Part 1

SEETRIEN ALLA

Romaani

Kirj.

HENRY BORDEAUX

Suomentanut

J. Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Jamile seetrien alla.

ENSIMMÄINEN OSA.

LIBANONIN SEETRIT. I. Bšarressa. II. Khalil Khuri. III. Seetrien alla. IV. Kisat. V. Vuorella.

TOINEN OSA.

JAMILEN TARINA. Khalil Khurin kertomus. I. Kihlajaiset. II. Karkelot seetrien alla. III. Morsiamen-ryöstö. IV. Akkarin mailla. V. Hunnutettu Jamile. VI. Haukkajahti. VII. Omarin yrttitarhoissa. VIII. Tripolissa. IX. Haukat ja viiriäinen. X. Suvun tuomio. XI. Jamilen sydän. XII. Viimeinen kohtaus.

KOLMAS OSA.

PALUU VUORELTA. I. Muntaha. 11. Jamilen hauta.

JAMILE SEETRIEN ALLA.

Heidän nimensä olivat Omar ja Jamile. Arabialainen nimi Jamile — tai oikeammin Zamile, mutta Jamile sointuu korvaan kauniimmalta — merkitsee kauneutta. Hän, josta tässä kerrotaan, ansaitsi nimensä; minulla on sitä todistavia seikkoja tiedossani. Sen vanhuksen silmissä, joka kertoi hänestä minulle viidenkymmenen vuoden kuluttua, näin liekkinä leimahtavan hänen tuntemattoman kuvansa heijasteen. Auringon laskettua nähdään vuoristossa huippujen lunten syttyvän uuteen hehkuun, päivänsäteitä kevyemmän salaperäisen kajasteen hyväileminä: se on valon palautumista. Vanhuksen väsähtäneeseen, melkein värittömään ja hämyiseen katseeseen lankesi haudan takaa varhaisen aamuhetken valohohde, kun hän muisteli nuorta tyttöä ja hänen kiellettyä ja traagillista rakkauttansa.

Minä en lähtenyt itämaille etsimään romaaniaiheita, joita meillä kirpoaa irti elämästä joka askelella niinkuin viiriäisiä pyrähtelee ilmoille viljavainiosta elonkorjuun aikana. »En kerrokaan tässä mitään romaania, vaan samoinkuin _Kuolleessa talossa_ ja _Michelangelonkadun haamussa_ todellisen tapahtuman, jonka yksikään yksityiskohta ei ole keksitty. Minun teki mieleni käydä katsomassa Libanonia ja Syyriaa, jotka nälän ja sodan jälkeen syntyivät uudestaan Ranskan suojeluksen ja kenraali Gouraud’n valppaan valvonnan alaisina, ja julkaista monien kuuluisain matkustajain esimerkkiä noudattaen vaatimattomat muistiinpanoni. Ja kuinka olikaan, minä sain mitä odottamattomimmalla tavalla kuulla kertomuksen tästä häikäisevästä intohimosta Libanonin seetrimetsän rajalla.

Jos niistä korkeuksista kumartuu katsomaan alas, näkee kallioiden juurella Kadisan, pyhän joen, joka hypähdellen virtaa uomassaan kiihkeästi pyrkien kohti hautaansa, Tripolin merta. Kahden rakkauteen uponneen sydämen kuilu on paljon syvempi. Tätä Akkarin Romeota ja tätä Bšarren Juliaa erotti toisistaan heidän uskontojansa ja heimojansa välillä vallitseva tuhatvuotinen viha aivan toisin kuin Veronan rakastavaisia Capuletin ja Montaguen sukujen välinen vihamielisyys, joka oli vallinnut tuskin parin kolmen sukupolven ajan. Muhamettilaisten ja maroniittien kesken on verta vuodatettu kolmentoista vuosisadan aikana.

