Part 6

Yksi nuorista kenraaleista, ulkoasultaan kenties hienoin heistä kaikista, nousi tuoliltaan ja vastasi erittäin kohteliaasti Litvinowin kumarrukseen. Hänen kumppalinsa siristivät hiukkasen silmiänsä, taikka eivät oikeastaan siristäneetkään, vaan vaipuivat silmänräpäykseksi kukin omaan itseensä, ikäänkuin jo ennakolta pannen vastalauseensa kaiken syrjäisen sivilihenkilön lähentelemistä vastaan. Muut kemuihin osalliset naiset katsoivat tarpeelliseksi sekä siristellä että myhähtää, jopa osoittaa kummastustakin kasvoillaan.

— Oletteko... oletteko jo kauankin ollut Badenissa? — kysyi kenraali Ratmirow, keikaroiden omituisella, epävenäläisellä tavalla, nählävästikin neuvotonna mistä keskustella vaimonsa lapsuuden-ystävän kanssa.

— Vähän aikaa, — vastasi Litvinow.

— Aiotteko jäädä tänne kauemmaksikin? — jatkoi kohtelias kenraali.

— En ole vielä päättänyt.

— Vai niin! Jaha, se on varsin hauskaa... varsin...

Kenraali vaikeni. Litvinow oli ääneti hänkin. Kumpikin piti hattua kädessään, ja niin he, eteenpäin kumartuneina ja myhäillen, katselivat toisiansa otsaan.

— _Deux gendarmes un beuu dimanche_[41] — laulahti muuan toinen kenraali ja laulahti tietysti väärin, sillä me emme vielä ole tavanneet venäläistä aatelismiestä, joka olisi laulanut kohdalleen. — Tämä oli likinäköinen, kelta-ihoinen herra, kasvoilla alituinen ärtymyksen ilme, ikäänkuin hän ei voisi antaa itselleen anteeksi sitä, että oli sen näköinen. Kumppaleistansa hän oli ainoa, joka ei ollut ruusun näköinen.

— Miksette istu, Grigori Mihailitsh? — virkkoi vihdoin Irina.

Litvinow totteli ja kävi istumaan.

— _I say, Valerien, give me some fire_.[42] Onko teillä paperosseja — sanoi englanninkielellä toinen kenraali, nuori hänkin, mutta jo lihava, silmät liikkumattomat, katse ikäänkuin naulattu yhteen kohtaan ilmassa, leuvoissa sakea sulkkuinen parta, johon hänen lumivalkoiset sormensa tuon tuostakin verkalleen sukelsivat. Ratmirow ojensi hänelle hopeisen tikkurasian.

— _Avez vous des papiros?_[43] — kysäsi, sorahdelIen, muuan rouvista.

— _De vrais papelitos, comtesse_.[44]

— _Deux gendarmes un beau dimanche_, — alkoi jälleen likinäköinen kenraali, milt'ei hampaitaan kiristellen.

— Teidän täytyy välttämättömästi käydä meillä — puheli sillä välin Irina Litvinowiile. — Me asumme Hôtel de l'Europe'ssa. Neljän ja kuuden välillä olen minä aina kotosalla. Emmehän ole nähneet toisiamme niin pitkään aikaan.

— Emme todellakaan, Irina Pavlovna. Moskovan ajoilta asti.

— Niin, Moskovan, Moskovan, — lausui Irina verkalleen. — Tulkaahan käymään, niin juttelemme, muistelemme entisiä aikoja. Mutta tiedättekös. Grigori Mihailitsh? Ette te ole sanottavasti muuttunut.

— Niinkö? mutta te, Irina Pavlovna, te olette muuttunut.

— Minä olen vanhettunut.

— Ei, en minä sitä tarkoittanut...

— Irene? — virkkoi kysyvästi muuan rouva, keltainen hattu keltaisilla hivuksilla, kuiskailtuaan ja hihiteltyään viereisensä herran kanssa. — Irene?

