Part 5

— Minä tottelen... mutta olisi minun sentään ollut hauska katsella teitä kaikessa loistossanne, omin silmin nähdä, kuinka syvän vaikutuksen te teette, ja sen te olette varmaankin tekevä... Voi kuinka minä olisin ylpeä teistä! — lisäsi hän, huoahtaen.

Irina naurahti.

— Koko tuo minun loistoni ei ole oleva muuta kuin valkoinen leninki, ja mitä vaikutukseen tulee... Sanalla sanoen, minä tahdon, että tehtäisiin niin.

— Irina! Oletko suutuksissa?

Irina naurahti jälleen.

— En suinkaan! En minä ole suutuksissa, mutta sinä... — Hän iski Litvinowiin silmänsä, ja sellaista ilmettä ei tämä muistanut niissä milloinkaan ennen nähneensä. - Kenties — jatkoi hän puoliääneen — kenties se on tarpeellista.

— Mutta, Irina, rakastathan sinä minua?

— Minä rakastan sinua, — vastasi hän melkein juhlallisella arvokkaisuudella ja likisti hänen kättänsä lujasti, milt'ei miesmäisesti.

Kaikki seuraavat päivät kuluivat Irinalta puvun valmistelemisen ja tukkansa laittelemisen puuhissa. Baalipäivän aattona tunsi hän huonovointisuutta, ei malttanut istua asemillaan, itkeäkin tillautti muutaman kerran... Litvinowin läsnä-ollessa hän myhäili omituisen yksitoikkoisesti, kohdellen häntä muutoin yhtä lempeästi kuin ennenkin, mutta hajamielisenä myötäänsä tirkislellen peiliin. Itse juhlapäivänä hän oli hyvin äänetön ja kalpea, mutta tyyni. Kello yhdeksän tienoissa illalla tuli Litvinow, nähdäkseen häntä ennen lähtöä. Kun Irina astui hänen luokseen valkoisessa tartalani-puvussa, lehvänen pieniä sinikukkia hennosti pöyhätetyissä hivuksissa — silloin hän huudahti ihastuksesta: niin ihanalta ja ylevältä näytti Irina, enemmänkin kuin hänen ikäänsä nähden olisi odottanut.

— Hän on todellakin kasvanut sitten tän'aamun — arveli Litvinow itsekseen, — ja mikä ryhti! Sitä se sukuperä tekee!

Irina seisoi hänen edessään, kädet alas laskettuina, hymyilemättä, keimailematta, ja katsoi päättäväisenä, melkein rohkeana, ei häneen, vaan jonnekin kauas, suoraan eteenpäin.

— Niinhän te olette kuin sadun kuningatar — virkkoi vihdoin Litvinow, — taikka ei, te olette kuin sotajoukon johtaja taistelun, voiton edellä...

Irina seisoi edelleen liikkumatonna. Ei hän ollut juuri kuulemattakaan Litvinowin sanoja, mutta hän näytti seuraavan jotain toista, sisällistä puhetta.

— Te ette sallinut minun tulla tuohon baaliin, — jatkoi Litvinow, — mutta ettehän kieltäytyne vastaan-ottamasta minulta mukaanne näitä kukkasia?

Hän ojensi hänelle vihkon heliotroopeja.

Irina katsahti nopeasti Litvinowiin, ojensi kätensä, mutta tarttui sitten äkkiä lehvään, joka oli hänen päänsä koristuksena ja virkkoi:

— Tahdotko? Sano sananen vaan, ja minä repäisen tämän pois ja jään kolia!

Litvinow tunsi sydämmensä sykähtävän riemusta. Irinan käsi raastoi jo lehvää...

— Ei, ei, miksikä noin! — huudahti Litvinow, täynnä kiitollisuuden ja ylevämielisyyden tunteita, — en minä ole itsekäs; miksikä estäisin vapautta... koska tiedän, että sinun sydämmesi...

— Älkää sitten tulko lähelle, runtelette pukuni — sanoi Irina hätäisesti.