Libanon on nykyjään enimmältä osalta maroniittien asuttama lukuunottamatta rannikon kyliä, druusilaisia kyläkuntia, jotka sijaitsevat Bekkan tasangolla, ja Akkarin seudun muhamettilaisia kyliä. Niinä aikoina, jolloin kristinuskon julistajat käännyttivät Syyrian, asustivat maroniitit, jotka ovat aramealaista sukujuurta, Orontes-virran varrella sijaitsevissa Antiokian ja Haman seuduissa. Nämä ensimmäisiin kristinuskoon käännytettyihin kuuluvat ihmiset työnsi sitten arabialainen valloittaja kohti vuoristoa, Nahr Ibrahimin pohjoispuolelle. Heitä johti heidän päällikkönsä Johannes Maron. Käyttäen suojanaan kallioiden muodostamia luonnonvarustuksia, rotkoja ja metsiä, he loivat Libanonista linnoituksen, joka kykeni vastustamaan hyökkäyksiä. Heidän pappinsa ja šeikkinsä järjestivät heidän elämäänsä, joka kului mietiskelyssä, työssä ja sodassa: eristetty asema ja uhattu tila tekivät heistä erakkoja ja sotilaita. He olivat luonnollisia liittolaisia ristiretkeläisille, jotka näyttivät heistä ihmeellisiltä pelastajilta ja rakensivat heidän jylhien tyyssijojensa ympärille kehän linnoituksia: Tortosen, Markabin, Safitan eli Valkoisen linnan, Jammurin eli Punaisen linnan sekä sen kuuluisan kotkanpesän, joka vallitsee Homsin ja Aleppon tietä. Ranskan ja Flanderin kelpo talonpojat, jotka siirtyivät herrojensa keralla itämaille vapauttamaan Pyhää hautaa, opettivat heitä käyttelemään muurauslastaa, viljelemään viiniköynnöstä ja mulperipuuta, kutomaan silkkiä ja korvaamaan ne kalistimet, joilla he kutsuivat uskovaisia jumalanpalvelukseen, iloisesti soivilla pronssikelloilla. Vielä nytkin, kun jossakin korkealla sijaitsevien laaksojen kylässä, Zghortassa, Edenissä tai Bšarressa pysähtyy hämmästyneenä jonkun vaaleatukkaisen ja sinisilmäisen pojan tai tytön eteen, joutuu muistelemaan sitä seikkaa, että ristiretkeläiset valtauksensa aikana ja myöhemminkin, Jerusalemin kuningaskunnan jo kukistuttua, elivät täällä vuoristossa maan naisten keralla. Näistä seka-avioista syntyneitä lapsia nimitettiin _varsoiksi_. Joku vaalean Jamilen esi-isä oli varmaan saapunut Loiren tai Oisen rannoilta.

Saint-Jean-d’Acren menetyksen jälkeen maroniitit, joiden tyyssijoja uhkasivat kauheat bibarit, joutuivat kiusaukseen liittyä viimeisiin ristiretkeläisiin, jotka lähtivät Kypros-saarelle. Muutamat heistä tosiaankin poistuivat siten Levantista. Mutta useimmat jäivät paikoilleen suostuen mieluummin uhkaavaan vaaraan kuin maanpakoon. Ja niistä ajoista asti on meren äärellä sijaitseva Libanon ollut kuin saarelma, jota ovat piesseet kaikki muhamettilaiset hyökylaineet. Sen valloittaminen ja kukistaminen ei ole johtanut mihinkään tulokseen: sen luoliin ja sydämiin ei väkivalta ole ulottunut. Se on vastustanut ottomaaneja samoinkuin mamelukkeja ja metualeja ja on suoriutunut niistä usein kamalista sisäisistä ristiriidoista, joita on ilmennyt eri kyläkuntien, Edenin ja Bšarren, Edšbehin ja Baslukitin välillä.