— Minä olen vanhettunut, — jatkoi Irina, vastaamatta rouvalle, — mutta minä en ole muuttunut. En ensinkään, en ole yhtään muuttunut.

— _Deux gendarmes un beau dimanche!_ — kajahti taas ärtyisä kenraali ei muistanut muuta kuin ensimmäisen säkeen tuosta tunnetusta laulusta.

— Yhä vielä pistättellöö, teidän ylhäisyytenne, — lausui äänekkäästi ja painaen "löötä" lauloi lihava kenraali, suuren poskiparran omistaja, nählävästikin viittaillen johonkin hauskaan juttuun, jonka koko _beau monde_[45] tunsi. Hän päästi sitten puisevan naurun ja kiinnitti silmänsä jälleen avaruuteen. Koko muu seura purskahti myöskin nauruun.

— _What a sad dog you are. Boris!_[46] — huomautti puoliääneen Ratmirow. Hän lausui tuon nimenkin "Boris" englantilaiseen viisiin.

— Irene? — äänsi keltahattuinen rouva kolmatta kertaa.

Irina kääntyi nopeasti häneen:

— _Eh bien, quoi? Que me voulez-vous?_[47]

— _Je vous le dirai plus tard_,[48] — vastasi virnuillen toinen. Hänen ulkomuotonsa ei ollut lainkaan viehättävä, mutta alinomaa hän keikaili ja keimaili. Joku irvihammas oli sanonut hänestä, että hän "_miauudait dans le vide_", "virnaili tyhjässä avaruudessa".

Irina rypisti silmiänsä ja kohautti maltittomasti olkapäitään.

— _Mais que fait donc monsieur Verdier? Pourquoi ne vient-il pas?_[50] — huudahti muuan rouvista noilla pitkällisillä venähdyksillä, jotka ovat omituisia suurvenäläiselle lausumistavalle, ja jotka kuuluvat Franskalaisen korvaan niin sietämättömiltä.

— Ah, vui, vui, msjö Verdjee, msjö Verdjee — huokasi toinen rouva, kotoisin suorastaan Arsamasista.[51]

— _Tranquillisez vous, mesdames_ — sekaantui Ratmirow puheesen: — _monsieur Verdier m'a promis de venir se mettre à vos pieds_.[52]

— Hi-hi-hi! — Rouvain viuhkat elähtivät.

Passari toi muutamia lasia olutta.

— Bayrisch-Bier? — kysyi poskiparta kenraali, tahallaan puhuen möräkästi ja tekeytyen hämmästyneeksi. — Guten morgen.

— Mitenkäs se on? Onko Paavali kreivi yhä vielä siellä? — kysäsi muuan nuori kenraali toiselta kylmästi ja veltosti.

— Siellä on, — vastasi toinen yhtä kylmästi. — _Mais c'est provisoire_.[53] Serge kuuluu tulevan hänen sijaansa.

— Hm-m! — äänsi ensimmäinen hampaittensa välisiä.

— Nii-in! — äänsi toinenkin.

— Minä en ymmärrä, — vastasi laulahteleva kenraali, — minä en ymmärrä, mitä se Paavali rupesi puolusteleimaan ja esiintuomaan kaikenlaisia syitä... Asia oli sangen yksinkertainen: hän puristi vähäsen kauppamiestä, _il lui a fait rendre gorqe_...[54] entäpä sitten? Saattoi hänellä olla siihen omat syynsä.

— Hän pelkäsi... paljastuksia sanomalehdissä — mörähti joku.

Ärtyisä kenraali vimmastui.

— No se nyt on sitä vihoviimeistä! Sanomalehdissä! Paljastuksia! Jos asia olisi minun vallassani, niin en minä sallisi noissa teidän sanomalehdissänne painattaa muuta kuin lihan ja leivän taksoja ja ilmoituksia, mistä saa ostaa turkkeja ja saappaita.

— Ja myös, missä aatelisten tiluksia myödään huutokaupalla, — pisti Ratmirow väliin.

— Olkoon menneeksi, nykyisissä oloissa... mutta mitäs puheita nämä ovat Badenissa, Vieux-château'ssa!

