Part 2

— Niin, vastasi hän, se on Selman sukua. Mutta te ette ole Selmaa tuntenut.

Hän mainitsi minulle tuon Selman niinkuin punnitusaituuksessa mainitaan jokin kuuluisa Suuren palkinnon voittaja. Sitten hän sääli minua, joka en Selmasta mitään tietänyt, ja suvaitsi mainita lisäksi tämän salaperäisen selityksen:

— Se oli Butros Hamen, minun ystäväni ja veljeni tamma. Sen selässä hän on palannut Tripolista lyhyenä kesäisenä yönä kantaen Jamileä käsivarrellaan.

Suoritus oli tosiaankin ollut merkittävä: tarvittiin mainio ratsu voidakseen saavuttaa muutamassa tunnissa niin etäisen päämäärän kaksinkertaisin taakoin. Minä en kumminkaan kiinnittänyt asiaan minkäänlaista huomiota. Ja ensi kerran kuulemani Jamile-nimen kolme tavua eivät nekään olisi minuun vaikuttaneet, ellen olisi samassa nähnyt vanhuksen kasvojen kirkastuvan. Hänen katseensa oli syttynyt hehkuun niinkuin Libanonin huiput auringon laskiessa, ja minä näin niissä väikähtävän erään niistä naiskuvista, jotka jäävät lähtemättömiksi leimoiksi ihmisen elämään.

— Jamile? toistin minä. Kuka oli tuo Jamile?

Kysymykseni näytti häntä hämmästyttävän ikäänkuin se olisi ollut tungetteleva tai ikäänkuin hän olisi pahoitellut tunnustusta, jonka oli tullut tahtomattaan lausuneeksi. Hän painoi kantapäänsä ratsunsa kupeeseen, ja herkkä ratsu hypähti eteenpäin ohjaksen äkkinäisen nykäisyn sitä hillitessä. Tuo äkillinen eteneminen vapautti hänet minulle vastaamasta.

Me asetuimme johtamaan karavaania, jonka huomattavimmat henkilöt olimme minä, muukalainen, ja hän, aaveen tavoin palannut ihmeellinen vanhus, jonka perintöä koko Bšarre jo ennakolta nautti. Pian kauppalasta lähdettyä, pähkinäpuiden muodostaman holvin alla, polku lähtee ylenemään pitkin kallioseinämää, joka kohoo Kadišan lähteiden yli. Hevosemme lähtivät nousemaan niinkuin sotilasjoukko jonona kiipee hyökkäykseen, ja niiden kaviot kapsahtelivat kivisellä tiellä. Raudikollaan ratsastava Khalil Khuri kuljetti minua nopeasti mukanaan, ja me saavuimme pian kallion laelle, josta avautuu näköala joen lähteille. Vanhus tuntui tahtovan välttämättä päästä kokemaan hurjaa pyörrytystä, sillä hän kiiti mielin määrin äkkijyrkänteen reunaa, ikäänkuin vaaraa uhitellen, ja minun oli vaikea pidättää ratsuani, joka tarkoin seurasi hänen hevostaan saattaen minut alttiiksi samoille vaaroille. Kohta havaitsimme joukon suuria puita autioitten vuorten kehässä, joiden rinteet näyttivät sinipunervilta ja joiden varjopaikoissa ja huipuilla vielä hohtelivat hanget. Khalil Khuri osoitti niitä juhlallisin elein:

— Seetrit!

Hän kiihdytti ratsunsa laukkaan ehtiäkseen pikemmin perille. Minä sitävastoin hillitsin hevostani voidakseni keräytyä ja katsella ympärilleni.

III

SEETRIEN ALLA.

Notkelmassa edessäni olivat Libanonin metsäisen maineen viimeiset elossaolevat edustajat, maailman tapahtumien vanhimmat todistajat, puut, joita Lamartine on nimittänyt kaikkeuden ylevimmiksi luonnollisiksi muistomerkeiksi. Salomo piti vain niitä kelvollisina ainoalle Jumalalle pystytettävän temppelin rakennusaineeksi, ja profeetat viittasivat niiden suurenmoisuuteen innoittuneissa vertauksissaan. Etäältä näytti kuin niiden oma varjokin olisi niitä tummentanut; ne olivat kuin suuria lintuja, jotka liihottelevat aution maiseman yläpuolella, siivet levällään.

