raahasi hänet rantatöyrään toiselle puolelle, missä häntä ei voitu leiristä nähdä, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja tunki kapulan hänen suuhunsa.

Samassa hetkessä tuli alempaa tienmutkan takaa kaksi muuta olentoa kiireesti paikalle. He olivat ratsain ja taluttivat mukanaan kolmatta ratsuhevosta ja paria kolmea kuormajuhtaa. Ehdittyään työpaikalle he astuivat satulasta. Nyt aloitettiin merkillinen toimitus, sillä toinen miehistä kapusi huuhtelurännille ja lapioi pohjasakkaa säkkiin, jota hänen toverinsa piti avattuna hänen edessään. Säkit sidottiin sitten lujasti kuormajuhtien selkään, minkä jälkeen riennettiin toisille huuhtelukouruille. He työskentelivät koko ajan kuumeenomaisen kiireesti ja ihan äänettöminä ja luoden silloin tällöin salamannopeita katseita mieheen, joka seisoi tähystämässä rantatöyrään kiireellä osittain pajupensaston suojassa. Työn nopeutta ja tavatonta varmuutta arvostellen saattoi päätellä, että miehet olivat tottuneita kaivosmiehiä.

Teltasta kuului ääniä yövuorolaisten pöydän äärestä ja porsliiniastioitten kalinaa. Purjekangasseiniä valaisi lamppu sisäpuolelta.

Kun työnjohtaja oli haukannut ateriansa, astui hän ulos ja seisahtui hetkeksi oviaukkoon totuttaakseen silmiään ulkona vallitsevaani pimeään sekä loi koneellisesti katseensa padolle päin. Yövartija astui esiin varjosta ja tuli selvästi näkyviin, minkä jälkeen työnjohtaja palasi rauhoittuneena telttaan.

* * * * *

Mac Namaran kuvaukset Anvil Creekin rikkauksista olivat saaneet Helene Chesterin toivomaan, että hänelle kerran näytettäisiin, kuinka kullanhuuhtelu tapahtuu. He olivat tänään ratsastaneet kaupungista kyllin ajoissa ehtiäkseen haukata illallisensa kaivoksilla. Helene ei tiennyt, minne Mac Namara hänet vei. Kun hän tunsi jälleen Midaksen, kysyi hän, minkä vuoksi hänen ystäviltään oli riistetty heidän oma osuutensa, ja Mac Namara vastasi, kuten tytöstä tuntui, täysin rehellisesti ja avomielisesti. Heidän omistusoikeutensa oli riidanalainen, hän selitteli, ja joku toinen vaati kaivoksia omikseen. Juttua selviteltäessä oli tuomioistuin määrännyt hänet -- Mac Namaran -- valvomaan, ettei kummallekaan riitapuolelle tapahtuisi vääryyttä. Hänen selityksensä oli yksinkertainen ja helppotajuinen, ja Heleneä ilahdutti, että kysymys oli saanut niin helpon ratkaisun.

Midaksessa piti Helenen olla yötä ja katsella seuraavana aamuna huuhtelutyötä. Mac Namara teki parhaansa käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen. Hän kuljetti seuralaistaan kaikkialla työmaalla ja selitti mikä hänelle oli vierasta. Hän vietti illan tytön parissa, kertoi menneestä elämästään ja mitä hän oli toimitellut lännessä, ja tämä tarina sopi mainiosti hänen tilapäiseen asuntoonsa ja sen yksinkertaiseen sisustukseen. Terävänä tarkkailijana ja ensiluokkaisena seuranpitäjänä hän oli osannut kietoa nuoren toverinsa sanojen taikaverkkoon. Helene tiesi kyllä, mihin mies tähtäsi, eikä hän ollut vielä oikein selvillä, minkä vastauksen antaisi, kun hänelle tehtäisiin kysymys, joka oli kaiken tämän takana. Hän tunsi elävästi sen merkillisen vetovoiman, jolla tämä mies tehosi häneen, mutta yhtä kaikki tähän tunteeseen sekoittui eräänlaista epäluuloa, jota hän ei tosin voinut selittää. Jälleen hänen ajatuksensa palasivat Glenisteriin, ja hän vertasi mielessään näitä kahta miestä, jotka monessa suhteessa olivat toistensa kaltaisia, mutta samalla niin tuiki erilaisia.

