Part 13

Kun Glenister kotimatkallaan katsoi kelloa, huomasi hän, että hänellä oli enää vain tunti aikaa tehdä päätös. Vaisto kehoitti häntä yhtymään tovereihinsa ja tekemään välit selviksi niiden miesten kansa, jotka olivat tehneet hänelle niin veristä vääryyttä, sillä sikäläisen käsityksen mukaan nämä olivat menetelleet kuin tavalliset rosvot, jotka omien kolttosiensa vuoksi olivat ansainneet kuoleman. Mutta hän ei sittenkään voinut hyväksyä sellaista menettelyä. Jospa hänen toverinsa tyytyisivätkin vain merkitsemään kantansa -- mutta hän tiesi, etteivät he pysähtyisi siihen. Väkijoukon verenhimo on helposti herätetty, mutta vaikeasti taltutettu. Mac Namara asettuisi vastarintaan, samoin Vorhees ja piirikomissaari, ja seurauksena olisi verilöyly, kapina ja yleinen sekasorto. Paikalle kutsuttaisiin sotaväki, tienoo julistettaisiin piiritystilaan ja kadut tulisivat sala-ammunnan näyttämöiksi. Vigilantit ajaisivat sotajoukon pakoon, siitä ei epäilystäkään, sillä jokaikinen tienoon kansalainen kiiruhtaisi heidän avukseen eikä sellaisia miehiä voitu enää pysähdyttää. Tuomari kaatuisi muiden muassa -- entä mitä tapahtuisi Helenelle?

Hän otti naulasta winchester-kiväärinsä, puhdisti ja rasvasi sen sekä pani ylleen patruunavyön. Hänen sisässään kävi yhä taistelu, velvollisuudentunto kehoitti häntä liittymään tovereihin, omatunto vaati toista. Helene kuului hänen vihollisiinsa, hän päätteli -- hän oli vehkeillyt heidän kanssaan ja kavaltanut hänet ja oli lupautunut sille ainoalle miehelle, jota hän vihasi niinkuin vain vihata voi. Miksi hän ajatteli Heleneä tällä hetkellä? Kuusi kuukautta sitten hän olisi kateellisena himoinnut oikeutta päästä johtamaan näitä vigilantteja -- mitä merkitsi se muutos, joka sen jälkeen oli tapahtunut hänessä? Se ei ollut heikkoutta eikä varovaisuutta. Ei! Mutta vaikka käsittämätön, oli se silti selvästi havaittavissa, kuten hänen toverinsa olivat hetki sitten huomauttaneet.

Hän hiipi pimeään yöhön. Tehkööt mitä halusivat toisella taholla, mutta kukaan ei saisi astua jalallaan Helenen kynnyksen yli. Hän näki valoa Helenen arkihuoneesta, ja huomatessaan, ettei rullakaihtimia ollut laskettu alas, hiipi hän lähemmäs. Hän kurkisti sisään ja näki Helenen ja Struven juttelevan keskenään, minkä vuoksi hän vetäytyi suojaan ja pysyi piilossa vielä senkin jälkeen kun asianajaja oli poistunut, koska tanssiaisvieraita par'aikaa saapui hotellista ja kulki vallan hänen lähitseen. Kun viimeinen joukko rupattelevia vieraita oli kadonnut, astui hän jälleen esiin, nousi portaat ja koputti ovelle. Helenen avattua oven hän astui sisälle ja sulki oven perässään.

XXIV.

YÖLLINEN KOHTAUS.

Helene Chesterin järjestämättömät hiukset valuivat vuolaina aaltoilevina kiharoina hänen kaulalleen ja olkapäilleen ja hänen rintansa kohoili voimakkaasti. Hän astui askelen taaksepäin seinää vasten, hänen ihmeelliset, syvän harmaat silmänsä olivat selkoselällään ja avuttomat ja häveliäisyyden puna kiisteli pelonsekaisen kalpeuden kanssa hänen poskillaan.

