Part 14

— Istukaa tekin, Grigori Mihailitsh, — sanoi hän Litvinowiile, joka seisoi oven suussa kuin huumautunut. — Mieleni on hyvä, että vielä kerran saan tavata teitä. Minä olen ilmoittanut tädille teidän päätöksenne, meidän yhteisen päätöksemme, ja hän on aivan samaa mieltä ja hyväksyy sen... Ilman molemmanpuolista rakkautta ei voi olla onnea; pelkkä molemmanpuolinen kunnioitus ei riitä, — kuultuaan sanan "kunnioitus", loi Litvinow vastoin tahtoansakin katseensa maahan, — ja paras on erota ajoissa, ett'ei sittemmin tarvitsisi katua. Eikö niin, täti?

— Jaa, se on tietty — vastasi Kapitolina Markovna; — se on tietty, Tanjusha, sillä se, joka ei ymmärrä antaa sinulle oikeata arvoa... se, joka on päättänyt...

— Täti, täti, — keskeytti hänet Tatjana; — muistakaa, mitä minulle lupasitte. Itsehän te olette minulle aina sanonut: totuus, Tatjana, totuus ennen kaikkea ja vapaus. Mutta totuus ei ole aina mieltä myöten, vapaus ei myöskään, ja ellei niin kävisi, niin mikäpäs meidän ansiomme olisikaan?

Hän suuteli hellästi Kapitolina Markovnan valkoisia hivuksia ja jatkoi sitten, kääntyen Litvinowiin:

— Me olemme tädin kanssa päättäneet lähteä Badenista... Luullakseni se on parasta meille kaikille.

— Milloinka aiotte lähteä? — kysäsi Litvinow kumeasti. Hän muisti kuulleensa nuo samaiset sanat vähän aikaa sitten Irinan suusta.

Kapilolina Markovna oli jo astua esiin, mutta Tatjana pidätti hänet, hellästi koskettaen hänen olkapäähänsä.

— Kaiketikin pian, sangen pian.

— Sallitteko kysyäni, — jatkoi Litvinow samalla äänellä, — minne aiotte matkustaa?

— Ensin Dresdeniin, sitten kaiketikin Venäjälle.

— Mutta mitäs te nyt sillä tiedolla teette, Grigori Mihailitsh? — huudahti Kapilolina Markovna.

— Mutta täti! — keskeytti Tatjana jälleen.

Seurasi hetkinen äänettömyyttä.

— Tatjana Petrovna, — lausui Litvinow, — te käsitätte, kuinka tuskallisen raskaalta ja haikealta minusta tuntuu tällä hetkellä...

Tatjana nousi.

— Grigori Mihailitsh, — sanoi hän, — älkäämme puhuko siitä... Minä pyydän teitä, elleihän teidän tähtenne, niin ainakin minun. Eihän se ole eilispäivästä saakka kuin minä tunnen teidät, ja minä voin varsin hyvin käsittää teidän tilanne tällä haavaa. Mutia, miksikä puhua siitä, miksikä repiä... — Hän pysähtyi. Hän tahtoi nähtävästikin odottaa, kunnes alkava mielenliikutus menisi ohitse, tahtoi nielaista pois kyynelet, joita jo rupesi silmiin kiehahtelemaan; ja siinä hän onnistuikin. — Miksikä repiä auki haavaa, jota ei voi parantaa? Tehköön aika, minkä voi. Mutta nyt olisi minulla jotain pyydettävänä teiltä, Grigori Mihailitsh. Minä annan teille kohta erään kirjeen; olkaa hyvä ja viekää se itse postiin; se on varsin tärkeä, emmekä me nyt tädin kanssa joutaisi... Olen oleva teille hyvin kiitollinen. Odotelkaa silmänräpäys .. minä tuon sen heti...

Kynnykseltä katsahti Tatjana vielä levottomasti tätiinsä, mutta tämä istui niin arvokkaan ja juhlallisen näköisenä, ja rypistetyt kulmat ja yhteen puristetut huulet ilmaisivat sellaista ankaruutta, että Tatjana nyykäytti vain päätään hänelle ja poistui.