Ne suuret heimot, jotka ovat johtaneet Libanonin kohtaloita, maanit, joista polveutui Fahred-Din, šehabit, joiden viimeisiä oli yhdeksännellätoista vuosisadalla elänyt emiiri Bešir, jonka _Tuhannen ja yhden yön_ palatseja muistuttavassa vuorilinnassa Lamartine kävi, ovat haltioittaneet Libanonia siinä määrin, ettei se ole milloinkaan lakannut pyrkimästä vapauteen ja silmäilemästä rantavuoriltaan ulos merelle, eikö näkyisi tulevan Ranskan laivastoa. Sen avuksi näet ovat tulleet toinen toisensa jälkeen Frans I, Ludvig XIV, Bonaparte, Napoleon III ja vihdoin suuri toiskätinen Champagnelainen. Olen nähnyt omin silmin kazenien luona Kesruanissa lähettiläämme hra de Nointelin allekirjoittamia asiakirjoja, joissa oli kuninkaittemme vaakunat.

Siihen aikaan, kun Omar ja Jamile toisensa näkivät ja toisiaan rakastivat, maroniittien maa oli vielä kuuma Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyjen jäljeltä. Nämä verilöylyt olivat epäilemättä druusien työtä, mutta turkkilainen varusväki oli tehnyt itsensä syypääksi kaikkein suurimpaan konnamaisuuteen jättämällä kiihkoilijain valtaan maan asukkaat, sitä ennen riistettyään heiltä aseet. Kun Deir-el-Kamarissa, Libanonin sydämessä, ei ollut enää elossa ainoatakaan miespuolista kristittyä — naisten hengen ja kunniankin druusit säästävät — antoi Khursid Pašša, Beirutin kuvernööri, julkisen kuuluttajan ilmoittaa, että maroniitit voivat elää siellä rauhassa, koska vihollisuudet olivat päättyneet. Ja kun sitten ilmaantuivat kenraali markiisi de Beaufort d’Hautpoulin sotilaat, kiiruhtivat hävitetyn kaupungin naiset heitä vastaan, käsissään isien, puolisoiden ja poikien pääkalloja ja luita, joita toisiaan vastaan takoen he saivat aikaan kaameata kostomusiikkia.

Tämä tapahtui vuonna 1860. Jamilen tarinan tapahtuma-aika on sijoitettava hieman myöhemmäksi, kenties kymmenen tai kaksitoista vuotta sen jälkeen. Se asian todistaja tai pikemmin näytelmän esittäjä, joka tarinan minulle kertoi, oli pitänyt sen omana tietonaan puolen vuosisadan ajan. Hän ilmaisi salaisuutensa yhtäkkiä, seetripuiden alla, muukalaiselle kuuntelijalle, sen auttamattoman vietin voimasta, joka pakottaa rakastavaisen samoinkuin rikoksentekijänkin vihdoin vapautumaan mieltärasittavasta salaisuudesta...

ENSIMMÄINEN OSA.

LIBANONIN SEETRIT.

I.

BŠARRESSA.

Syyriaan saapumista, pilvettömänä iltahetkenä, sopii verrata ainoastaan siihen lemmenkohtauksen tuokioon, jona tien käänteestä vilkahtaa näkyviin kärsimättömästi odotettu valkea hamonen. Ja eikö meillä olekin sellaisia lemmenkohtauksia eräiden erikoisesti ikävöityjen tienoiden kanssa?

— Kuinka nimitätte tuota lumikupolia, joka hohtelee auringon laskiessa mantelikukan värisenä? Ah, sehän vaihtaa värivivahdustaan, muuttuu malvanvärisestä purppuraiseksi, ikäänkuin sen lumihanget vuotaisivat verta. Kuinka sitä nimitätte? Minä tahdon sinne nousta.

