Part 1

SAVUA

Romaani

Kirj.

I. S. TURGENEv

Venäjänkielestä suomensi

Samuli S.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1899.

I.

10 p:nä elokuuta 1862, kello neljä iltapuoleen oli paljo yleisöä liikkeellä Baden-Badenin kuuluisan "Conversation'in" edustalla. Ilma oli erinomaisen kaunis. Ylt'ympärillä oli kaikki juhla-asussa: viheriöivät puut, kodikkaan kaupungin vaaleanväriset kartanot, aaltomaiset vuoret, — kaikki levitlelihe siinä täydessä apeudessaan hyvänsävyisen auringon paisteessa. Kaikki siinä hymyili, ja oli tuossa hymyilyssä jotain sokeasti luottavaista, herttaista. Samallainen epämääräinen, mutia hyväntahtoinen hymy se asui ihmistenkin kasvoilla, nuorilla ja vanhoilla, rumilla ja kauniilla. Parisilaiset lordit, mustattuine kulmineen ja puuderoituine kasvoineen, eivät hekään häirinneet ilmeisen tyytyväisyyden ja riemuisan mielen tunnelmaa. Päin vastoin muistuttivat kirjavat nauhat, höyhenet ja terästäplät naisten hatuissa ja harsoissa ehdottomastikin keväisten kukkasten ja väririkkaitten siipien heleätä kimaltelua ja hilpeää elähtelyä. Ainoastaan kaikkialla kajahleleva, kuiva, sorahtava franskankieli, — se yksinään ei voinut korvata lintujen liverrystä, ei edes olla sen vertaistakaan.

Kaikki kävi muutoin entiseen tapaansa. Lavalla soitteli orkesteri milloin potpourria "Traviatasta", milloin Straussin valssia, milloin "Jos tietäis hän", erästä venäläistä romanssia, jonka ystävällinen kapellimestari oli sovittanut soittimille. Pelisaleissa, viheriäinpöytäin ympärillä, tungeskeli yhä entisiä, kaikille tuttuja henkilöitä, ja heidän kasvoillaan asui yhä tuo entinen tylsä ja ahnas, milloin hämmästyksen, milloin harmin, selvään sanoen saaliinhimon ilme, jonka korttikuume painaa kaikkiin, kaikkein aristokraattisimpiinkin piirteisin. Siellä seisoi kuin ennenkin tuo tuttu, lihavanläntä ja varsin keikarimaisesti puettu tamhovilainen tilan-omistaja, joka silmät pullollaan,, nojaten rintaansa pöytää vastaan ja välittämällä croupierien[1] kylmäverisistä myhäilyistä, käsittämättömillä, kiihkoisilla tempouksilla karisteli hikisestä kädestään kultarahoja ruletin kaikkiin neljään nurkkaan juuri silloin kuin huudettiin _rien ne ra plus!_[2] ja siten riisti itseltään jok'ainoan voittamisen mahdollisuudenkin, vaikka onni olisi ollutkin suosiollinen. Tämä ei häntä kumminkaan estänyt samana iltana kaikin puolin yhtymästä ruhtinas Cocòn tyytymättömyyden purkauksiin, saman ruhtinas Cocòn, joka oli aateliston oppositsionin kuuluisia johtajia ja joka Parisissa, prinsessa Matildan salonissa, keisarin kuullen oli niin koreasti sanonut: "_Madame, le principe de la propriété est profondement ébranlé en Russie_."[3]