Mutta tuskin oli ovi hänen perässään sulkeutunut, niin katosi Kapitolina Markovnan kasvoilta kerrassaan kaikki arvokkaisuus ja ankaruus. Hän nousi, juoksi varpaisillaan Litvinowin luokse ja, hyyristellen ja koettaen katsoa häntä silmiin, puhkesi puhumaan vapisevalla, vaikeroivalla äänellä:

— Mutta hyväinen aika, Grigori Mihailitsh! Mitäs tämä nyt on! Uniako, vai mitä? _Tekö_ hylkäätte Tanjan, tekö ette enää häntä rakasta, tekö olette syönyt sananne! Tekö, Grigori Mihailitsh, te, johon me luotimme kuin mihin kallioon ikään! Tekö? Tekö? Sinäkö, Grisha! — Kapitolina Markovna pysähtyi. — Mutta ihanhan te surmaatte hänet tällä tavalla, Grigori Mihailitsh, — jatkoi hän, vastausta odottamatta, ja kyynelet syöksyivät hänen silmistään. — Älkää yhtään luottako siihen, että hän nyt näyttää niin urhoolliselta; tiedättehän millainen hänellä on luonto. Hän ei valita milloinkaan, ei sääli itseään koskaan; pitäähän sitten muitten sääliä häntä. Niinpä hän nytkin hokee minulle: "täti, meidän pitää menetellä arvokkaasti." Menettele nyt tässä arvokkaasti, kun näet hänet ilmeisesti ihan kuoleman kynnyksellä... — (Tatjana kolautti tuolia viereisessä huoneessa). — Niin, hän on ihan kuoleman kynnyksellä, — liitti eukko vähän hiljaisemmin. — Ja mitenkäs tämä oikeastaan on käynyt? Noidutteko te olette, vai? Kuinka pitkä aika siitä on, kuin te vielä kirjoititte hänelle niin helliä kirjeitä? Ja siksi toiseksi, onkos tämä nyt rehellisen ihmisen työtä? Minä, niinkuin tiedätte, olen nainen ilman ennakkoluuloja, _ésprit fort_,[120] ja minä olen antanut Tanjallekin saman kasvatuksen; hän on myöskin tuollainen vapaa henki...

— Täti! — kuului Tatjana huutavan viereisestä huoneesta.

— Kunniasana, sehän on velvollisuus, Grigori Mihailitsh, varsinkin niillä ihmisillä, joilla on sellaiset periaatteet kuin teillä ja meillä! Ellemme tunnusta velvollisuuttamme, mitästä sitten on jäljelläkään? Sitä ei saa laiminlyödä noin vaan, milloin päähän pistää, ottamatta lukuun, mitenkä se toisesta tuntuu! Se on tunnotonta... niin juuri, se on rikosta... missäs se vapaus siinä on?

— Täti! Tulehan tänne, ole hyvä! — kuului jälleen.

— Tulen, tulen, kultaseni, tulen heti. — Kapitolina Markovna tarttui Litvinowin käteen. — Minä huomaan, että te olette suutuksissanne, Grigori Mihailitsh... — Litvinowin teki mieli huudahtaa: "minäkö?! minäkö suutuksissa?" mutta ei saanut sanaakaan huuliltansa. — En minä mitenkään tahdo teitä suututtaa... hyvä Isä, se tässä nyt vielä puuttuisi... Päin vastoin tahdon minä pyytää teitä: muuttakaa mielenne, niin kauan kuin vielä aikaa on, älkää saattako häntä perikatoon, älkää omaa onneanne turmelko. Kyllä hän vielä uskoo teitä Grisha, kyllä hän vielä uskoo sinua; ei ole vielä mitään kadotettu, hänhän rakastaa sinua enemmän kuin kukaan milloinkaan voi sinua rakastaa! Mene pois tästä inhottavasta Baden-Badenista, lähtekäämme yhdessä, riuhtaise itsesi vaan irti tästä taikapiiristä, ja ennen kaikkea: sääli, sääli...