Luulenpa tuon olleen ensimmäisenä kysymyksenäni, kun astuin maihin Beirutissa, vieläpä jo _Lotuksen_ kannella, ennen laivaveneeseen astumista. Ihminen kuljettaa mukanansa kaikkialle, kuin aina avautumaan valmista kuvakudelmaa, lapsuusikänsä maisemia ja levittää ne elämän tarjoamien uusien ihanuuksien ylle. Kasvaneena sellaisen järven rannalla, jota syksyiset sumut näyttävät avartavan äärettömiin, tottuneena etsimään näköpiiristäni vuoria, en olisi tuntenut itseäni vieraaksi itämailla, ellei valon runsaus olisi hämmästyttänyt. Beirut, jonka edustalla leviää rusottava hiekkaranta, kohoo meren yläpuolelle punaisine, pengermittäin ylenevine kattoineen sinne tänne siroteltujen viheriöiden läikkien ympäröimänä, kukkuloihin nojautuen ja suojelevan majesteettisen Libanonin vallitsemana. Enkö ollut Savoijassa, synnyinseudullani, nähnyt Lausannen siten kohoavan vedenneitona sinisen Genèvejärven helmasta? Mutta Lausanne näyttää kalpealta ja jäiseltä, muistelossakin, tämän kaupungin rinnalla, jota iltarusko hehkuttaa. Kaikki lännen maiden näyt kalpenevat ja käyvät jääkylmiksi, kun saavumme näiden uusien maiden rantaan. Tuntuu siltä kuin silmiemme ja esineiden väliin työntyisi värillinen lasi. Kultainen tomu väikkyy ilmoilla kaiken päivää, ja yön aikana näyttävät kiertotähden liikkuvat lamput lähenevän toisiansa taivaankumon ylen sinisestä, pehmeästä ja raskaasta sametista irroittuen.

— Se on Sannin, vastattiin minulle. Se on yhdeksän tuhannen jalan korkuinen. Sen valkoinen verho häipyy pois ainoastaan elokuun lopussa ja vain vähäksi aikaa. Sannin ei kuitenkaan ole vuorijonon korkein huippu. Libanonin kuningas on Kornetes-Sauda. Sinne kuljetaan Tripolista seetrien keskitse.

»Sinne kuljetaan Tripolista seetrien keskitse.» Eräät lausumat nostattavat näkyviimme kokonaisia kuvasarjoja. Tripoli: Kaukainen prinsessa tähystelee parvekkeeltaan Geoffroy Rudelin aluksen saapumista. Seetripuut: eikö Dorén kuvittama Raamattu, joka tutustutti minut jo lapsena itämaihin, eikö se — olen asiasta varma, vaikka en ole sitä todentanut — näytä noita jättiläisiä kumoon raastettuina ja voitettujen kuninkaitten tavoin riemusaatossa Jerusalemin temppelin rakennuspuiksi kuljetettuina? Minä lähden varmaan Tripolin ja seetrien tietä Kornetes-Saudaan, uskollisena alppienkävijänä, joka ei mielellään hylkää tarjoutuvia huippuja. Mutta toiset matkat olivat kauan aikaa tuon retken esteenä: Damaskus, joka raikkaan kertaansa lippaassa muistuttaa viheriä- ja punervavivahteista opaalia; erämaassa sijaitseva tuhottu Palmyra pylväs- ja kaarikäytävineen, joihin aurinko luo kultaisen patinan; Aleppo, sormuksen rikkaan kehysteen tavoin siselöity linnakkeensa ympärille, jonka rauniot hohtelevat keltamullan ja tulen karvaisina; Deir-ez-Zor, jonka vieritse virtaa Eufrat, leveänä kuin Niili, laulavine lehtoineen, satakielten tyyssijoineen; Hama, jonka _noriat_, vettä johtoihin vivutessaan, soivat kuin kaukaiset urut tai mehiläisten hymisevät parvet; Antiokia vilkkaan Orontes-virran rannalla, karun, varustusten täyttämän Habib-en-Neddjârin varjossa, ja merenrannan kaupungit, Saint-Jean-d’Acre punaisine muurivöineen, jotka uhmasivat Leijonamieltä ja Bonapartea; Saida, muinainen Sidon, jonka varusti Ludvig pyhä ja jota ei ollenkaan halveksinut kelpo Joinville uteliaasti ja kepein elein kohottaessaan arabialaisten tapojen verhoa, Saida, johon sen ylen lukuisat oranssilehdot tuovat kevätaikana sellaisen tuoksurunsauden, että pää siitä huumaantuu; ristiretkeilijäin linnat, jotka ovat rakentamisvoimamme ja säilymistahtomme ylväitä todistajia ja sijaitsevat vuoren kupeessa koskemattomina, niin ihmeen koskemattomina, että kun ratsun askelet kajahtelevat porttiholvissa, johtuu itseltään kysymään, eikö ole joutunut aistiharhan valtoihin ja eikö kohta ilmaannu johanniittien ritarikunnan suurmestari koko komeudessaan, munkkisotilaittensa etunenässä; Tortosen varustus ja uhkaavana merta vartioiva Markab ja vuorenhuipulla sijaitseva Kal'at-eš-Šekif laakeriruusujen reunustaman kapean Litanyn sinivihreiden vetten yläpuolella...