— _Mais pas du tout! pas du tout!_ — liversi keltahattu rouva. — _J'adore les questions politiques_.[55]

— _Madame a raison_,[56] — puuttui puheesen kenraali, jolla oli erittäin miellyttävät, melkein naismaiset kasvot. — Miksikä karttaa tällaisia asioita... Badenissakaan? — Tätä sanoessaan hän katsahti kohteliaasti Litvinowiin ja myhähti suopeasti. — Kunnon ihminen ei saa milloinkaan eikä missään peräytyä mielipiteistään. Eikö niin?

— Se on tietty — vastasi ärtyisä kenraali, luoden katseitansa Litvinowiin, ikäänkuin välillisesti häntä löylyttääkseen, — mutta minä en katso tarpeelliseksi...

— Ei, ei — keskeytti ystävällinen kenraali entisellä säveydellä. — Niinpä teidän ystävänne, Valerian Vladimirovitsh, mainitsi vast'ikään aatelis-tilusten myönnistä. No niin! Eikös se ole tosiasia?

— Mutta mahdotontahan niitä on myödäkään tällä haavaa; niistä ei huoli kukaan! — huudahti ärtyisä kenraali.

— Saattaa olla... saattaa olla... mutta senpä tähden pitääkin tätä tosiasiata tuoda esille... tuoda esille tätä surullisia tosiasiaa aina ja joka paikassa. Me olemme joutuneet häviöön — aivan niin; meidät on nöyryytetty — siitä ei puhettakaan, mutta me, suurten hovien omistajat, me kumminkin edustamme pohjaa... _un principe_. Ja meidän on velvollisuutemme ylläpitää tätä prinsiipiä. Pardon, madame, te pudotitte, luullakseni, nenäliinan... Koska nyt jonkunlainen, niin sanoakseni, himmennys verhoaa älykkäimmätkin päät, niin tulee meidän osoittaa... nöyryydessä osoittaa — kenraali ojensi sormensa — osoittaa kansalaisen sormella, mitä kuilua kohti kaikki syöksyy. Meidän tulee varoittaa, meidän tulee kunnioittavalla lujuudella sanoa: ..palailkaa! palailkaa!!... Näin meidän tulee sanoa.

— Mutta eihän toki sovi palaita kokonaan, — virkkoi miettivästi Ratmirow.

Kohtelias kenraali myhähti vaan.

— Kokonaan, kokonaan, ihan takaisin, mon très-cher. Mitä kauemmas taakse, sitä parempi.

Kenraali katsahti jälleen kohteliaasti Litvinowiin. Tämä ei malttanut enää olla alallaan.

— Ihanko seitsemään päivätyöhön viikossa, teidän ylhäisyytenne?

— Vaikkapa niinkin! Minä lausun ajatukseni kiertelemättä. Uudesti on muodostettava... niin... uudesti on muodostettava kaikki, mikä tehty on.

— Helmikuun 19:s[57] myöskin, niinkö?

— Helmikuun 19:s myöskin — mikäli mahdollista. _On est patriote ou on ne l'est pas_.[58] Entäs vapaus, sanotaan. Luuletteko, että kansalle on hyvinkin suloista tuo vapaus? Kysykääpäs siltä...

— Koettakaa vaan — liitti Litvinow — koettakaa vaan ottaa kansalta pois tämä vapaus...

— _Comment nommez-vous ce monsieur?_[59] — kuiskasi kenraali RatinirowiIle.

