Part 12

Tämä kysymys oli viime aikoina ehtimiseen juolahtanut hänen mieleensä, sillä tuon tuostakin sattui asioita, jotka viittasivat siihen että tämän sitkeän, kovan taistelun takana oli muuta kuin mitä hän tiesi. Hänestä tuntui mahdottomalta, että kaivosten omistajille oli tehty vääryyttä, ja silti hänen korviinsa osui yksinäisiä lauseita, jotka kuulostivat käsittämättömiltä. Kun hän koetti saada selvyyttä, vaihtoivat hänen tuttavansa heti puheenaihetta. Häntä petettiin kaikilla tahoilla! Paikalliset sanomalehdet ajoivat tuomioistuimen asiaa. Hän luki ne tarkoin, ja yhä vähemmän hän pääsi asioista tolkulle, Kaikessa oli jotakin epävarmaa ja levotonta, mikä sai hänet tuntemaan olonsa epämiellyttäväksi ikäänkuin hän liikkuisi tuliperäisellä maaperällä.

"Kaikki tämä rettelöinti johtuu noista kahdesta miehestä. Ellei heitä olisi, saisimme asian pian selväksi."

"Kuka on neiti Malotte?"

Struve vastasi arkailematta:

"Koko Alaskan kaunein ja samalla vaarallisin nainen."

"Millä tavalla? Kuka hän on?"

"On vaikea sanoa, kuka ja mitä hän on -- hän on tuiki erilainen Kuin muut naiset. Hän tuli Dawsoniin heti alkuaikoina -- yksinkertaisesti tuli -- emme tienneet mistä tai miksi, eikä meidän onnistunut koskaan saada sitä selville. Heräsimme eräänä aamuna ja hän oli paikalla. Ensimmäisenä iltana me olimme toisillemme lemmenkateita, ja viikon kuluttua olivat useimmat meistä täysiä hölmöjä. En tiedä, johtuiko se siitä salaperäisyydestä, joka häntä verhosi vai ankarasta kilpailusta. Se oli sitä aikaa, jolloin tavallinen tanssisalityttö saattoi mennä naimisiin miljoonamiehen kanssa, mutta hän ei piitannut sellaisesta. Hän ei tehnyt työtä eikä liioin kehrännyt vahatuilla lattialaudoilla, ja silti olisi Salomo kaikkine ihanuuksineen näyttänyt hänen rinnallaan maantienkulkijalta."

"Sanoitteko, että hän on vaarallinen."

"Niin sanoin. Siellä oli talvella -98 nuori aatelismies -- tanskalainen luullakseni, hienoa sukua ja muuta sellaista -- komea, vaaleaverinen nuorukainen. Hän aikoi mennä naimisiin tytön kanssa, mutta muuan pankinpitäjä ampui hänet. Sitten oli muuan Rock, ratsastavan poliisin parhaita upseereja. Hänet erotettiin. Ja lisäksi monia muita. Kaikesta huolimatta hän on maailman jaloluontoisin tyttö, ja sen ohessa helläsydäminen. Hän on ravinnut jokaikistä 'housukangasta' Yokonin varrella, eikä ole ainoatakaan malminetsijää koko maassa, joka ei vannoisi hänen nimessään, sillä hän on auttanut monia kymmeniä heistä. Minäkin olin kerran häneen hullaantunut. Niin, hän on vaarallinen, se on varmaa -- kaikille muille paitsi Glenisterille."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tyttö oli kerran Yokonin toisella puolella hoitamassa miestä, joka sairasti vaikeaa rupitautia, ja kun hän yritti takaisin, joutui hän keskelle keväistä jäittenlähtöä. En ollut paikalla silloin, mutta Glenister kuuluu saaneen hänet onnellisesti maihin, kun kukaan muu ei uskaltanut puuttua pelastushommiin. Ajojäätelit kuljettivat heitä viisi penikulmaa virtaa alas, ennenkuin hänen onnistui selviytyä pulasta."