Kun hän kuuli, että yövuorolaiset olivat kokoontuneet illallistaan haukkaamaan, heitti hän silkkihuivin harteilleen ja lähti viileään ulkoilmaan sekä suuntasi kulkunsa joelle päin. "Raikasta ilmaa hengittämään ja sitten vuoteeseen!" tuumi hän itsekseen. Hän huomasi yövartijan kookkaan vartalon ja meni lähemmä. Tämä näytti olevan erikoisen innostunut hänen tulostaan, katseli häntä tarkkaavasti ja melkein kuin levottomana. Ehkä sen vuoksi, että näihin aikoihin liikkui tavallisesti harvoin naisia ulkona. Pois kaikki keinotekoiset tavat! Tämähän oli välittömyyden ja tunnelmien luvattu maa! Helene päätti ryhtyä keskusteluun vartijan kanssa. Mies painoi hatun tiukemmin päähänsä ja astui Helenen tullessa lähemmäksi. Helenen mielessä oli vastikään ollut Glenister, ja nyt hän pani merkille, että tällä miehellä oli samat leveät hartiat, sama ylpeä ryhti kuin hänellä. Äkkiä hän huomasi, että yövartija olikin neekeri. Hän piteli kädessä kivääriä ja tuntui tarkkaan vaikka hieman epäröiden katselevan tulijaa.

Osoittaakseen harrastustaan ja katkaistakseen äänettömyyden Helene puhutteli miestä, mutta hänen äänensä kuullessaan mies tuli lähemmäksi ja kysyi karskisti:

"Mitä te tahdotte?"

Sitten hän vaikeni ja sopersi hetken perästä merkillisesti muuttuneella ja luonnottomalla äänellä:

"Niin, neiti. Minä olen yövartija."

Helene huomasi tällöin, että alempana jokirinteellä oli kaksi muuta mustaihoista työssä, ja häntä kummastutti aika lailla se tapa, jolla nämä puuhailivat, sille he näyttivät olevan tavattoman kiireisessä touhussa. Hän tunsi, että jotakin selittämätöntä, omituista ja levotonta oli ilmassa. Hän kääntyi jälleen vartijaan päin ja aukaisi jo suunsa puhuakseen jotakin, kun hänen vierestään ruohikosta kuului heikko äännähdys, joka pani hänet hätkähtämään ja herätti hänessä pahoja epäluuloja. Se oli jonkun ihmisolennon voihkaisua. Vielä kerran kuului valitteleva ääni, ja hän tunsi olevansa jonkun hirveän tapahtuman todistajana. Hän oli kuullut puhuttavan kaivosvarkaista ja kuvauksia rohkeista kaivosryöstöistä -- ja silti tuntui tämä uskomattomalta. Satoja miehiä oli hänen äänensä kuulumilla, hän itsekin kuuli näiden naurun. Joku heistä vihelsi tuttua säveltä. Jos hän huutaisi, tulisi paikalle ihmisiä kaikilta suunnilta. Loruja! Tässä ei ollut kysymys kaivosryöstöstä, hän tuumi -- ja jälleen kuului valittelevan miehen ääni.

"Mitä tuo on?" hän kysyi.

Vastaamatta neekeri laski pyssynsä piipun alemmas, niin että se tapaili Helenen rintaa ja samalla kuului liipaisimen kaksinkertainen napsahdus.

"Olkaa vaiti älkääkä liikahtako paikaltanne", sanoi mies varoittaen. "Me olemme epätoivoisia miehiä emmekä halua vaarantaa mitään, neiti."

"Ah, te olette kaivosvarkaita..."

Hän oli kauheasti peloissaan, mutta seisoi silti äänettömänä. Vartija tarkkaili levottomana häntä ja telttoja, kunnes hänen toverinsa antoivat merkin, että he olivat valmiita ja että hevoset oli kuormitettu. Silloin hän virkkoi:

"En oikein tiedä, mitä teille teemme, mutta luulen, että minun täytyy sitoa teidät."

"Mitä te tarkoitatte?"

"Aion sitoa teidät ja panna kapulan suuhunne, jottette voisi huutaa."

"Ah, uskaltakaapas!" huudahti Helene uhmaavasti. "Seison tässä alallani, kunnes olette menneet tiehenne, enkä minä huuda. Sen lupaan." Hän katsahti rukoilevasti vartijaan, jolloin tämä painoi päänsä alas, niin että hänen kasvoistaan näkyi vain pilkahdus, minkä jälkeen mies alkoi poistua takaperin.

"Olkoon menneeksi. Älkää yrittäkökään, sillä minä piilottaudun tuonne pensaistoon ampumamatkan päähän teistä, kunnes nuo toiset ovat ehtineet poistua."