Aivan pian saavutin ensimmäiset, eräänlaisen etuvartion. Sen muodostivat eräät yksityiset puut, joiden ylenemistä ja laajenemista ei ollut mikään estänyt ja jotka niinmuodoin olivat voineet vapaasti kehitellä suoria runkojansa ja ojentaa joka suuntaan pitkiä vaakasuoria oksiansa. Khalil Khuri ei ollut minua odottanut. Minä jatkoin matkaani yksin, onnellisena nauttien yksinäisyydestä, joka salli minun painua syviin mietteisiin. Saattue seurasi muutaman sadan askelen päässä. Niin saavuin muurien ympäröimän alueen luo, jossa kolme- tai neljäsataa majesteettista vankia on suojassa paimenten ja heidän laumojensa aiheuttamalta tuholta ja pyhiinvaeltajien ahnaalta innolta. Vartija oli ennakolta saanut tiedon tulostamme ja oli avannut ristikkoportin. Minä astuin hartain mielin, niinkuin astutaan kirkkoon, näiden puiden alle, jotka muistuttivat rukoilevaa munkkijoukkoa, käsivarret ojennettuina siunaamaan. Paljastin vaistomaisesti pääni ja tervehdin niitä.. Kukaan ei ollut näkemässä tätä kunnioituksenosoitusta, mutta eivätkö nämä ylpeinä ylenevät tai tuuheiksi turvonneet puut, toiset pelottavan ja tuskaisen näköiset maasta kohonneine ja vääntyneine juurineen, jotka muistuttavat Laokoonin ja hänen lastensa ympärille kietoutunutta käärmettä, useiden puiden, yhdynnästä syntyneine suunnattomine runkoineen, salamansilpomine latvoineen, toiset selvin ja puhtain ääriviivoin solakammin kohoavat, eivätkö ne olleet ihmeellisiä olentoja, jotka olivat kuluneiden vuosisatojen aikana saaneet oikeuden suhtautua ylenkatseellisesti niihin tungettelijoihin, jotka tulivat niitä näkemään vailla hehkuvaa hartautta ja vailla loihtuisia muisteloita? Minä puolestani yritin suostutella heitä itselleni suopeiksi ja houkutella heidän muistinsa kätköistä tuhatvuotisen menneisyyden näkyjä. Kuinka monia kansojen liikkeitä, kuinka monia uskonnollisia salamenoja, kuinka monia verisiä kapinoita he olivatkaan olleet näkemässä vanhoina ja vaiteliaina todistajina tällä vuorella; joka vallitsee Tripolin sinistä ulappaa!

Saattue saavutti minut. Me sidoimme ratsumme ja minä lähdin kiertelemään aitauksessa, pysähdellen vanhimpien ja kunnianarvoisimpien luona. Eräässä niistä on merkintö »Julia de Lamartine». Sitä ei kumminkaan ole piirtänyt puun kupeeseen runoilija itse. Hän oli kadottanut lapsensa Beirutissa joulukuussa 1832, muutamia päiviä Pyhästä maasta palaamisensa jälkeen. Lapsi ehti vain yhdentoista vuoden ikään. Tauti tempasi hänet pois kahden päivän kuluessa, vanhempien jo iloitessa hänen toipumisestaan. Lamartine oli siinä määrin epätoivoissaan, ettei voinut neljään kuukauteen poistua siitä Beirutin talosta, jossa oli seurannut Julian kehkeytymistä, nähnyt hänen avautuvan tajuamaan luontoa ja elämää niinkuin kukka avautuu kauniina keväisenä päivänä. Siellä Lamartine sepitti sen kuolemattoman elegian, jossa soimaa itseään siitä, että oli lähtenyt Palestinaan, koska oli siten poissaollen menettänyt muutamia lapsensa viimeisiä päiviä, ja siellä hän kirjoitti ne _Itämaa-matkan_ sivut, joissa palautti mieleensä viimeistä kävelyretkeään hänen kanssaan meren korkealla rannalla. Hänen aikomuksensa oli ennen Syyriasta lähtöä suorittaa pyhiinvaellusretki Salomonin seetrien luo. Eikö hänen ollut pitänyt viedä sinne Julia? Oli huhtikuun alku. Edenissä tiet olivat lumen tukkimat. Siitä huolimatta hän antoi satuloida parhaan ratsunsa, jonka nimi oli »Libanon», otti oppaikseen pari kolme edeniläistä ja eteni kohti sitä piiriä, missä seetripuut pitävät iäistä pyhää kokoustansa. Hevoset vaipuivat vatsaa myöten lumeen, joten hän ei voinut päästä viittä-kuuttasataa metriä lähemmäksi, vaan täytyi tyytyä katselemaan niitä loitolta kuin Luvattua maata. Hän ei niinmuodoin ole kirjoittanut erään vanhimpien joukkoon kuuluvan seetripuun tyveen rakkaan tyttärensä nimeä. Sen on varmaan tehnyt joku hänen libanonilainen ystävänsä, joka runoilijan aikeen tuntien on noussut sinne hänen jo maasta poistuttuaan. Eikö tuo kirjoitus siis olekin tämän itäisen maan harras kunnianosoitus Lamartinen muistolle ja hänen murheellensa?

