Part 13
— Kyllähän se niin on, — keskeytti täti, — mutta yhtä seikkaa ei saa unohtaa. Täällä kuuluu palttina olevan hyvin huokeata; sitä pitäisi ostaa myötäjäisiksi.
Tatjana loi silmänsä maahan.
— Ennättää sitä vielä, täti hyvä. Itseänne te ette milloinkaan muista, vaikka teidän pitää välttämättömästi saada uusi leninki. Näittehän, kuinka koreissa puvuissa ne täällä käyvät.
— Voi lintuseni, mitäs minä? Mikäs muotinukki minä olen? Olisin edes sellainen kaunotar kuin tuo teidän tuttavanne, Grigori Mihailitsh, tuo... mikä hänen nimensä nyt olikaan?
— Mikä tuttava?
— Sepä, joka tänään tuli meille vastaan.
— Niin, sekö! — virkkoi Litvinow teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, ja häntä hävetti taas, ja oli niin ilkeä olla. "Ei!" ajatteli hän, "tämä on ajan pitkään mahdotonta."
Hän istui morsiamensa vieressä, ja muutaman tuuman päässä hänestä oli Litvinowin povitaskussa Irinan nenäliina.
Kapilolina Markovna poistui hetkiseksi toiseen huoneesen.
— Tanja! — virkkoi Litvinow ponnistuksella. Ensi kertaa hän sinä päivänä puhutteli morsiantaan tällä nimellä.
Tanja kääntyi häneen.
— Minulla... minulla on jotain tärkeätä sanottavaa teille.
— Todellako? Milloinka? Nytkö heti?
— Ei! Huomenna.
— No huomenna sitten.
Sanomaton sääli täytti hetkeksi Litvinowin sydämmen. Hän otti Tatjanaa kädestä ja suuteli sitä nöyrästi, kuni syyllinen. Hiljainen ahdistus kouristi Tatjanan rintaa, eikä tuonut iloa hänelle tuo suutelo.
* * * * *
Yöllä, kello kahden tienoissa, heräsi äkkiä Kapilolina Markovna — hän makasi samassa huoneessa Tatjanan kanssa — kohotti päätänsä ja kuulahti.
— Tanja! Itketkö sinä?
Tatjana ei vastannut heti.
— En, täti, — kuului sitten hänen lempeä äänensä; — minulla on nuha.
XX.
— Minkäs tähden minä sen hänelle sanoin? — ajatteli Litvinow seuraavana aamuna, istuen akkunansa ääressä, ja kohautti olkapäitään harmissaan. Tahallaan hän sen oli sanonutkin Tatjanalle, katkaistakseen itseltään kaiken peräytymisen. Akkunalla oli kirje Irinalla; siinä Irina kutsuu häntä luokseen tänään kello kaksitoista.
Potuginin sanat johtuivat alinomaa hänen mieleensä; ne kajahtelivat pahaenteisenä, vaikka heikkonakin, ikäänkuin maan-alaisena kumuna. Litvinowia suututti, mutia yhä ne vaivasivat häntä.
Joku kolkutti oveen.
— Wer da?[114] — kysyi Litvinow.
— Aha! Olettehan te kotona! Avatkaas! — kuului Bindasowin käheä basso.
Ovenripa raksahti.
Litvinow kalpani vihan vimmassa.
— Minua ei ole kotona, — sanoi hän jyrkästi.
— Miks'ei ole? Mitä konstia tuo nyt on?
— Kuulittehan... minua ei ole kotona. Menkää tiehenne!
— Sepä vasta kaunista! Minä vaan aioin pistäytyä lainaamaan vähäsen rahaa, — jupisi Bindasow.
Pois hän kumminkin läksi, kantapäillään tömisten.
Litvinow oli vähällä hypätä hänen jälkeensä: kovin teki hänen mielensä' pehmittää luut tuolta hävyttömältä mieheltä. Viime päiväin tapaukset olivat saattaneet hänen hermonsa epäjärjestykseen; vielä vähäsen, ja hän olisi ratkennut itkuun. Hän joi lasillisen kylmää vettä, pani lukkoon kaikki laatikot, syytä siihen itsekään tietämättä, ja läksi Tatjanan luokse.
