Part 2

— Ja kaikki tämä yhteen menoon, ilman mitään aihetta, vieraitten seurassa, kahvilassa! — mietiskeli Litvinow, katsellen uuden tuttavansa vaaleita hivuksia, kirkkaita silmiä ja valkoisia hampaita (varsinkin hämmästyttivät häntä nuo suuret hampaat, valkoiset kuin sokuri, ja vielä nuo kädet, jotka viuhtoivat niin tolkuttomasti.) — Eikä edes myhähdäkään... Lienee sentään kelpo poika, mutta peräti kokematon.

Voroshilow talttui vihdoinkin. Hänen äänensä, heleän kimeä ja käheä kuin kukonpoikasen, oli mennyt hieman sorroksiin... Samassa rupesi Bambajew lausumaan runoa ja oli taaskin tillahtaa itkemään. Tämä käsitettiin jonkunlaisena skandaalina läheisessä pöydässä, jossa istui muuan englantilainen perhe, ja synnytti hihitystä toisessa, jossa oli aterioimassa kahden lorellin kanssa joku elähtänyt poikanen, punasinerväinen perukki päässä.

Passari toi laskun. Tuttavuksel maksoivat.

— Kas niin! — huudahti Bambajew, nousta jyristen pöydästä. — Nyt kupponen kahvia ja mars!

Ovessa hän vielä seisahtui ja melkein riemuissaan osoittaen pehmeällä, punaisella kädellään Voroshilowia ja Litvinowia, virkkoi:

— Kas tuommoista se sentään on, se meidän Venäjä!... Eikös kelpaa?

— Venäjä vainenkin, — ajatteli Litvinow.

Voroshilow, joka jo oli ennättänyt saada kasvonsa mietiskelevään asuun, myhähti suopeasti ja kolautti hiljaa korkojansa lattiaan.

Viisi minuttia sen jälkeen astuivat he ylös portaita siinä hotellissa, jossa asui Stepan Nikolaitsh Gubarew.

Samoja portaita kulki sillä hetkellä kiireesti alas muuan kookas, solakka nainen, hattu päässä ja lyhyt, musta harso silmillä. Huomattuaan Litvinowin, hän äkisti käänsi päänsä hänen puoleensa, ikäänkuin mitä hämmästyen. Hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja kalpenivat sitten yhtä äkisti tiheän harsoverkon alla.

Litvinow ei häntä huomannut, ja nainen kiirehti leveitä portaita alas entistä nopeammin.

IV.

— Grigori Litvinow, poika punapaita. Venäläinen ytimiään myöten, saan esittää. — Näin huudahti Bambajew, taluttaen Litvinowia erään lyhyenlännän miehen eteen. Tämä mies, tilan-omislajain mallia, oli puettu lyhytliepeiseen, avokauluksiseen takkiin, harmaisin housuihin, tohvelit jalassa. Hän seisoi keskellä valoisata, sangen hyvin sisustettua huoneita.

— Ja tämä tässä — lisäsi Bambajew, kääntyen Litvinowiin - tämä on nyt justiinsa se, ymmärrätkö? Sanalla sanoen Gubarew.

Uteliaisuudella tarkasti Litvinow tuota "justiinsa sitä". Ensi silmäykseltä ei hän huomannut hänessä mitään tavatonta. Hänen edessään seisoi herrasmies arvokasta, vähän tylsänpuoleista ulkomuotoa, otsikas, silmikäs, huulikas, parrakas, kaula leveä ja katse maahan luotu, syrjästä käypä. Tämä herra myhähti hieman, virkkaen: "Mmm... niin... se on hyvä se... hauskaa...", nosti käden kasvoilleen ja samassa, kääntyen seljin Litvinowiin, astui muutaman kerran mattoa pitkin, verkalleen ja omituisesti heilahdellen, niinkuin salavihkaa. Gubarewin oli tapa astuskella alinomaa edestakaisin, lakkaamatta nykien ja näpelehtien partaansa lujilla ja pitkillä kynsillään.