Glenisteriä viilsi kuin puukolla. Tämä tyttö oli hänen katkerimpien vihollistensa joukkoa -- ei ollut minkäänlaista toivoa saada häntä omakseen. Hän unohti hetkeksi, että Helene oli petollinen ja juonitteleva, mutta kun hän sen taas pian muisti, puhui hän niin karskisti kuin vain oli mahdollista ja ilmoitti asiansa. Silloin juuri vanha tuomari ilmestyi portaille; hirveä pelko oli tehnyt hänet mykäksi. Oli ilmeistä, että hänen hermonsa, jotka olivat kuluneitten viikkojen tapahtumien johdosta äärimmilleen herkistyneet, nyt vallan pettivät. Ei ole mikään miellyttävä näky, kun silmien eteen pelkäävä ihmissielu avoimesti paljastuu, ja siksipä Glenisterkin painoi katseensa alas ja kääntyi jälleen puhuttelemaan nuorta naista.

"Älkää ottako mitään mukaanne. Pukeutukaa vain ja tulkaa kanssani."

Portailla kyyröttävä surkea olento änkytti nyt kysymyksen:

"Mikä tarkoitus on tuollaisella solvaavalla kehoituksella?"

"Nomen asukkaat ovat kapinaan valmiita, ja minä olen tullut pelastamaan teitä. Älkää viivytelkö turhilla kysymyksillä", hän lisäsi kärsimättömästi.

"Onko tämä -- eräänlainen ovela temppu saada minut valtaanne?"

"Arthur-eno!" huudahti Helene kiivaasti. Hänen katseensa kohtasi Glenisterin katseen rukoillen, ettei tämä piittaisi vanhuksen sanoista.

"En voi käsittää mokomaa hävyttömyyttä. He ovat hulluja", vaikeroi tuomari. "Rientäkää vankihuoneelle, herra Glenister, ja sanokaa Vorheesille, että hän lähettäisi tänne vartioston minun suojakseni. Helene, ota puhelu päävahtiin ja hälyytä se liikkeelle. Sano, että sotaväki marssikoon tänne heti."

"Seis!" sanoi Glenister. "Se ei hyödytä -- johdot on katkaistu enkä minä aio ilmoittaa asiasta Vorheesille -- pitäköön itsestään huolen. Olen tullut tänne auttamaan teitä, ja jos mielitte pelastua pälkähästä, on parasta lopettaa jutustelut ja kiiruhtaa."

"En tiedä mitä tekisin", voihki Stillman kahden vaiheella. "Ettehän halua vahingoittaa vanhaa miestä? Odottakaa! Olen hetken perästä alhaalla."

"Pysähdy, Arthur-eno! Sinä et saa karata tiehesi." -- Helenen ääni oli päättäväinen ja käskevä. -- "Sitähän et tahtone tehdä, ethän? Tämä on meidän talomme. Sinä edustat lakia ja hallituksen arvoa. Sinä et saa pelästyä rosvo- ja murhaajajoukkoa. Sinun on jäätävä tänne ja otettava heidät avoimesti vastaan."

"Hyvä Jumala!" huudahti Glenister. "Tämä on sulaa hulluutta. Nämä miehet eivät ole rosvoja eivätkä murhaajia, vaan Nomen parhaita asukkaita. Te ette tajua oikein selvästi, että me olemme nyt Alaskassa ja että he ovat vannoneet lopettavansa Mac Namaran koko joukon. Tulkaa mukaani."

"Me kiitämme teitä hyvistä aikeistanne", vastasi Helene, "mutta meillä ei ole mitään syytä paeta. Me varustaudumme ottamaan vastaan ne kurjat raukat. Teidän on parasta lähteä, jotteivät löydä teitä täältä."

Hän nousi portaille, tarttui tuomaria käsivarresta ja talutti hänet pois. Hän oli äkkiä ja arkailematta päässyt tilanteen herraksi, ja molemmat miehet huomasivat mahdottomaksi edes yrittää muuttaa hänen päätöstään. Päästyään portaitten yläpäähän hän kääntyi ja katsahti alas.