Litvinow kävi hämille.

— Otatteko kukkaset? — kysyi hän.

— Tietysti; ne on erittäin suloiset, ja minä pidän paljon tästä tuoksusta. Merci... Minä pidän tämän muistona...

— Muistona lähdöstä ensimmäiseen, juhlakulkuunne — huomautti Litvinow, — ensimmäiseen riemusaattoonne.

Irina katsahti peiliin olkapäänsä yli, hiukan taivuttaen vartaloansa.

— Olenko minä sitten todellakin niin soma? Oletteko puolueellinen?

Litvinow tuosta latelemaan innostuneita ylistyssanoja, mutta Irina ei kuunnellut häntä. Nostaen kukkavihkoa kasvojaan kohti, katseli hän jälleen jonnekin kauas noilla kummallisilla, ikäänkuin samenneilla ja laajenneilla silmillään, hiljaisen ilmanhengen hennosti kohotellessa hienoja nauhoja hänen hartioillaan, kuni siipiä.

Sisään astui vanha ruhtinas, hivukset käherreltyinä, yllään musta virttynyt frakki ja aatelismedalji Vladimirin nauhassa kiinnitettynä napinläpeen. Hänen perässään astui ruhtinatar, silkkisessä chinapuvussa vanhaa kuosia. Tuimalla totisuudella, jolla äidit koettavat salata omaa levottomuuttaan, korjasi hän takaa tyttärensä pukua, se on: aivan tarpeettomasti puisteli leningin laskoksia. Nelin-istuttavat kyytivaunut, kaksi takkukarvaista hevoskulua edessä, tulla heiluivat kuistin edustalle, vongahdellen pyörillään lapioimattomissa luminietoksissa. Heiveröinen lakeija epätodellisessa livreassa syöksähti eteisestä sisään ja julisti rajunpuoleisesti, että vaunut ovat valmiit.

Siunattuaan lapset yöksi ja kietouttuansa turkkeihin, läksivät ruhtinas ja ruhtinatar kuistille. Irina otti hartioilleen ohukaisen, lyhyen salopin — voi kuinka hän vihasi tuota saloppia! — ja seurasi heitä ääneti. Litvinow läksi heitä saattamaan ja toivoi saavansa jäähyväisiksi silmäyksen Irinalta, mutta tämä nousi vaunuihin, taakseen katsahtamatta.

Puolen-yön aikana käveli Litvinow klubin edustalla. Suurista kruunuista kuulsi lukemattomia tulia kirkkaina täplinä punaisien verhojen läpi, ja yli koko torin, joka oli ajokaluja täynnään, kajahtelivat Straussin valssin sävelet, kajahtelivat kuni kainostelematon kutsu huimaan juhlintaan.

Seuraavana päivänä, kello yhden maissa, läksi Litvinow Osininien luo. Hän tapasi kotosalla ainoastaan ruhtinaan, joka ilmoitti hänelle, että Irinalla kivistää päätä, ja että hän on vuoteessa eikä nouse ennen iltaa, ja että tällainen riutumus ei ole ihme eikä mikään ensimmäisen baalin jälkeen.

— _C'est très naturel, vous savez, dans les jennes filles_,[25] — lisäsi hän franskaksi, mikä Litvinowista tuntui jotenkin oudolta, varsinkin kun hän samassa huomasi. ett'ei ruhtinaan päällä ollutkaan tavanmukainen yönuttu, vaan sertukki.

— Ja sitä paitsi — jatkoi Osinin — täytyihän hänen tulla huonovointiseksi eilisien tapausten jälkeen.

— Tapaustenko? — jupisi Litvinow.