Tatjana oli yksin kotona. Täti oli lähtenyt puoteihin ostoksille. Tatjana istui sohvalla, pidellen molemmilla käsillään kirjaa, mutta ei hän sitä lukenut, tuskin tiesikään, mikä kirja se oli. Hän ei liikahtanut, mutta ankarasti tykytti sydän hänen rinnassaan, ja valkoinen kaulus se liikahteli niin selvästi, niin määränperäisesti.
Litvinow joutui ymmälle... Hän istahti kumminkin hänen viereensä, tervehti, myhähti. Tatjanakin myhähti ääneti. Hän oli nyykäyttänyt päätään Litvinowille, tämän astuessa sisään, nyykäyttänyt kohteliaasti, ei niinkuin ystävysten on tapana, vaan katsahtamatta häneen. Litvinow ojensi hänelle kätensä; Tatjana antoi hänelle kylmät sormensa, veti ne jälleen takaisin ja tarttui kirjaan. Litvinow tunsi, että keskustelun alkaminen vähäpätöisistä asioista olisi loukkausta Tatjanalle, joka, tapansa mukaan, ei vaatinut mitään, vaan jossa kumminkin kaikki ilmoitti: "minä odotan, minä odotan." Lupaus oli täytettävä, mutta Litvinowilla — vaikk'ei hän koko yöhön ollut muuta ajatellutkaan — ei ollut varattuna edes puheen alkua... ei ensimmäisiä sanojakaan. Hän ei tiennyt ensinkään, mitenkä katkaista tämä kauhea äänettömyys.
— Tanja, — alkoi hän vihdoin, — minä sanoin eilen, että minulla olisi jotain tärkeätä sanottavaa teille. — Dresdenissä oli hän kahden kesken sinutellut häntä, mutta nyt ei sitä ollut ajattelemistakaan. Minä olen valmis; minä pyydän vaan ennakolta, ett'ette minua moittisi, vaan olisitte vakuutettu, että minun tunteeni teitä kohtaan...
Hän pysähtyi. Häneltä salpasi hengen. Tatjana ei vieläkään liikahtanut eikä katsahtanut häneen; entistä lujemmin hän vaan puristi kirjaa käsissään.
— Meidän kesken, — jatkoi Litvinow, päättämättä äskeistä lausettaan, — meidän kesken on aina vallinnut täydellinen suoruus; minä kunnioitan teitä siksi liian paljon, saattaakseni viekastella edessänne; minä olen todistava teille, että osaan panna täyden arvon teidän sydämmenne ylevyydelle ja vapaudelle, ja vaikka minä... vaikka minä, tietysti...
— Grigori Mihailitsh, — alkoi Tatjana tasaisella äänellä, kasvojen kalvetessa kalman vaaleiksi, — minä tulen teille avuksi: te ette enää rakasta minua ettekä tiedä, millä tavoin tuon ilmoittaisitte minulle.
Litvinow hätkähti vastoin tahtoansakin.
— Kuinka niin? — lausui hän tuskin kuuluvasti; — mistä sellainen ajatus on tullut teihin? Minä en todellakaan ymmärrä...
— Eikös se sitten ole totta? Eikös se ole totta? Sanokaa, puhukaa!
Tatjana kääntyi kokonaan Litvinowiin; hänen kasvonsa, taaksepäin hulvahtaneine hivuksineen, lähestyivät Litvinowin kasvoja, ja hänen silmänsä, jotka niin pitkään aikaan eivät olleet katsoneet häneen, iskivät häneen nyt läpitunkevan katseen.