"Mitä sitten tapahtui?"

"Tyttö rakastui häneen tietysti."

"Ja Glenister jumaloi häntä yhtä hölmömäisesti kuin te kaikki toisetkin, eikö niin?" sanoi Helene halveksivasti.

"Siinäpä onkin jutun omituisin kohta. Tyttö hypnotisoi hänet ensin jollakin tavalla, mutta poika karkasi tiehensä, enkä minä kuullut hänestä mitään ennenkuin täällä Nomessa. Tyttö tuli hänkin tänne lopulta ja on nyt kuitannut tilinsä selväksi."

"Siitä en ole kuullut mitään."

Struve kertoi hänelle seikkaperäisesti pelisalikohtauksen ja sanoa sitten:

"Olisinpa tahtonut olla silloin paikalla, sillä joukon kiihtymys kuuluu olleen tavaton. Kun peli oli loppunut, löi Cherry Malotte tarkkailukojeen kannen kiinni ja selitti pelin mitättömäksi, koska hän oli tehnyt virheen. Häntä vastaan ei tietenkään voitu väitellä ja hän pysyi väitteessään. Joku mukana olleista sanoi minulle kuitenkin, että hän valehteli."

"Kaikkien paheittensa lisäksi Glenister on siis myöskin kiihkeä pelaaja?" sanoi Helene kiivaasti. "Olen iloinen, että saan olla kiitollisuudenvelassa sellaiselle henkilölle. Tämä maa tuottaa tosiaankin merkillisiä yksilöitä."

"Erehdytte. Kukaan ei ole koskaan nähnyt hänen kajonneenkaan kortteihin aiemmin."

"Ah, minä vallan väsyn näihin vastakohtiin", huudahti Helene suuttuneena. "Kahviloita, pelisaleja, häväistysjuttuja, seikkailijattaria! Uh! Minä halveksin sellaista! Minä halveksin koko roskaa!! Miksi tulinkaan tänne?"

"Uuden maan synty tuo kaikkea sellaista mukanaan. Sellaista Oli elämämme tähän vuoteen saakka. Teidän kaltaisianne naisia me täällä tarvitsemme, neiti Helene. Te voitte auttaa meitä äärettömästi."

Helene ei pitänyt Struven tavasta katsella häntä, ja hän muisti äkkiä, että hänen enonsa nukkui yläkerrassa hänen huoneensa päällä.

"Minun täytyy pyytää anteeksi, mutta nyt on jo myöhä, ja minä olen hyvin väsynyt."

Kello oli yksi, ja sitten kun hän oli päästänyt Struven ulos, hän sammutti valot ja laahusti väsyneenä omaan huoneeseensa. Hän riisui pukunsa ja heitti paljaille olkapäilleen aamunutun, jossa oli monet laskokset ja joka oli ihmeteltävän ilmava. Päästellessään auki raskaita palmikoltaan hän muisteli Cherry Malotten tarinaa. Vai niin,. Glenister oli pelastanut hänetkin oman henkensä kaupalla. Mikä jalo ritari hän olikaan! Hänellä pitäisi olla vaakunakilpi, johon olisi kuvattu lohikäärme, asestettu ritari ja pyörtynyt nainen. "Minä riennän naisten -- etenkin kauniitten -- avuksi", se lause pitäisi olla tuon kilven ponsilauseena. "Koko Alaskan kaunein nainen", oli Struve sanonut. Hän katseli itseään kuvastimesta ja irvisti sille tyytymättömän ja surkean näköiselle kuvalle, joka siinä häntä vastaan tuijotti, Hän oli näkevinään Glenisterin hyppäävän jäälautalta toiselle, ahneen joen kohisten ja vaahdoten jäädessä hänen taakseen ja rannalle kerääntyneen joukon hurraahuutojen elähdyttäessä tyttöä, joka kokoon kyyristyneenä istui jäitten seassa. Hän oli näkevinään Glenisterin sieppaavan tytön syliinsä ja raivaavan tiensä takaisin rannalle painuvien jäätelien yli ja varma kuolema kintereillään. Kuinka lujasti hän syleilikään! Helene punehtui tätä ajatellessaan ja muisti samassa säikähtyneenä, että hänen siinä haaveillessaan tämä sama mies oli ehkä käsikähmässä sen miehen kanssa, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin.