Venäjän puun luokse, _à l'Arbre russe_, kerääntyi, kuten ainakin, meidän armaita kansalaisiamme, mies- ja naispuolisia. He saapuivat sinne ahkerasti, välinpitämättömästi, muodinmukaisesti, tervehtivät toisiansa ylevällä tavalla, hienosti ja vapaasti, niinkuin sopikin sellaisten olentojen, jotka seisovat aikakautensa sivistyksen korkeimmalla huipulla, mutta jotka, yhdyttyään ja istahdettuaan, eivät osanneet sanoa toisilleen juuri mitään. Heitä saattoi siinä huvittaa joutavanpäiväinen jaaritus, tuommoinen "tyhjän kaataminen siihen, missä ei mitään ole", tahi saattoi heille tuottaa huvitusta muuan jo aikaa sitten syrjään jäänyt franskalainen eks-kirjailija, narri ja lörppö, joka siinä heidän edessään vinkuroitsi, juutalaiskengät huononpäiväisissä jaloissa ja iljettävä parranviikkoinen ruokottomassa, kuonomaisessa leuassa, ja lateli heille ikivanhoja, peräti julkeita ja peräti tympeitä juttuja. Hän mätti heille, _à ces princes russes_[4] kaikenlaista äitelää pölyä vanhoista kalentereista Charivari ja Tintamarre, ja nämä, _ces princes russes_ nauraa kikattivat ja hohottivat kiitollista naurua, siten ikäänkuin vasten tahtoansakin tunnustaen, kuinka masentavan etevä tuo muukalainen älyniekka oli ja kuinka kerrassaan mahdottomia he itse olivat keksimään mitään hauskaa. Ja kumminkin oli siinä melkein koko _fine fleur_[5] meidän yleisöä, — "kaikk' ylhäisö ja mallit muodinkin".

Siellä oli kreivi X, meidän verraton dilettantti, syvä musikaalinen henki, joka niin jumalaisesti lausuu romansseja, mutta joka todenteolla ei saa selvää paristakaan nuotista, ellei etusormellaan luiki koskettimia pitkin päin ja poikki puolin, ja jonka laulu on huononpäiväistä mustalaisen mölinää ja parisilaisen parturin vikinää, sillä välillä.

Oli siinä myöskin meidän ihastuttava paroni Z, tuo kaiken taidon mestari: kirjailija ja administraatori ja puhuja ja pelipetturi; — oli siinä myös ruhtinas Y, uskonnon ja kansan ystävä, joka, siihen aikaan, viina-arentien kaunoisena kautena, oli hankkinut itselleen suurenmoisen omaisuuden, myömällä hulluruohon sekaista sikunaa; — oli siinä myös loistava kenraali O.O., joka aikoinaan oli valloittanut sen ja sen ja rauhoittanut ne ja ne, mutta sittenkään ei nyt tiedä minne mennä ja millä suositteleida; — samoin R.R., lystikäs lihava herra, joka luulee olevansa hyvin sairas ja hyvin viisas, mutta on terve kuin härkä ja tyhmä kuin pölkky... Tämä R.R. oli melkein ainoa, joka meidän aikoihin saakka oli säilyttänyt "leijonain" traditsionit viisillä kymmenillä, "Meidän ajan sankarin"[6] ja kreivitär Vorotinskin päiviltä. Hänessä oli tallella vielä tuo kantapäillä heilahteleva käynti ja "_le culte de la pose_" (jota ei muulla kielellä edes osaa sanoakaan) ja luonnoton hitaisuus liikkeissä ja ylevä, ikäänkuin minkä loukkauksen ilme unisilla, liikkumattomilla kasvoilla ja tuo lapa, haukotellen keskeyttää toisen puhetta, huolellisesti tarkastella omia sormia ja kynsiä, nauraa nenäänsä, äkkiä siirtää hattu niskalta otsalle j.n.e., j.n.e.

Oli siinä valtiollisiakin henkilöitä, diplomaatteja, nimet Europassa tunnetuita, neuvon-annon ja ymmärryksen miehiä, jotka luulivat kultaista bullaa paavin antamaksi ja Englannin "poor-tax'ia" veron-otoksi köyhiltä.