Paitsi Gubarewia oli huoneessa vielä muuan noin 50:n vanha nainen, kulunut silkkipuku yllä, kasvot tavattoman vilkkaat ja keltaiset kuin sitrona, mustia haivenia ylähuulessa, silmät pienet ja ketterät, ikäänkuin aina valmiina hyppäämään ulos. Lisäksi istui huoneessa nurkkaan hyyristyneenä muuan roteva mies-eläjä.

— No niin, arvoisa Matrjona Semjonovna — alkoi Gubarew, kääntyen naisen puoleen ja nähtävästi pitäen tarpeettomana esittää hänelle Litvinowia. — Mitäs te olittekaan meille kertomassa?

Nainen (nimellä Matrjona Semjonovna Suhantshikow, leski, lapseton, vähävarainen, toista vuotta jo vaeltamassa maailmaa äärestä niin toiseen) rupesi heti puhumaan erityisellä, suuttumuksen sekaisella kiihkolla:

— Ja niin tulee hän kuin tuleekin ruhtinaan luokse ja sanoo näin: teidän ylhäisyytenne, sanoo hän, teillä on niin ylhäinen arvo ja niin korkea virka, sanoo hän, että teidän olisi varsin helppo parantaa minun kohtaloani. Te ette saata olla, sanoo hän, kunnioittamatta minun mielipiteitteni vilpittömyyttä! Ja kuinkas, sanoo hän, meidän aikana voisikaan vainota ihmistä hänen mielipiteittensä tähden? Niin, ja tiedättekös te, mitä ruhtinas teki, tuo sivistynyt, tuo ylhäinen virkamies?

— No mitäs hän teki? — kysäsi Gubarew, sytytellen miettivänä paperossia.

Rouva kohottihe ja ojensi eteenpäin luisevan kätensä, etusormi sojossa.

— Hän kutsui lakeijansa ja sanoi hänelle: "riisu heti paikalla sertukki tuon miehen päällä ja ota se itsellesi. Minä lahjoitan tämän sertukin sinulle!"

— Ja lakeija riisui? — kysäsi Bambajew, lyöden kätensä yhteen.

- - Riisui ja otti. Ja tämän teki ruhtinas Barnantow, tunnettu pohatta, ylimys, erityisellä vallalla varustettu, hallituksen edusmies! Mitäs me enää enemmältä?

Rouva Suhantshikowin raihnainen ruumis se oikein hytkähteli suuttumuksesta, kasvot värähtelivät, kuihtunut rinta kohoeli tempoellen litteän kureliivin alla; silmistä ei puhettakaan: ne hyppivät vaan, vaikka samallaista iloa ne pitivät aina, puhui hän mistä asiasta hyvänsä.

— Kostoa huutava, kostoa huutava vääryys! — kiljasi Bambajew. — Missä rangaistus, kylliksi kova!

— Mmm... mmm... Mätää on kaikki, ylhäällä hamaan alas asti, — virkkoi Gubarew, korottamatta ääntään. — Ei tässä ole kysymyksessä rangaistus... tässä pitää ryhtyä... muihin toimiin.

— Mutta voiko se nyt olla totta? — kysäsi Litvinow.

— Sekö? — sanoi rouva Suhantshikow. — Sitä ei saa edes yrittääkään epäillä, ei yri-yri-yrittääkään, — ja tämän sanan hän lausui semmoisella voimalla, että oikein kokoon lyykähti. — Sen minulle kertoi muuan kaikkein luotettavin henkilö. Ja kyllähän te, Stepan Nikolajewitsh, hänet tunnettekin — Kapiton Jelistratow. Hän itse oli sen kuullut niillä, jotka olivat omin silmin nähneet tämän ilkeän tapauksen.

- Mikä Jelistratow? — kysyi Gubarew. — Sekö, joka oli Kasanissa?