Litvinow oli ääneti, eikä Tatjana kaivannutkaan vastausta: hän oli lukenut selvän vastauksen juuri Litvinowin vaitiolossa, noissa syyllisissä, alasluoduissa silmissä. Hän heittäysi sohvan selkämyksen nojaan ja pudotti kirjan lattialle... Hän oli ollut epätietoinen hamaan tähän hetkeen saakka, ja sen käsitti Litvinowkin; hän käsitti Tatjanan vielä olleen epätietoisen — ja voi kuinka typerästi, ilkeästi hän, Litvinow, oli menetellytkään!
Litvinow heittäytyi polvilleen hänen eteensä.
— Tanja, — huudahti hän; — jos tietäisit, kuinka raskasta minun on nähdä sinua tuossa tilassa, kuinka minua hirvittää, ajatellessani, että minä, juuri minä!... Sydämmeni on revitty rikki; min'en tunne omaa itseänikään; minä olen kadottanut itseni ja sinut ja kaikki... Kaikki on raunioina, Tanja, kaikki! Olisinko niinä voinut aavistaakaan, että minä... minä olen saattanut sinulle tämän iskun, sinulle, parhaimmalle ystävälleni, suojelus-enkelilleni!... Olisinko voinut aavistaa, että tällä tavoin toisemme kohtaamme ja vietämme sellaisen päivän kuin eilinen!
Tatjana yritti nousta, lähteäkseen pois, mutta Litvinow pidätti hänet hänen vaatteensa liepeestä.
— Ei! Kuule minua vielä hetkinen! Sinä näet minut polvillani edessäsi, mutta en minä ole tullut pyytämään anteeksi, — sinä et voi etkä saakaan minulle anteeksi antaa, — tulin sanomaan sinulle, että sinun ystäväsi on hukassa, että hän on vajoamassa pohjattomaan kuiluun eikä tahdo raastaa sinua mukaansa... Pelastaa minua... ei! Et edes sinäkään voi minua pelastaa. Minä itse sysäisin kätesi pois... Minä olen hukassa, Tanja, auttamattomasti hukassa.
Tatjana katsahti Litvinowiin.
— Tekö hukassa! — virkkoi hän, niinkuin ei olisi häntä täysin ymmärtänyt. — Tekö hukassa?
— Niin, Tanja, hukassa minä olen. Kaikki, mitä minulla ennen oli, kaikki, mikä oli kallista minulle, kaikki, mitä varten minä elin, — kaikki on minulta mennyt. Kaikki on kukistettu, hajoitettu, enkä tiedä, mikä kohtalo minua odottaa. Sinä sanoit äsken, ett'en sinua enää rakasta. Ei se niin ole, Tanja; minä en ole lakannut sinua rakastamasta, mutta toinen, hirmuinen, vastustamaton tunne on hyökännyt minuun, vallannut minut. Minä tein vastarintaa viimeisiin asti...
Tatjana nousi; hänen kulmansa rypistyivät; kalpeat kasvot synkistyivät. Litvinow nousi hänkin.
— Te rakastatte toista naista, — lausui Tanja, — ja minä arvaan, kuka se on... Me kohtasimme hänet eilen, kohtasimmehan? No niin! Minä tiedän, mitä minun nyt on tekeminen. Koska te itsekin sanoitte, että tämä tunne on teissä järkähtämätön... Tatjana pysähtyi tuokioksi: (kenties hän vielä toivoi, ett'ei Litvinow jätä vastaamatta tähän viimeiseen sanaan, mutta toinen oli ääneti), — niin ei minulla ole muuta jäljellä kuin päästää teidät... lupauksestanne.
Litvinow painoi päänsä alas, ikäänkuin nöyrästi vastaan-ottaen ansaitsemansa iskun.
— Teillä on oikeus olla minulle vihoissanne, — virkkoi Litvinow, — teillä on täysi oikeus moittia minua pelkurimaisuudesta... petoksesta.
Tatjana katsahti häneen taas.
— En ole teitä moittinut, Litvinow, enkä syytä teitä. Olen samaa mieltä kuin tekin: katkerinkin totuus on parempi kuin se, mitä eilen tapahtui. Millaista olisikaan meidän elämämme nyt!