Minä viivyin kauan aikaa tuon puun luona. Linnut visersivät oksilla. Saattue oli hajaantunut metsikköön. Näin vain tammani, joka kuopi kaviollaan auringonsäteiltä piillyttä tummunutta lumipälveä. Lähdin takaisin samaa tietä, jota olin tullut, ja etsin Khalil Khuria, jota en ollut vielä nähnyt. Astuin pieneen puolittain kätkössä olevaan kappeliin otaksuen hänet sieltä löytäväni. Kuljettuani vihdoin koko aitauksen halki päästäkseni vuoren puolelta näkemään, kuinka vaikea oli mahdollinen Kornet-es-Saudaan nousu, näin hänet muurin vieressä ja kykenin tuskin pidättämään hämmästyksen huudahdusta. Polvistuneena, kuuristuneena, kiertyneenä kokoon kuin nukkuva koira, tuo kookas mies näytti siinä maassa maatessaan aivan pieneltä kääröltä. Minä tunsin hänet vain raudikosta, jonka hän oli jättänyt valtoimeksi, mutta joka oli jäänyt hänen luokseen kuin toveri kumartuen myötätuntoisena hänen puoleensa. Hän ei kuullut tuloani, vaan jäi siihen makaamaan, ja minä kosketin hänen olkapäätänsä. Säpsähdys värähdytti hänen koko ruumistansa, ja hänen kasvonsa olivat siinä määrin tuskan runtelemat, että arvelematta lausuin osaaottavasti:

— Ystäväni, mikä teitä vaivaa?

Hän nousi, jottei ilmaisisi tuskaansa, mutta ei voinut olla puhumatta. Ja kuinka omituiset olivatkaan hänen sanansa!

— Tässä se tapahtui. Mutta muuria ei ollut.

— Mutta onhan muuri ikivanha, huomautin minä.

— Ei, muuria ei ollut, ja Jamile makasi tuossa, pitkänään.

Yhä tuo salaperäinen Jamile!

— Onko siitä pitkä aika? uskalsin tiedustella.

— Viisikymmentä vuotta. Minä olen seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. En ole täällä sittemmin käynyt. Luulin voivani huoletta tänne tulla niin monien vuosien kuluttua. Suokaa anteeksi.

Hän pyysi minulta anteeksi maailmanmiehenä, jonka tulee osata hillitä tunteensa, mutta samalla hän oli siinä heikkouden ja hämmennyksen tilassa, jossa ihmisen on mahdoton pitää enää omanansa jo liian kauan ja liian luulevaisesti säilytettyä salaisuutta. Otin tuon huomioon ja tarjouduin hänen uskotukseen. Eikö muukalainen olekin tervetulleempi sellaisessa tapauksessa, henkilö, joka tulee ja menee?

— Kuulkaahan, sanoin, minä aion nousta huomenna Kornet-es-Saudaan. Lähdettekö kerallani?

— Vuori on korkea, ja minä en ole enää nuori.

— Minulle on sanottu, että hevosemme kuljettavat meidät lähelle huippua. Siellä olemme yksinäisyydessä, asuttujen tienoiden yläpuolella. Siellä voitte minulle kertoa Jamilen tarinan.

— Mitä hyvää olisikaan menneisyyteen palaamisesta?

— Te ette voi enää elää, ellette saa niin tehdä.