— Se sama. Minä tiedän kyllä, Stepan Nikolaitsh, hänestä kerrotaan, että hän muka oli kiskonut rahoja joiltakin vuokramiehiltä tai viinanpolttajilta. Mutta kukas se sellaista on kertonut? Pelikanow! Kuka semmoisen miehen puheita uskoo? Tietäähän sen jokainen, että hän on — nuuskija!

— E-hei! Sallikaas nyt, Matrjona Semjonovna — puuttui Bambajew puheesen, — Pelikanow on minun ystäväni. Mikäs nuuskija hän on?

— Nuuskija hän juuri on, nuuskija!

— Mutta malttakaa nyt...

— Nuuskija se on, nuuskija! — huusi rouva Suhantshikow.

— Eikä olekaan, ei ikinä olekaan! Malttakaas, niin minä kerron teille, — huusi vuoroansa Bambajew.

— Nuuskija se on, nuuskija! — toisteli vaan rouva.

— Eikä ole! Eikä ole! — parkui Bambajew vihdoin täyttä kurkkua. — Mutta kas Tentelejew, se se toisia on!

Rouva vaikeni heti.

— Siitä herrasta minä tiedän täytenä totena seuraavan jutun, — jatkoi Bambajew tavallisella äänellään. — Saatuaan haasteen kolmannelta osastolta,[11] mateli hän kreivinna Blasenkrampfin jalkain juuressa, vikisten ja vaikeroiden: "auttakaa minua, pelastakaa minut!" Noin halpamaisesti ei Pelikanow olisi milloinkaan menetellyt.

— Mm... Tentelejew... — mumisi Guharew; — se... se on pantava muistiin.

Rouva kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

— Kyll' ovat hyviä kumpainenkin, — läksi hän taas puhumaan. — Mutta tiedänpäs minä Tentelejewistä paremmankin jutun. Niinkuin tiettyä on, oli hän kauhea tyranni alustalaisiansa kohtaan, vaikka oli olevinaan hyväkin emansipaattori. No niinpä istuu hän kerran tuttaviensa luona Parisissa, ja yht'äkkiä astuu sisään rouva Beecher-Stowe, tiedättehän, se "Setä Tuomon Tupa". Tentelejew, julman korskea mies, alkoi pyytää isäntää esittämään häntä rouva Beecher-Stowelle, mutta tämä oli tuskin saanut kuulla hänen nimensä, niin heti sanoo: "Mitä?" sanoo, "rohkeneeko tuo pyrkiä tuttavaksi Setä Tuomon Tuvan tekijän kanssa?" Ja vetää läimäyttää samassa hänelle sellaisen korvatillikan! "Ulos!" sanoo: "heti paikalla!" — Ja kuinkas kävi? Tentelejew sieppasi lakkinsa ja luikki häntä lyyhyssä tiehensä.

— No tuo nyt on nähtävästi liioiteltua, — huomautti Bambnjew. — "Ulos!" se hänelle tosin sanottiin; se on tosi asia; mutta korvalle ei Beecher-Stowe antanut!

— Antoi, antoi, korvalle antoi! — toisti rouva Suhantshikow kiihkeällä ponnistuksella. — En minä joutavia jaarittele. Ja semmoisten miesten kanssa te olette ystävä!

— Malttakaas nyt, Matrjona Semjonovna, malttakaas nyt! Enhän minä ole milloinkaan sanonut Tentelejewia ystäväkseni; Pelikanowistahan minä puhuin. —

— No, jos ei Tentelejew, niin joku toinen, esimerkiksi Mihajow.

— Mitäs hän sitten on tehnyt? — kysäsi Bambajew, hätkähtäen jo ennakolta.

— Mitäkä tehnyt? Niinkuin te ette sitä tietäisi! Vosnesenskin prospektilla[12] huusi koko kansan kuullen, että kaikki liberaalit olisi työnnettävä tyrmään. Entäs vielä: kerran tulee hänen luokseen entinen kymnaasitoveri, köyhä tietysti, ja kysäisee: "annatkos sinä päivällistä minulle?" Ja siihen vastaa Mihnjow: "en; ei sovi; tänään tulee kaksi kreiviä minun luokseni päivällisille; mene tiehesi!"