"Olemme kaikissa tapauksissa teille kiitolliset näkemästänne vaivasta. Hyvää yötä."

"Minä en aio lähteä", vastasi Glenister. "Jos te jäätte tänne, jään minäkin."

Hän käväisi alakerroksen huoneissa ja sulki ovet ja ikkunat. Puolustusta silmällä pitäen talo oli mahdoton, ja hän huomasi, että oli välttämätöntä sijoittautua yläkerrokseen. Hän huusi ylös Helenelle:

"Saanko tulla?"

"Saatte", hänelle vastattiin.

Glenister kiiruhti yläkerrokseen ja näki Stillmanin istuvan vuoteen reunalla, puolipukeissa ja kokoon kyyristyneenä. Helene oli lopettamaisillaan pukeutumisensa.

"Ettekö sittenkin tahtoisi seurata minua? Se on meidän viimeinen mahdollisuutemme." -- Helene ravisti eittävästi päätänsä. -- "No, sammuttakaa sitten valot. Minä asetun katuikkunaan, ja koska silmäni ovat pimeään tottuneet, huomaan tulijat ehkä ennen kuin he ehtivät portille."

Helene teki käskyn mukaan ja asettui sitten hänen vierelleen ikkunan ääreen. Tuomari istui yhä vuoteen reunalla. Hänen raskas hengityksensä oli ainoa ääni, joka kuului huoneessa. Molemmat nuoret istuivat niin lähekkäin toisiaan, että nuoresta tytöstä hohtava suloinen tuoksu herätti Glenisterissä melkein kuvaamattoman kaipuun. Hän unohti vielä kerran tytön petoksen, unohti että hän oli toisen, unohti kaiken paitsi että hän rakasti puhtaasti ja rehellisesti; se rakkaus tuntui sanomattomalta tuskalta. Tytön olkapää kosketti hänen käsivarttaan ja hän kuuli hänen pukunsa heikosti kahahtavan hengityksen mukaan. Joku kulki kadulla talon ohi ja Helene laski pelästyneenä kätensä hänen käsivarrelleen. Se oli hyvin kylmä, hyvin pieni ja hyvin pehmeä, mutta Glenister ei pienimmälläkään eleellä yrittänyt tarttua siihen. Minuutit laahautuivat hitaasti eteenpäin, ne tuntuivat loppumattomilta ja niissä oli ääretöntä jännitystä. Silloin tällöin Helene kumartui häneen päin, ja nuori mies kumartui niinikään kuullakseen hänen kuiskauksiaan. Sellaisina hetkinä Helenen hengitys sipaisi hänen poskiaan, ja hän puri hampaat tiukasti yhteen. Ulkoa pimeästä kuului susikoiran tuskainen ulvonta ja sitten toisten koirien ääniä. Pitkä odotusaika lisäsi tuomarin levottomuutta, kunnes hänen hampaansa kalisivat kuin kastanjetit. Tuon tuostakin hän voihkaisi ääneen.

Molemmat ikkunavartijat olivat kadottaneet käsityksen ajasta, kunnes heidän jännittyneet katseensa keksivät joukon tummia varjoja, jotka erottuivat yön pimeästä.

"Tuolla ne saapuvat", kuiskasi Glenister ja työnsi tytön loitommas ikkunasta, mutta tämä ei suostunutkaan, vaan palasi entiselle paikalleen.

Kun ensimmäiset olennot saapuivat portin edustalle, kumartui Roy ikkunasta ulos ja sanoi äänellä, joka terävänä, selvänä ja odottamattomana viilsi yön hiljaisuutta:

"Seis! Älkää tulko aitauksen sisäpuolelle!"