— Mistäs te nyt oikeastaan haastelette? — virkkoi äkkiä lihava kenraali, joka ilmeisestikin näytteli tässä seurassa lellitellyn lapsen roolia. — Yhäkö sanomalehdistä vaan? Töhräsormisia, niinkö? Malttakaas, niin kerron teille hassun kohtauksen, mikä minulla oli erään töhräsormen kanssa — mainiota! Minulle kerrotaan: eräs _folliculaire_[60] on sepittänyt teistä häväistyskirjoituksen. No minä tietysti haetin miehen heti luokseni. Ja niin tuotiin tuo armas ystävä minun eteeni. — Mitenkäs sinä, sanoin minä, mitenkäs sinä, veikkonen, folliculaire, rupeatkaan paskvilleja sepittämään? Vai riivaako patriotismi? "Riivaa", sanoo. — No entäs — sanon minä — tykkäätkö sinä rahoista, folliculaire? "Tykkään", sanoo. Silloin, rakkaat sanankuulijat, annoin minä hänen haistella sauvani pontta. Tykkäätkös tästä, kultaseni? "En", sanoo, "siitä en tykkää." — Otapas nyt vaan, sanon minä, ja haistele niinkuin haistella pitää; puhtaat on minulla kädet. "En lykkää", sanoo vaan. — Mutta minä, lintuseni, sanon minä, minä tykkään tästä hyvin paljon, en kumminkaan itseäni varten. Mahdatkos ymmärtää tainkaltaisen vertauksen, sinä sydämmeni kaiho ja kaipaus? "Ymmärrän", sanoo. — Kas niin; ole nyt vast'edes pai poika, ja täss'on sinulle rupla rahhoo, ja mene nyt ja siunaa minun muistoani, virsiä veisaten. Ja tiehensä meni töhräsormi.

Kenraali rupesi nauramaan, ja samoin tekivät kaikki muutkin, kaikki, paitsi Irinaa, joka ei myhähtänytkään. Hän loi vaan sumean katseen kertojaan.

Ystävällinen kenraali taputti Borisia olkapäähän.

— Tuon sinä olet itse tekaissut, armas ystävä. Jopa sinä kepillä ketään häristelisit!... Eikä sinulla keppiä edes olekaan. _C'est pour faire rire ces dames_.[61] Lystin vuoksi vaan, mutta vähät siitä. Minä sanoin äsken, että meidän pitää palaita kokonaan. Ymmärtäkää minua oikein. Minä en ole mikään niin sanotun progressin[62] ystävä; mutta kaikki nuo yliopistot ja seminaarit ja sen semmoiset ja kansakoulut, nuo ylioppilaat, papinpojat, porvarilliset virkamiehet, koko tuo viheliäinen joukkio, _tout ce fond du sac, la petite propriété, pire que le proletariat_ — (kenraali puhui hennolla, melkein hempeällä äänellä) — _voilà ce qui m'eftraie_...[63] juuri siinä pitää pysähtyä... ja pysäyttää. (Hän katsahti jälleen lempeästi Litvinowiin.) Niin juuri, pysähtyä pitää, älkää unohtako sitä, että meillähän ei kukaan mitään vaadi, mitään pyydä. Esimerkiksi itsehallintoa — kuka sitä tahtoo? Tekö sitä tahtoisitte, vai sinä, vai sinä, vai te, mesdames? Tehän hallitsette ei ainoastaan itseänne, vaan kaikkia meitäkin. (Kenraalin kauniille kasvoille nousi leikillinen hymy.) — Rakkaat ystävät, miksikä tässä siis kuurrella ja kaarrella? Demokratia on teille altis, se suitsuttaa edessänne, se on valmis palvelemaan teitä... mutta sehän on kaksiteräinen miekka. Paras on olla ennellään, se on paljoa varmempi se. Älkää salliko rahvaan viisastella ja turvautukaa aristokratiaan, — siinä yksin, siinä yksin voima... Siten käy todellakin parhaiten. Mitä taas progressiin tulee... ei minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaan. Älkää vaan antako meille asianajajia, valamiehiä ja noita kummallisia kunnallishallituksen virkamiehiä, älkääkä koskeko discipliiniin, ennen kaikkea jättäkää discipliini rauhaan. Siltoja sen sijaan ja laitureita ja sairastaloja — niitä saatte rakentaa, ja kaasuvaloa kaduille — miks'ei!

— Pietari on sytytetty kaikilta neljältä ilman suunnalta, — siinä se on se progressi! — kihnutti ärtyisä kenraali.