— Tuo nyt on pelkkää parjausta! — vaikeroi Bambajew.

— Parjaustako? Vai parjausta? Ensinnäkin ruhtinas Varhushkin, joka niinikään oli päivällisillä ystävänne Mihnjowin luona...

— Ruhtinas Varhushkin — virkkoi ankarasti Gubarew; — me olemme tosin serkuksia, mutta minä en päästä häntä luokseni. Niin muodoin ei maksa vaivaa mainitakaan häntä.

— Toiseksi — jatkoi rouva Suhantshikow, nöyrästi nyökäyttäen päätään Gubarewin puoleen — toiseksi sanoi sen minulle itse Praskovja Jakovlevna.

— Mokomakin vierasmies! Hän ja sitten vielä tuo Sarkisow, nehän ne juuri ovat mestareita keksimään kaikenlaista.

— Eipäs niinkään! Sarkisow valehtelee kyllä, se on totta; hänhän se isä vainajansa ruumis-arkusta puhalsi kultakirjaisen hikiliinankin, siitä minä en rupea riitelemään, mutta Praskovja Jakovlevna — mikä erotus! Muistakaa toki, kuinka ylevämielisesti hän otti miehestänsä eron! Mutta kas te, te olette aina valmis...

— No niin, riittää jo, Matrjona Semjonovna, — keskeytti hänet Bambajew. — Heittäkäämme nyt nämä joutavat puheet ja kohotkaamme ylös korkeuksiin. Minähän olen monessa liemessä keitetty, minä. Oletteko lukeneet "M:lle de la Quintinie?" Erinomaisia! Ja aivan teidän periaatteittenne mukaan!

— Min'en lue enää romaaneja, — vastasi rouva lyhyesti ja jyrkästi.

— Miks'ette?

— Siks'en, ett'ei nyt ole niitten aika: minulla pyörii päässäni yksi ainoa asia: ompelukoneet.

— Mitkä koneet? — kysäsi Litvinow.

— Ompelu-, ompelukoneet. Nyt pitää joka naisen, jok'ainoan naisen hankkia itselleen ompelukone ja perustaa yhtiöitä. Sillä lapaa saattaa jokainen hankkia leipänsä, eikä aikaakaan, niin ovat kaikki naiset itsenäisiä. Muutoin he eivät pääse vapaiksi, ei millään ehdolla. Tämä on tärkeä, sangen tärkeä sosiaalinen kysymys. Meillä oli siitä aika kina Boleslaw Stadnitskin kanssa. Tuo Boleslaw Stadnitski on varsin kelpo mies, mutta käsittelee tällaisia asioita kauhean kevytmielisesti. Nauraa vaan hohottaa... Pöllö!

— Jokainen saa vielä aikoinaan vastata edestään, jokainen joutuu tilille, — lausui Gubarew osittain opettavalla, osittain profetallisella äänellä.

— Niin, niin, — toisti Bambajew, — tilille justiin, tilille... No, Stepan Nikolaitsh, - lisäsi hän, laskien ääntänsä — edistyykö teos?

— Aineksia kokoilen, — vastasi Gubarew, rypistäen silmiään.

Senjälkeen hän kääntyi Litvinowiin, kysyen, mitä tieteitä hän tutkii.

Litvinow, jolla jo alkoi pää mennä pyörälle tästä outojen nimien kauheasta munakokkelista, tästä parjauksen vimmasta, tyydytti hänen uteliaisuutensa.

— Vai niin! Luonnontieteitä siis. Ne ovat hyödyllisiä opintoina, opintoina, ei päämääränä. Päämääränä pitää nyt olla... mm... pitää olla... muuta. Sallikaa kysyäni, millaiset ovat teidän mielipiteenne?

— Mistä seikasta?

— Niin, se tahtoo sanoa, mitkä ovat teidän valtiolliset mielipiteenne?

Litvinow myhähti.

— Ei minulla ole mitään varsinaisia valtiollisia mielipiteitä.