Hän juoksi toisten ratsastajien luokse, hypähti nopeasti satulaan ja pian he olivat kadonneet tienmutkan taakse. Helene kuuli enää vain piiskanläjähdykset.

Miehet olivat jo olleet kauan näkymättömissä, ennenkuin Helene liikahti, vaikka hän tiesikin, ettei kukaan heistä ollut jäänyt tienmutkaan. Hän seisoi liikkumattomana paikallaan katse jännittyneenä sillä samalla hetkellä, jolloin miehet panivat hevosensa laukkaan, hän kuuli katkelman keskeytyneestä lauseesta. Se oli yksi ainoa sana, joka oli lausuttu liikutetulla äänellä ja jonka hän kuuli hevosten kavionkopseen keskeltä -- hänen oma nimensä -- "Helene" --, ja tämä sana sai aikaan, ettei hän ryhtynyt hälyyttämään, vaan alkoi sen sijaan pala palalta muistella tämän omituisen seikkailun yksityiskohtia. "Ei, ei... se on mahdotonta... ja sittenkin se voi olla mahdollista", hän huudahti. "Ah, voisiko se olla mahdollista?"

Hän aikoi huutaa apua, mutta malttoi jälleen mielensä. Hän astui pari askelta telttoihin päin, pysähtyi jälleen, ja vielä monta minuuttia sen jälkeen kuin hevosten kavioitten kopse oli lakannut kuulumasta, hän seisoi alallaan epätietoisena mitä tekisi. Mikä tarkoitus oli tällä varkaudella, joka uhmasi lakia, hänen enonsa määräyksiä ja Mac Namaraa? Nämä miehet olivatkin siis vain tavallisia varkaita, rikollisia ja roistoja, jotka ansaitsivat rangaistuksensa, ja silti hänen täytyi muistella erästä toista vieläkin pimeämpää yötä, jolloin hän itse oli nyyhkyttänyt ja vavissut takaa-ajajiaan ja jolloin kaksi miestä oli suojannut häntä omilla ruumiillaan.

Hän kääntyi ja juoksi teltalle päin sekä syöksyi oviaukosta sisälle. Tuossa paikassa olivat kaikki miehet jalkeilla nähdessään hänen kalpeat kasvonsa, säkenöivät silmänsä ja epäjärjestyksessä olevat hiuksensa.

"Kaivosvarkaita!" hän läähätti. "Pian! Paarit! Yövartija on haavoittunut!"

Ilmoille kajahti moniääninen meteli ja miehet ryntäsivät hänen ohitseen. Päivävuorolaisia juoksi paikalle kaikilta suunnilta.

"Missä? Ketkä? Minne ne ovat menneet?"

Mac Namara ilmaantui nyt heidän joukkoonsa, kiivaana ja käskevänä. Hän näkyi heti oivaltavan tilanteen vaatimatta Heleneltä minkäänlaisia selityksiä.

"Kuulkaas nyt! Lähdemme heitä tavoittamaan. Tuokaa hevoset! Pian!"

Hän istui satulassa jo melkein ennenkuin oli ehtinyt lauseensa lopettaa. Hän kohotti pitkän käsivartensa ja viittasi sillä vuoristoon päin.

"Jakautukaa viisimiehisiin ryhmiin ja tutkikaa vuoret. Joku rientäköön Discoveryyn ja pyytäköön puhelimitse tänne Vorheesiä ja poliisiosastoa."

Kun he tekivät lähtöä, huusi Helene:

"Seis! Ei sille suunnalle! He ratsastivat rotkoon päin. Niitä oli kolme neekeriä."

Hän viittasi alas laaksoon kohti eteläistä taivaanrannan heikkoa kajastusta, ja ratsujoukko katosi pimeään.

XII.

WHEATON SAADAAN LAIVAAN.

Mainitut kolme neekeriä suuntasivat kulkunsa joen vartta ylöspäin, ohi toisten leirien, kohdalle, jossa joki haaraantui. Täältä he kääntyivät oikealle ja ajoivat vähän käytettyä tietä, kunnes saapuivat pienen sivuojan lähteelle. He olivat koettaneet niin pian kuin mahdollista löytää yksinäisiä polkuja, jotteivät herättäisi huomiota. Ennenkuin poikkesivat laaksosta vuorille, he antoivat huonottavien hevostensa hengähtää ja pesivät sillaikaa kasvonsa puhtaiksi. He teroittivat kuuloaan saadakseen selville, ajettiinko heitä takaa, mutta kun hetki toisensa perästä kului eikä mitään tapahtunut, alkoivat he tuntea itsensä rauhallisemmiksi ja rupesivat hiljaa keskustelemaan. Aamun sarastaessa he ratsastivat sammalpeitteisen kukkulan yli ja pysähtyivät jälleen, sillä täällä Simms erkani heistä ja lähti etelään päin. Jäljelle jääneet toverukset siirsivät taakat varahevosten selkään ja jatkoivat matkaansa itää kohden pitkin autioita vuorenharjanteita.