Oli siinä vihdoin kuumaverisiä, mutta kainoja kameliain ihailijoita, suuren maailman nuoria leijonia, kullakin erinomaisen selvä jakaus niskassa ja soma, riippuva parta poskissa ja todellinen lontoolainen puku yllään, nuoria leijonia, joitten kyllä olisi luullut kelpaavan aivan yhtä hyviksi narreiksi kuin mainio franskalainenkin jaarittelija. Mutta kas ei! Ei ole meillä menekkiä sillä, mikä kotimaista on. Ja niinhän menetteli kreivitär Sh., kuuluisa muotilakien laatija ja _grand genre'n_[7] säätäjä, pahain kielten antamalla liikanimeltä "Ampiaisten kuningatar" ja "Medusa myssy päässä", ja näin hän menetteli: kun ei lörppöä ollut saapuvilla, silloin katsoi hän asianmukaiseksi kääntyä lähitteillä hyöriviin Italialaisiin, Moldavalaisiin, amerikalaisiin spiritisteihin, rohkeisiin ulkomaisten lähetyskuntain sihteereihin, kaikenmoisiin Saksalaisiin, joilla oli naismaiset, mutta varovaiset kasvot j.n.e. Kreivittären esimerkkiä noudattivat ruhtinatar Babette, se samainen, jonka syliin Chopin kuoli (Europassa on tuhatkunta rouvaa, joitten sylissä Chopin veti viimeisen hengenvetonsa), ja samoin ruhtinatar Annette, jolla oli kaikki edut puolellaan, ellei vaan hänessä välistä yht'äkkiä, niinkuin kaalin haju kesken hienointa ambraa, olisi pilkistänyt esiin tavallinen pesijätär maaseuduilta; ja samoin ruhtinatar Pachette, jolla oli ollut tämmöinen kova onni: hänen miehensä oli saanut uhkean viran ja äkkiä, _Dieu sait pourquoi_,[8] oli antanut kaupunginpäällikköä selkään ja varastanut 20,000 hopearuplaa kruunun rahoja; ja samoin ruhtinatar Zizi, herkkä nauramaan, ja samoin ruhtinatar Zozo, herkkä itkemään. Kaikki he jättivät maamiehensä syrjään, kohdellen heitä armottomasti... Jätämmepäs mekin heidät syrjään, nämä armahat daamit, ja lähdemme loitommas tuon kuuluisan puun lähitteillä, missä he kaikki istuvat niin kalliissa, mutta vähän aistittomissa puvuissa, ja suokoon Herra heille huojennusta heidän kalvavassa ikävässään!

II.

Muutaman askeleen päässä "Venäjän puusta" Weberin kahvilan edustalla, istui pienen pöydän ääressä muuan pulska, noin 30 vuoden vanha, mies. Hän oli varttansa keskikokoinen, laihanläntä, tummaverinen, kasvot miehekkäät ja miellyttävät. Eteenpäin kumartuneena ja keppiinsä nojaten hän istui siinä tyynenä ja huoletonna, kuten konsanaankin ihminen, jonka ei juolahda mieleenkään, että kukaan häntä huomaisi tai hänestä väliä pitäisi. Hänen ruskeat, kellansekaiset ja suuret, lausekkaat silmänsä katselivat verkalleen ympäristöä, milloin hieman siristellen päivänpaisteessa, milloin taas itsepintaisesti seuraten jotain ohi kulkevaa, omituista olentoa, jolloin hetkellinen, melkein lapsen-omainen hymy hennosti elähti hänen hienoilla viiksillään, huulillaan ja etenevällä leuallaan. Hänellä oli yllään avara paltto, saksalaista kuosia, ja päässä harmaa, pehmeä hattu, vedettynä puoliväliin korkeata otsaa. Heti ensi silmäykseltä näytti hän rehelliseltä, järkevältä, itseensä luottavalta kunnon mieheltä, jommoisia kyllä runsaasti löytyy avarassa maailmassa. Hän nautti nyt nählävästikin lepoa pitkällisen työn perästä, ja sitä luontevammin hän huviksensa katselikin edessään levitteleivää kuvaa, koska hänen ajatuksensa olivat kaukana. Ja ne samoilivatkin, nuo ajatukset, toisellaisessa maailmassa kuin se, joka tällä hetkellä häntä ympäröitsi.