Vihdoin, eräänä toukokuun päivänä, saavuin Tripoliin. Siihen kuuluvia kolmea eri kaupunkia ei tarkoin erota, ellei seiso Toulousen Raymondin rakennuttaman linnoituksen pengermällä. Sieltä näkyy El Mina, jota huuhtelee satamansuun aluksia keinutteleva aalto ja joka maan puolella häipyy melkein näkymättömiin sitruuna- ja oranssilehtojensa varjoon, näkyy varustuksen juurella sijaitseva keskimmäinen kaupunki, iältään vanhin ja kuvanomaisine toreineen, kapeine kujineen ja sokkeloineen, ja näkyy vihdoin Kubbe, ylinnä sijaitseva melkein uusi kaupunki, joka seppelen tavoin kaartaa kukkulaa. Melissinden muinainen palatsi on nyt vain ruskea muurirykelmä, jonka alkuperäistä hahmoa on vaikea mieleensä kuvata. Mutta se tarjoaa niin kauniin näyn, ettei tee mieli lähteä pois. Vuorten huiput syttyvät täällä, samoinkuin Beirutissa, illan tullen valohehkuun. Kadiša-joki kiiruhtaa uurtamaan ahdistavan solan sulkua ja kiertää puolittain oranssilehtoon peittyvää viehättävää dervišien tyyssijaa. Aurinko painuu harkiten hitaasti mereen, joka sen kahdentaa. Onpa vielä prinsessakin olemassa: niin ainakin huhuillaan.

Pieni kalmisto, jossa ei ole aitaa eikä mitään määrättyjä rajoja, johtaa Mekkaa kohti suuntautuvat hautakivensä, kuin valkoisen lammaskatraan, aina linnan portille saakka. Se on rauhallinen paikka, jossa käy ihanasti uneksiminen elämän tyhjyydestä ja turhuudesta. Minulle on kerrottu, että Jamile, muhamettilaisten naisten tavoin hunnutettuna, tapasi tulla sinne istumaan haaremikumppaniensa keralla. Arabialaiset naiset viipyvät siinä mielellään tuntikausia jutellen kaikenlaisista naapuristossa sattuneista vähäpätöisistä tapauksista ja kuoleman rauhasta. Yksinäisyyden herättäessä heissä turvallisuuden tuntoa he paljastavat kasvonsa voidakseen paremmin hengitellä, ja, jos ovat kauniita, tunteakseen poskillaan vapaan ilman tuulahdukset. Hypähtelevä Kadiša-joki tuskin häiritsee vettensä hyminällä näiden aikoinaan kukoistavien, mutta nyt laiminlyötyjen tienoiden hiljaisuutta. Lieneekö Jamile sitä kuunnellessaan muistanut Bšarren, kotikylänsä, jota joen alkujuoksu huuhtelee, ja ne ihmiset, joiden luota hän oli hulluudessaan karannut? Tämä kalmisto sopi tosiaankin mainiosti olosijaksi, kun kuusitoistavuotias siinä mietiskeli nuoruuden lyhytaikaisuutta...