— Niin, tapaustenpa kyllä, tapausten, _de vrais évévenementes!_[26] Ette voi kuvailla, Grigori Mihailovitsh, _quelle succès elle a en!_[27] Koko hovi hänet huomasi! Ruhtinas Aleksander Fjodorovitsh sanoi, että hänen asemansa ei ole täällä, ja että Irina muistuttaa hänelle Devonshiren kreivitärtä... niin no, tiedättehän te... tuota kuuluisata... Ja ukko Blasenkrampf julisti kaikkein kuullen, että Irina oli _la reine du bal_[28] ja pyysi tulla hänelle esitetyksi, ja minullekin hän esitti itsensä, se on, hän sanoi muistavansa minua husareissa ja tiedusteli, missä minä tätä nykyä palvelen. Se on peräti hauska mies, tuo kreivi ja sellainen _adorateur du beau sexe!_[29] Ja mitäpäs minusta! Puolisoni, ei hänkään saanut olla rauhassa: Natalia Nikitishna itse tuli monta kertaa puhelemaan hänen kanssaan... vieläkö sen enempää! Irina tanssi _avec tous les meilleurs cavaliers_:[30] ja niitäkös minulle esiteltiin, per'perää, per'perää... en minä enää muista lukuakaan; aatelkaa: noin vaan tungeskelivatkin joukottain meidän ympärillämme. Masurkkaan ei muita pyydettykään kuin Irinaa. Muuan ulkomaan diplomaatti, kuultuaan Irinan olevan moskovattaren, sanoi keisarille näin: "_Sire_", sanoi hän, "_décidement c'est Noscou qui est le centre de votre empire!_"[31] Ja toinen diplomaatti liitti siihen: "_C'est une vraie révolution, Sire_."[32] Oliko se nyt révelation vai révolution... jotain sinne päin. Niin, niin... se oli... se oli... tiedättekös... se oli jotain tavatonta...

— Entäs itse Irina Pavlovna? — kysäsi Litvinow, jolla ruhtinaan puhuessa oli ruvennut kylmämään sekä jalkoja että käsiä, — iloitsi kaiketi hänkin ja oli tyytyväinen?

— Iloitsi tietysti: ja vähäkös oli syytä olla tyytyväinen! Mutta muutoin, eihän hänestä yhdellä kertaa saa selvää, tiedättehän sen. Eilen ne kaikki sanoivat minulle: kuinka tämä on ihmeellistä! _Jamais on ne dirait que mademoiselle vutre fille est a son premier bal_.[33] Kreivi Reisenbach muun muassa... tietysti te tunnette hänet...

— En, en tunne häntä ensinkään enkä ole koskaan tuntenutkaan.

— Vaimoni serkku...

— En tunne.

— Rikas mies, kamariherra, asuu Pietarissa, suosittu kaikkialla. Liivinmaalla se on hän, joka johtaa ja ohjaa kaikki tyyni. Hän ei tähän saakka ole välittänyt meistä... enkä minä sellaista tavoittelekaan. _J'ai l'humeur facile, comme vous savez_.[34] No niinpä nyt hänkin: istahti Irinan viereen, jutteli hänen kanssaan neljänneksen tuntia, ei enempää, ja sanoi sitten ruhtinattarelleni: "_Ma cousine_", sanoo, "_votre fille est une perle: c'est une perfection_";[35] kaikki onnittelevat minua siitä, että minulla on sellainen sukulainen... Ja sitten astuu hän... minä huomasin sen... erään ylhäisen henkilön luokse, puhelee hänen kanssaan, itse yhä vaan katsellen Irinaa... no ja ylhäinen katselee hänkin...

— Eikä Irina Pavlovnaa todellakaan saa nähdä koko päivään? — kysäsi Litvinow.

— Ei. Hänellä on kova päänsärky. Hän käski sanomaan teille terveisiä ja kiittämään kukkavihkosta, _qu'on a trouvé charmant_.[36] Hänen täytyy saada levätä... Ruhtinattareni on ajelemassa visiteillä... ja niinpä tästä minäkin...

Ruhtinasta alkoi yskittää, ja hänen jalkansa rupesivat elähtelemään. Näytti kuin hän olisi epätiedossa, mitä vielä sanoa. Litvinow otti hattunsa ja sanoi, ett'ei hän aio nyt olla esteenä hänelle, vaan tulee myöhemmin kuulemaan, kuinka täällä jaksetaan. Sen sanottuaan hän läksi.