— Se on totta. Olette nähnyt minut onnettomuudessani; on oikeus ja kohtuus, että saatte siihen tutustua.

Sitten hän kertasi itsekseen, muisteloonsa vaipuneena:

— Mutta muuria ei silloin ollut.

Me tiedustelimme asiaa eräältä saattueeseen kuuluvalta mieheltä. Hän ei tietänyt. Mutta seetristön vartija, joka keitti meille kahvia, antoi meille tiedon. Suojamuuri oli tosiaankin vain neljänkymmenen vuoden ikäinen. Sen oli rakennuttanut Rustun Pašša, joka oli ollut pitkät ajat Libanonin kuvernöörinä ja oli Konstantinopoliin takaisin kutsuttuna pyhästi luvannut rakennuttaa tämän muurin pyhien puiden suojaksi, jos vielä palaisi rakastamaansa Libanoniin. Tuo selitys todisti omituisella tavalla oikeaksi Khalil Khurin tarkan muistelon.

Paluu oli hiljainen ja suurenmoinen. Me laskeuduimme korkeudesta auringon painuessa. Saavuttuamme Kadišan lähteiden yli kohoavalle vuorenjyrkänteelle jyrkkä rinne pakotti meidät taivuttamaan ruumiimme taaksepäin varautuen leveihin arabialaisiin jalustimiin, jottemme olisi luisuneet hevostemme kaulalle niiden kumartuessa vainuamaan tietään ja etsimään kivipohjalta varmaa kavionsijaa. Sellaiselta hieman pyörryttävältä alustalta me katselimme kukkuloiden välitse, kuinka aurinko painui aaltoihin. Sen koskettaessa meren pintaa olimme melkein ihmeissämme, kun emme kuulleet kosketuksen synnyttävän mitään raikuvaa ääntä. Sitten tulinen kehrä upposi kokonaan aaltoihin ja me näimme selvästi viheriät säteet.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin, kun katselin allani virtaavaa jokea, hieman levottomana vaikean kulkutiemme vuoksi, edelläni ajava Khalil Khuri kääntyi ja viittasi kohti päivänlaskua lausuen nämä arvoituksenomaiset sanat:

— Päivänkoitto oli erinomaisen verinen sinä kuoleman päivänä, jona nousin seetristöön.

Tummansinisen meren palteena väikkyi pitkin näköpiirin rajaa pitkä punainen vyöhyt. Oliko se onnettomuuden enne?

Vihdoin, vuorenseinämän juurelle ehdittyämme, pääsimme kunnollisemmalle tielle, pähkinäpuukujalle, joka osoittaa, etteivät viljellyt seudut ja Bšarren asumukset enää ole aivan kaukana. Tien vieressä pystytti pieni beduiiniheimo yöksi mustia telttojansa. Se oli varmaan menossa Baalbekiin, Libanonin harjanteen toiselle puolelle, Bekkan tasangolle, seetrisolan tietä. Tripolista on matka paljoa lyhyempi, koska siten välttyy Beirutin mutka ja Damaskuksen tie, mutta se on paljoa hankalampi. Riisutut kameelit kävivät vapaasti laitumella aasien ja pienten pitkäkorvaisten vuohten keralla. Elukkain sekava lauma loi haaveellisia varjoja tulen valossa, jonka naiset olivat sytyttäneet keittääkseen ruokaa. Näiden paimentolaisten naiset eivät käytä huntua, mutta rumentavat kasvonsa mitä inhoittavimmin vaaleansinisin ihopiirroksin. Ainoastaan heidän astuntansa on kaunis: tottuneina kävelemään paljain jaloin ja kantamaan taakkoja päälaellaan he etenevät sorean suorina, povi korkeana ja lanteet liikkuen, ja katselija etsii heidän päänsä päältä ruukkua, joka heidät täydentäisi ja suurentaisi. Ruskeapintaiset miehet, joilla oli suippoparta ja säkenöivät silmät, puolittain päähineeseen piiloutuvat, iskivät maahan telttapaaluja huudellen kurkkuäänin ja näyttäen hohtelevia hampaitaan.

Minä katselin heitä uteliaana, mutta Khalil Khuri, joka ratsasti vierelläni, ilmaisi kärsimättömyyttä, jopa kiukkuakin. Minä huomautin, että kyläkuntien asujaimet katselivat karsaasti noita ohikulkevia näpistelijöitä.