* * * * *

Seuraavana päivänä lähdin seetrien luo. Voimavaunujeni oli määrä kuljettaa minut Bšarreen, missä minua oli odottamassa hevossaattue. Tie kohoaa erittäin nopeasti merentason yläpuolelle saavuttaen ensimmäisen, oliivipuita kasvavan tasanteen. Se on parveke, josta sopii kumartua katselemaan puutarhojensa peitossa kellehtivää hempeätä Tripolia. Sitten sivuutetaan Zghorta, hyvinrakennettu aimo kauppala, johon Edenin arvohenkilöt laskeutuvat talvea viettämään; aljetaan nousta paljasta vuoren rinnettä ja saavutaan Kadišan laaksoon. Joki virtaa syvällä, äkkijyrkkien äyräittensä välissä, ja värikkäät kylät sen kummallakin puolen riippuvat kalliorinteillä kuin köynnöksen rypäletertut. Kalliorinteisiin on toisinaan uurrettu luolia luostariasunnoiksi. Eden, paratiisin nimeä kantava paikkakunta, on mittasuhteiltaan kaupungin veroinen. Eden vaatielee itselleen pääkaupungin arvoa, Edenillä on oma sankarinsa ja pyhimyksensä, Josef Karam, joka johti — ylen onnettomasti — maroniitteja druusien kapinan aikana vuonna 1860 ja nostatti kapinaan — yhtä kovaonnisesti — Kesruanin vuonna 1866. Maanpaossa kuolleen muumio on tuotu takaisin suurin touhuin, ja sitä säilytellään jossakin sakaristossa, kunnes hautakammio ehtii valmiiksi.

Edenin korkeudella, mutta vastakkaisella rantatörmällä, Dimanissa, jota nimitetään myös Uudeksi Kannobiniksi rotkon pohjalla olevan vanhan asuinpaikan vastakohtana, tienoossa, jonka nimi on Kannobin (nimi säilyttää niiden ’kenobiittien’ eli luostarimunkkien muistoa, jotka elelivät pitkät ajat laakson luolissa), sijaitsee maroniittien patriarkan kesäpalatsi. Patriarkka on sekä papiston että koko kansakunnan päämies. Piispojen kokous nimittää hänet, ja Rooma vahvistaa vaalin lähettämällä patriarkanviitan, hänen arvonsa symbolin, hänen sitä ennen vannottuaan uskollisuutta katoliselle uskonnolle. Hän on riippuvainen ainoastaan kirkon ylipaimenesta, ja hänen kirkossaan noudatetaan yhä erikoista liturgiaa ja käytetään syyrialaista kieltä, samaa, jota Kristus puhui; vain evankeliumitekstit luetaan aina arabiankielellä, jotta sanankuulijat ne ymmärtäisivät.

Vihdoin saavutetaan Bšarre, Edenin kanssa kilpaileva kauppala. Minulle tuo kilpailu selvisi heti, kun tulin lausuneeksi Josef Karamin nimen; libanonilainen patriootti joutui kohta arvostelun esineeksi ja häntä syytettiin petturiksi. Bšarre, jossa on kolme tai neljä tuhatta asukasta, on lähinnä seetrejä sijaitseva kylä, korkein asuttu paikka Kadišan laaksossa. Siellä sataa lunta kuukauden tai kahden kuluessa talvella, ja läheisillä huipuilla melkein koko kesän säilyvä lumi pitää ilman raikkaana. Asumusten punaiset katot ja rinteen pengermät kohoavat somasti toinen toistaan korkeammalle yli virran. Kaikkialta kumpuilevat vedet kehittävät runsasta kasvullisuutta. Minä näin siellä meikäläisiä puita, hopeapoppeleita ja uljaina kohoavia pähkinäpuita. Siellä kasvavat maissi, peruna, ohra, silkkiäispuu, vieläpä viiniköynnöskin. Se on viimeinen keidas erämaisen vuoriston kynnyksellä.