Muutaman askeleen päässä Osininien talosta huomasi hän uhkeiden kahden-istuttavain vaunujen pysähtyneen vahtikojun eteen. Yhtä uhkeaan livreaan puotin lakeija kallistui eten-kehdaten kuskin vierestä suomalaisen polisimiehen puoleen, tiedustellen, missä täällä asuu ruhtinas Pavel Vasiljevitsh Osinin. Litvinow vilkaisi vaunuihin: niissä istui soopelinnahkaisissa turkeissa keski-ikäinen mies, kivulloista rakennetta, kulmat korskeassa rypyssä, nenä kreikkalainen ja huulet häijyt. Kaikista merkeistä päättäen, oli se ylhäinen virkamies.

IX.

Litvinow ei mennytkään Osininien taloon myöhemmin, vaikka oli luvannut. Hän piti parempana siirtää käyntinsä seuraavaksi päiväksi. Tultuaan puolenpäivän maissa tuohon tuttuun vierashuoneesen, kohtasi hän siellä talon pienet tyllärel, Viktoriaan ja Kleopatran. Hän tervehti heitä ja kysyi, onko Irina Pavlovnan nyt parempi ja saako häntä nähdä.

— Ilina läksi ulot mamman kanssa, - vastasi Viktorina, joka oli rohkeampi sisartaan, vaikka puhui vielä lapsen kieltä.

— Mitenkä?... Läksikö ulos? — toisti Litvinow, tuntien jotain hiljaista vavahtelua sydämmen syvimmissä. — Eikös... eikös... eikös hän tähän aikaan lue teidän kanssanne, anna teille tunteja?

— Ei Ilina tästä puolin enää anna meille tunteja, — vastasi Viktorina.

— Ei annakaan, — toisti Kleopatra.

- Onko pappa kotona? — kysäsi Litvinow.

— Ei ole pappa kotona — jatkoi Viktorina, — mutta Ilina on kippee; hän itki ja itki koko yön...

— Itkikö?

— Niin, itki... Jegolovna keltoi minulle, ja silmät oli hänellä niin punaiset ja niin pöhössä, niin pöhössä.

Litvinow astui pari kertaa huoneessa edestakaisin, vavahdellen niinkuin viluissaan, ja palasi asuntoonsa.

Hän tunsi melkein samaa kuin se, joka korkeasta tornista katsoo alas: koko hänen sisällinen ihmisensä hiukeni ja riutui, ja päätä pyörrytti hiljalleen ja ilkeästi. Tylsä ympeys ja ajatusten neuvoton harhailu, odotuksen epäselvä, sanaton kauhistus ja omituinen, melkein ilkkuva uteliaisuus, ahdistettu kurkku täynnä ulospyrkiväin kyynelten katkeruutta, huulilla väkinäinen, tyhjä pilkkanauru, ja sitten rukous, mieletön, kehenkään kohdistamaton... voi kuinka kaikki tämä oli julmaa ja niin nöyryyttävän ilkeätä! "Irina ei tahdo nähdä minua", pyöri myötäänsä hänen päässään; "se on selvää, mutta miks'ei tahdo? Mitä onkaan tapahtunut noissa kovan onnen tanssiaisissa? Ja kuinka on mahdollista tällainen äkillinen muutos? Näin odottamatta..." (Ihmiset näkevät alati, kuinka kuolema tulee odottamatta, eivätkä kumminkaan voi tottua tuohon äkillisyyteen ja pitävät sitä järjettömänä.) "Minulle ei jätetä mitään sanaa, ei tahdota antaa mitään selityksiä..."

— Grigori Mihailitsh! — kuului joku väkinäisesti virkkavan aivan hänen korvansa juuressa.