Syntyi pari sekuntia kestävä hämminki, ja ennenkuin miehet ehtivät vastata tai tehdä mitään, jatkoi Glenister:

"Roy Glenister puhuu. Minä kehoitin teitä olemaan hätyyttämättä tätä taloa ja minä varoitan teitä vielä kerran. Olemme valmiit ottamaan teidät vastaan."

Joukon johtaja sanoi:

"Sinä olet petturi, Glenister."

Glenister hätkähti.

"Ehkä olen. Mutta te petitte minut ensin, ja petturi tai ei, mutta ette sittenkään astu jalallanne tähän taloon."

Nämä sanat synnyttivät mutinaa joukossa, ja joku miehistä virkkoi:

"Neiti Chester olkoon rauhassa. Tuomarille meillä on asiaa. Emme me häntä hirtä, jos hän vain pukeutuu siihen asuun, jonka olemme häntä varten tuoneet muassamme. Ei hänen tarvitse pelätä. Terva tekee hyvää iholle."

"Oi, laupias taivas!" voihkaisi tuomari Stillman.

Äkkiä tuli joku juosten lankkukäytävää pitkin ja lähestyi miesjoukkoa.

"Mac Namara on päässyt livistämään, Voorhees ja kaikki muut niinikään", hän läähätti, -- syntyi hetken hiljaisuus, sitten joukon johtaja sanoi miehilleen:

"Hajaantukaa ja hyökätkää taloon!" Ja ylös ikkunaan hän huusi: "Tämä on sinun työtäsi, sinä kirottu tuuliviiri."

Miehet hajaantuivat oikealle ja vasemmalle, kiipesivät aitauksen yli ja juoksivat sikinsokin pitkin seinän kuvetta. Glenister tarttui winchester-kivääriinsä, ja hikeä pusertui hänen otsastaan. Hän oli vielä kahden vaiheella, voisiko hän todella ryhtyä tähän tekoon, voisiko hän ampua noita miehiä.

Tällöin Helene astui hänen eteensä, kumartui puoliksi ulos ikkunasta ja huusi selvällä ja lujalla äänellä:

"Odottakaa! Odottakaa silmänräpäys! Minulla on teille jotakin sanottavaa. Herra Glenister ei ole teitä pettänyt. Hän ei ole varoittanut toisia. He luulivat, että te aiotte vallata kaivokset ja ratsastivat sinne ennen puoliyötä. Minä puhun totta, vakuutan sen kunniasanallani. Monta tuntia sitten he jo lähtivät."

Alhaalta kuului hämmentynyttä mutinaa, kunnes joku alkoi jälleen puhua. Roy ja Helene tunsivat Dextryn äänen.

"Pojat, olemme väärillä jäljillä. Tuota väkeä emme tavoittele -- Mac Namaran me tahdomme vangiksemme. Tuo vanha kaljupää ei uskalla tehdä muuta kuin mitä toiset käskevät hänen tehdä, enkä minä halua olla mukana tässä sydänyöjutussa, jossa kaksikymmentä on yhtä vastaan. Minä lähden kotiin."

Taas kuiskuteltiin ja sitten ensimmäinen puhuja kysyi tuomari Stillmania. Vanhus horjui ikkunan ääreen, täydelleen pelon lamauttamana. Nuori tyttö oli iloinen, ettei häntä voitu alhaalta nähdä.

"Me emme tee teille mitään tällä kerralla, mutta te olette mennyt riittävän pitkälle tekin. Saatte vielä tilaisuuden hyvittää kaikki mitä olette rikkonut, mutta ellette sitä tee, hirtämme teidät lyhtypatsaaseen. Ottakaa tämä varoitukseksi."