— Mutta täti, — kutsui Tatjana jälleen, ja kuului hänen äänessään vähäinen maltittomuuden väre.

Mutta Kapitolina Markovna ei kuullut häntä.

— Sano vaan: "kyllä!" — puheli hän puhelemistaan Litvinowille; ja minä toimitan sitten kaikki asiat lukkoon... nyökäytähän edes päätäsi! Päätäsi nyökäytä vain, edes kerrankin, kas tuolla tavalla!

Litvinow olisi ehkä kernaasti kuollutkin tällä hetkellä, mutta sanaa "kyllä" hän ei lausunut, eikä hän päätänsäkään nyökäyttänyt.

Tatjana tuli kirje kädessä. Kapitolina Markovna hyppäsi samassa syrjään Litvinowin luota, kumartui pöydän yli ja, kääntäen kasvonsa toisaanne, oli katselevinaan siinä olevia laskuja ja papereita.

Tatjana astui Litvinowin luo.

— Kas tässä, — sanoi hän, — on se kirje, josta teille mainitsin. Viettehän sen suoraa päätä postiin, eikö niin?

Litvinow nosti silmänsä... Hänen edessään seisoi todellakin hänen tuomarinsa. Tatjana näytti hänestä kookkaammalta, solakammalta entistänsä; tavaton kauneus oli kirkastanut hänen kasvonsa, mutta ne olivat kivettyneet kuin kuvapatsaan; rinta ei kohoillut, ja yksivärinen, ahdas, khitonikuosinen leninki loi marmoriseen kudelmaan pitkiä, suoria laskoksia, jotka valuivat alas ja kätkivät hänen jalkansa. Tatjana katsoi suoraan eteenpäin, yksinomaan Litvinowiin, ja oli hänen katseensa sekin tasainen ja tyyni kuin kuvapatsaan. Litvinow luki siinä tuomionsa. Hän kumartui, otti kirjeen häntä kohti ojennetusta, vavahtamattomasta kädestä ja läksi, sanaakaan sanomatta.

Kapitolina Markovna syöksi Tatjanan luokse, mutta tämä väisti hänen syleilynsä ja loi silmänsä maahan. Puna levisi hänen kasvoilleen, ja sanottuaan: "no nyt joutuun", palasi hän makuuhuoneesensa. Kapitolina Markovna seurasi häntä nuukalla päin.

Litvinowille annettu kirje oli osoitettu Dresdeniin eräälle Tatjanan tuttavalle saksalaiselle neidelle, joka antoi vuokralle pieniä, sisustettuja asuntoja. Litvinow laski kirjeen laatikkoon, ja silloin tuntui hänestä kuin olisi hän tämän pienen paperipalasen mukana laskenut kaiken menneisyytensä, koko elämänsäkin hautaan.

Hän läksi ulkopuolelle kaupunkia ja samoili kauan aikaa viinitarhojen kapeilla poluilla. Oman itsensä halveksimisen tunne vaivasi häntä; hänen oli mahdoton päästä siitä; se piti imuaan myötäänsä kuni ilkeä poutakärpänen: kyllä vainenkin hänen roolinsa tässä viimeisessä kohtauksessa oli ollut viheliäinen.

Palattuaan hotelliinsa ja jonkun ajan perästä tiedusteltuaan daamejansa, sai hän kuulla, että he olivat heti, hänen mentyään, vaunuilla lähteneet rautatielle ja matkustaneet postijunalla ties minne. Heidän tavaransa olivat olleet valmiina ja laskut maksettuina jo aamusta... Tatjana oli siis nähtävästikin pyytänyt häntä viemään kirjeen postiin, saadakseen hänet vaan loitommas. Litvinow koetti kuulustella ovenvartijalta, eivätkö muka nuo daamit olleet jättäneet hänelle jotain kirjettä, mutta ovenvartija vastasi kieltämällä, olipa ihmeissäänkin; tuo äkillinen lähtö vasta viikko sitten vuokratuista huoneista näytti kaiketi hänestäkin epäiltävältä ja kummalliselta. Litvinow käänsi hänelle selkänsä ja meni huoneesensa, lukiten oven perässään.