"Millaista onkaan minun elämäni oleva nyt!" kajahti kirpeästi Litvinowin mielessä.
Tatjana lähestyi makuuhuoneen ovea.
— Grigori Mihailitsh, jättäkää minut nyt yksikseni hetkiseksi; me kohtaamme vielä toisemme, saamme vielä haastella. Kaikki tämä tuli niin äkisti. Minun täytyy koota voimia... jättäkää minut... säälikää minun ylpeyttäni... Kyllä me vielä kohtaamme toisemme.
Näin sanottuaan riensi Tatjana kiirein askelin pois ja kiersi ovensa lukkoon.
Hämillänsä, huumauneena astui Litvinow hotellista kadulle. Jotain himmeätä ja raskasta oli painunut hänen sydämmensä syvimpiin. Tuollaista mahtaa tuntea se, joka on murhannut toisen ihmisen. Ja samalla alkoi tuntua helpolta, ikäänkuin hän vihdoinkin olisi saanut heitetyksi hartioiltaan vastenmielisen taakan. Tatjanan jalomielisyys oli hänet masentanut. Hän tunsi selvään, mitä kaikkea hän oli kadottamaisillaan ja — sittenkin! Sittenkin yhtyi hänen katumukseensa harmia. Hänen mielensä paloi Irinan luo, ainoaan enää jäljellä olevaan turvapaikkaan, ja — hän oli vihoissaan Irinalle.
Jo jonkun aikaa olivat Litvinowin tunteet käyneet päivästä päivään yhä voimakkaammiksi ja epäselvemmiksi, ja tämä sekaannus rasitti häntä, ärsytti häntä; hän oli menehtyä tähän kurimukseen. Yhtä hän himosi: päästä vihdoinkin selvälle tielle, vei se sitten minne hyvänsä, kunhan ei vaan tarvitsisi olla tässä päättömässä sekasorrossa. Vakavain ihmisten, sellaisten kuin Litvinow, ei pitäisi antautua intohimon valtaan; se häiritsee koko heidän elämänsä määrän ja suunnan... mutta luonto se ei vedä yhtä köyttä inhimillisen logikan kanssa; sillä on oma logikkansa, jota me emme ymmärrä emmekä tunnusta hamaan siihen saakka kuin se on ruhjonut meidät, kuni pyörä, jonka alle olemme joutuneet.
Jätettyänsä Tatjanan, ei Litvinowilla ollut kuin yksi ainoa asia mielessä: saada kohdata Irina, ja sinne hän läksikin. Mutta kenraali oli kotona — niin ainakin ilmoitti ovenvartija, — ja Litvinow ei tahtonut mennä sisälle, sillä nyt oli hänen mielestänsä mahdoton teeskennellä. Hän läksi hiljalleen astumaan Conversationshausia kohti. Kuinka mahdotonta hänen oli tänään teeskennellä, sen saivat kyllä tuta sekä Voroshilow että Pishtshalkin, jotka sattuivat tulemaan häntä vastaan. Pitkittä puheitta sanoa pamautti Litvinow toisia niin tyhjäksi, että kumisee, ja toisia niin ikäväksi, että mieltä kääntää. Hyvä toki, ett'ei Bindasow sattunut kohdalle: olisi varmaankin syntynyt "_grosser Scandal_". Nuoret herrat kummastuivat kumpikin. Voroshilow se ihan kysäisi itseltään, eiköhän upseerin kunnia oikeastaan vaatisi tyydytystä, — mutta sitten hän kumminkin, niinkuin Gogolin luutnantti Pirogow, rauhoitti mielensä kahvilassa voileivillä. Litvinow huomasi kaukaa Kapitolina Markovnan juosta puikeltelevan kirjavassa mantillissaan puodista puotiin... Häntä hävetti, nähdessään tuota hyväntahtoista, lystikästä, jalomielistä naikkosta. Sitten muistui hänen mieleensä Potugin ja eilinen keskustelu...