Hän oli Venäläinen, nimellä Grigori Mihailovitsh Litvinow.

Meidän on tutustuminen häneen, ja sen vuoksi otettakoon tässä muutamin sanoin puheeksi hänen menneisyytensä, varsin yksinkertainen juonelleen ja mutkaton.

Litvinowin isä oli virasta eronnut, uuttera virkamies, alkujaan kauppasäädystä. Hän ei kasvattanut poikaansa kaupungissa, niinkuin asianmukaista olisi ollut, vaan maalla. Pojan äiti oli aatelissukuinen, instituutissa kasvatettu, varsin hyväntahtoinen ja varsin innosteleva olento, ei kumminkaan vailla luonteen itsenäisyyttä. Miehelle mennessään oli hän kaksikymmentä vuolta nuorempi puolisoaan, jonka hän kasvattikin uudelleen, mikäli mahdollista oli, laahasi hänet pois virkamies-uralta tilan-omislajan toimialalle, kesytti ja laimensi hänen jäykän, katkeran luonteensa. Vaimonsa vaikutuksesta alkoi mies käydä siivossa puvussa ja käyttäytyä säveästi, herkesipä riilelemästäkin; hän rupesi pitämään kunniassa oppineita ja tieteitä, vaikk'ei tietysti ottanut kirjaa käteensäkään, ja koetti joka tapauksessa esiintyä arvokkaasti; käyntikin näet muuttui verkkaisemmaksi ja puhelukin vähemmin äänekkääksi, ja keskustelussakin kosketteli hän enimmäkseen tuommoisia yleviä asioita, vaikka tuntuikin se hänestä varsin vaikealta. "Selkäänsä tarvitsis kaikki tuo!" ajatteli hän välistä itsekseen, mutta ääneen hän virkkoi: "niin, niin, tietysti... se on tärkeä kysymys." Kotinsa asetti Litvinowin äiti myöskin europalaiseen asuun; hän teititteli palvelijoitansa eikä sallinut päivällispöydässä ylensyömystä torkahtelemiseen saakka. Mitä taas hänen perimäänsä maatilaan tulee, ei osannut hän eikä hänen miehensäkään saada siinä mitään parannuksia aikaan. Tila oli jo aikaa siten jäänyt rappiolle, mutta alaa siinä oli runsaasti, peltoja ja niittyjä ja metsiä ja järvi. Tämän järven rannalla oli takavuosina seisonut suuri tehdas, jonka oli rakentanut muuan innokas, mutta tolkuton hovinherra; sitten se oli päässyt kukoistavaan tilaan kauppiasveijarin käsissä, ja joutunut vihdoin täydelliseen häviöön rehellisen saksalaisen vuokraajan huostassa. Rouva Litvinow oli hyvillään jo siitäkin, että hänen rahavaransa olivat jäljellä, ja ett'ei hänellä ollut velkoja. Pahaksi onneksi oli hän heikko terveydeltään ja kuoli keuhkotautiin samana vuonna kuin hänen poikansa pääsi Moskovan yliopistoon. Nuori Litvinow ei päättänyt opinnoitaan (lukija saa myöhemmin tietää syyt siihen), vaan siirtyi maalle, missä vetelehti jonkun aikaa toimetonna, ilman ystäviä, melkein ilman tuttavia. Sikäläisen piirin aatelisto ei häntä suosinut, ja niinpä joutui hän v. 1855 nostoväkeen, eikä siihen noissa aatelisissa vaikuttanut niin paljoa länsimaitten teoria "absenteismin" vahingollisuudesta kuin kotinurkissa saatu vakuutus, että "oma suu lähin". Nuori Litvinow joutui, kuten sanottu, nostoväkeen, oli vähällä kuolla lavantautiin Krimissä, jossa hän, näkemättä ainoatakaan "liittoutunutta", vietti kuusi kuukautta maakuopassa Mätämeren rannalla. Sen jälkeen palveli hän aateliston edustajana, saaden siinä toimessa tietysti paljonkin harmia, ja mieltyi vihdoin tilanhoitoon. Hän ymmärsi, ett'ei äidin maatila, raihnautuneen isän veltossa ja huonossa hoidossa, tuottanut kymmenettä osaakaan niistä tuloista, joita siitä olisi voinut saada, ja että siitä taitavan ja kokeneen miehen käsissä koituisi kultakaivos. Hän ymmärsi, että juuri kokemusta ja tietoja häneltä puuttui, ja niin hän läksi ulkomaille, oppimaan maanviljelystä ja teknologiaa, alkamalla a:sta asti.