Roteva mies nurkassa nosti nyt äkkiä päätään ja loi tarkkaavan silmäyksen Litvinowiin.

— Kuinka niin? — kysäsi Gubarew omituisen säveästi. — Ettekö ole vielä asiaan perehtynyt vai joko väsyttää?

— Mitenkäs minä sanoisinkaan? Minun mielestäni meidän, Venäläisten, on liian aikaista pitää mitään valtiollisia vakaumuksia taikka luulla, että meillä sellaisia on. Huomatkaa, että minä käsitän sanan "valtiollisia" todellisessa merkityksessä ja että...

— Ja-ha. Epäkypsäin joukkoa, — keskeytti hänet Gubarew yhtä säveästi.

Senjälkeen astui hän Voroshilowin luokse, kysäisten, oliko tämä lukenut häneltä saamaansa broshyyriä.

Voroshilow oli Litvinowin kummaksi koko ajan ollut aivan ääneti; oli vaan rypistellyt kulmiansa ja miettivästi liikutellut silmiänsä (hänen oli yleensäkin tapana joko pitää pitkiä puheita tai olla vaiti). Hän ojensihe nyt, sotilaan tavoin, kolautti saappaankorot yhteen ja nyykäytti myöntävästi päätään.

— No? Oletteko tyytyväinen?

— Pääperustelmiin kyllä, mutta johtopäätöksiin en.

— Mmm... Andrei Ivanitsh kumminkin kehui tätä kirjaa hyväksi. Perästä päin saatte sitte tuoda esiin epäilyksenne.

— Käskettekö, että esitän ne kirjallisesti?

Gubarew hämmästyi nähtävästikin: tuo oli hänelle odottamatonta. Kotvasen mietittyään hän kumminkin virkkoi: — Niin, kirjallisesti. Ja samalla minä pyytäisin teitä myöskin esittämään ajatuksenne... noista... noista assosiationeista.

— Lassallen mukaan vai Schultze-Delitshin, kummin käskette?

— Mmm... kummankin. Siinä, nähkääs, on meille, Venäläisille, erittäin tärkeä tuo finansipuoli asiata. No niin, ja samoin myöskin artellilaitos... ituna... Kaikki tämä on otettava lukuun... Täytyy päästä asian ytimeen. Niinikään talonpoikain maa-osuuden seikka...

— Mikä on teidän ajatuksenne, Stepan Nikolaitsh, maa-osuutta kohti tulevasta desätina-määrästä?[13] — kysäsi Voroshilow, kunnioittavan hienotunteisesti.

— Mmm... Entäs kunnan yhteismaa? — lausui Gubarew syvämietteisesti ja purasi partaansa, katsoa tuijottaen pöydänjalkaan. — Yhteismaa... Ymmärrättekö te sitä? Sillä on suunnaton merkitys. Ja sitten, mitä on sanottava noista tulipaloista... noista... noista... hallituksen toimenpiteistä, joilla vastustetaan sunnuntaikouluja, lukutupia, sanomalehtiä? Mitä tietää se, että talonpojat kieltäytyvät allekirjoittamasta ohjesääntöjä? Ja vihdoin, millainen on asiain tila Puolassa? Ettekö te huomaa, mihin kaikkeen tämä vie? Ettekö te huomaa, että... mm... että meidän... että meidän pitää nyt yhtyä kansaan, saada selville... saada selville, mitä se ajattelee? — Gubarew joutui äkkiä omituisen raskaasen, suuttumuksen sekaiseen kiihkoon: ihan kävivät kasvot harmaiksi, mutta yhä hän pureskeli partaansa, silmiään nostamalla. — Ettekö te huomaa...

— Jevsejew on roisto! — pamautti äkkiä rouva Suhantshikow, jolle Bambajew, kunnioituksesta isäntää kohtaan, oli ollut jotain puhumassa hiljaisella äänellä.

Gubarew pyörähti kantapäillään ja läksi taas kävellä huojumaan pilkin lattiaa.