Hän ei lähtenyt sieltä hamaan huomiseen asti. Suurimman osan yötä istui hän pöytänsä ääressä, kirjoitellen ja repien rikki, mitä oli saanut paperille. Aamu sarasti jo, kun hän päätti työnsä. Se oli kirje Irinalle.

XXIII.

Kirje oli näin kuuluva:

"Morsiameni läksi eilen; minä en kohtaa häntä enää milloinkaan... en edes tiedä varmaan, minne hän asettuukaan. Hän vei mukanansa kaikki, mitä siihen saakka olin toivonut ja kalliina pitänyt; kaikki yritykseni, aikeeni, hankkeeni, kaikki ovat kadonneet hänen mukanaan; ponnistukseni ovat nekin menneet hukkaan, pitkällisen työn tulos on supistunut olemattomiin; kaikella sillä, mitä olen tutkinut, ei enää ole tarkoitusta, ei ole, mihin niitä sovelluttaa; kaikki se on kuollut; oma itseni, entinen oma itseni on kuollut ja haudattuna eilisestä ruveten. Minä tunnen sen selvästi, näen sen, tiedän sen. Eikä minun ole yhtään sääli sitä. Enkä ole ottanut tätä asiata puheeksi sinun kanssasi, valittaakseni... Minullako olisi syytä valittaa, kun sinä, Irina, minua rakastat! Tahdon vaan sanoa sinulle, että kaikesta tuosta kuolleesta menneisyydestä, kaikista noista — savuna ja tomuna haihtuneista — yrittelyistä ja toiveista, on jäänyt jäljelle vaan yksi, joka elää ja pysyy: rakkaus sinuun. Muuta minulla ei ole, muuta ei ole minulle jäänyt kuin tämä rakkaus. Sanoa sitä ainaiseksi aarteeksi olisi liian vähän; koko minun oma itseni on tuossa rakkaudessa, tämä rakkaus on oma itseni; siinä on minun tulevaisuuteni, kutsumukseni, pyhäkköni, isänmaani! Sinä tunnet minut, Irina; sinä tiedät, että kaikkinainen korupuhe on minulle vierasta ja inhottaa minua, ja vaikka minä kuinka voimallisin sanoin koettaisin tunteitani ilmoittaa, niin sinä et epäilisi niiden todellisuutta, et pitäisi niitä liioiteltuina. Ei ole edessäsi poika, joka hetken huumauksessa lavertelee mielettömiä valoja, vaan vuosien karkaisema mies se on, joka yksinkertaisesti ja suoraan, milt'eipä kauhistuen, ilmaisee sinulle sen, minkä hän on tunnustanut epäilemättömäksi totuudeksi. Niin, sinun rakkautesi on minulle korvannut kaikki, kaikki! Päätä sitten itse: voinko minä jättää tämän _kaiken_ toisen huostaan, voinko jättää sinut hänen valtaansa? Sinä, sinä olet oleva hänen, sinä, koko olemukseni, sydämmeni tenho, olet oleva hänen — ja minä... missä olen minä? mikä olen minä? Syrjässä vain, katselijana... katselemassa omaa elämääni! Ei, se on mahdotonta, mahdotonta! Olla osallisena, salavihkaa olla osallisena siihen, jota vailla ei maksa, ei ole mahdollinen _hengittää_, — se on valhetta ja kuolemaa. Minä tiedän, kuinka suurta uhrausta minä sinulta vaadin, vaikk'ei minulla ole siihen mitään oikeutta, ja milläpä oikeudella saattaisi uhria vaatiakaan? Mutta en minä itsekkäisyydestä tätä tee: itsekäs voisi paljoa helpommin ja rauhallisemmin olla kokonaan kajoamatta tähän asiaan. Niin, vaatimukseni ovat kovat, enkä ihmettele yhtään, jos sinä niitä säikähtäisitkin. — Sinua inhottaa ne ihmiset, joitten kanssa sinun on eläminen, suuri maailma sinua rasittaa, mutta onko sinulla voimaa hyljätä tuo samainen maailma, polkea jalkaisi alle morsiusseppele, jolla se on sinut vihkinyt, nostattaa vastaasi yleinen mielipide, noiden inhoamiesi ihmisten mielipide? Tutkistele itseäsi, Irina, äläkä sälytä päällesi kuormaa yli voimiesi. — Minä en tahdo nuhdella sinua, mutta muista, että jo kerran ennenkin oli hetki, jolloin et voinut lumousta vastustaa. Minä voin antaa sinulle niin vähän kaiken sen sijaan, minkä olet menettävä! Kuule siis viimeinen sanani: Elles tunne saattavasi jo huomenna, jo tänään jättää kaikkea ja seurata minua, — katsos, kuinka rohkeasti minä puhun ja kuinka säälimätön olen itseäni kohtaan — jos sinua kammottaa epätietoinen tulevaisuus ja vieraantuminen ja yksinäisyys ja ihmisten parjaus, elles luota itseesi, niin sano se suoraan ja viivyttelemättä. Minä lähden silloin, minä lähden raastetuin sydämmin, mutta siunaten sinua vilpittömyytesi tähden. Mutta jos sinä, mun kaunis, säteissä säihkyvä valtijattareni, todellakin rakastat minun moistani vähäpätöistä, syrjäistä miestä ja todellakin tahdot yhdistää kohtalosi hänen kohtaloonsa, niin anna kätesi minulle, ja yhdessä lähdemme sitten vaivalloiselle retkellemme! Mutta muista, minun päätökseni on järkähtämätön: joko kaikki tahi ei mitään! Se on mieletöntä... mutta toisin en voi, en voi, Irina! Liiaksi rakastan sinua.