Äkkiä tuulahti häneen jotain omituista, käsittämätöntä ja epäilemätöntä. Ei varjonkaan vaihe olisi voinut olla hennompaa, mutta hän tunsi heti Irinan lähestyvän. Ja todellakin: Irina ilmestyi muutaman askelen päässä hänestä, kulkien erään toisen rouvan kanssa. Heidän katseensa kohtasivat toisiaan.
Irina lienee huomannut jotain omituista Litvinowin kasvoissa. Hän pysähtyi erään puodin eteen, jossa oli kaupan runsaissa määrin pikkuruisia puisia Schwartzwaldin kelloja, ja viittasi päällään Litvinowia luoksensa. Siinä hän, osoittaen erästä kelloa ja ihastellen sen somaa numerotaulua, jonka ylälaidassa istui kirjavaksi maalattu käki, virkkoi Litvinowille, ei kuiskaten, vaan tavallisella äänellä, ikäänkuin vaan jatkaen entisiä lauseitaan — se ei näet niinkään vedä puoleensa syrjäisen huomiota:
— Tulkaa tunnin perästä; olen yksin kotona.
Mutta samassa tulla tuhahti Irinan luokse tunnettu naisten suosikki, monsieur Verdier, ja rupesi ihaillen puhumaan hänen leninkinsä väristä, _feuille morte_, ja hänen matalasta, kulmille painetusta, espanjalaisesta hatustaan...
Litvinow katosi väkijoukkoon.
XXI.
— Grigori — puheli Irina hänelle kahden tunnin kuluttua, istuen hänen vieressään leposohvalla ja molemmat kätensä hänen olkapäällään. — Mikä sinun on? Sano pian, niin kauan kuin olemme yksin.
— Minunko? — sanoi Litvinow. — Minä olen onnellinen, onnellinen. Siinä kaikki.
Irina loi silmänsä maahan, myhähti, huokasi.
— Et vastaa kysymykseeni, armas.
Litvinow vaipui ajatuksiinsa.
— Niinpä tiedä sitten... koska sitä välttämättömästi tietää tahdot... — Irina avasi silmät seljalleen ja hykähti hieman. — Minä olen tänään sanonut morsiamelleni kaikki.
— Kaikkiko? Mainitsilko minutkin?
Litvinow löi hämmästyen kätensä yhteen.
— Irina! Herrainen aika, kuinka sinä saatat sellaista ajatellakaan! Ettäkö minä!...
— No niin, suo anteeksi... suo anteeksi. Mitäs sinä hänelle sanoit?
— Sanoin, ett'en rakasta häntä enää.
— Ja hän kysyi, miks'et?
— Minä en salannut, että rakastan toista, ja että meidän täytyy erota.
— No niin... Entäs hän? Suostuuko?
— Oi, Irina, sitä tyttöä! Pelkkää jalomielisyyttä, uhrautumista!
— Uskon, uskon... mutta eihän hänellä ollut muuta jäljelläkään.
— Eikä ainoatakaan moitetta, ei yhtään katkerata sanaa minulle, minulle, joka olen turmellut hänen elämänsä, pettänyt hänet, hyljännyt hänet armottomasti...
Irina tarkasteli kynsiänsä.
— Grigori, sano minulle, rakastiko hän sinua?
— Rakasti, Irina; hän rakasti minua.
Irina oli vaiti ja korjasi sitten leninkiänsä.
— Minun täytyy sanoa, — virkkoi hän sitten, — min'en oikein ymmärrä, mitä varten sinä oikeastaan kävit selityksille hänen kanssaan...
— Mitäkö varten, Irina? Olisitko sinä todellakin tahtonut, että olisin valehdellut hänelle, olisin teeskennellyt hänen edessään, tuon puhtoisen sielun edessä? Vai luulitko...
— Min'en luullut mitään, — keskeytti Irina. — Minä todellakin olen häntä varsin vähän ajatellut... Minä en osaa yhdistää ajatuksiini kahta ihmisiä yhtä haavaa.