Viidettä vuotta oleskeli hän Meklenburg'issa, Silesiassa, Karlsruhessa, matkusteli Belgiassa, Englannissa, teki työtä tunnollisesti ja hankki tietoja. Ei ne olleet niin helposti saatavissa, nuo tiedot, mutta hän kesti koetus-aikansa loppuun asti. Ja niinpä hän nyt, luottaen itseensä, tulevaisuuteensa, varmana siitä hyödystä, jonka hän on tuottava kuntalaisilleen, kenties koko senpuoleiselle maankulmallekin, oli valmiina palajamaan kotipuolelleen. Ja sinnepä oli häntä jok'ainoassa kirjeessään epätoivoisilla manauksilla ja rukouksilla kutsunut vanha isä, jonka pään olivat kerrassaan panneet pyörälle kaikki nuo uuden-aikaiset puuhat, talonpoikain vapauttamiset ja tilusten lohkomiset ja tilanlunastukset ja uudet järjestykset, sanalla sanoen...

Mutta mitäs varten nuori Litvinow on Badenissa?

Badenissa hän on sitä varten, että sinne on juuri näinä päivinä saapumassa hänen toisserkkunsa ja morsiamensa Tatjana Petrovna Shestow. Hän oli tuntenut tämän neidin melkein lapsesta pitäin ja oli viettänyt hänen seurassaan kevään ja kesän Dresdenissä, jonne Tatjana oli asettunut asumaan tätinsä kanssa. Litvinow rakasti sydämmensä pohjasta ja kunnioitti syvästi nuorta sukulaistansa. Suoritettuaan nyt pohjustustyöt, valmiina astumaan uudelle uralle, ryhtymässä todelliseen toimeen, ei kruunun palvelukseen, oli hän ehdottanut tälle rakastamallensa naiselle, kumppanilleen ja ystävälleen, että he yhdistäisivät elämänsä, yhdessä nauttiakseen iloja ja suruja, vaivaa ja lepoa, _for better for worse_,[9] kuten Englantilainen sanoo. Tyttö oli suostunut, ja nuori Litvinow oli vielä palannut Karlsruheen, noutamaan kirjojansa, kapineitansa ja papereitansa... mutta mitäs varten hän on Badenissa, kysäistään?

Badenissa hän on sitä varten, että Tatjanan täti, Kapitolina Markovna Shestow — 55 vuotta vanha neito, kaikkein hyväntahtoisin ja rehellisin tyllerö, vapaa sielu, täynnä uhrautuvaisuuden ja kieltäymyksen tulta, _esprit fort_[10] (hän luki vainenkin Straussia, mutta salaa veljensä tyttäreltä) ja demokraatti, kaiken suuren maailman ja arislokraattien silmitön vihollinen — ei voinut vastaanseisoa kiusausta, saada edes yhdenkin kerran vilaista tuota samaista suurta maailmaa, niin muodin-omaisessa paikassa kuin Badenissa. Kapitolina Markovna kävi ilman krinoliiniä ja leikkuutti valkoisia hivuksiansa kaareen, mutta komeus ja prameus ne sittenkin salaa synnyttivät hänessä levottomuutta, ja hauskaa ja suloista oli hänen torua ja ylenkatsoa niitä.

Pitihän muorille tehdä tuo mielihyvä.