Hetkeä myöhemmin kuului joku nousevan portaita ja sitten kolkuttavan kovasti ovelle. Olipa tämä rauhaton yö. Miksei nyt jo heretty tulemasta tänne? Helene oli väsynyt, mutta ajatellessaan sitä murhenäytelmää, joka esitettiin vuoristossa, ja sitä sairasta vanhusta, joka nukkui viereisessä huoneessa, hän sytytti kynttilän ja hiipi hiljaa alas, jottei hänen enonsa heräisi. Joku Mac Namaran lähetti, hän arveli irroittaessaan ovesta salpoja.

Kun ovi aukeni, astui hän säikähtyneenä askeleen taaksepäin. Kynnyksellä seisoi Roy Glenister, karskin ja päättäväisen näköisenä pehmeä huopahattu painettuna syvälle otsaan, jalassa nahanväriset puolisaappaat ja kädessä winchester-kivääri. Lyhyen päällystakin alta näkyi patruunavyö ja revolverin nikkelöity perä. Hän astui sisään kursailematta ja sulki oven perässään.

"Neiti Chester, teidän ja enonne on pukeuduttava nopeasti ja seurattava minua."

"En ymmärrä."

"Vigilantit ovat matkalla tänne hirttämään tuomarin. Tulkaa minun asuntooni, siellä minä kykenen puolustamaan teitä."

Helene nosti vapisevan kätensä rinnalleen ja väri katosi hänen kasvoiltaan. Ylhäältä kuului heikkoa melua, ja kun molemmat katsahtivat sinnepäin, näkivät he tuomari Stillmanin seisovan kaidepuuhun nojaten. Hänellä oli yllään yönuttu ja hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni käsipuusta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät kuvastivat hirveää pelkoa, vaikka ne olivatkin vielä puoliuniset ja turvonneet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet syntymään yhtään tajuttavaa sanaa.

XXII.

MURHAYRITYKSET.

Pelisalissa sattunutta kohtausta seuranneena aamuna Glenister heräsi syvästi masentuneena ja epätoivoisena. Kuluneet neljäkolmatta tuntia moninaisine kokemuksineen tuntuivat hänestä kaukaisilta ja epätodellisilta. Aamiaista syötäessä hän kertoi häpeillen Dextrylle edellisen illan pelimässäyksestä. Hän oli menetellyt mielestään petollisesti vanhusta kohtaan uskaltaessaan panna peliin kaivososuutensa, vaikka he olivatkin sopineet, että kumpikin sai tehdä osuudellaan mitä halusi. Hänestä tuntui painajaisunelta ajatella niitä hirveitä hetkiä, jolloin hän oli maannut Mac Namaran talon ullakkoparsilla ja tuntenut uskonsa siihen ainoaan naiseen, joka hänellä tässä maailmassa oli, haihtuvan, muistellessaan sitä kauheaa janoa, jonka Cherry Malotte oli hänestä karkoittanut, ja sitä mieletöntä pelihimoa, joka sitten oli hänet vallannut. Tämä harha-askel oli hänelle kesyttämättömien alkuvoimiensa viimeinen ilmaus. Kapinanhenki oli hänessä nyt sammunut. Hän tunsi, ettei hän enää milloinkaan kadottaisi itsehillintäänsä, etteivät intohimot enää koskaan saisi häntä valtaansa.

"Meillä oli eilen vigilanttien kokous", sanoi Dextry.