II

KHALIL KHURI.

Minut otti vastaan erään kuuluisan heimon, Daherien, jälkeläinen. Feodaalinen järjestys on vielä voimassa Libanonin mailla: läänitysherrat ovat kyläkuntien valtiaina, ja talonpojat työskentelevät heidän laskuunsa; mutta nämä herrat ovat yleensä hyvänsuopia ja jalomielisiä. Isäntäni talo, toisin kuin ne Damaskuksen tai Haman palatsit, joiden ulkopuoli on rappeutunut ja joiden sisäpuolella kohtaa odottamatonta loisteliaisuutta ja suloa, oli rakennettu lujaan eurooppalaiseen tapaan. Sen muodosti kaksi tiilikattoista siipirakennusta, jotka suorassa kulmassa puolittain rajoittivat avaraa pihamaata, missä solisi suihkulähde suuressa marmorialtaassaan. Mutta sisustuksessa ilmeni merkillistä sekasortoisuutta: upeita itämaisia mattoja ja kehnoja, pronssista valettuja pöytäkelloja ja riippulamppuja. Suurimman suojan seinällä riippui Napoleonia esittävä piirros kenraali Gouraud’n valokuvaa vastapäätä.

Minun täytyi maan tavan mukaan nauttia sitruunajuomaa ja kahvia saattueen sillävälin satuloidessa ratsujamme, joiden kavioiden kopina ja hirnunta kuului ulkoa. Sitten Nassib-ed-Daher esitteli minulle sen henkilön, jolta sain kuulla Omarin ja Jamilen tarinan.

— Khalil Khuri tulee teitä saattamaan, sanoi hän minulle. Hän ei ole käynyt seetristössä viiteenkymmeneen vuoteen.

Minä silmäilin ihmetellen vanhusta, joka oli elänyt viisikymmentä vuotta seetrien läheisyydessä ja oli pitänyt turhana käydä niitä toiste katsomassa. Toiset seurassaolijat erosivat vaatetuksessaan meistä vain sikäli, että heillä oli yllään tarbuš, mutta Khalil Khuri oli puettu arabialaiseen pukuun, vieläpä tavallaan upeilevastikin: hänellä oli yllään tummanpunainen, kultareunusteinen abaje, hartioilla silkkiburnus ja päässä keffije, eräänlainen huntu, joka liehuen suojelee niskaa ja kasvoja auringon paahteelta, ja jonka kiinnittää otsaan musta aghal. Tämä puku, jota kokonaisuudessaan harvoin käyttelevät maroniitit luovuttaen sen beduiineille, sopi hänelle erinomaisesti; hän näet oli pitkä ja iästään huolimatta suoravartinen, kasvojenpiirteet olivat hienot ja valkea parta oli leikattu suipoksi. Hänen ihonsa ei kumminkaan ollut varsin ahavoitunut, ja hänen katseestaan puuttui se loiste, joka on tavallinen kauas tähystelevien metsästäjien ja nomaadien silmissä, ja niinmuodoin jouduin sittenkin ajattelemaan jotakin naamiaishuveja varten pukeutunutta rannikon kauppiasta. Isäntäni lienee ohimennen huomannut hämmästyneen ilmeeni, sillä hän selitti minulle:

— Khalil Khuri lähti maasta minun syntymäni aikoina, viisikymmentä vuotta sitten. Libanonin köyhä maaperä näet pakottaa meitä muuttamaan maasta, lähinnä Egyptiin, Amerikkaan ja Australiaan. Khalil Khuri lähti Transvaaliin Hame-veljesten keralla. Hän hankki siellä itselleen omaisuuden ja on palannut takaisin kotimaahan. Kukaan meikäläinen ei ole odottanut niin kauan, ennenkuin on lähtenyt takaisin. Hän rakennuttaa palatsia yksin itseänsä varten, hänellä ei ole enää vaimoa, lasta eikä nuorisoa vaiheellaan, ja hän asuu luonani, kunnes rakennus on valmis. Me olemme sukulaisia.