Ja siksipä istuukin Litvinow niin tyynenä ja huoletonna, siksipä katseleekin hän ympärilleen sellaisella varmuudella, sillä elämä on niin selvänä, hänen kohtalonsa on niin tarkkarajaisena hänen edessään. Hän on ylpeä Iästä kohtalostaan ja iloitsee siitä, se kun on hänen omain kättensä työtä.

III.

— Ahaa! Tässäkös se mies on! — kajahti äkkiä — ihan hänen korvansa juuressa vikisevä ääni, ja turpea käsi taputti häntä olalle.

Litvinow katsahti ylös. Hänen edessään seisoi yksi hänen harvalukuisista moskovalaisista tuttavistaan, muuan Bambajew, hyväntahtoinen, ei enää nuori, mies, noita tyhjänpäiväisimpiä, posket ja nenä pehmeät kuin olisi ne vasta keitetty, harva tukka pörrössä, ruumis ränstynyt, lihavanpuoleinen. Aina rahatonna ja aina jostakin ihastuksissaan, meluten, mutta ilman tarkoitusta — sellaisena vetelehti Rostislaw Bambajew maan pinnalla, joka sietää niin paljon kaikellaista.

— Tämähän on kohtaus, kohtaus, jos mikään! — jatkoi hän, aukoen syvälle vajonneita, pikkuisia silmiään ja työntäen ulos pöhöisiä huuliansa, joissa varsin omituisesti ja kömpelösti törröttivät värjätyt viikset. — No tämä Baden, se se vasta on! Tänne ne tulla työntäytyy kaikki kuin torakat. Mitenkäs sinä tänne tulit?

Bambajew sinutteli ihan jokaikistä ihmistä.

— Minä tulin tänne kolme päivää sitten.

— Mistä?

— Ja mitäpäs sinä sillä tiedolla?

— Minäkö? Niin, mutta maltas, maltas! Sinä kukaties et tiedäkään, kuka tänne on vielä saapunut! Gubarew! Itse, omassa personassaan! Jaa-a! Eilenhän tulla tuhautti tänne Heidelbergistä. Tunnethan sinä tietysti hänet?

— Olen kuullut hänestä.

— Etkö muuta? No mutta, hyvä ystävä! Sinne me laahaamme sinut heti kohta, ihan tässä paikassa! Vai et sinä tunne mointa miestä! Jaa niin, tässähän on parahiksi myös Voroshilow... Maltas! Kenties et tunne häntäkään? Sallikaa minun esitellä teidät toisillenne. Oppineita herroja kumpikin! Tämä se on oikea feniks lintu. Ja nyt suikatkaa suuta toisillenne!

Näin sanottuaan kääntyi Bambajew hänen vieressään seisovaan nuoreen, kauniisen mieheen, jolla oli tuoreet ja punakat, mutta jo vakavat kasvot. Litvinow kohosi istuvillaan eikä tietysti suudellut, vaan vaihtoi lyhyen kumarruksen feniks linnun kanssa, joka, kankeasta ryhdistä päättäen, ei ollut kovinkaan mielissään tästä odottamattomasta esittelystä.

— Minä sanoin: feniks, enkä ota sanaani takaisin — jatkoi Bambajew. — Mene Pietariin N. N:n kadettikouluun ja katsahda kultaiseen tauluun: mikä nimi siinä on ylinnä muita? Voroshilow, Semjon Jakovlevitsh! Multa Gubarew, Gubarew, voi veikkoset!! Siinä mies, jonka luokse pitää rientää juoksujalassa! Sen miehen edessä minä oikein polvistun! Enkä minä yksin, vaan kaikki polvistuvat, jok'ikinen ihminen. Ja sitä teosta, mitä hän paraikaa sepittelee, ai-ai-ai!

— Mistä hän kirjoittaa? — kysyi Litvinow.

— Kaikesta, veikkonen, siihen tapaan kuin Buckle, tiedäthän, mutta syvemmältä kannalta, syvemmältä... Kaikki siinä tulee perin pohjin tulkituksi ja kaikki siinä selviää.

— Oletko itse lukenut sitä?