"Mitä päätitte?"

"Me päätimme toimia nopeasti ja käyttää hyväksemme keinoja, jotka mielestämme ovat sopivimmat, joko lynkkausta tai muuta sellaista, mitä tarvitaan päästäksemme jälleen kaivostemme omistajiksi. Seurassa on sekä lakimiehiä että kauppiaita, jotka arvelevat, että Mac Namara seuraavalla kerralla lakaisee heidätkin pois pelistä."

"Siihen kyllä lopulta joudutaankin, se on selvää."

"He sanoivat, että Mac Namaran joukko on karkoitettava ja meille hankittava oikeutemme takaisin."

"Hyvä. Montako voimme lukea auttajiimme?"

"Kuutisenkymmentä miestä. Olemme ottaneet lukuun vain sellaiset, joilla on niin suuri maapalanen, että pitävät suunsa kiinni."

"Minä toivon, että voisimme järjestää jonkunlaisen kokouksen tuomioistuimen jäsenten kanssa ja järjestää tänne sellaisen metakan, että huhu siitä leviäisi hamaan Washingtoniin saakka. Kaikki muut yritykset ovat ajaneet karille, ja meidän viimeinen toivomme tuntuu vaativan hallituksen sekaantumista asiaan, ellei näet Bill Wheaton saa aikaan mitään Kalifornian tuomioistuimessa."

"Minä en luota hänen hommiinsa. Mac Namara piittaa yhtä vähän Kalifornian tuomioistuimista kuin hernepyssyllä uhkailevasta pikku pojasta, -- hänellä on tarpeeksi suojelijoita päämajassa. Elleivät vigilantit saa aikaan mitään hyvällä, on parasta, että menemme suoraan käärmeenpesälle ja teemme siellä puhdasta. Jos sekin epäonnistuu, lähden valtoihin ja rupean lääkäriksi."

"Lääkäriksi?"

"Olen lukenut, että Yhdysvalloissa käytetään vuosittain sataviisikymmentä miljoonaa litraa viskyä lääketieteellisiin tarkoituksiin."

Glenister naurahti.

"Viskystä puhuttaessa. Dex -- olen huomannut, että sinä olet juonut aika paljon -- se on, aika paljon sellaiseksi mieheksi kuin sinä olet."

Vanhus ravisti päätänsä.

"Erehdyt. Se ei ole paljon minulle."

"No niin, paljon tai vähän, parempi kuitenkin olisi, että lopettaisit."

Muutamia päiviä myöhemmin joku ruotsalaisten salapoliiseista tapasi Glenisterin kadulla ja ilmoitti hänelle melkein huomaamattomalla merkillä, että halusi puhutella häntä. Kun he olivat kahden kesken, sanoi hän:

"Teitä vakoillaan."

"Olen tiennyt sen jo kauan."

"Piirikomissaari on pannut toimeen verestä väkeä. Olen koettanut saada lisätietoja rouvalta, joka asuu hänen seinänsä takana, ja olenkin saanut eräitten tuntomerkit, mutta en ole voinut tuntea heitä kaikkia. Se on oikeata sakkijoukkoa -- enimmäkseen vuoristolaisia -- Soapy Smithin rosvojoukon jäännöksiä. Ne eivät häikäile käyttää minkälaisia keinoja tahansa."

"Kiitos -- aion olla varuillani."

Joitakuita iltoja myöhemmin Glenister sai aiheen muistella salapoliisin varoitusta ja ymmärsi silloin selvästi, että taistelu alkoi muuttua yhä kireämmäksi ja hengenvaaralliseksi. Päästäkseen majaansa, joka oli kaupungin laidalla, hän kulki tavallisesti niitä lankkukäytäviä, joita luikerteli kahden pääkadun takana olevien telttojen, makasiinien ja hökkelien lomitse. Tätä kaupunginosaa ei ollut järjestetty varsinaiseksi kortteliksi, sillä kun ensimmäiset asukkaat saapuivat kaupunkiin, anastivat he ensimmäisen sopivan rakentamattoman maapalasen ja kyhäsivät kokoon jonkunlaisen asumuksen voidakseen puolustaa omistusoikeuksiaan. Seurauksena oli muodoton ja sekava hökkelilabyrintti, jossa ei ollut poikkikatuja eikä minkäänlaista valaistusta.