— Sinä siis tarkoitat...
— No kuinka sitten kävi? Hän matkustaa pois, tuo puhtoinen sielu, vai kuinka? — keskeytti Irina uudestaan.
— Siitä en tiedä mitään, vastasi Litvinow. — Minun pitää kohdata hänet vielä kerta, mutta ei hän tänne jää.
— Vai niin! Onnea matkalle sitten!
— Niin, ei hän tänne jää. Mutta enpä minäkään tällä haavaa ajattele häntä; minä ajattelen vaan, mitä _sinä_ olet minulle sanonut, mitä _sinä_, olet minulle luvannut.
Irina katsahti häneen kulmainsa alla.
— Kiittämätön! Etkö vieläkään ole tyytyväinen?
— Niin, Irina, en ole tyytyväinen. Sinä olet tehnyt minut onnelliseksi, mutta minä en ole tyytyväinen, ja sinä ymmärrät minua.
— Toisin sanoen, minä...
— Niin, kyllä sinä ymmärrät minua. Muista, mitä olet minulle sanonut, mitä kirjoittanut. Minä en voi onneani toiselle ositella, en, en; minä en voi tyytyä salaisen rakastajan halpaan rooliin, sillä minä olen heittänyt jalkaisi juureen toisenkin ihmisen elämän, en omaani yksin, minä olen kieltäytynyt kaikesta, minä olen säpäleiksi särkenyt kaikki tyyni, säälimättä, auttamattomasti. Siksipä minä uskon, olen lujasti vakuutettu, että sinäkin pysyt lupauksessasi ja liität kohtalosi ainaiseksi minun kohtalooni...
— Tahdotko minua pakenemaan kanssasi? Minä olen valmis. — Litvinow suuteli hänen kättään. — Minä olen valmis, minä en sanaani peräytä. Mutta oletko sinä ottanut lukuun kaikki vaikeudet... oletko varustanut tarvittavat varat?
- Minäkö? Min'en ole vielä mitään ottanut lukuun, en ole varustanut mitään, mutta sano sinä vaan sanasi, salli minun ryhtyä toimiin, niin ei kulu kuukauttakaan...
— Kuukauttakaan? Kahden viikon perästä me matkustamme Italiaan.
— Riittää minulle kaksi viikkoakin... Voi Irina! Minusta tuntuu kuin kohtaisi tämä ehdotukseni kylmyyttä sinun puoleltasi. Kenties pidät sinä sitä haaveiluna, mutta minä en ole poika nulikka, minä en ole tottunut huvitteleimaan haaveiluilla; minä tunnen, kuinka kauheata askelta olen ottamassa; minä tiedän, minä tiedän, minkä suuren edesvastuun päälleni sälytän, mutta minä en näe muuta mahdollisuutta. Muista vihdoin, että minun pitää senkin tähden katkaista kaikki siteet menneisyyteni kanssa, ett'en esiintyisi halpana valehtelijana sen tytön edessä, jonka olen sinulle uhrannut.
Irina ojensihe. Hänen silmänsä iskivät tulta.
— Suokaa anteeksi, Grigori Mihailitsh! Jos minä kerran päätän paeta, niin minä pakenen sen kanssa, joka tekee tuon minun tähteni, yksistään minun, eikä siksi vaan, ett'ei häntä tulisi moittineeksi joku flegmattinen mamseli, jonka suonissa ei vuoda verta, vaan maitoa, vedensekaista, _du lait coupé_. Ja sitä paitsi, minun täytyy sanoa teille kuulevani nyt ensi kertaa, että se, jolle minä osoitan suosiotani, on surkuteltava, näyttelee raukkamaista roolia! Minä tiedän vielä viheliäisemmän roolin: sitä näyttelee se, jok'ei itsekään tiedä, mitä hänen sydämmessään tapahtuu!
Litvinow oikasihe vuoroansa hänkin.