Vähitellen alkoi saapua muitakin vieraita. Illemmalla oli jo sangen paljo väkeä koolla. Muun muassa saapui herra Jevsejewkin, josta rouva Suhantshikow äsken oli antanut niin ankaran lausunnon. Nyt puheli rouva hänen kanssaan varsin ystävällisesti ja pyysi Jevsejewiä saattamaan häntä kotia. Saapui niinikään muuan Pishtshalkin, ideaalinen sovintotuomari, niitä ihmisiä, joita Venäjä todellakin tarvinnee, nimittäin yksinkertainen, vähätietoinen ja huonolahjainen, mutta tunnollinen, kärsivällinen ja rehellinen. Talonpojat hänen piirissään melkein silmiänsä häneen ristivät, ja itsekin hän kohteli omaa itseänsä kunnioittavasti, niinkuin todellisesti arvokasta miestä konsanaankin. Saapui myös muutamia nuoria upseereita, jotka olivat pujahtaneet lyhyelle lomalle Europaan ja olivat kovasti mielissään, saadessaan vapaasti seurustella viisasten, jopa vähän vaarallistenkin miesten kanssa, varovasti tietenkin ja perimmäisenä säilyttäen mielessään sittenkin rykmenttinsä päällikköä. Sinne tulla tuhautti myös kaksi laihaa ylioppilasta Heidelbergistä; toinen heisiä loi lakkaamatta ympärilleen ylenkatseellisia silmäyksiä ja toinen nauraa hohotti myötäänsä... ja kumpaisenkin oli peräti hankala olla. Heidän perästään hierautui sisään muuan franskalainen miehenveikkoinen, niin sanottu _petit jeuue homme_. likaisenläntä, tyhmänläntä, köyhänläntä olento. Hänen kumppaniensa, kauppamatkustajain, kesken kävi hänestä se maine, että venäläisten kreivitärten oli tapana rakastua häneen. Itse puolestaan hän mietiskeli vaan, mistä saisi illallista ilmaiseksi. Vihdoin saapui Titus Bindasow, ulkonäöltä meluisa huimapää, mutta todellisuudessa koronkiskuri ja veijari, puheesta päättäen terroristi, taipumuksilleen poliisipäällikkö, venäläisten kauppakirjain ja parisilaisten lorellien ystävä, kaljupää, hampaaton, viinaan menevä. Nytkin ilmestyi hän hohtavan punaisena ja epähauskana; kertoi menettäneensä pelissä vihoviimeisen kopekkansa tuolle "Benazel'in kanaljalle", vaikka olikin voittanut kuusitoista guldenia...

Sanalla sanoen, väkeä kokoontui jommoinenkin joukko.

Silmiinpistävää, todellakin silmiinpistävää oli se kunnioitus, jolla kaikki kohtelivat Gubarewia, niinkuin mitä opettajaa tai päämiestä. He edeskantoivat hänelle epäilyksiänsä, jättäen ne hänen ratkaistavikseen. Hän puolestaan vastaili mumisten, partaansa nykien, silmiään mulkoillen tai lausumalla moniaita katkonneisia, vähäpätöisiä sanoja, joita muut heti kohta ihan lennosta sieppailivat, niinkuin kaikkein korkeimman viisauden suusta lähteneitä. Keskusteluihin ei Gubarew itse puuttunut kuin harvoin. Muut ne sen sijaan ponnistelivat viimeisiinsä. Sattui monastikin, että kolme, neljä henkeä huusi yht'aikaa kymmenisen minuuttia, ja kaikki olivat tyytyväisiä ja ymmärsivät toisiansa.

Keskusteluja kesti yli puolen-yön, ja aineita, mitä erilaisimpia, oli tietysti ylenpalttisesti.