Litvinow säpsähti ja huomasi edessään palvelijansa, jolla oli kirje kädessä. Hän tunsi Irinan käsialan... Kirjettä aukaisemattakaan aavisti hän jo pahaa. Hänen päänsä painui alas rinnalle, ja olkapäät kohosivat, ikäänkuin olis ollut isku väistettävänä.

Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja repäisi yhdellä tempauksella kuoren auki. Pienellä postipaperi-lehdellä luki seuraavat sanat:

"Antakaa minulle anteeksi, Grigori Mihailitsh!! Kaikki on meidän välillämme loppunut: minä muutan Pietariin. Minun on kauhean raskas olla, mutta mikä tehty, se tehty. — Kohtaloni kaiketikin... ei vainenkaan, en tahdo puolustella. Aavistukseni ovat käyneet toteen. Antakaa minulle anteeksi, unohtakaa minut: minä en ansaitse teitä.

Irina."

"Olkaa jalomielinen: älkää koetelko tavata minua."

Litvinow luki nämä moniaat rivit ja vaipui verkalleen sohvalle, niinkuin olisi mikä rintaan pistänyt. Hän pudotti kirjeen, nosti sen, luki uudelleen, kuiskasi: "Pietariin", — ja pudotti sen uudestaan, siinä kaikki. Tyyneys valtasi hänet; niskaan ojennetuilla käsillään hän oikein pielustakin korjasi. Ei kuolijaksi lyöty riuhtoile, ajatteli hän; "tuulispää toi, vihuri vei... Ja luonnollista kyllä; — sitä minä odotinkin..." (Hän valehteli omalle itselleen; sillä hän ei ollut koskaan odottanut.) "Ilkikö?... Hänkö ilki?... Mitä hän sitten ilki? Eihän hän minua rakastanut! Sitä paitsi, onhan tämä aivan selvää ja hänen luonteensa mukaista. Hän muka ei ansaitse minua... Kas niin!" (Litvinow naurahti katkerasti.) "Hän ei tiennyt itsekään, millainen voima hänessä piili, mutta saatuaan baalissa selville, mitä se voi aikaan saada, hän ei tietystikään saattanut pysähtyä mitättömään ylioppilaasen... sehän on selvä se."

Mutta silloin johtuivat hänen mieleensä Irinan hellät puheet, hänen hymynsä ja nuo silmät, nuo unohtumattomat, joita hän ei enää milloinkaan saa nähdä, jotka sekä kirkastuivat että sulivat, kohdatessaan hänen katseensa; johtui vielä yksi ainoa, nopea, pelvon-alainen, polttava suudelma — ja silloin hän äkkiä purskahti itkuun, rajuun, tempoilevaan, myrkylliseen itkuun; hän kääntyi kasvoilleen sohvalla; hänestä tuntui, kuin tahtoisi hän raadella rikki oman itsensä ja kaikki, mitä ympärillä on, ja hurjalla nautinnolla painoi hän hehkuvat kasvonsa pielukseen, hengästyen ja läkähtymäisillään, ja tarttui siihen hampain kiinni.

Se herra, jonka Litvinow oli edellisenä päivänä nähnyt vaunuissa, oli todellakin ruhtinatar Osininin orpana, rikas kamariherra, kreivi Reisenbach, tarmokas mies, joka osasi hierautua suurten suosioon. Nähtyään, kuinka valtavan vaikutuksen Irina oli tehnyt ylhäisiin henkilöihin ja harkittuansa silmänräpäyksessä, kuinka paljon etuja tuosta "_mit etwas Accuratesse_"[37] voisi saada, teki hän heti suunnitelmansa. Hän päätti toimia nopeasti, Napoleonin tavoin. "Minäpä vien tuon omituisen tytön Pietariin ja otan hänet talooni", mietti hän; "teen hänet, hitto vieköön, perillisekseni, no niin, en sentään koko omaisuuteni, ja ikävähän on puolisonikin olla ypö yksinään... Ainahan tuo on hauskempaa, kun näkee somat kasvot vierashuoneessa. Jaa, jaa; niin se on: _es ist eine Idee, es ist eine Idee_."[38]

Vanhempain silmät piti sitä varten häikäistä, so'aista.