— Irina! yritti hän...
Mutta Irina painoi molemmat kätensä otsaansa, heittäytyi tempovalla kiihkolla hänen rintaansa vastaan ja syleili häntä epänaisellisella voimalla.
— Anna minun anteeksi, anna anteeksi, — puheli hän vapisevalla äänellä; — anna minun anteeksi, Grigori! Nääthän, kuinka pilalla minä olen, kuinka ilkeä, luulevainen, häjy! Näethän, kuinka minä tarvitsen sinun apuasi, sinun lempeyttäsi! Niin, pelasta minut, tempaa minut tästä kuilusta, ennenkuin olen kokonaan hukassa! Niin, me pakenemme, me pakenemme pois näitten ihmisten luota, tästä maailmasta jonnekin kauas, ihanaan, vapaasen seutuun! Kenties Irinasi on kohoava sinun silmissäsi korkeammallekin niitä, joita nyt kannat hänelle uhriksi! Älä nyt ole suutuksissasi minuun, anna minun anteeksi armas, ja tiedä, että minä olen tekevä kaikki, mitä vaan käsket, ja lähden kanssasi, minne minua vienetkään!
Sydän käännähti Litvinowin rinnassa. Irina puristautui entistä lähemmäs häntä, nuorena, notkeana. Litvinow kumartui hänen tuoksuavia, hajaantuneita hivuksiansa kohti ja, kiitollisuudesta ja riemusta hurmauneena, tuskin uskalsi silitellä niitä kädellään, tuskin kajota niihin huulillaan.
Irina nosti äkkiä päänsä ja kuulahti...
— Ne ovat mieheni askeleita... hän on juuri astunut huoneesensa, — kuiskasi hän, kavahti loitommas ja istahti nojatuoliin.
Litvinow yritti nousta.
— Minnekä sinä nyt? — jatkoi Irina sopottamalla kuin ennenkin. — Jää tänne; hän epäilee jo muutoinkin sinua. Vai pelkäätkö häntä? — Irina katseli lakkaamatta ovea kohti. — Niin, se on hän; hän on heti täällä. Kerro nyt minulle jotain; puhele minun kanssani.
Litvinow ei osannut tointua, vaan oli edelleen ääneti.
— Menettekö huomenna teatteriin? — kysäsi Irina ääneensä. — Siellä annetaan _Le Verre d'eau_. Iän-ikuinen vanha kappale, ja Plessis virnailee kauheasti... Niinhän me olemme kuin kuumeissamme — lisäsi hän, alentaen ääntänsä; — tämä ei käy laatuun. Pitää harkita tarkoin. Minun täytyy sanoa sinulle, että kaikki minun rahani ovat hänellä; _mais j'ai mes bijoux_.[115] Lähdemmekö Espanjaan, vai kuinka? — Hän korotti taas äänensä. — Miksikähän kaikki nuo näyttelijättäret lihoovat? Tuossa nyt esimerkiksi Madeleine Brohan... mutta puhu toki jotakin, älä istu noin ääneti. Pääni menee ympäri. Epäillä vaan et saa minua. Minä ilmoitan, missä huomenna kohtaamme toisemme. Turhaa oli sinun sanoa tuolle mamselille... _Ah, mais c'est charmant!_[116] — naurahti hän äkkiä hermostuneesti ja repäisi rikki nenäliinan reunusteen.
— Saako tulla? — kuului Ratmirowin ääni toisesta huoneesta.
— Saa kyllä.
Ovi aukeni, ja kynnykselle ilmaantui kenraali. Hän rypisti kulmiansa, huomattuaan Litvinowin, mutta kumarsi hänelle kumminkin, se on: heilautti ruumiinsa yläosaa.
— Minä en tiennyt sinulla olevan vieraita, — lausui hän. — _Je vous demande pardon de mon indiscretion_.[117] Baden näkyy teitä vielä huvittavan, m'sjö... Litvinow.