"Mi-nä te-en ve-el-volli-isu-uute-eni", sopersi tuomari. Miehet katosivat pimeään, Glenister sulki ikkunan, laski alasi ruilauutimen ja sytytti lampun. Hän tiesi hyvin, että oli riippunut hiuskarvan varassa, ettei onnettomuutta ollut sattunut. Jos hän olisi ampunut näitä miehiä, olisi siitä kiihtynyt taistelu, joka olisi pyyhkäissyt mennessään kaikki tuomioistuimen jäsenet ja hänet itsensäkin. Hän olisi kaatunut väärän lipun alla. Hänen maineensa oli ehkä jo nyt mennyttä -- hän ei ollut siitä varma. Lievimmässä tapauksessa hän ei voisi enää luottaa heidän apuunsa, siihen ainoaan apuun, jota napaseutu miehelle saattoi tarjota. Tästä lähin hän olisi luopio, paarias, jota kumpikin riitapuoli vihasi yhtä voimakkaasti. Häntä ei haluttanut katsoa tuomariin ja hän käänsi selkänsä, kun tämä ojensi kätensä häntä kiittääkseen. Hänen työnsä oli tehty ja hän kaipasi pois. Helene saattoi häntä alas, ja kun nuori mies avasi oven, laski, hän kätensä tämän käsivarrelle.

"Sanat ilmaisevat tuiki vähän", hän sanoi, "enkä minä voi koskaan korvata teille kaikkea sitä mitä olette meille tänään tehnyt."

"Meille!" huudahti Glenister murtuneella äänellä. "Luuletteko, että minä uhrasin kunniani, petin toverini, tuhosin viimeisen toivoni ja panin itseni pannaan 'meidän' takia? Tänään vaivasin teitä viimeisen kerran. Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Mitä tahansa muuta olettekin tehnyt, olette ainakin opettanut minulle läksyn, ja minä kiitän teitä siitä. Olen lopultakin löytänyt itseni. En ole enää eskimo -- minä olen mies!"

"Olette aina ollut", vastasi Helene. "En ymmärrä paljoakaan tätä juttua, ja minusta tuntuu, ettei kukaan halua antaa minulle minkäänlaisia selityksiä. Olen hyvin typerä, mutta ettekö te haluaisi tulla huomenna sanomaan minulle, mitä tämä kaikki oikeastaan on?"

"En", sanoi Glenister tylysti. "Te ette ole minun heimoani. Mac Namara ja ne jotka ovat häneen liittyneet eivät ole ystäviäni enkä minä heidän."

Hän oli jo puolitiessä portaita alas, kun Helene virkkoi ystävällisesti:

"Hyvää yötä ja Jumala siunatkoon teitä -- ystäväni!" Nuori tyttö palasi tuomarin luo, joka oli surkuteltavassa tilassa, ja Helene sai kauan häntä tyynnytellä kuin pikku lasta. Hän kyseli niistä asioista, jotka olivat hänen sydäntään lähinnä ja joita tämän yön tapahtumat olivat hieman paljastaneet, mutta hänen enonsa tuohtui heti kun hän mainitsikin kaivoksista. Hän istui enonsa vuoteen laidalla, kunnes tämä nukkui. Hän pohti, mistä saisi selvyyttä niihin viittailuihin, joita hän oli kuullut, kunnes hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat yhtä väsyksissä. Kuluneen päivän ja yön tapahtumat olivat riuduttaneet hänen voimiaan, niin että hän hädin tuskin jaksoi laahautua vuoteeseen. Siinä hän heittelehti kauan aikaa, sillä hän oli liian uupunut saadakseen heti unta. Hän havahtui lopulta hermostuneeseen nytkähdykseen ennenkuin unohti koko maailman. Hän muisti tällöin jotakin -- hänestä tuntui, että joku sanoi hänelle sen ääneen: "Koko Alaskan kaunein nainen... mutta Glenister pakeni matkoihinsa."

XXV.

TOTUUS ALKAA PALJASTUA.

Helene heräsi seuraavana aamuna vasta lähemmä kello kahtatoista ja sai tällöin tietää, että Mac Namara oli saapunut ratsastaen kaupunkiin ja syönyt aamiaista tuomarin kanssa. Hän oli heti kysynyt Heleneä, mutta kuultuaan edellisen yön seikkailut hän ei sallinut tyttöä unesta herätettävän. Aamiaisen jälkeen olivat hän ja tuomari lähteneet yhdessä ulos.