"Näyttää siltä, että selviydymme leikistä verraten huokealla", sanoi Dextry silmäten taakseen. "Jos niin käy, olen halukas jatkamaan tätä hommaa. Lyön vetoa, että saamme lukea pöyristyttäviä uutisia huomispäivän sanomalehdistä."

"Minä ihmettelen, mitä tekemistä Helenellä oli siellä", virkkoi Glenister äkisti ja asiaankuulumattomasti. Häntä oli tämä kohtaaminen järkyttänyt enemmän kuin koko suuri yritys, ja hänen ajatuksensa, joitten olisi pitänyt askarrella pakosuunnitelmissa, kykenivät tajuamaan vain Helenen kuvan. -- "Ajatteles, jospa hän saa selville, kuka se musta roisto oli, joka uhkasi häntä kiväärillään!" Hän oli vallan masentunut moista ajatellessaan.

"Kuule, Dex, minä aion naida sen tytön."

"En tiedä, kuinka sen laita on. Parasta on kuitenkin pitää silmällä Mac Namaraa."

"Mitä sanot?" Nuori mies pysähtyi ja tuijotti toveriinsa. "Sano suoraan, mitä ajattelet."

"Anna mennä. Älä pysähdy. En ole sokea. Osaan laskea yhteen minäkin."

"Näitä kahta sinä et koskaan laske yhteen. Mokomaakin lörpötystä. Mies on konna. Minä en salli hänen saada tyttöä. Se on sitäpaitsi mahdotontakin. Helene huomaa pian, mitä hän on miehiään. Minä rakastan häntä niin voimakkaasti, että... ei, tunteeni ovat liian syvät niitä tulkita." Hän teki kaunopuheisen liikkeen kädellään "Sinä et käsitä sellaista."

"Hm! Ehken käsitä", mutisi Dextry, mutta hänen silmissään oli ilme, josta kuvastui menneitten aikojen muisto.

"Hän on ehkä konna", jatkoi vanhus hetken kuluttua. "Olen kanssasi yhtä mieltä siitä seikasta, mutta pulska hän on, se lempo, ja jos ryhtiä katselemme, olet sinä hänen rinnallaan kuin kivenhakkaaja. Rohkea hän on myöskin. Nämä kolme ominaisuutta ovat valtteja, joiden avulla voi viedä kotiin minkä naisen tahansa, punaisen, valkoisen tai keltaisen."

"Uskaltakoonpahan vain", murisi Glenister ja rypisti kulmakarvojaan, jolloin hänen piirteensä kovenivat.

Varhain aamulla he ratsastivat alas kunnaita, joilta pääsee Nomen leveään laaksoon, ja saapuivat vihdoin jyrkälle jokitörmälle, jonne olivat piilottaneet huuhtelukojeet. Ne haettiin nyt esille, ja miehet ryhtyivät huuhtomaan säkkien sisällystä. Sato oli suurenmoinen, ja toverukset työskentelivät silmät kuumeesta kiiluen ja kädet vapisten. Kulta oli karkeajyväistä, ja monet kimpaleet olivat liian suuria mahtuakseen seulan reijistä.

Hetkeä myöhemmin toverukset ratsastivat eri tahoilta kaupunkiin keskelle kiihtynyttä joukkoa, joka varhain aamulla oli saanut kuulla kaivosryöstöstä. Kaukana selällä oli "Roanoke", jonka piipuista tuprusi sakea musta savu. Hinaajalaiva tuli juuri rantaan viimeiseltä saattomatkaltaan.

Glenister ohjasi lokaisen hevosensa rannalle ja kysyi jotakin rannalla vetelehtiviltä jätkiltä.

"Ei, on myöhäistä ehtiä laivaan -- viimeinen hinaaja pääsee juuri rantaan", vastattiin hänelle. "Jos haluatte matkustaa ulkomaille, saatte odottaa seuraavaa laivaa. Viikon perästä -- kas niin, nyt se puhaltaa lähtömerkin!"