- Sinähän olet häijy, näen ma — virkkoi laiskasti lihava kenraali, ruumistaan huojutellen. — Sinut sopisi korottaa yliprokuraattoriksi; mutta minun mielestäni _avec Orphée aux enfers le progrés a dit son dernier mot_.[64]

— _Vous dites toujours des bêtises_,[65] — hihitti Arsamasilainen rouva.

Kenraali oikaisihe.

— _Je ne suin jamais plus sérieux, madame, que quand je dis des bêtises_.[66]

— Tuon lauseen on monsieur Verdier sanonut jo monta kertaa, — huomautti Irina puoliääneen.

— _De la poigne et des formes!_ — huudahti lihava kenraali, — _de la poigne surtout_.[67] Ja tämä sana venäjäksi käättynä olisi niin paljon kuin: kohteliaasti, mutta hampaita vasten!

- No kyllä on sinun koko veitikka, auttamaton veitikka! — liitti ystävällinen kenraali. — Mesdames, älkää uskoko häntä! Ei hän tekisi pahaa hyttysellekään. Hän tyytyy vaan siihen, että saa ahmia ihmisten sydämmiä.

- Multa kuulehan, hyvä Boris, — alkoi Ratmirow, vaihdettuaan katseita vaimonsa kanssa, — leikki saakoon sijansa, mutta tuo on liikaa. Progressi — sehän on yhteiskunnallisen elämän ilmausta, sitä ei käy unohtaminen; sehän on symptoomi. Pitää seurata sen vaiheita.

— No niin, niin, — vastasi lihava kenraali, yrmeän näköisenä. — Tietty asiahan se on: sinä tähtäät valtiomiehen asemaa!

— En ollenkaan... Jopa tässä valtiomieheksi! Mutta totuus on tunnustettava.

"Boris" päästi jälleen sormet pariansa syvyyksiin ja kiinnitti katseensa ilmaan.

— Yhteiskunnallinen elämä, se on sangen tärkeä seikka, sillä kansan kehityksessä, isänmaan, niin sanoakseni, vaiheissa...

— Valerien! — keskeytti "Boris" nuhdellen, — _il y a des dames ici_.[68] En minä olisi odottanut sinulta tuollaista. Vai tekeekö mielesi komitean jäseneksi?

— No ne ovat nyt, Jumalan kiitos, lopussa kaikki tyyni, — virkkoi ärtyisä kenraali ja rupesi jälleen vetämään: "_Deux gendarmes un beau dimanche_..."

Ratmirow nosti batistisen nenäliinan huulilleen ja vaikeni sulavalla liikkeellä. Ystävällinen kenraali virkkoi jälleen: kyllä olet veitikka. Mutta "Boris" kääntyi avaruudessa virnuilevaan rouvaan ja, ääntään alentamatta, kasvojen ilmeitäkään edes muuttamatta, rupesi tiedustelemaan, milloinka tämä "kruunaa hänen liekkinsä", koskapa hän on rakastunut häneen aivan hämmästyttävällä tavalla ja kärsii kauheita tuskia.

Litvinowin tila oli tämän keskustelun aikana käynyt hetki hetkeltä yhä tukalammaksi. Hänen ylpeytensä, hänen rehellinen, plebeijillinen ylpeytensä pyrki kapinoimaan. Mitä oli heillä yhteistä — hänellä, pikku virkamiehen pojalla, ja noilla sotaväkeen kuuluvilla pietarilaisilla aristokraateilla? Hän rakasti kaikkea, mitä he vihasivat; hän vihasi kaikkea, mitä he rakastivat. Hän tunsi sen liiankin hyvin, tunsi sen sisimpiänsä myöten. Heidän pilantekonsa tuntuivat hänestä tympeiltä, heidän keskustelutapansa tuskalliselta, heidän jok'ainoa liikkeensä valheelliselta. Yksin heidän puheensa pehmeydessäkin kuuli hän ärsyttävää ylenkatsetta, — ja sittenkin hän melkein aristeli heitä, noita ihmisiä, noita vihollisiansa... "Huh! Kuinka tuntuukaan ilkeältä! Minä olen heidän vastuksinaan, minä näytän heistä naurettavalla", ajatteli hän myötäänsä. "Ja mitä minä tässä viivyn? Pois, pois, piammiten!" Irinan läsnäolo ei voinut pidättää häntä: epähauskoja tunteita Irinakin heräili hänessä. Hän nousi ja rupesi jäähyvästeleimään.