Glenister tunsi tien niin hyvin, että olisi voinut kulkea silmät ummessa. Kun hän lähestyi erään tavaravaraston nurkkausta, muisti hän, että lankkukäytävä oli siltä kohdalta purettu, minkä vuoksi hän teki pitkän hyppäyksen välttyäkseen vajoamasta syvään liejuun. Hypätessään hän oli huomaavinaan jonkun liikkuvan pimeässä ja näki revolverilaukauksen välähdyksen. Mies, joka sen laukaisi, oli kätkeytynyt rakennuksen taakse ja oli häntä niin lähellä, että oli mahdotonta hänen ampua harhaan. Glenister kaatui kyljelleen, ja hänen mieleensä juolahti: Mac Namaran miehet ovat ampuneet minut.

Murhaaja loikkasi esiin piilopaikastaan ja lähti juoksemaan lankkkukäytävää pitkin, jolloin hänen keveitten ja pehmeitten askeltensa ääni kuului heikosti yön hiljaisuudessa. Nuori mies ei tuntenut tuskaa, ja hän nousi ylös, tutki itseään joka puolelta ja sitten häneltä pääsi äkeä kirous. Hän oli vahingoittumaton, mies oli ampunut ohi, Laukaus oli vain tullut niin äkkiä, että hän oli kadottanut tasapainonsa, kompastunut niljakkaalla laudalla ja suistunut maahan. Salamurhaaja oli hävinnyt pimeään, ennenkuin Glenister oli ehtinyt nousta, ja takaa-ajoa ei enää käynyt ajatteleminenkaan. Hän jatkoikin matkaa kotiinsa ja kertoi mieli kiihdyksissä jutun Dextrylle.

"Sinä kai luulet, että teko oli Mac Namaran tilauksesta, vai kuinka?" kysyi Dextry kun toinen oli lopettanut.

"Tietysti. Varoittihan salapoliisi minua hiljan."

Dextry ravisti päätänsä.

"Leikki ei ole minun mielestäni mennyt vielä niin pitkälle. Se aikakin kyllä tulee, jolloin isketään yhteen, mutta he ovat jo muutenkin panneet puukon kurkullemme, niin etteivät he voita yhtään mitään raivatessaan sinut tieltä pois. En usko, että salamurhaaja oli kukaan hänen joukostaan, mutta olipa kuka tahansa, parasta on sinun olla varovainen, muuten sinut ottaa ohranen."

"Ehkä meidän on tästä lähin tultava yhdessä kotiin?" ehdotti Glenister. He päättivät niin. Jonkun aikaa oli kaikki rauhallista, vaikka Glenister eräänä iltana heidän kotia lähestyessään olikin näkevinään jonkun varjon liikkuvan pimeässä. Joku, kuka lienee ollutkin, lienee odotellut häntä tuvan lähettyvillä, mutta sitten pelästynyt nähdessään tulijoita olevan kaksi. Dextry ei ollut huomannut mitään eikä Glenisterkään ollut vallan varma asiastaan, mutta tapaus vahvisti hänen arveluaan, että tuntemattomat ja päättäväiset voimat olivat liikkeellä häntä tuhotakseen.

Muutamia päiviä myöhemmin hän tuli tavallista aiemmin kotiin yksinään. Hän istui kirjoittamassa, kun Dextry astui huoneeseen. Vanhus ripusti takkinsa naulaan, ennenkuin lausui sanaakaan, sytytti savukkeen, veti muutamia haikuja ja aloitti sitten suu täynnä savua:

"Olin vähällä joutua kääntämään nenäni kohti taivasta. Meistä erehdyttiin ja sitä kylläkin mairittelevaa erehdystä en halua enää uudistettavan."