Sinun G.L."

Ei tämä kirje oikein miellyttänyt Litvinowia itseäänkään; se ei ilmaissut aivan kohdalleen ja tarkoin sitä, mitä hän tahtoi sanoa. Hän huomasi siinä kömpelöitä lauseita, milloin korkealentoisia, milloin kirjasta otetuita, eikä tämä kirje suinkaan ollut parempi kuin ne monet muutkaan, jotka hän oli repinyt palasiksi; mutta tämä nyt oli viimeinen laitos, ja onhan pääasiat siinä sittenkin tuotu ilmi... Litvinow oli niin väsynyt ja uupunut, että hänen oli mahdoton saada enää mitään muuta kokoon. Sitä paitsi ei hänellä ollut kykyä pukea koko ajatustansa sujuvalla tavalla kirjalliseen muotoon; hän, niinkuin muutkin sellaiseen tottumattomat, piti vaan huolta stiilistä. Ensimmäinen kirje olisi epäilemättä sittenkin ollut kaikkein paras, sillä se olisi lämpimämmin vuotanut sydämmestä. Oli miten oli, Litvinow lähetti kirjeensä Irinalle.

Vastaukseksi sai hän lyhyen lapun:

"Tule tänään luokseni; _hän_ on lähtenyt pois koko päiväksi. Kirjeesi on tehnyt minut kovin levottomaksi. Minä mietin ja mietin yhä... ja päätäni pyörryttää nuo mietteet. Minun on hyvin tukala olla, mutta sinä rakastat minua, ja minä olen onnellinen. Tule!

Sinun I."

* * * * *

Sama tyttönen, joka eilen oli pitänyt vahtia, saattoi Litvinowin nytkin sisään, vieden hänet suoraan Irinan omaan huoneesen. Irina istui pöydän ääressä, toisella kädellään hajamielisenä valikoiden pitsejä puolipyöreästä pahvirasiasta, toisessa pidellen Litvinowin kirjettä. Hän oli vast'ikään itkenyt: ripset olivat vielä kosteita, luomet pöhössä; poskilla näkyi kyynelten jälkiä. Litvinow pysähtyi kynnykselle. Irina ei ollut huomannut hänen tuloansa.