— Ei senvuoksi, sanoi hän minulle.

Sitten hän lisäsi, hetken vaiti oltuaan:

— Ne olivat tässä silloinkin.

Tuosta ymmärsin, että hän oli kerrassaan vaipunut muisteloihinsa, niinkuin meitä ympäröivä maisema vähitellen peittyi yön varjoihin. Olin puuttunut asiaan otollisena hetkenä, uskottua kaivattaessa, ja huomenna saisin kuulla Jamilen koko tarinan. Mutta minä olin tuntenut Khalil Khurin ainoastaan muutamia tunteja. Kuinka voinkaan luottaa kertomukseen, joka ennakolta veti minua puoleensa, tenhoisasti minua houkutteli paikkojen ja olosuhteiden voimalla? Eikö pitänyt varoa itämaista liioittelua ja muistaa, mitä Eugène-Melchior de Vogüé oli kirjoittanut maroniiteista matkakertomuksessaan: »He nimittävät pyssynlaukausta sodaksi ja veitseniskua verilöylyksi»? Tosin olin Libanonin sydämessä, Kadišan laaksossa, joka on säilynyt pyhänä varustuksena; siellä elävä heimo on luotettavampi, vähemmän suurenteluun taipuva. Kaikesta huolimatta päätin pyytää isännältäni omituista vanhusta koskevia selityksiä.

IV

KISAT.

Olin vielä niissä mietteissä, kun saavuimme Bšarreen. Koko kauppala oli meitä vastaanottamassa saatuaan vakoilemaan lähetetyltä poikajoukolta tiedon tulostamme. Me ajoimme sinne, edellämme nuorten kuoro, joka veisasi kunniaksemme jotakin tilaisuutta varten sepitettyä yksitoikkoista virttä, hevostemme puolittain upotessa ihmisvirtaan. Parvekkeilta vuodattivat naiset ylitsemme tuoksuvesiä pitkäkaulaisista pirskotinpulloista. Ahdinko oli niin suuri, että vaivoin pääsimme astumaan satulasta lähteäksemme Nassib-ed-Daherin luo, joka johdatti meidät hoikkain pylväiden kannattamalle parvekkeelle pihan puolelle. Piha oli jo täynnä kansaa, sillä talo, jossa asustaa vieras, kuuluu samalla kaikille, ikäänkuin jokin julkinen rakennus. Itse vieras on erinomaisen uteliaisuuden esineenä, jokaisella on oikeus tulla katselemaan häntä ihan kädestä pitäen, ja yksikään ei luovu siitä erioikeudesta.

Iloa ilmaisevia pyssyn laukauksia kajahteli joka taholta, lapset heiluttelivat ja heittelivät bengalitikkujansa, ja tulisoihdut alkoivat syttyä hämärän vähitellen tihentyessä. Kattojen takaa häämötti epäselvästi pähkinäpuiden vaalea lehvistö ja vuorten lumi, joka sinersi ensimmäisten tähtien syttyessä. Tuohusten valossa näkyivät väkijoukon kirjavat puvut ja kasvot: arvohenkilöitä punaisissa tarhureissaan, fellaheja kirjaelluissa paidoissaan, värillisissä keffijeissään tai kameelinkarvalakeissaan, pappeja pitkissä mustissa viitoissaan ja päässään tabie, eräänlainen poimulakki, jonka ympärille on kierretty mustia nauhoja, naisia liivihameineen ja helakkavärisine huiveineen, ryysyisiä ja rähjäisiä tyttöjä ja poikia. Kaikki kirkuivat tai lauloivat. Sitten sekasorto alkoi selvitä. Pihan keskellä sijaitsevan suihkuakaan ympärille muodostui tyhjä paikka. Katselijat keräytyivät, kasautuivat portaille, komeroihin ja ovien pieliin, ja vapaalla alalla alkoi käydä karkelo suuren rummun, huilun ja oboen muodostaman soittokunnan sävelten tahtiin. Mutta tämä orkesteri ei pysynytkään liikahtamatta paikallaan. Se otti itse osaa tanssiliikkeisiin, varsinkin isonrummun lyöjä, joka keveästi hypähteli soiton tahtiin molempien toisten soittoniekkojen jäljitellessä häntä hillitymmin, posket pullistuneina ja iho tummanpunaisena.