Ratmirow ei lausunut milloinkaan Litvinowin nimeä muutoin kuin pysähtymällä, ikäänkuin olisi joka kerta sen unohtanut, eikä saisi siitä heti kiinni. Täten ja tuolla liioitellulla hatun kohottamisella luuli hän pistelevänsä Litvinowia.
— Ei minun ole ikäväkään täällä, m'sjö le general.
— Vai niin? Minua sen sijaan rupeaa Baden kauheasti inhottamaan. Me lähdemme täältä piakkoin, eikö niin, Irina Pavlovna? _Assez de Bade comme ça_.[118] Muutoin... tänään voitin teidän onnellenne viisisataa frankkia.
Irina ojensi kokettimaisesti kätensä.
— Missäs ne ovat? Suvaitkaa antaa minulle. Neularahoiksi.
— Toisen kerran, toisen kerran. Kas, johan te lähdette, m'sjö... Litvinow.
— Lähden kyllä, niinkuin suvaitsette nähdä.
Ratmirow heilahti jälleen.
— Mieluisiin näkemiin!
— Hyvästi, Grigori Mihailitsh, — virkkoi Irina. — Lupauksessani minä pysyn.
— Millaisessa? Saanko udella? — kysyi hänen miehensä.
Irina myhähti.
— Ei, muutoin vaan... meidän kesken. _C'est à propos du voyage... où il vous plairá_.[119] Tunnethan sinä Staëlin teoksen?
— Kuinkas sitten! Tunnen kyllä. Erinomaisia piirroksia.
Ratmirow näkyi olevan sovussa vaimonsa kanssa: hän sinutteli häntä.
XXII.
— Parasta on, ett'ei ajattele ensinkään, — puheli Litvinow itsekseen, astuen katua pitkin ja tuntien sisällisen sekasorron jälleen pääsevän alkuun. - Asia on ratkaistu. Hän pysyy lupauksessaan, ja minun tulee vaan ryhtyä tarpeellisiin toimiin... mutta hän näyttää sittenkin vähän epäröivän...
Hän puisteli päätänsä. Hänestä alkoivat hänen omat aikeensakin astua omituiseen valoon: niissä oli jotain pakotettua ja epätodellista. Ei käy kovin kauan hautominen samoja ajatuksia; ne vaihtelevat myötäänsä, kuni lasisirpaleet kaleidoskoopissa: ei aikaakaan, niin ovat jo toiset kuvat silmäisi edessä. Kova väsymyksen tunne valtasi Litvinowin... Olisi edes levähtää hetkinen... Entä Tanja?
Litvinow hätkähti ja mietiskelemättä läksi nöyrästi astumaan kotiansa kohti. Hänen mieleensä iski vain, että tänään häntä heittelee kuin palloa toisen luota toisen luo... Sama se... Loppu Iästä saada pitää. Hän palasi hotelliinsa ja yhtä nopeasti, melkein tahdottomasti, ilman epäilyjä ja viivytyksiä, meni Tatjanan luokse.
Hän kohtasi aluksi Kapitolina Markovnan. Ensi silmäyksellä huomasi hän tädin tietävän kaikki: neiti paran silmät olivat itkusta pöhössä, ja punehtuneilla, pöyhäisten suortuvain reunailemilla kasvoilla asui säikähdys ja suuttumus, murhe ja ääretön hämmästys. Hän oli rientää Litvinowin luokse, mutta pidättihe samassa ja, puraisten kiinni vapisevat huulensa, katsoi häneen sillä tavoin kuin olisi tahtonut rukoilla häneltä jotain ja tappaa hänet ja saada selville, että kaikki tämä on unta, mielettömyyttä, mahdottomuutta, eikö niin?
— Vai niin... te tulitte, jaha... jaha — aloitti hän.
Samassa aukeni viereisen huoneen ovi, ja sisään astui keveätä käyntiänsä Tatjana, läpikuultavan kalpeana, mutta tyynenä.
Hän syleili toisella kädellään tätiänsä ja veti hänet istumaan viereensä.