— Itketkö sinä? — virkkoi Litvinow hämmästyen.

Irina säpsähti, pyyhkäisi kädellään tukkaansa ja myhähti.

— Miksi itket? — toisteli Litvinow.

Irina osoitti hänelle ääneti kirjettä.

— Siksikö siis... — virkkoi Litvinow verkalleen.

— Käy lähemmäs, istu tähän, — sanoi Irina, — anna kätesi. No niin, minä olen itkenyt... Ihmetteletkö sitä? Onkos _tämä_ sitten helppoa?

Hän osoitti jälleen kirjettä.

Litvinow kävi istumaan.

— Kyllä minä tiedän, ett'ei se helppoa ole: sitähän minä olen kirjeessänikin sanonut, mutta jos sinä uskot, kuinka kallis-arvoinen sinun rakkautesi minulle on, jos olet täydellisesti käsittänyt minun sanani, niin ymmärrät myös, mitä minä tunnen nyt, nähdessäni sinun itkevän. Minä tulin tänne, kuin syytöksen-alainen, ja odotan, mikä tuomio minulle julistetaan. Kuolemako vai elämä? Sinun vastauksesi ratkaisee kaikki, mutta älä katsele minua tuollaisin silmin... Ne muistuttavat minulle noita entisiä silmiä, Moskovan ajoilta.

Irina punastui äkkiä ja loi silmänsä toisaalle, ikäänkuin olisi itsekin huomannut katseessaan jotain nurinpäistä.

— Kuinka voitkaan puhua tuolla lailla, Grigori! Etkö häpeä! Sinä tahdot kuulla vastaukseni... voitko epäilläkään sitä! Sinua kummastuttavat minun kyyneleni, mutta sinä olet käsittänyt ne väärin. Sinun kirjeesi, ystäväni, pani minut miettimään. Sinä kirjoitat tässä, että minun rakkauteni on korvannut sinulle kaikki, ett'ei sinulla tule edes olemaan mihin sovelluttaa tutkimustesi tuloksia, mutta minä kysyn sinulta: voiko pelkkä rakkaus ajan pitkään tyydyttää miestä? Eikö hän kyllästy siihen viimeinkin, eikö hän ala ikävöidä toimintaa ja eikö hän ole katuen nuhteleva sitä, joka hänet on tuolta toiminnalta riistänyt? Tämä ajatus se minua säikyttää, sitä minä pelkään enkä sitä, mitä sinä luulet.

Litvinow katseli tarkasti Irinaa, ja Irina katseli tarkasti häntä, niinkuin olisi kumpikin tahtonut tunkea kauemmas ja syvemmäs toisensa sieluun, kauemmaksi ja syvemmälle sitä, mihin sana pääsee, ja minkä sana voi ilmituoda.

— Turhaan sinä pelkäät, — sanoi Litvinow; nähtävästi olen minä huonosti lausunut ajatukseni... Ikävääkö? Toimettomuuttako? Sellaistako, saatuani uusia voimia sinun rakkaudestasi? Oi, Irina, usko minua: sinun rakkaudessasi on minulla kokonainen maailma, enkä osaa vielä itsekään ennakolta sanoa, mitä kaikkea siitä voi kehittyä.

Irina vaipui mietteisin.

— Minnekäs me lähdemme? — kysyi hän.

— Minnekä? Siitä saamme vielä puhua, mutta sinä siis... sinä siis... suostut, Irina, suostut, niinkö?

Irina katsahti häneen.

— Ja sinä olet oleva onnellinen?

— Irina!

— Etkä ole kaipaava mitään? Etkö milloinkaan?

Irina kumartui jälleen pahvirasian yli ja alkoi valikoida pitsejä.