Glenister ahdisteli häntä kysymyksillä.

"Mehän olemme melkein yhtä pitkät ja meillä on samanlaiset päähineet. Juuri kun minä kuljen tuolla alhaalla tunkiokasojen ohi, hypähtää joku eteeni ja laukaisee vallan nenäni alta. Hän oli salamaakin nopeampi, eikä paljoa puuttunut, ettei hän naulannut aivojani lähimmän rakennuksen seinään, ennenkuin hän huomasi, kuka olin. Tällöin hän laski aseensa ja sanoi:

"'Se oli erehdys. Saatte mennä.'

"Minä hyväksyin hänen anteeksipyyntönsä."

"Näitkö, kuka se oli?"

"Näin toki. Arvaa?"

"Sitä en voi."

"Se oli Bronco Kid."

"Katsos mokomaa!" huudahti Glenister. "Luuletko hänen tarkoittavan minua?"

"Ketään muutakaan hän ei voi tarkoittaa, ja usko sanojani, sillä ei ole mitään tekemistä Mac Namaran tai tuon pelijutun kanssa. Sellaiseen hän on liian hyvä mies. Jotakin muuta siinä piilee."

Ensimmäistä kertaa Dextry kajosi pelikohtaukseen.

"Minä en voi käsittää, miksi hän osoittaa minulle moista ystävällisyyttä -- minä puolestani en ole antanut hänelle erikoisia suosionosoituksia", virkkoi Glenister ivallisesti.

"Pidä silmäsi auki. Minä haluan olla mieluummin tekemisissä Mac Namaran kuin tuon pelikukon kanssa."

XXIII.

VIGILANTTIEN KOKOUKSESSA.

Seuraavina päivinä Glenister koetti saada Kidiä käsiinsä, mutta mies oli tyystin hävinnyt tutuilta sijoiltaan. Häntä ei nähty enää iltaisin pelisaleissa eikä päivisin kaduilla. Glenister päätti mennä tavoittamaan häntä tanssiaisiltana hotellistakin, mutta kohtasi kadulla erään vigilantin, joka kysyi häneltä:

"Te tulette myöhään kokoukseen?"

"Mihin kokoukseen?"

Kun toinen oli varmistunut, että he olivat kahden, sanoi hän: "Tätä iltana kello yksitoista pidetään kokous. Jotakin tärkeää luullakseni. Luulin teidän tietävän asiasta."

"On todella omituista, ettei minulle ole hiiskuttu siitä mitään", virkkoi Glenister. "Lähden kanssanne."

He menivät joen poikki autiompaan kaupunginosaan ja koputtivat korkean lauta-aitauksen ympäröivän mustan makasiinin ovelle. Rakennus oli kadun varrella, mutta sen kolme muuta sivua olivat kymmenen jalkaa korkean aitauksen sisällä, joka oli täynnä kivihiiliä ja hirsiä. Hetken odotettuaan he pääsivät sisälle ja kuljettuaan kapeaa, hämärästi valaistua käytävää korkeitten tavarakasojen lomitse he tulivat rakennuksen takaosassa olevaan huoneeseen. Tätä huonetta käytettiin sellaisten tavaroitten säilytyspaikkana, jotka pakkanen voisi vioittaa, ja koska siinä ei ollut ikkunoita, soveltui se mainiosti salaisten kokousten pitoon.