Rouva Suhantshikow puheli Garibaldista, muutamasta Karl Ivanovitshista, joka oli saanut pieksijäiset omilta alustalaisiltaan, Napoleon III:sta, naisen työstä, kauppias Pleskatshewista, jonka tiedettiin liiallisella työllä tappaneen kaksitoistakymmentä naispuolista työntekijää ja joka siitä syystä oli saanut kunniamerkin "hyödyllisestä toimesta"; grusialaisesta ruhtinaasta Tshuktsheulidsewista, joka oli tykillä ampunut vaimonsa kuolijaksi, ja Venäjän tulevaisuudesta. Pishtshalkin jutteli myöskin Venäjän tulevaisuudesta, viina-arennista, kansallisuuksien merkityksestä ja siitä, että hän ennen kaikkea halveksii sitä, mikä on typerää ja tölhömäistä. Voroshilow ratkesi äkkiä jälleen: yhdessä hengenvedossa — vähällä oli mennä väärään kurkkuun — tulla tupsahtivat sieltä nimet: Draper, Virehow, herra Shilgunow, Bish, Heimholtz, Star, Sloor, Reymondt, Johann Müller, fysiologi, Johann Müller, historioitsija — nämä hän nählävästikin sekoitti toisiinsa — Taine, Rénan, herra Shtshapow, ja sitten Thomas Nash, Piehl, Green...

— Mitäs lintuja ne sitten on? — jupisi Bambajew, hämmästyen.

— Shakespearen edelläkävijöitä, joitten suhde häneen on sama kuin alppien sivuselänteiden suhde Montblanciin - paiskasi Voroshilow ja kosketti hänkin Venäjän tulevaisuutta.

Bambajew puhui kanssa Venäjän tulevaisuudesta ja maalaili sitä kaikissa taivaankaaren väreissä, mutta aivan erityiseen ihastukseen hänet nosti ajatus venäläisestä musikista, jossa hän oli näkevinään jotain niin suuria "että huh!" Todistaakseen sitä, rupesi hän veisaamaan Varlamowin romanssia, mutta siinä hänet keskeytti ylt'yleinen huuto, että muka "hän laulaakin Miserereä Trubadurista ja laulaa niin häijyn huonosti". Yksi upseereista, hieman hieverissä, letkautti venäläistä kirjallisuutta; toinen lausui moniaan värssyn "Kipinästä", mutta Titus Bindasow se menetteli paljoa selvemmin: hän julisti, että kaikkia noita roistoja pitäisi antaa vast'kuonoa ja siinä se; häneltä jäi vaan lähemmin määräilemättä, ketä kaikkia nuo roistot olivat.

Sikarinsavua oli huoneessa liikauttaviin asti; kaikkien oli kuuma, ja kaikkia raukasi, jokaisella oli ääni käynyt käheäksi, silmät talmaisiksi, ja hiki vuosi virtana jokaisen kasvoilla. Kylmää olutta kannettiin myötäänsä sisään, ja sitä menikin kuin kuumille kiville. "Mitäs se olikaan kuin minä nyt äsken juuri puhuin?" haasteli yksi. "Kenenkäs kanssa minä vast'ikään kiistelin ja mitäs se taas olikaan?" kyseli toinen. Ja kesken kaikkea tätä humua ja käryä käveli Gubarew väsymättä kuin ennenkin, käämyröitellen ja partaansa näpelehtien. Väliin kallisti hän korvaansa jonkun puoleen, kuunnellen hänen puhettansa, väliin taas itse liitti jonkun sanan. Ja kaikki tunsivat ehdottomastikin, että Gubarew se juuri on kaiken lähde ja alkujuuri, että hän se isäntä on ja etevin henkilö...

Kello kymmenen maissa rupesi Litvinowin päätä kovasti kivistämään, ja hän läksi hiljaa ja huomaamalla tiehensä, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, jolloin yleinen melu oli noussut korkeimmilleen: rouva Suhantshikowin mieleen oli näet muistunut uusi pahanteko ruhtinas Barnaulowilla: kunhan ei vaan olisi ruhtinas käskenyt palvelijaansa puraisemaan joltakin korvalehteä pois.

Raitis öinen ilma löyhähti niin ystävällisesti Litvinowin kasvoihin ja puhalsi tuoksuvana virtana hänen kuivuneisin huuliinsa.