Valkoinen suihku sekaantui mustaan savuun, ja hetkeä myöhemmin kuului matalaääninen, pitkäveteinen vihellys. Glenister puri huuliaan.

"Pian!" hän huusi merimiehille. "Minä haluan saada käytettäväkseni tienoon nopeakulkuisimman veneen ja siihen väkevimmät soutajat. Palaan viiden minuutin perästä tänne. Sata dollaria, jos saavutamme laivan."

Hän kannusti hevostaan ja ajoi kuin vihuri pitkin lokaisia katuja. Bill Wheaton makasi ja kuorsasi kaikessa rauhassa, kun muuan mies, tukka hirveässä epäjärjestyksessä, äkkiä tempaisi hänet jalkeille, ravisteli hänet hereille ja melkein pukikin hänet sanellen hänelle samalla tuhottoman paljon kaikenlaatuisia ohjeita. Asianajajalla ei ollut aikaa eikä tilaisuutta tehdä vastaväitteitä, sillä Glenister sieppasi matkalaukun, tunki siihen kasan asiakirjoja pöydältä ja sanoi: "Kiiruhtakaa toki, mies! Isä Jumala, oletteko tainnoksissa? Herätkää jo! Vene on lähtökunnossa!"

Unta silmistään hieroen Wheaton laahautui kadulle ja edelleen rannalle, jonne oli kokoontunut paljon väkeä katselemaan pian alkavaa kilpailua. He lyykähtivät veneeseen, jonka avuliaat kädet sitten vetivät loivalta rannalta syvemmälle. Pari voimakasta aironvetoa ja vene oli ulkona rannasta.

"Toivottavasti en unohtanut mitään", huohotti Wheaton vetäessään takkia ylleen. "Tein eilen matkavalmistukset, mutta kun en tavannut teitä, arvelin, ettei koko matkasta tulisi mitään."

Glenister riisui takkinsa ja istuutui kasvot keulaan päin ja työnsi voimiensa mukaan airoja, jolloin hänen painonsa auttoi veneen kulkua huomattavasti. Hän hoputti soutajia alinomaan, kunnes hiki pursusi näiden vaatteiden lävitse ja lihakset näkyivät raudanlujiksi ja liitettyinä ihoon takeltuneitten hihojen alta. He olivat kulkeneet noin puoli matkaa, kun Wheaton äkkiä huudahti ja Glenister sadatellen taukosi soutamasta. "Roanoke" oli alkanut hitaasti liikkua eteenpäin.

Soutajat laskivat aironsa, mutta Glenister kehoitti heitä jatkamaan ja tempaisi käteensä veneha'an, kiinnitti sen kärkeen takkinsa ja alkoi heiluttaa sitä kaikin voimin soutajien ponnistellessa kaksinkertaisin innoin. Monta minuuttia aherrettiin levottomassa jännityksessä ja tarkkailtiin laivan mustaa runkoa, joka hetki hetkeltä liikkui nopeammin, ja juuri kun he aikovat heretä ponnisteluista, tuprahti pihisti pieni höyrypallo ilmaan ja seuraavassa sekunnissa kuului lyhyt puhallus merkiksi, että heidät oli huomattu. Glenister pyyhki hikeä otsaltaan ja katsahti säteilevin silmin Wheatoniin.

Neljännestuntia myöhemmin, kun vene kellui laivan rautaisella kupeella, hän pani poronnahkaisen pussin asianajajan kouraan.

"Kas tässä vähän rahaa, jolla voitte taistelun voittaa, Bill. En tiedä paljonko siinä on, mutta luulen sen riittävän. Jumala kanssanne! Tulkaa pian takaisin!"

Joku laivamiehistä viskasi heille köyden, jota pitkin Wheaton kapusi laivaan.

"Tärkeätä!" huusi nuori mies laivan kapteenille. -- "Hallituksen asioissa."

Konehuoneesta alkoi kuulua heikkoa jytinää, potkurit alkoivat suomia vettä ja tuo kookas laiva liukui ohi.

XIII.

HELENE TAPAA GLENISTERIN.

Kun Glenister hitaasti asteli pitkin rantaa, huusi Helene Chester hänelle laiturilta ja teki hänelle tilaa vierelleen. Hänen ei ollut milloinkaan ennen tarvinnut kutsua nuorta miestä luokseen, ja yhtä tavatonta oli se hämminki tai ruumiillinen väsymys, joka pani nuoren miehen helpotuksesta huokaisten heittäytymään lämpöiselle hiekalle. Helene huomasi, että Glenisterin katseesta oli kadonnut tavanomainen rohkeus.