Glenister kummastui aika lailla nähdessään seuran mieslukuisana koolla, muiden muassa Dextryn, jonka hän luuli menneen kotiin tunti sitten. Neuvottelut olivat hyvässä käynnissä, sillä oli valittu puheenjohtaja, ja kaikki laatikot, rauta-astiat ja paalit oli työnnetty seinävierille istumasijoiksi. Näillä istui kuusikymmentä jäsentä, joiden vakavia piirteitä pari kolme lyhtyä himmeästi valaisi. Glenisterin ilmestyminen paikalle näytti vaivaavan kokouksen osanottajia. Puheenjohtajakin tuntui kiusaantuneelta. Sitä kesti sentään vain tuokion. Glenister huomasi heti, että jotakin vakavaa oli tekeillä, sen saattoi lukea miesten ryhdistä ja heidän jännittyneet ilmeensä puhuivat siitä selvää kieltä. Hän aikoi juuri kysyä jotakin lähimmältä naapuriltaan, mutta silloin puheenjohtaja jatkoi:

"Me kokoonnumme siis jälleen tänne kello yhdeltä aseet kädessä, ja sallikaa minun vielä kerran huomauttaa teille; ettei sanaakaan saa hiiskua aikeistamme eikä ryhtyä mihinkään sellaiseen, joka peloittaisi linnut pesästä."

Glenister nousi.

"Saavuin myöhään, herra puheenjohtaja, niin etten tiedä mitään suunnitelmistanne. Luulen kuitenkin käsittäväni, että olette päättäneet ryhtyä tosityöhön, ja minä haluan olla mukana. Saanko kysyä, mitä olette päättäneet?"

"Tietysti. Asiat ovat kehittyneet sille asteelle, ettemme pääse mihinkään, jos käytämme sääliviä keinoja. Olemme sen vuoksi päättäneet toimia ja toimia riuskasti. Olemme tyhjentäneet kaikki lailliset apulähteet ja aiomme nyt päästä eroon koko roistojoukosta omalla tavallamme. Me kokoonnumme tänne tunnin kuluttua, jakaannumme kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja marssimme Mac Namaran, Stillmanin ja Vorheesin asunnolle, otamme heidät vangeiksi ja --." Hän lopetti lauseensa kuvaavalla kädenliikkeellä.

Glenister oli hetken vaiti ja kaikkien katseet tähystelivät häntä.

"Oletteko tarkoin punninneet tilannetta?" hän kysyi.

"Olemme. Toimitimme äänestyksen ja olimme kaikki yksimielisiä."

"Ystävät, kun äsken astuin tähän huoneeseen, tunsin kaikesta, ettei minun läsnäoloni ollut toivottavaa. En tiedä, miksi niin on, sillä minulla on tämän jutun synnyssä ollut enemmän tekemistä kuin kellään muulla ja minä olen kärsinyt siitä tappioita yhtä paljon kuin toisetkin. Minä haluan tietää, jätettiinkö minut tahallisesti kutsumatta."

"Kysymyksenne panee minut vaikeaan asemaan", sanoi puheenjohtaja vakavasti. "Mutta minä haluan puhua toverieni puolesta, jos he sitä toivovat."

"Puhukaa", kuului ääni.

"Emme epäile teidän rehtiyttänne, herra Glenister, mutta emme kutsuneet teitä tähän kokoukseen, koska tunnemme teidän suhteenne -- olisi ehkä parempi sanoa tunteenne -- hm, perheeseen. Olemme monelta taholta kuulleet, että olette ollut vaikutuksille altis, mikä on vahingoittanut sekä teidän että toisten toverien etuja. Minkäänlainen tunteellisuus ei saa tulla kysymykseen seuran toiminnassa. Me aiomme käydä oikeutta ja meidän mielestämme oli yksinkertaisinta jättää teidät tietämättömäksi siitä mitä meillä on tekeillä ja säästää eripuraisuus ja katkerat tunteet kummallakin taholla."