Ensimmäisenä oli liinatanssi. Sen tahtia säänteli kookas nuorukainen, paidanrinta avoinna, jaloissa väljät roimahousut, jotka pohkeissa puristuivat puolisaappaitten varsiin. Oikealla kädellään hän kohotti päänsä yläpuolelle, heilutti ja pyöritti nopeasti ilmassa helakanpunaista kierteelle käännettyä silkkiliinaa. Pää ylpeästi pystyssä, iloiten siitä, että sai olla käskijänä, rinta koholla ja koko ruumis kopeana ja voittoisana, hän polki norjalla ja jäntevällä jalallaan kivettyä pihamaata, oikaisi jalkansa taaksepäin syöksyäkseen sitä terhakammin eteenpäin, hillitsi kulkuansa ja aloitti sen uudestaan. Sillä tavoin hän sai sopusointuisesti liikahtelemaan kokonaisen rivin nuorukaisia, jotka olivat järjestyneet puoliympyrään altaan luo, toinen käsi vierustoverin vyötäisillä, toinen hänen olallaan. Esitanssijan arvovallan alaisina he noudattivat tarkoin hänen määräämäänsä poljentoa.

— Se on kansallistanssimme, selitti minulle Nassib-ed-Daher. Sen nimi on dabke. Sitä tanssitaan koko Libanonissa, muhamettilaistenkin keskuudessa.

Sitten hän lisäsi syvämietteisesti:

— Tanssi ei tiedä mitään uskonnosta.

Minä tiedustelin, eivätkö naiset saaneet ottaa siihen osaa, ja sain kuulla, että se tosiaankin on kielletty naisilta muhamettilaisten keskuudessa. Maroniittinaiset sitävastoin tanssivat sitä joko keskenään tai nuorten miesten kanssa, koska vuoriston tavat eivät erota heitä toisistaan niinkuin on muuten laita itämailla. Nuoria tyttöjä liittyi tosiaankin kohta tanssijoihin. Sitten eräs niistä, kaikkein taitavin, jäi yksin näyttämölle. Hän ei liene ollut viittä-kuuttatoista vuotta vanhempi, vaikka olikin hyvin kehittynyt; povi oli pyöreä ja lanteet lujat, vartalo tanakanlainen, mutta erinomaisen notkea ja liikkuva, kasvot olivat ruskeat, vakavat ja selväpiirteiset, silmät säihkyvät, ja tummia hiuksia kiersi punainen nauha. Tuohusten häilyvät liekit näyttivät hänet milloin varjossa, milloin valossa luoden häneen aave% maisen leiman. Hän suoritti juhlakarkelon menot karusti ja majesteettisesti. Hän kohottautui varpailleen ikäänkuin olisi haastanut taisteluun läsnäolijoita, käännähti, oli pakenevinaan, kyyristyi maahan, paneutui pieneksi ja kavahti yhtäkkiä alkuperäiseen ylpeään asentoonsa kohottaen kätensä päänsä yläpuolelle ikäänkuin lisäten siten pituuttansa. Ikuinen kuva naisesta, joka sytyttää sotaa, kiehtoo puoleensa, hurmaa, väistää, häipyy pois ja ilmestyy jälleen voittoisana.

Khalil Khuri kumartui puoleeni; minä arvasin, mitä hän aikoi sanoa, ja minua huvitti ehdättää ennen häntä:

— Tanssiko Jamile paremmin? kysyin minä viattoman näköisenä.

Hänen jo ennestään välinpitämätön ilmeensä muuttui nyt tylyksi, ja hän sylkäsi maahan osoittaakseen ylenkatsettaan:

— Tuo ei olisi kelvannut hänen palvelijattarekseen.

Millainen prinsessa olikaan ollut tuo Jamile?

Sitten tuli miekkatanssin vuoro. Molemmat taistelijat asettuvat vastapäätä toisiaan, oikeassa kädessä käyrä turkkilaistikari, pyöreä kilpi sujutettuna vasemmalle käsivarrelle. He uhkaavat toisiaan huimasti aseitaan heristäen, etenevät, syöksyvät toistensa kimppuun, pistävät, suorittavat seksti- ja kvarttiväistöjä ja kimmahtavat sitten äkkiä takaisin aloittaakseen liikehtimisensä uuteen tapaan. Kilvet kajahtelevat aseiden iskuista, ylen hurjaa hyökkäystä vastaan sanomattoman taitava puolustautuminen, ja molemmat yhdessä luovat inhimillisen taitavuuden ihmenäytteen. Mutta itämaat ihastelevatkin sotasilla-oloa paljon enemmän kuin sotaa itseänsä.