"Nälkäähän ne näkevät", jatkoi kreivi harkintaansa, istuen jo vaunuissa, matkalla Hurttatorin varrelle; "mitäpä he sitten vastaankaan panisivat? Ei ne ole niin kovin tunteellisia. Sopii antaa heille jokunen sumina rahaakin... Entäs tyttö? Suostuu maar hänkin. Hunaja on makeata... hän ennätti jo nuolaista sitä. Tämä nyt on minun oikkuni, kukaties... no käyttäkööt hyödyksensä sitä... tomppelit. — Minä sanon heille: niin ja niin on asia; päättäkää. Muutoin minä otan loisen, jonkun orvon — se on minulle vielä mukavampaa. Niinkö vai eikö? Neljäkolmatta tuntia mietintäaikaa, _und daniit Punctum_."[39]

Nämä sanat huulillaan astui kreivi ruhtinaan eteen, jolle hän jo edellisenä päivänä, baalissa, oli ilmoittanut käyntinsä.

Tämän käynnin seurauksista ei luullaksemme tarvitse liian lavealti puhua.

Kreivi ei ollut erehtynyt laskuissaan: ruhtinas ja ruhtinatar eivät todellakaan panneet vastaan ja ottivat jokusen summan rahaakin. Irinakin suostui, jopa ennen kuin määräaika oli kulunutkaan. Ei hänen ollut helppo katkaista siteitänsä Litvinowin kanssa, jota hän rakasti. Lähetettyään hänelle kirjeen, oli hän vähällä joutua vuoteen omaksi, itki lakkaamatta, laihtui, kellastui. Mutta oli miten oli, kuukauden kuluttua saattoi ruhtinatar tyttärensä Pietariin ja sijoitti hänet kreivin luokse, jätettyään hänet kreivittären huostaan, joka oli hyväntahtoinen rouva, mutta ymmärrys kuin kananpojalla ja ulkomuotokin kuin kananpojalla.

Litvinow keskeytti silloin opintonsa yliopistossa ja matkusti isänsä luokse maalle.

Vähitellen alkoi hänen haavansa arpeutua. Ensi aikoina ei hänellä ollut mitään tietoja Irinasta, ja yleensä hän karttoikin keskusteluja Pietarista ja seuraelämästä siellä. Sitten alkoi vähitellen Irinasta kuulua yhtä ja toista, ei mitään pahaa, vaan omituista; hän tuli laajalti puheen-aineeksi. Ruhtinatar Osininin nimi alkoi yhä useammin kajahdella maaseutujenkin seuroissa, loiston ympäröimänä, erityisellä painolla lausuttuna. Sitä mainittiin uteliaisuudella, kunnioituksella, kateudella, niinkuin aikoinaan kreivitär Vorotinskinkin nimeä. Vihdoin levisi tieto hänen miehellemenostaan. Mutta tähän uutiseen ei Litvinow juuri sanottavaa huomiota kiinnittänyt: hän oli silloin jo kihloissa Tatjanan kanssa.

Nyt lukija varmaankin käsittää, mitä Litvinowin mieleen oli muistunut silloin, kuin hän huudahti: "Olisikohan se hän!"

Siksipä palajamme jälleen Badeniin ja lähdemme jatkamaan keskeytynyttä kertomustamme.

X.

Litvinow nukkui varsin myöhään eikä kauan maannutkaan. Aurinko oli juuri noussut, kun hän heräsi. Hänen ikkunaansa kuulsivat vuorten usvaiset huiput purppurahohteessa kirkasta taivasta vasten.