— En, en ole lukenut, ja salaisuushan se vielä onkin, eikä siitä saa torveen toitottaa; mutta Gubarewilta sopii odottaa kaikkea, kaikkea! Niin, niin! — Bambajew huokasi ja pani kätensä ristiin. — Annas, että olisi meillä vielä pari kolme samallaista päätä Venäjänmaassa, mitä kaikkea siitä heruisikaan, voi hyvä Isä kuitenkin! Kuules, Grigori Mihailovitsh! Yhden seikan minä sulle vaan sanon: vaikka sinä olisit viime aikoina opiskellut mitä hyvänsä, — ja enhän minä tiedä edes mitä sinä ylipäänsä opiskeletkaan — ja vaikka sinun mielipiteesi olisivat mitkä tahansa — enkä minä tunne niitäkään — niin Gubarewilta on sinulla paljo oppimista. Ikävä vaan, ett'ei hän viivy täällä kuin vähän aikaa. Tilaisuutta pitää siis käyttää, pitää lähteä hänen luokseen. Sinne! Sinne!

Ohitse kulki muuan punatukkainen keikari, kiheröissä ja matala, sininauhainen hattu päässä. Hän vilkaisi monokkelinsa läpi Bambajewiin ja veli suunsa myrkylliseen ivaan.

Litvinowia harmitti.

— Mitäs sinä huudat, — virkkoi hän, — niinkuin olisi hurtta saatava jäniksen jäljille? Minä en ole vielä syönyt päivällisiäkään.

— Entä sitten? Saahan Weberillä... kolmelle hengelle... sehän sopii mainiosti!... Onkos sinulla maksaa minunkin edestäni? — lisäsi hän hiljaisella äänellä.

— On kylläkin, mutta en minä todellakaan tiedä...

— Älä nyt, veikkonen! Kiität minua vielä perästäpäin, ja hänkin tulee iloiseksi. Voi, herrainen aika! — keskeytti hän oman itsensä. — Nyt ne soittavat finaalia "Ernanista". Kuinka ihanaa! A... _som... mo Carlo_... No kyll' on minuakin! Kyynel silmään heti. No Semjon Jakovlevitsh! Voroshilow! Lähtäänkö vai?

Voroshilow, joka koko ajan oli seisonut entisessä solakassa asennossaan ja yhä edelleen säilyttänyt ylpeähkön, arvokkaan ryhtinsä, laski silmänsä lausuvasti alas, rypisti kulmiansa ja mumisi jotain hampaitten välitse... kielläymättä kumminkaan.

Litvinow ajatteli itsekseen: "Olkoon menneeksi! Suoritetaan sekin tehtävä, kun aikaa on."

Bambajew tarttui hänen käsivarteensa, mutta ennenkuin he kääntyivät kahvilaan päin, viittasi hän sormellaan Isabellalle, Jockey-Club'in tunnetulle kukkainmyöjälle: hänen pisti näet päähän ostaa häneltä buketti. Mutta aristokraattinen kukatar ei liikahtanutkaan, ja mitäpä tuommoinen herra, ilman sormikkaita, täpläisessä plyysitakissa, kirjavassa kaulahuivissa ja länttäsaappaissa olisi saanut häntä tykönsä tulemaan! Ei hän ollut tuota herraa nähnyt Parisissakaan. Silloin viittasi häntä vuoroonsa Voroshilow. Kukatar tuli, Voroshilow valitsi hänen koristaan pikkuisen orvokkivihkon ja viskasi hänelle guldenin. Hän luuli tytön hyvinkin hämmästyvän hänen anteliaisuuttaan, mutta toinen ei edes väräyttänyt silmäänsäkään; herrain mentyä ohitse, rypisti vain huulensa ylenkatseellisesti. Voroshilowäilla oli yllään hyvin keikarimainen, oikeinpa valiopuku, mutta parisittaren kokenut silmä huomasi pukutavasta, liikkeistä, itse käynnistä, jossa oli jälkiä jo varhaisesta sotilaallisesta oikomisesta, että siitä puuttui tuo oikea, täysiverinen "_chic_".