Kisojen siten jatkuessa ulkona kyläläisten huviksi Daher-heimon jälkeläinen vei meidät huoneisiinsa tarjotakseen tavanomaisia pikkuruokia. Pitkälle pöydälle oli sijoitettu lukemattomia kulhoja, — siinä oli oliiveja, vuohenjuustoa, sardiineja, paistettuja ja suolattuja pistasiahedelmiä, tomaatti- ja ruokasalaattia, lihamakkaraa ja koviksi keitettyjä munia, munuaisia ja lampaanmaksaa. Vieraat nousivat kukin vuorollaan valtaamaan mieliherkkuansa käytellen joko sormiaan tai ainoata käytettävänä olevaa haarukkaa. Palan paineeksi juotiin olutta tai arrakkia.

Tätä aloittelua seuraava varsinainen ateria oli runsas ja loppumaton: lihamuhennosta ja riisiä, murekkeella täytettyjä kurpitsoja, kalaa happaman maidon keralla, kanapaistia kastikkeineen, kylmää liharuokaa; monenlaisia väliruokia, niiden joukossa juustosta ja hunajasta valmistettu »kenefe», ja »kešek el Fukara», hyytelömäinen kermavalmiste, jossa uiskentelee pistasioita; vihdoin jälkiruokia, jauhoista ja sokerista valmistettuja kuivia leivoksia ja kaikenlaisia hedelmiä, Libanonin mainioita hedelmiä: Tripolin oransseja, Edenin päärynöitä ja persikoita, ja Hasrunin luumuja ja aprikooseja. Aterian jälkeen jatkuivat maljapuheet ylenpalttisten kuvien ja määrättömien kohteliaisuuksien täyttäminä varsin myöhään.

Vasta kun aterian päätyttyä oli jälleen siirrytty parvekkeelle, tähtivälkkeisen taivaankannen alle, minun onnistui viedä syrjemmälle Nessib-ed-Daher ja saada hänet suurin piirtein kertomaan Khalil Khurin elämänvaiheista.

— Meidän sukumme ovat samaa alkujuurta, selitti hän. Mutta minä en tunne häntä. Täällä ei häntä tunne kukaan. Hän poistui maasta jo kauan sitten. Hänen kerallaan lähtivät Hame-veljekset, joiden sisar, Muntaha, on vielä elossa. Viimeksimainittu asuu kyläkunnan ylimmässä osassa; hän on leski, hänellä on lapsia ja lastenlapsia. Hänen veljensä eivät ole palanneet. Väitetään, että siihen on hyvä syy: vanhempi veli, Butros, kuuluu aikoinaan surmanneen miehen, joka oli ryöstänyt hänen sisarensa...

— Jamilen?

— Niin. Kuinka tiedätte hänen nimensä? He pitivät parempana lähteä merten tuolle puolen. Siellä he kuuluvat menneen naimisiin jonkun ranskalaisen kaivostenomistajan tytärten kanssa. Khalil Khuri on menettänyt vaimonsa ja lapsensa. Oletteko huomannut, kuinka hyvin hän puhuu kieltänne? He elivät kaikin eräässä pienessä Ranskan siirtokunnassa. He ovat ansainneet paljon rahaa. Ainakin niin väitetään. Enempää en asiasta tiedä.

Tämä keskustelu muistui jälkeenpäin mieleeni ja osoitti osaltaan minulle, kuinka legenda vääristelee todellisuutta asettamalla aivan helposti vainajan toisen sijaan ja tehden tuomiosta murhan...

V

VUORELLA.

Sopimuksemme mukaan lähdimme seuraavana päivänä, Khalil Khuri ja minä, kohti Kornet-es-Saudan huippua. Saattueeseemme kuului nyt vain kolme, neljä palvelijaa ja opas, kaikki ratsain kuten mekin, aasi, joka kuljetti mattoja ja ruokavaroja sekä karitsa, jonka oli määrä joutua teurastettavaksi vuoren huipulla ateriaamme varten ja joka kulki uhritiensä omin jaloin.