— Älä ole pahoillasi, armas, että tällaisena hetkenä puuhailen tämmöisissä joutavissa... Minun täytyy lähteä baaliin erään rouvan luokse, ja minulle nämä rievut lähetettiin valikoitaviksi tänään. Voi sentään, kuinka minun on raskasta olla! — huudahti hän äkkiä ja painoi päänsä rasian laitaan. Kyyneleet alkoivat jälleen vuotaa hänen silmistään... Hän käänsi kasvonsa toisaalle: kyynelet olisivat saattaneet tipahtaa pitsien päälle.

— Irina, sinä itket taas, — virkkoi Litvinow levottomana.

— No niin, taas, — sanoi Irina kerkeästi. — Voi, Grigori, älä kiduta minua, älä kiduta itseäsi!... Olkaamme vapaita ihmisiä! Mitäpä nyt siitä, jos itkenkin? Sinä tiedät, sinä olet kuullut päätökseni, sinä olet vakuutettu, ett'ei se järkähdä, että minä olen suostuvainen tuohon... kuinka sinä sanoitkaan? joko kaikkeen tahi ei mihinkään... Mitä vaadit enää? Olkaamme vapaita! Miksikä noita molemmanpuolisia kahleita? Me olemme nyt kahden kesken, sinä rakastat minua, minä rakastan sinua, eikös meillä ole muuta tekemistä kuin vaan tutkailla toistemme ajatuksia? Katsopas minuun, minä en ole tahtonut koristeleida tässä sinun edessäsi, en ole sanallakaan viitannut siihen, että minun kenties ei ollut niinkään helppo loukata aviovelvollisuuksia... enkä petä itseäni, minä tiedän olevani rikoksentekijä ja _hänellä_ olevan oikeuden tappaa minut. Mutta mitäpä siitä! Olkaamme vapaita, sanon minä. Päivä on meidän — ikuisuus on meidän.

Hän nousi ja katsoi Litvinowiin ylhäältä alas, hiukan hymyillen ja silmiään siristäen ja kyynäspäätä myöten paljastetulla käsivarrella pyyhkäisten kasvoiltaan pitkän suortuvan, jossa pari kolme kyynelkarpaloa kimalteli. Kallis-arvoinen pitsikoriste livahti pöydältä lattialle. Hän tallasi sitä halveksien jalallaan.

— Vai enkö miellytä sua tänään? Olenko käynyt rumemmaksi eilisestäni? Sano, oletko usein nähnyt kauniimpaa kättä? Entäs näitä hivuksia? Sano, rakastatko minua?

Irina tarttui häneen molemmin käsin ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan. Kampa kirposi helähtäen lattialle, ja hajaantuneet hivukset tulvahtivat Litvinowin kasvoille pehmeänä, tuoksuavana aaltona.

XXIV.

Litvinow käveli huoneessansa, syviin mietteisin vaipuneena. Nyt tuli hänen siirtyä teoriasta käytäntöön, keksiä, millä tavoin ja keinoin paeta, lähteä tietämättömiin seutuihin... mutta kummallista! Vähemmin hän mietiskeli näitä keinoja kuin sitä, oliko se päätös, jota hän niin hellittämättä oli tahtonut, oliko se nyt vainenkin epäilemätön tosiasia! Oliko lopullinen, järkähtämätön sana lausuttu? mutta niinhän Irina oli hänen lähtiessään sanonut: "ryhdy toimiin, ja kun kaikki on valmiina, anna siitä vaan tieto minulle". Asia on selvä! Pois kaikki epäilykset! Toimeen! Ja Litvinow ryhtyi — toistaiseksi harkitsemaan.

Ennen kaikkea rahaa. Litvinowilla oli puhdasta rahaa 1,328 guldenia eli, Franskan rahassa, 2,855 frankkia, mitätön summa, mutta riittää se sentään ensi tarpeiksi, ja sitten pitää pyytää isää lähettämään niin paljon kuin on mahdollista... saisihan isä myödä metsän, osan maata... mutta mitä syyksi?... No keksitäänhän joku syykin. Irina oli tosin puhunut hohtokivistään, mutta sitä ei saa millään muotoa ottaa lukuun; pahan päivän varaksi ne. Sitä paitsi oli omaisuutta vielä hyvä geneveläinen puolikronometri, josta saanee... vaikkapa 400 frankkia.