— Joko te lähdette? — kysäsi Irina eikä ruvennutkaan, hetkisen mietittyään, pidättelemään häntä. Hän pyysi vaan Litvinowia välttämättömästi käymään heillä. Litvinow lupasi.

Kenraali Ratmirow sanoi hänelle hyvästi entisellä hienolla kohteliaisuudella, puristi hänen kättänsä ja saattoi hänet paltan reunalle asti.

Tuskin oli Litvinow ennättänyt ensimmäiseen tienmutkaan, niin räjähti yleinen naurun hohotus hänen takanaan. Tämä nauru ei tarkoittanut häntä, vaan siihen oli syynä kauan odotettu monsieur Verdier, joka äkkiä oli ilmestynyt paikalle, aasin seljässä, sininen mekko yllä ja tyrolilainen hattu päässä. Mutta veri syöksähti kumminkin Litvinowin kasvoihin, ja hänen tuli haikea olla; huulet veti kokoon niinkuin koiruohoa olisi syönyt. "Inhoittavaa, halpaa väkeä!" jupisi hän, ajattelematta, ett'ei muutaman hetken seurusteleminen heidän kanssaan vielä antanut aihetta moisiin ankariin sanoihin.

Ja tuollaiseen piiriin oli nyt joutunut Irina, ennen muinoin hänen Irinansa! Siinäkö hän nyt liikkui ja eli ja hallitsi? Sillekö hän oli uhrannut oman arvonsa, sydämmensä parhaimmat tunteet!... Oma syynsä kaiketikin. Nähtävästi hän ei ansainnutkaan parempaa kohtaloa. Kuinka iloinen oli Litvinow siitä, ett'ei Irinan mieleenkään johtunut ruveta tiedustelemaan hänen aikeitansa! Hänen olisi pitänyt kertoa "heidän" kuullen, "heidän" läsnäollessaan... "En milloinkaan, en hinnasta mistään!" puheli hän hiljaa, syvästi hengittäen raitista ilmaa ja melkein juoksujalassa kiirehtien alas Badeniin vievää tietä myöten. Hän muisteli morsiantaan, armasta, hyvää Tatjanaansa, hänen sielunsa pyhyyttä. Niin puhdas, jalo, vilpitön! Kuinka teeskentelemättömällä liikutuksella hän muisteli hänen piirteitänsä, hänen sanojansa, hänen tapojansakin... millä kärsimättömyydellä hän odotteli morsiamensa tuloa!

Nopea käynti rauhoitti hänen hermojansa. Kotia tultuansa istui hän pöydän ääreen, otti kirjan käteensä, mutta pudotti sen äkisti. Oikein hän säpsähti... Mitäs hänen oli tapahtunut? Ei hänen ollut tapahtunut mitään, mutta Irina... Irina... Tuo kohtaus oli hänestä niin ihmeellistä, kummallista, tavatonta. Oliko se todellakin hän? Oliko hän kohdannut tuon saman Irinan ja puhellut hänen kanssaan? Ja miks'ei hänen päällään ole tuota iljettävää, suuren maailman leimaa, joka niin räikeänä näkyy kaikissa noissa muissa? Miksikä tuntuu hänestä, että Irinan on ikävä, tukala olla, että hän suree? Hän on heidän leirissään, mutta vihollinen hän ei ole. Ja miksikä Irina niin ystävällisesti kääntyi häneen ja kutsui luokseen?