— Tuolla mahtaa olla niin raitista, tuolla puitten suojassa, — ajatteli hän ja pukeutui kiireesti. Hajamielisenä vilkaisi hän vielä kukkavihkoon, joka oli yön aikana yhä uhkeammaksi puhjennut, otti keppinsä ja läksi "Vanhan Linnan" taakse, tunnetuille "Kallioille". Raikas aamu sulki hänet syliinsä, hiljaisesti hyväillen. Reippaasti hän hengitti ja reippaasti hän kulki. Nuoruuden terveys uhkui hänessä jok'ainoassa suonessa; tuntui kuin itse maakin kohotteleisi hänen keveitä jalkojansa. Joka askelella kävi hän yhä vapaammaksi, iloisemmaksi: hän kulki koskisessa siimeksessä, teitten karkeata hiekkaa myöten, kuusien sivuitse, joitten oksilla heleät kelkat viheriöitsivät.

— Kyllä vaankin tuntuu hyvälle! — Näin hän puheli puhelemistaan itseksensä.

Alkoi kuulua tuttuja ääniä. Hän katsahti eteenpäin: siellä tuli häntä kohti Voroshilow ja Bambajew. Hän hätkähti ja, paeten kuin koulupoika opettajaansa, lymysi pensaan taakse... "Laupias Luoja!" huokasi hän, "kiidätä ohitse maani miehet!" Hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka kuinka suuren summan rahoja, estääkseen heitä näkemästä häntä. Ja näkemättä heiltä hän jäikin: laupias Luoja kiidätti ohitse hänen maansa miehet. Kadettimaisella äänen varmuudella selitteli Voroshilow Bambajewille goottilaisen rakennustavan erillaisia "faaseja", ja Bambajew se vaan myhähdellen myönsi kaikki. Voroshilow oli nähtävästikin jo kotvan aikaa ravinnut ystäväänsä faaseillaan, joihin hyvänsävyinen innostelija jo alkoi pitkästyä. Suu supussa ja kaula kurossa kuunteli Litvinow kauan aikaa yhä poistuvia askeleita — ja kauan vielä kajahtelivat milloin kurkku- milloin nenä-äänteiden vivahdukset tuosta opettavaisesta puheesta. Vihdoin oli kaikki hiljaa jälleen. Litvinow huokasi, nousi kätköstään ja läksi astumaan edelleen.

Pari kolme tuntia vaelteli hän vuorilla. Väliin poikkesi hän tieltä syrjään ja hyppi kiveltä kivelle, silloin tällöin luistaen pehmeätä sammalta myöten; väliin istahti hän kallion lohkareelle tammen tai pyökin alle, ajatellen armaita ajatuksia, ja ympärillä haastelivat purot sananjalkain verhossa taukoamatonta taruansa, ja puitten lehdet suhisivat niin rauhoittavasti, ja yksinäinen mustarastas soitteli heleitä virsiänsä. Keveä, mieluinen torkahtelu pyrki hiipimään häneen, ikäänkuin takaa häntä syleillen, ja hän nukahti... mutta avasi jälleen silmänsä ja katseli hymyillen ympärilleen: metsän ja metsäisen ilman kulta ja vehreys hivelivät hennosti hänen silmiänsä... hän myhähteli ja sulki ne jälleen.