Litvinow pistäysi pankkiirinsa luokse ja tiedusteli kautta rantain, saisikohan tarpeen tullen rahaa lainaksi, mutta Badenin pankkiirit ovat monessa liemessä keitettyä, varovaista väkeä. Vastaukseksi moisiin kysymyksiin ottavat he päällensä masentuneen, näivettyneen muodon, ovat kuin kedon kukkasia, joilta viikate on varren katkaissut; jotkut ripeästi ja rohkeasti nauravat teitä vasten silmiä, ikäänkuin täydelleen käsittäen teidän viattoman pilanne. Koettipa Litvinow, häpeäksensä, onneaan ruletissakin, pannen — kuinka halpamaista! — yhden taalerin numerolle 30, ikävuosiensa luvulle. Hän teki sen, suurentaakseen ja pyöristääkseen pääomaansa, ja sai kuin saikin, elleihän suurentaneeksi, niin ainakin pyöristäneeksi pääomansa, se on: hän menetti liiat 28 guldenia.

Toinen kysymys, tärkeä sekin, oli — passi, mutta eihän se naisille ole niin aivan välttämätön, eikä sitä kaikissa maissa kysytäkään, niinpä Belgiassa esimerkiksi, samoin Englannissa. Sitä paitsi, voihan sitä hankkia muitakin passeja eikä vain venäläisiä. Litvinow harkitsi vakaasti näitä asioita: hänen päättäväisyytensä oli luja, ilman vähintäkään horjuvaisuutta, ja sittenkin, vastoin hänen tahtoaan ja sitä kysymättäkään, astui esiin jotain vähemmin vakavaa, melkein koomillista, joka pilkisteli näkyviin kesken hänen harkintojansa, ikäänkuin koko hänen hankkeensa olisi leikintekoa, ikäänkuin ei tuollaisia pakoja koskaan olisi todellisuudessa tapahtunutkaan muuta kuin komedioissa ja romaaneissa ja kenties jossakin maaseuduilla, jossakin Tshuhlomin tai Sisranin piirissä, missä, erään matkustajan kertomuksen mukaan, ihmisillä on välistä niin ikävä, että vatsaa kivistää.

Litvinowin mieleen muistui tuossa, kuinka muuan hänen tuttavistaan, virkaeron saanut kornetti Balsow, oli vienyt erään kauppiaantyttären kestikievaritroikalla kulkusten kanssa, juotettuaan sitä ennen humalaan sekä vanhemmat että itse morsiamenkin, ja kuinka sittemmin oli tullut selville, että kornettia itseään oli vedetty nenästä, ja hän vähältä oli saada selkäänsä kaupanpäällisiksi. Litvinow suuttui kovasti omaan itseensä moisista sopimattomista muistelmista. Samassa ajatteli hän Tatjanaa, hänen äkkinäistä lähtöänsä, koko tuota tuskaa ja kärsimystä ja häpeätä, ja silloin hän liiankin syvästi tunsi ryhtyneensä kovin vakaasen asiaan ja olleensa oikeassa, sanoessaan Irinalle, että hänen kunniansakin vaatii häntä menettelemään näin eikä toisin... ja taas, mainittuaan tuon nimen, tunsi hän jotain polttavaa, joka suloisella kivulla kietoutui hänen sydämmensä ympärille ja jähmettyi siihen.

Hevosten töminää kuului hänen takanansa. Hän astui syrjään... Irina ajoi hänen ohitsensa ratsain, rinnallaan lihava kenraali. Irina tunsi Litvinowin, nyökäytti hänelle päätä ja, lyöden hevostaan raipalla kylkeen, pakotti sen nelistämään ja päästi vihdoin täyteen vauhtiin. Tumma harso hulmahti tuulessa...