Vaikka Helenen järki hyväksyikin sen päätöksen, jonka hän edellisenä iltana oli jo puolittain tehnyt, tunsi hän nyt merkillistä vastenmielisyyttä tavata Mac Namaraa. Hän ei tosin tiennyt mitään pahaa tästä miehestä, paitsi sen, mikä sisältyi niihin syytöksiin, joita eräät äärimmilleen katkeroituneet miehet olivat hänestä lausuneet, ja hän tiesi lisäksi, että jokainen voimakas ja hyökkäävä luonne saa helposti vihamiehiä. Siitä huolimatta hän tunsi sisässään taistelun, jommoista hän ei ollut aavistanut. Tämä mies, joka niin itsetietoisesti uskoi että hänestä tulisi hänen vaimonsa, ei vallinnut hänen sisäistä vakaumustaan.

Hän oli viime aikoina ratsastellut usein ja tehnyt pitkiä yksinäisiä matkoja välkkyvää merenrantaa pitkin tai vuorijonojen välissä luikerteleviin laaksoihin, joissa äkkijyrkänteiltä putoavan veden kohina hyväili hänen korviaan tai lapion välähdys kiihoitti hänen katsettaan. Tänä aamuna hänen hevosensa ontui, minkä vuoksi hän päätti lähteä kävelylle. Alkuaikoina hän oli katsellut hieman arastellen siellä tapaamiaan karkeatekoisia miehiä, kunnes hän tutustui heidän teeskentelemättömään kohteliaisuuteensa ja kunnioittavaan esiintymistapaansa. Monet noista siivoamattoman näköisistä miehistä olivat oppinutta väkeä. Häntä huvitti sen vuoksi antaa noiden miesten puhella hänelle suorasukaisen vapaasti, kuten tässä laajoihin mittoihin valetussa uudessa maassa oli totuttu tekemään. Erämaa kasvattaa ritarillisuutta, joka on sille ominaista.

Minkäänlaista vaaraa ei siis ollut siltä taholta pelättävissä, mutta häntä oli varoitettu hulluista koirista, joita harhaili ympäri kaupunkia, ja selitetty, että kesäkuuma kiihoittaa ankarasti näitä takkukarvaisia, yrmeitä otuksia. Tämä maa on kyllä ennen kaikkea koirien maata ja talvisin koira saakin raataa, reutoa ja nähdä nälkää, mutta suvet se saa olla joutilaana, tapella, vetelehtiä ja tulla vesikauhuiseksi.

Helene käveli kauas ja poikkesi paluumatkalla eräälle tuntemattomalle tielle, joka johti kaupungin ulkolaidalle. Hän ei tahtonut kohdata niitä naisia, jotka hän tunsi, koska edellisen illan tanssiaiskohtaus oli hänellä liiankin tuoreessa muistossa. Rivakasti astellessaan hän oli kuulevinaan takaansa heikkoa ääntä. Käännyttyään hän huomasi, että lähin ympäristö oli autiota, kuivaa, karua maata, ja ainoa elävä olento oli muuan naishenkilö, joka seisoi jonkun matkan päässä hänestä. Hän kulki edelleen pari askelta, mutta kuuli jälleen äskeisen huudon ja nyt selvemmin ja sitä seurasi pyssynlaukaus. Hän kääntyi toistamiseen ja näki nyt joukon miehiä juoksujalkaa tulevan hänen perässään ja kuuli vieläkin lähempää ärhentelevien koirien haukuntaa ja murinaa. Hetkessä tytön uteliaisuus muuttui kauhuksi, sillä hänen vielä katsellessaan tätä näkyä syöksyi muuan koirista äkkiä esiin muusta joukosta ja juoksi samalle lankkukäytävälle, jolla hänkin seisoi. Se oli aika komea eskimokoira -- kookas, harmaa, sudennäköinen, ja läheisen sukulaisensa lailla väkevä, nopsa ja ovela. Sen pää oli riipuksissa ja heilahteli sivuille juoksun tahdissa. Sen ruumis oli yltyleensä kuolassa ja vaahdossa. Koira tuli nyt uhkaavan näköisenä Heleneä vastaan. Lähellä ei ollut minkäänlaista suojapaikkaa. Taampana oli tosin se talo, jonne hänen äsken näkemänsä nainen juuri oli menossa. Miehet olivat liian kaukana voidakseen häntä auttaa.