Tultuaan Weberin kahvilan pääsaliin ja tilattuansa päivällisen, istahtivat tuttavukset pöytään ja rupesivat pakinoimaan. Bambajew puheli innokkaasti ja kovalla äänellä Gubarewin suuresta merkityksestä, mutta pian hän vaikeni, kävi ruokiin käsiksi ja tyhjensi lasin toisensa perästä, aina väliin huoata pullauttaen. Voroshilow ei juonut eikä syönyt kuin vähäsen, ikäänkuin eten kehaten, kysäsi sitten, mitä Litvinow tutkii, ja alkoi sitten esiintuoda mielipiteitään... vähemmin näistä opinnoista semmoisinaan kuin kaikellaisista "seikoista" yleensä... äkkiä hän vilkastui, sai vauhtia ja läksi nyt kiitämään kuin hyväkin pekuna, sujuvasti ja täyteläisesti tuoden esiin jok'ainoan tavun, jokaisen äänteen, kuni uhkea kadetti päästäintutkinnossa, ja kovasti, vaikka tarpeettomasti viittoen käsillään. Hetki hetkeltä hän yltyi yhä puheliaammaksi, yhä rohkeammaksi, varsinkin kun ei kukaan häntä keskeyttänyt: tuntui kuin olisi hän mitä luentoa pitänyt tai väitöskirjaa puolustanut. Ja nyt hänen kieleltään läksi tulvana tulemaan uusimpain oppineitten nimiä, syntymä- tai kuolinvuosien kanssa, vasta ilmestyneiden broshyyrien nimiä, ylipäänsä nimiä, nimiä, nimiä, ja siitä näytti hän itse olevan peräti hyvillään, päättäen hänen hehkuvista katseistaan. Voroshilow halveksi ilmeisesti kaikkea, mikä vanhaa oli: sivistyksestä oli pelkkä kerma hänelle otollista, ainoastaan uuden uutukaisin, huipummaisin tieteen kanta hänelle kelpasi. Mainita edes ohimennen, vaikkapa syyttä suottakin, jonkun tohtori Sauerbengelin teos Pennsylvanian vankiloista tai "Asiatic Journal'in" eilinen kirjoitus Védoista ja Puránoista (hän lausuikin ihan "Dshörnel", vaikk'ei tietysti osannutkaan englanninkieltä), — se tuotti hänelle todellista mielihyvää ja nautintoa. Litvinow kuunteli häntä kuuntelemistaan, mutta ei voinut millään tavoin päästä perille, mikä hänen erikois-alansa oikeastaan oli. Väliin haastoi Voroshilow kelttiläisen heimon merkityksestä historiassa, väliin hänet äkkiä lennätti muinaiseen aikaan, ja hän pohti kysymystä aiginalaisesta marmorista ja puheli ponnistellen Feidiaan edellä-kävijästä, Onálas nimisestä kuvanveistäjästä, vaikka se hänellä muuttuikin Jonataniksi, jotenka hänen puheluunsa tuli osaksi raamatun-omaista osaksi amerikalaisla tunnelmaa. Välistä hän äkkiä keikahti valtiotalouteen, ja silloin oli Bastiat hänen mielestään pöllö ja pölkkypää, samanlainen kuin Adam Smith ja kaikki fysiocraatit. — "Fysiokraatit!" toisti Bambajew hiljakseen... "Aristokraatit, vai?" Muun muassa sai Voroshilow hämmästyksen ilmeen lehahtamaan samaisen Bambajewin kasvoille, sanoen ohimennen ja huolettomasti, että Macaulay oli vanhettunut kirjailija, jonka muut ovat jo jättäneet jälkeensä. Mitä taas Gneisliin ja Riehliin tulee, niin sellaisia nimiä maksaa vaan mainita. Niin arveli Voroshilow ja kohautti olkapäitään. Bambajew kohautti hänkin.