Hänen rupesi tekemään mieli aamiaista, ja hän läksi Vanhalle Linnalle, jossa muutamalla kreutserillä saa lasillisen hyvää maitoa kahvin kanssa. Hän valitsi paikan noitten pienten valkoisten pöytäin luona linnan paltalla, mutta oli tuskin ennättänyt istahtaa, kun kuuli raskasta hevosien korskunaa. Samassa ilmaantuivat kolmet kaleskat, joista nousi suuri seura rouvia ja herroja. Litvinow tunsi heidät heti Venäläisiksi, vaikka he puhuivatkin kaikki franskaa — tunsi siitä syystä, että he puhuivat franskaa. Naisien toaletit olivat hienot ja loistavat. Herrat olivat puettuja uuden uutukaisiin sertukkeihin, ruumiinmukaisiin ja piukkoihin, mikä ei enää ole aivan nyky-aikuista, harmaisin, täplikkäisin housuihin, päässä kaupunkilaiset, hyvin kiiltävät hatut. Jokaisella oli kaulassa kapea, tiukalle vedetty musta liina, ja koko heidän ryhdissään haiskahti jotain sotilasmaista. Sotilaita he olivatkin. Litvinow oli joutunut kemuihin, joitten osanottajat olivat nuoria kenraaleja, ylhäisimmän yleisön jäseniä, mahtavia henkilöitä. Kaikki tiesi heissä mahtavuutta: pidätetty luontevuus, ylevän suloiset myhäilyt, ponnistettu huolettomuus katseessa, hemmoteltu olkapäitten kohottelu, vartalon heiluttaminen ja polvien taivutus. Sitä tiesi jo äänen helykin: se oli kuin ystävällistä, inhon sekaista kiitoksen lausumista joukolle alamaisia. Kaikilla näillä sotilailla oli erittäin hyvin pestyt kasvot, parta erittäin hyvin ajeltu, ja jokainen heisiä oli läpensä täytetty tuommoisella todellisesti aatelisella ja kaartilaisella tuoksulla, kaikkein hienoimman sikarinsavun ja hienoimman pastillin sekoituksella. Kädetkin heillä oli aateliset joka miehellä: valkoiset, suuret, ja sormissa kynnet, lujat kuin norsunluu. Viikset ne kilvassa kiilsivät, hampaat välkähtelivät, ja mitä hienoin hipiä se vivahteli poskilla punaiseen ja leu'oissa taivaansiniseen. Muutamat nuorista kenraaleista olivat leikkisää väkeä, toiset syvämietteisiä, mutta erinomaisen säädyllisyyden leima lepäsi jokaisen päällä. Jokainen näkyi syvästi tuntevan oman arvonsa ja sen merkityksen, joka hänellä valtiossa vast'edes oleva oli, ja jokainen esiintyi sekä ankarana että vapaana, ja tuossa esiintymisessä kuulsi hieman sitä iloisuutta, tuota "hitto huoli", joka niin luonnollisesti astuu näkyviin ulkomaisilla matkoilla. Jyristen ja uhkeasti asettuivat seuralaiset istumaan ja kutsuivat hääriviä passareita.

Litvinow tyhjensi kiiruimmiten maitolasinsa, maksoi ja, painaen hatun syvälle päähänsä, oli jo luikahtaa kenraalien kemuista loitommas...

— Grigori Mihailitsh! — lausui äkkiä naisen ääni. — Ettekö tunne minua enää?

Hän pysähtyi ehdottomasti. Tuo ääni... Tuo ääni oli ennen muinoin niin usein saanut hänen sydämmensä sykähtämään.

Hän kääntyi ympärinsä ja huomasi Irinan.

Irina istui pöydän ääressä, kädet sivulle siirretyn tuolin selkämyksellä, pää kallellaan, ja katseli Litvinowia myhäillen, ystävällisesti, melkein iloissaan.

Litvinow tunsi hänet heti, vaikka Irina olikin ennättänyt muuttua, muodostua tytöstä naiseksi siitä pitäin, kuin Litvinow oli hänet viimeksi nähnyt, noin kymmenen vuotta sitten. Hänen hoikka vartalonsa oli kehittynyt ja täydentynyt; ennen kokoon puristuneiden olkapäiden piirteet muistuttivat nyt jumalattaria, joita astuu esille vanhan-aikuisten hovien katoissa Italiassa. Mutta silmät olivat entiset, ja Litvinowin mielestä ne katsoivat häneen samalla tavoin kuin silloinkin, tuolla pienessä talossa Moskovassa.

— Irina Pavlovna... — virkkoi hän epäröiden.

— Tunsitte siis minut! Se ilahduttaa minua! Kuinka minä... (Irina pysähtyi, punastui hieman ja oikaisihe.) — Tämä on hyvin hauska kohtaus — jatkoi hän franskaksi. — Sallikaa minun esitellä teidät miehelleni. Valerien! tässä on monsieur Litvinow, _un ami d'enfence_;[40] Valerian Vladimirovitsh Ratmirow, minun mieheni.