Helene ei parahtanut eikä arkaillut, vaan kapaisi kauhun valtaamana mainittua rakennusta kohden. Hän oli vallan varma, että koira syöksisi hänen kimppuunsa ennenkuin hän ehtisi päästä rakennuksen suojaan. Niin -- hän kuulikin jo ihan takanaan sen nopeat sipsuttelevat askelet, hänen polvensa notkahtelivat, ja suojaava ovi oli vielä monen metrin päässä. Muuan hevonen, joka oli sidottu lankkukäytävän viereen, pärskähti ja nousi takajaloilleen, kun tämä juokseva pari lähestyi. Vesikauhuinen koira poikkesi tällöin tieltä ja hyökkäsi raivoissaan hevosen koipiin. Tätä äkkihyökkäystä pelästyneenä hevonen riuhtaisi hihnansa poikki ja laukkasi tiehensä. Tämä välikohtaus oli sentään auttanut Heleneä sen verran, että hän oli ehtinyt sillä välin tuvanovelle. Hän väänsi ripaa. Ovi oli kiinni. Kun hän epätoivoissaan kääntyi sivulle, näki hän äskeisen naisen seisovan ihan hänen takanaan ja tarkkaavan tyynesti, pieni revolveri kädessä, hullun koiran raivokkaita liikkeitä.

"Ampukaa!" parahti Helene. "Miksette ammu?" Samassa kuului pamaus, ja koira kierähti ympäri äkeästi ulvahtaen. Nainen ampui monta kertaa, ennenkuin koira makasi hiljaa, ja virkkoi sitten tyynesti:

"Revolverini on liian pieni, ei se kelpaa juuri mihinkään."

Helene lysähti tuvankynnykselle.

"Kuinka varmasti te ammuttekaan!" hän läähätti katsellen harmaata otusta, joka kuolintuskissaan oli kierähtänyt ihan hänen jalkoihinsa. Miehet olivat tällä välin ehtineet paikalle ja kertoivat kiihtyneinä tapahtumasta; nainen oli vaihtanut pari sanaa näiden kanssa ja sanoi sitten Helenelle opastaessaan häntä tupaan:

"Teidän täytyy levätä hetki sisällä."

Helene vietiin hyvin kodikkaaseen -- suorastaan loistavasti sisustettuun huoneeseen. Siellä oli pianokin, jonka kannelle oli pantu iso pinkka nuotteja, ja monia muita somia pikkuesineitä, jommoisia Helene ei ollut nähnyt sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt. Hänen emäntänsä oli kadonnut eräänlaisen kaihtimen taa ja puheli nyt hänelle viereisestä huoneesta:

"Se oli kolmas vesikauhuinen koira, jonka olen tänä kesänä nähnyt. Vesikauhu on alkanut tulla yleiseksi näillä main."

Hän palasi nyt huoneeseen kantaen hopeista tarjotinta, jolla oli kannu ja kaksi lasia.

"Hermonne ovat varmaankin ärtyneet, mutta tämä konjakki tekee teille hyvää, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Tulkaa sitten tänne toiseen huoneeseen, ja levätkää hetkinen. Olette pian kyllä ennallanne."