Tuo puolen vuosisadan takainen aave, joka oli puettu menneiden aikojen upeaan asuun, oli huomannut keskustelumme ja kävi kohteliaasti ottamaan siihen osaa, kun samassa ilmoitettiin, että ratsut olivat meitä odottamassa.

Bšarren kapealla kylätiellä vilisi eläimiä ja ihmisiä. Kyläkunta kerääntyi katselemaan lähtöämme, ja kärsimättömät ratsut olivat niin levottomat, että meidän oli hieman vaikea nousta satulaan. Vilkkaat ja levottomat syyrialaiset ratsut tepastelevat ja hypähtelevät, ennenkuin lähtevät kulkemaan tavanomaista kulkuansa, mutta niiden liikkeet ovat niin peittelemättömät ja sulavat, että keskinkertainenkin ratsastaja helposti sopeutuu niiden tahdikkaaseen rytmiin, kunhan ei yritä niitä vastustella. Ne ovat maailman kauneimpia hevosia, en ole nähnyt sellaisia missään muualla. Niissä on itsensä elämän liikkuvaisuus, huimuus ja värähtely: silmät säihkyvät, sieraimet laajenevat, kupeet, joita alinomaa hyväilee pitkä häntä, nousevat ja laskevat lakkaamatta. Ne kantavat päätään korkealla, ja heittävät sen usein taaksepäinkin. Otsa on pitkä, säkä korkea, ruumis hintelä, jalat hoikat, varsinkin polvitaipeesta ja vuohisesta. Niiden isännät niitä mairittelevat, pukevat niitä monenkirjavin, taitehikkaasti kirjaelluin satulaloimin, hohtelevin päitsin, monivärisin tupsuin ja punaisin tai sinisin kaulavöin. Siinä asussaan ne upeilevat kuin naiset tanssiaispuvussaan ja suorittavat tuhansia keimailevia liikkeitä. Ja nämä samat hevoset kulkevat uskomattoman pitkiä matkoja ilmaisematta vähintäkään väsymystä, kiipeävät huimaaviin korkeuksiin milloinkaan kompastumatta tai astumatta harhaan, jos ratsastaja suostuu luottamaan niihin ja heittämään valtoimeksi ainoan ohjaksen, jotta ne voivat ojentaa kaulaa ja arvioida esteen laajuutta. Alppien vuorikauriit ja niiden huimat retket kallioilla tai jääkentillä eivät herätä minussa entistä ihastusta nyt, kun olen noussut Libanonissa näiden syyrialaisten hevosten selkään. Köyhimmänkin talonpojan hevonen, huonosti hoidettu ja huonosti ruokittu, ilmaisee yhä jalouttaan ja rotuaan niinkuin vallasta syöksynyt ja kerjäläiseksi puettu ruhtinas. Mutta šeikin tai emiirin hevoset ovat verrattoman kauniita.

Isäntäni oli jättänyt käytettäväkseni kimon, josta minun epäilemättä sopi ylpeillä. Kun olin päässyt jotenkuten tasapainoon, se alkoi tanssia, heristellä korviaan ja terhennellä aivan vimmatusti.

— Se on sadan kultanaulan veroinen, kertoi minulle palvelija, joka sitä piteli minun sovittaessani jalkaani jalustimeen.

Oli miten oli, missään tapauksessa sen arvo ei ollut puoltakaan Khalil Khurin ratsun arvosta. Viimeksimainittu, jonka rautias pinta kiilteli päivänpaisteessa ikäänkuin jokainen karva olisi ollut valoahehkuva, oli kuin ilmiliekissä, siinä määrin se oli kuuman kiihkon vallassa. Sen katse oli intohimoista iloa tulvillaan, ja sen ruumiissa näkyivät pitkät onnen väreet. Minä onnittelin vanhaa šeikkiä, joka näytti ratsunsa selässä kerrassaan nuorelta.