Litvinow hätkähti. — Oi, Tanja, Tanja — huudahti hän innostuen, — sinä yksin olet enkelini, hyvä hengettäreni, sinua yksin minä rakastan nyt ja ikäni kaiken. Tuon toisen luokse en lähde. Jääköön Herran haltuun! Huvitelkoon kenraaliensa kera!

Litvinow kävi jälleen kirjaan käsiksi.

XI.

Litvinow kävi kirjaan käsiksi, mutta luku ei luistanut. Hän läksi ulos, käveli jonkun verran, kuunteli hetkisen soittoa, katseli kotvan aikaa peliä ja palasi jälleen huoneesensa. Yritti taas lukea, — ei onnistunut. Omituisen verkkaisesti kului aika.

Tulipa tuosta sitten Pishtshalkin, hyväntahtoinen sovintotuomari, eikä istunut kuin kolmisen tuntia. Hän haasteli ja hän kertoili ja hän kyseli, jutteli erillaista, se on: vuoroin korkeista asioista, vuoroin hyödyllisistä asioista ja lopulti levitti ympärilleen semmoisen ikävän, että Litvinow oli vähällä ulvahtaa. Tuota ikävää, tuskallista, kylmää, auttamatonta, toivotonta ikävää, — siinä taidossa ei ollut Pishtshalkinille verran vetävätä, ei edes siveellisyyden huipullakaan seisovien joukossa, jotka kyllä ovat tässä asiassa mestareita. Jo pelkästään hänen lyhyt ja sileäksi kammattu tukkansa, hänen kirkkaat, elottomat silmänsä, hänen hyvänluontoinen nenänsä olivat omiaan herättämään alakuloisuutta. Hänen baritoniäänensä, verkallinen, ikäänkuin reservissä pysyvä, näkyi olevan luotuna lausumaan vakuuttavasti ja opettavasti sellaisia totuuksia kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä eikä suinkaan viisi eikä kolme, että vesi on märkää, että hyvä avu on kiitettävä asia, että yksityinen, niinkuin valtiokin, ja valtio, niinkuin yksityinenkin, tarvitsee välttämättömästi luottoa rahallisia operatsioneja varten. Ja kaiken tämän ohella oli Pishtshalkin kunnon mies! Alutta sellainen vaan on kohtalo Venäjänmaassa: kunnon miehet meillä ovat ikäviä.

Pishtshalkin läksi pois, ja hänen sijaansa tuli Bindasow, joka heti kohta, aivan ujostelematta, pyysi Litvinowilta lainaksi sata guldenia. Litvinow antoikin, vaikk'ei hän yhtään ollut huvitettu Bindasowista, vieläpä inhosikin häntä ja tiesi aivan varmaan, ett'ei hän ikinä saisi rahojaan takaisin. Sitä paitsi olisi hän itsekin tarvinnut nuo rahat. Mutta miksikäs hän antoi? kysyy lukija. Hitto ties miksi! Mutta siihenhän ovat Venäläiset koko mestareita. Pankoonpas vaan lukija kätensä sydämmelleen ja muistelkoon, kuinka monasti hän itsekin elämässään on menetellyt ihan samalla tavalla ilman mitään muuta syylä! Bindasow ei edes kiittänyt Litvinowia; tilasipa vielä lasillisen affenthaleria (badenilaista punaviiniä) ja läksi pois, suutaan pyyhkäisemättä ja saappaillaan julkeasti kolisten.

Illan suussa sai Litvinow Tatjanalta kirjeen, jossa hän ilmoittaa, ett'ei hän, tädin sairastumisen tähden, saata saapua Badeniin ennenkuin viiden, kuuden päivän perästä. Tämä sanoma teki Litvinowiin tuskallisen vaikutuksen: se lisäsi hänen harmiansa, ja hän pani maata pahalla tuulella.