Hän puhui niin väärentämättömän ystävällisesti ja sääliväisestä että Helene katsahti häneen kiitollisena. Nainen oli pitkä ja solakka ja hänen liikkeissään oli jotakin erikoista, mikä pani olettamaan hänen lapsena tottuneen silkkipukujen pehmeihin poimuihin. Helene pani niinikään merkille hänen miellyttävän hymyilynsä ja tunsi sydämensä lämpiävän tätä ensimmäistä hyvänsävyistä naista kohtaan, jonka! hän oli Nomessa tavannut.

"Te olette hyvin ystävällinen, mutta nyt minä en kaipaa enää mitään. Pelästyin äsken hirveästi. Oli ihmeellistä, kuinka te pelastitte minut."

Hän seurasi katseillaan toisen sulavia liikkeitä, kun hän pani tarjottimen pöydälle, ja silloin hän osui näkemään Roy Glenisterin valokuvan seinällä.

"Ah...!" hän huudahti, mutta vaikeni heti, sillä hän tiesi nyt, kuka tuo tyttö oli. Hän silmäili nopeasti pelastajaansa. Ei ollut todella ihme, että miehet olivat häneen ihastuneita, niin suloinen oli hänen hymynsä. Tämä huomio vaikutti sähköiskun lailla, ja hän nousi hämminkiään peittääkseen.

"Kiitoksia paljon ystävällisyydestänne. Nyt olenkin jo täydellisesti tointunut ja minun täytyy nyt lähteä."

Hänen muuttunut ilmeensä ei jäänyt huomaamatta. Cherry Malotten kaltainen kouliintunut ja kokenut nainen kyllä osasi nähdä, milloin toinen nainen osoittaa halveksimistaan. Lukemattomia kertoja hän oli huomannut tämän saman hiuksenhienon muutoksen, tämän halveksivan ylemmyyden, ja hän oli äkeissään itselleen siitä, että piittasi mokomasta. Mutta syystä tai toisesta tämän naisen esiintyminen ärsytti häntä tavallista syvemmin. Hän ei sitä sentään osoittanut paitsi ehkä siten, että hänen hymynsä oli rahtusen jäykempi kun hän sanoi:

"Toivon teidän jäävän tänne kunnes olette perinpohjin levännyt! neiti..." Hän vaikeni ja ojensi kätensä.

"Chester. Nimeni on Helene Chester. Olen tuomari Stillmanins sisarentytär", virkkoi toinen nopeasti ja hieman hämillään.

Cherry Malotte veti takaisin ojennetun kätensä ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi ja uhkaaviksi.

"Ah, vai niin -- te olette neiti Chester -- ja minä pelastin henkenne." Hän naurahti epämiellyttävästi.

Helene sai ponnistella pysyäkseen tyynenä.

"Olen pahoillani, ettette pidä siitä", sanoi hän kylmästi. "Minä panen suuren arvon sille palvelukselle, jonka olette tehnyt minulle." -- Hän astui askelen ovelle päin.

"Odottakaa hetki. Haluan puhua kanssanne." Kun Helene ei ollut huomaavinaan hänen pyyntöään, huudahti hän katkerasti:

"Ah, älkää pelätkö. Tiedän kyllä, että teette anteeksiantamattoman rikoksen, jos juttelette kanssani, mutta kukaan ei näe teitä täällä ja teidän lakienne mukaan on rikos vain se, joka tulee ilmi. Voitte siis olla rauhallinen. Sepä juuri on minusta tehnyt halveksitun olennon -- minut on aina paljastettu. Haluan kuitenkin sanoa teille, että vaikka olenkin huono ihminen, olen toki parempi kuin te, sillä minä olen uskollinen niille, jotka minusta pitävät, enkä minä petä ystäviäni."

"En halua väittää, että ymmärtäisin teitä", virkkoi Helene kylmästi.

"Ah, kyllä te ymmärrätte. Ei teidän kannata olla noin viattoman näköinen. Se sopii tietenkin näyttelemäänne osaan, mutta minulle ette voi näytellä."

Hän meni vieraansa ohi ovelle ja asettui sen eteen seisomaan, ja hänen kasvoilleen levisi katkera ja pilkallinen ilme.