"Se on valhe!" huudahti Glenister ääni käheänä. "Se on kirota valhe! Te ette halunneet ottaa minua mukaan, koska pelkäsitte, että vastustaisin suunnitelmaanne, eikö niin? No, siinä olettekin oikeassa! Minä vastustan sitä. Viittasitte äsken tunteisiini neiti Chesteriä kohtaan. Minä sanon nyt teille, että hän on Mac Namaran morsian ja etten minä välitä hänestä. Mutta sallikaa minun edelleen sanoa teille, etten aio sallia teidän murtautua hänen huoneeseensa enkä salli teidän hirttää hänen sukulaistaan, olkoon hän minkälainen roisto tahansa. Ei, hyvät herrat! Ei ole vielä aika ryhtyä moisiin väkivallantöihin -- voitamme asiamme ilman niitäkin. Ellemme, niin tapelkaamme toki kuin miehet, älkäämme olko susia. Jos mielimme jotakin tehdä, niin ottakaamme kaivokset jälleen huostaamme ja puolustakaamme valtaustamme, mutta älkäämme herran nimessä alentuko murhaamaan tai jäljittelemään maffian tekoja."

"Me tiesimme, että sanoisitte noin", virkkoi puheenjohtaja, ja joukosta kuului tyytymätöntä mutinaa. Joku sanoi:

"Olemme harkinneet asiaa tyynesti ja maltillisesti, Glenister, ja kysymyksessä on nyt joko heidän elämänsä tai meidän. Lailla ei ole tässä mitään tehtävää."

"Vallan oikein", jatkoi hänen vierustoverinsa. "Emme voi ottaa haltuumme kaivoksia, koska Mac Namara voi turvautua milloin tahansa sotilaihin. Ne ampuisivat meidät. Teidän pitäisi olla viimeinen vastustamaan suunnitelmaamme."

Glenister huomasi, että kaikki vastaväitteet olivat turhia. Miesten kasvoista saattoi lukea järkähtämätöntä päättäväisyyttä eikä hänen todistelunsa ollut vaikuttanut mitään. Hän jatkoi kuitenkin:

"En kiellä, ettei Mac Namara ansaitsisi tulla lynkatuksi, mutta niin ei ole laita Stillmanin. Hän on vanha ja heikko" -- joku naurahti pilkallisesti -- "ja hänen luonaan on nainen. Hänellä ei ole muuta suojaa ja teidän täytyisi surmata ensin hänet päästäksenne käsiksi tuomariin. Jos te katsotte välttämättömäksi toteuttaa suunnitelmanne, niin surmatkaa muut, mutta säästäkää hänet."

Miehet ravistivat päätään, ja jotkut menivät hänen ohitseen hänen vielä puhuessaan. "Me aiomme jakaa armoamme oikeudenmukaisesti", virkkoi joku. Heitä kannusti, kuten he sanoivat, oikeustajunta, eikä Glenister voinut heidän mieltään muuttaa. Maan elämä ja hyvinvointi oli heidän käsissään, niin he arvelivat, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi epäröinyt panna täytäntöön mitä kerran oli päätetty. Glenister rukoili vielä kerran puheenjohtajaa, mutta tämä sanoi:

"Myöhäistä on asiasta enempää keskustella, ja sallikaa minun vielä kerta muistuttaa lupauksestanne. Jokaista rehellistä miestä sitoo..."

"Noh, älkää luulko, että minä aion kavaltaa teidät", sanoi Glenister, "mutta minä kehoitan teitä vielä kerran olemaan menemättä Stillmanin taloon."

Hän seurasi miehiä yön pimeään. Hän oli huomannut, että Dextry oli kadonnut. Tämä oli ilmeisesti halunnut välttää enempiä väittelyjä. Roy oli huomannut viime päivinä eräänlaista levottomuutta vanhuksen eleissä ja lisäksi polttavaa halua tyhjentää vihansa niihin, jotka olivat riistäneet häneltä hänen pyhimmät oikeutensa. Hän oli luonteeltaan äkkipikainen ja kostonhimoinen ja valmis menemään äärimmäisyyksiin saakka kostonhankkeissaan. Se oli hänen uskonkappaleitaan.