— Mitäs tämä nyt oli? — ajatteli hän, astuessaan pimeätä lehtokujaa myöten. — Missä minä, nyt oikeastaan olin läsnä? Mitä varten he olivat koossa? Miksikä he huusivat ja riitelivät ja ponnistelivat niin vimmatusti? Missä tarkoituksessa?

Litvinow kohautti olkapäitään ja meni Weberiin, otti sanomalehden käteensä ja käski jäätelöä. Sanomalehdessä pohdittiin Italian kysymystä, ja jäätelö oli kelvotonta. Hän oli jo lähtemäisillään kotiansa, kun äkkiä hänen luokseen astui tuntematon mies, leveälierinen hattu päässä, ja kysäistyään venäjäksi: "enhän häirinne teitä?" istahti saman pöydän ääreen. Lähemmin tarkasteltuaan vierasta, tunsi Litvinow hänessä tuon samaisen rotevan herran, joka oli Gubarewin luona istunut nurkassa ja luonut häneen niin tarkkaavan katseen, puheen kääntyessä valtiollisiin mielipiteisin. Koko iltana ei hän ollut avannut suutansakaan, ja nyt, istahdettuaan ja otettuaan hatun pois päästään, katseli hän Litvinowia ystävällisesti ja hieman hämillään.

V.

— Herra Guharew, jonka luona minulla oli mielihyvä nähdä teitä tän'iltana — alkoi hän — ei esittänyt minua teille. Sallinette minun itse esittäytyä: Potugin, virasta eronnut hovineuvos, palvellut aikoinaan Pietarissa, valtiovarain ministeriössä. Toivoakseni te ette oudostele... minä ylimalkain en tapaa tutustua näin äkkipäätä... mutta teidän kanssanne...

Potugin takertui sanoihinsa ja käski passarin tuoda lasillisen kirsiviinaa. "Pitää rohkaista itseään", virkkoi hän, myhähtäen.

Litvinow katseli yhä suuremmalla huomiolla viimeistä niistä monista henkilöistä, joitten yhteyteen hän tänä päivänä oli tullut, ja ajatteli heti: "ei tämä ole samaa laatua".

Eikä ollutkaan. Hänen edessään istui, nyppien hienoilla käsillään pöydän laitaa, leveähartiainen, rotevaruumiinen, lyhytjalkainen mies, kiharatukkainen pää nyökällään, silmät sangen viisaat ja sangen surulliset tuuheain kulmain suojassa, suu suuri, säännöllinen, hampaat rumanlaiset ja nenä sitä perin venäläistä laatua, jota sanotaan perunaksi. Hän oli päällä iskien kankealiikkeinen, melkein juro, mutta ei varmaankaan jokapäiväisiä. Hän oli puettu huolimattomasti: lakki, vanhan-aikuista kuosia, istui säkkinä hänen yllään, ja kaulaliina oli siirtynyt sivulle. Hänen äkillinen luottavaisuutensa ei tuntunut Litvinowista ensinkään tunkeilevalta; se oli hänestä päinvastoin mielistelevääkin: näkihän selvään, ettei tuolla miehellä ollut tapana työntäytyä outojen tuttavuuteen. Omituisen vaikutuksen hän teki Litvinowiin, herättäen hänessä sekä kunnioitusta että myötätuntoisuutta ja samalla jonkinlaista ehdotonta sääliä.

— Enhän siis häiritse teitä? — toisti hän pehmeällä, hieman sortuneella ja heikolla äänellä, joka sopi erittäin hyvin hänen ulkoasuunsa.

— Ette millään muotoa, — vastasi Litvinow, — päinvastoin on se minulle mieluisia.

— Todellakin? No mieluisia se on minullekin. Minä olen kuullut teistä paljonkin ja tunnen teidän opintonne ja aikeenne. Minä kunnioitan niitä. Siksipä te olittekin ääneti tänään.

— Ettepä tekään, luullakseni, paljoa puhunut, — huomautti Litvinow.

Potugin huokasi.