Ei ollut seuraavakaan päivä parempi; oli kenties huonompikin. Hamasta aamusta asti täyttyi Litvinowin asunto maanmiehistä: Bambajew, Voroshilow, Pishtshalkin, kaksi upseeria, kaksi ylioppilasta Heidelbergistä — kaikki ne vääntyivät yht'aikaa ja olivat uskollisesti yhtä mittaa päivällisiin saakka, vaikka olivatkin pian puhuneet puhuttavansa ja kärsivät ikävää. Ensinnäkin puheltiin siitä, että Gubarew oli palannut Heidelbergiin, ja että pitää lähteä sinne hänen luokseen; sitten filosofoitiin pikkusen, kajottiin Puolan asiaan; sitten ruvettiin keskustelemaan pelistä ja loreleista ja kertomaan skandaalijuttuja. Vihdoin syntyi keskustelu siitä, millaisia löytyy ravajaakkoja, millaisia löytyy lihavia ja millaisia suursyömäreitä. Ja sitten tuli vanhoja juttuja Lukinista, diakonista, joka vedon perästä oli syönyt kolmekymmentä kolme silliä, lihavuudestaan kuuluisasta ulani-överstistä Isjedinowista, sotamiehestä, joka löi luita rikki otsaansa vasten, ja sitten tuli jo pelkkää valhetta. Itse Pishtshalkin kertoi, haukotellen, tunteneensa Ukrainassa erään ämmän, joka kuollessaan painoi seitsemänkolmatta puutaa ja nauloja vielä päälle kaupan,ja tilanomistajan, joka tavallisesti aamiaisekseen syödä popsi kolme hanhea ja sammen. Bambajew joutui äkkiä kiihkotilaan ja julisti voivansa pistää poskeensa kokonaisen lampaan, "höystettynä tietysti". Voroshilow paukautti vihdoin jostakin väkevästä kumppalistaan kadettikoulussa jotain niin tolkutonta, että muut olivat hetken aikaa ääneti, katselivat sitten toisiansa, sieppasivat lakkinsa ja laputtivat tiehensä.

Jäätyään yksikseen, yritti Litvinow ryhtyä työhön, mutta pää oli kuin nokea ja karstaa täynnä. Hän ei voinut saada mitään kunnollista aikaan, ja tyhjiin meni iltakin.

Seuraavana aamuna oli hän käymäisillään aamiaiselle, kun joku koputti oveen.

— Herrainen aika, — ajatteli hän, — taaskin joku eilisistä ystävistä. — Jonkunlaisella vavistuksella hän sanoi:

— Herein!

Ovi aukeni hiljalleen, ja sisään astui Potugin. Litvinow tuli siitä erinomaisen iloiseksi.

— Sehän oli kovin ystävällistä! — lausui hän, lujasti puristaen odottamattoman vieraan kättä; — kiitos ja kunnia! Minä olisin aivan varmaan tullut teitä tervehtimään, mutta ettehän te tahtonut ilmoittaa minulle asuntoanne. Istukaa, olkaa hyvä; pankaa hattu pois. Istukanhan.

Potugin ei vastannut mitään Litvinowin ystävällisiin sanoihin, seisoi vaan keskellä lattiata, muutellen jalkojaan, naurahdellen ja päätään pyöritellen. Litvinowin lämmin tervehdys oli häntä nähtävästikin liikuttanut, mutta hänen kasvoillaan asui jotain pakotettua.

— Tässä... tässä on vähäsen väärinkäsitystä — aloitti hän, tavoitellen. — Tietysti minun olisi aina mieluista... mutta minä olen oikeastaan... minä tulen läheteltynä.

— Vai niin, — virkkoi Litvinow alakuloisesti — te tahdotte siis sanoa, että itse puolestanne ette olisi tullut tänne.

- En sitä, en suinkaan! mutta minä... minä en olisi kenties häirinnyt teitä tänään, ellei minua olisi pyydetty pistäymään täällä. Sanalla sanoen, minut on tänne lähetetty asialle.

— Kenenkä, saanko udella?

— Erään naishenkilön, jonka hyvin tunnette, Irina Pavlovna Ratmirowin. Toissa päivänä lupasitte käydä häntä tervehtimässä ettekä käynytkään.

Litvinow katsahti kummastellen Potuginiin.