"Katselin teidän huimaa menoanne", hän sanoi. "Se oli hyvin jännittävää, ja minä hurrasin teille."

Glenister hymyili heikosti.

"Mikä pani teidät jatkamaan takaa-ajoa, vaikka laiva oli jo lähtenyt liikkeelle? Minä olisin luopunut yrityksestä ja... ruvennut itkemään."

"Minä en heitä koskaan kesken aikeitani", vastasi Glenister.

"Eikö teidän ole koskaan täytynyt? Mutta te olettekin mies. Naisen täytyy luopua paljosta."

Hän odotti, että hänen seuralaisensa jatkaisi keskustelua ja sanoisi, ettei hän aikonut milloinkaan luopua hänestä -- sellainen olisi sopinut hänen entiseen ylimielisyyteensä -- mutta nuori mies ei virkkanut mitään. Helene oli varma siitä, että hän piti Glenisteristä yhtä paljon tuollaisena kuin jos hän olisi syytänyt hänelle rakkaudentunnustuksia. Glenisterille itselleen oli virkistävää yön vaivojen jälkeen saada levätä hänen läheisyydessään ja tuntea sen rauhoittavaa vaikutusta. Helene huomasi, että Glenister silitti salaa hänen hameensa lievettä.

Jospa hän vain voisi karkoittaa mielestään laivalla tapahtuneen solvauksen muiston! "Mutta hän koettaa parhaansa mukaan hyvittää sitä", tuumi hän. "On tietysti selvä asia, ettei kukaan nainen voi välittää kestään, joka on menetellyt sillä tavalla." Samalla häntä puistatti, kun hän ajatteli, kuinka Glenister oli heittäytynyt hänen takiansa vaaraan, ettei hänen olisi onnistunut ilman nuoren miehen rohkeaa ja pelotonta väliintuloa pelastua ruton saastuttamasta laivasta eikä suorittaa tehtäväänsä. Hän oli suuressa kiitollisuuden velassa tälle miehelle.

"Oletteko kuullut, kuinka kävi sille kunnon laivalle, 'Ohiolle'?" hän kysyi.

"En. Minulla ei ole ollut aikaa tiedustella. Sen vain tiedän, että terveyspoliisi pani sen karanteeniin, kun se saapui tänne."

"Se lähetettiin Egg Islantiin kaikkine matkustajineen. Se on ollut siellä yli kuukauden ja saanee jäädä sinne koko kesäksi."

"Mikä pettymys niille kurjille, jotka olivat laivassa!"

"Niin, ja ellette te olisi auttanut minua, olisin minä niiden joukossa", huomautti Helene.

"Minä en tehnyt paljoakaan. Tappeleminen ei ole suurikaan taito. Se ei ole puoleksikaan niin vaikeaa kuin luopua laillisesta omaisuudestaan ja olla toimetonna sill'aikaa kuin..."

"Teittekö sen siksi että pyysin... siksi että minä pyysin teitä luopumaan entisistä tavoistanne?"

"Tein. Se ei ollut helppoa, mutta..."

"Ah, kiitän teitä. Tiedän, että kaikki on tehty mitä parhaimmin aikein. Arthur-eno ei milloinkaan suostuisi vääryyteen, herra Mac Namara on myöskin rehellinen mies."

Glenister aikoi vastata, mutta muutti samassa mieltä. Hän ei mielinyt sanoa Helenelle, mitä hän arveli asiasta. Nuori nainen uskoi sukulaisiinsa ja tämän ystäviin -- eikä hänen sopinut puhua Mac Namarasta. Pelin säännöt sulkivat hänen huulensa.

Helene ajatteli vielä kertaalleen. "Ah, ellette olisi menetellyt niin kuin menettelitte!" Hän olisi mielellään auttanut nuorta miestä kuten tämäkin oli auttanut häntä, mutta mitä hän voisi tehdä? Laki oli jotakin niin monimutkaista, sekoittavaa ja käsittämätöntä. "Olin viime yön Midaksessa ja ratsastin varhain tänä aamuna kaupunkiin takaisin", hän sanoi. "Se oli aika rohkea teko vai kuinka?"

"Mikä?"

"Ettekö ole kuullut uutista?"

"En", vastasi toinen varmasti. "Olen vastikään noussut jalkeille."

"Kaivoksessanne on käynyt varkaita. Kolme miestä yllätti vartijan ja tyhjensi huuhtelukourut."