Part 2

— Häh, ettäkö lumero viis? Ei se passoo, se on jo otettu.

— Eipään oo merkitty männeeks. Suanen kait minä ommaan konsnerttiin ottoo riiliput, mitkä haluvan. Min oon se pelur.

— Suatatta olla, vuan tätä lippua ei anneta. Soon herra pormestarin riipiletti. Se istuu aina lumero viljellä ja sillä hyvä!

— No minä otan lumero seihtemän.

Konsnertti alako. Kesken kappaleen viäntäyty essiin herra pormestar. Kaikki nous seisaallesa, pait minä. Kuulin kuitennii takanan yhen akankiähkyrän honottavan:

— Kukkaan soon tämä uuaartti herra, kun ei nouse ylös, vaikka tulloo herra pormestar...

— Ja muut musikaaliset henkilöt, lisäsin minä mielessän.

Ens lumeron loputtua ol semmonen hilijasuuvven hetki kun kirkossa papin pysähtyissä. Kaikkiin silimät sirrottivat herra pormestariin. Hään viimen kohhautti kämmenesä, lyyvä lossautti niitä hyvin heilävarroin vastakkain ja — het alako semmonen nujakka, että luul seiniin särkyvän siinä mänössä.

— Hyväh! Ravooh!

Jokkaisen kappaleen jäläkeen alako taputuksen hyvin heilävarroin herra pormestar.

* * * * *

Illankiänteessä, konsnertin jälestä, myö istuttiin puhvetissa. Sustietin emäntä ehätti meijän pakeille ja hupatti:

— Antoo nyt anteeks, hyvät herrat, minä kun en tiennä, että työ olija niitä muskanttia, niitä pienunpimputtajia...

— Elekee olla milläsäkkään, sattuuhan semmosia.

Vieruspöyvvässä istua ryhjötti kaks herroo ja joivat tuuvinkikoljanttia. Toinen tuhaht toiselle:

— Ei se soittanna oikeen seleväst. Herra pormestarrii viivyttel ennenkun viihti aplootia lyyvvä. Minun pittää painautuva tässä huomisessa lehessä ankaraks arvostelijaks. Kaikki ne konsneeroohii!

Tek miel viskata hympästä koko kahvikuppi vasten koko kötäleitä. Vai ei selevästi. Sennii selevikkeet...! Mää tiijä, mittee oisin ryhtynnä resunieroomaan, jollei samassa ois piipahtanna puhvetin ovelle yks tytön tuippuna ja kielkulukussa kiljassu:

— Hyvä ihme, kun puhvettiin tulloo herra pormestar!

Ja hään tul. Suoroo piätä oikas hään meijän pöytään ja esitti ihtesä.

— Kuulin teijän täällä olovan ja tulin kiittämään konsnertista. Ettäköön ottas ja ois niin hööli, että tulisija tuonne pijjaanokammariin kallistammaan kaks, kolome liknöörlasia. Meill on tiällä niin sakramentskatun harvon mussiikkia, että ois nyt ies teitä hyvänä piettävä, jotta vastai jalottelisia tähän mualimanlaitaan. Meit on siellä vuan minä ja muita.

— Mussiikkihenkilöitä, lisäsin tuas iteksen.

Ovenpielessä pyssäytti minut toinen nuapurpöyvän herrosta.

— Suokee anteeks. Min oon tämän kaupunnin lehti — lehtimies. Oisijakkoon hyvä ja kuiskoisija, kiittikö se vai moitti?

— Ka kiitti, kiitti ihan iniheesti.

— Vai niin. No, sitte minnäi suan sopivan rittiikin. Harva on soittanna somemmin, oikein syön seisahtu kuullessa, ol oikeen helekutin hempeetä...

Meille tarjottiin liknööriä. Sitä tuuvvessa sihaht sööterska minulle hyvin siistist korvaan:

— Tät ei juokkaan muut kun herra pormestar.

— Ja muut mussiikkihenkilöt.

* * * * *

Yö myö muattiin parraassa salissa. Tul niät emäntä tuas ja selitti:

— Siinä tul erreys. Minä en osanna älytä, että työ tuntija herra pormestarin.

Kukaties ois myö vaikka keskellä yötäi piästy vielä saunaannii, kun tunnettiin herra pormestar; ehkä ois suatu riilippu lumero viis — vaikka se kuuluuhii yksinomaan hänelle.

Iltarukkouksen asemasta luin minä seuroovat sanat:

— Herra varjelkoon ja Herra siunatkoon tämän kaapunnin herra pormestarin ja muut musikaaliset henkilöt!

HALIERAKESÄNÄ

On semmonen kylymän kelemee kevätuamu. Luonto leppee vielä. Ei käy sen sylissä tuulen siistijäkkään sihhausta, suati että huavan herkät lehet lauloo lekuttelis. Tyynenä uinuvaa vuan suuren sutjakka Suoselekä, kun auringon säje sen pinnassa piirrätteleikse ja sen ylite lelluu levvee sumunsekanen usvanuje, jota Itikkasuo syvästä syömestäsä paksuna pilivipelemakkeena oksentoo ötkistää.

Vielä on »kyläläisettii pitkin pehkuja. Puhtaat ovat kyläkavut, eikä ryvilläkään oo huokuvoo henkee, lukkuunottamata pollariin välissä piirrättelevöö, likasen harmoota varpusta, joka sinne on pesästäsä puottaunna uamutuimaasa tuikuttammaan.

Kaunis on kevväinen uamu ja hyvin kylymä. Luonnon lempeys kuvastaikse kaikessa niin viehkeen veiteränä kun peilin pinnassa puhassilimäsen tytön tyllerön meinoovan muhjakka silimän mulijaus. Mutta äkkiä sen lempeyteen rikkeitähhii ryöstäytyy, kuten hangen hohtavaan kalavoon ussein varisriähkän yl lentee leuhkastessa rikkeitä rippoo.

Sumun seasta pörhältää niät äkkiä puuhkiva laeva, lesken Satrakki. Tulloo Jussinsalamesta ja ohjoo Asarjaksen aution suaren sivute kohi Varvikkonientä. Piästyväsä niemen nenässä olovan pensselreimarin kuppeelle, se valakeella värillä rötjätyn kivröykkiön kohalla piästää par äkäslä savusuhhausta ja alakaa sitte särkyneellä horrosiänellä huutoo hojottoo, jota volinata kaiku sille kujjeestain ilikeenä ulinana pitkin rantoja riävyttää. Tehtyäsä sitte kommeen kuikankaulan kiänteen Satrakki oijustaa ryville. Mutta kuin muistain kesken kaiken jottai, se kiäntyyhii seitille, viiroo ankkurisa ja par kertoo vielä riäkästyväsä venäite hilijoo laineihisa lellumaan. Omaks huviksesa ja aikasa kuluks alakaa se ruilautella kuvereijästäsä makkeen harmoota hööryvettä.

Jo ovat iikyläläiset kuulleet Satrakin ökämän, kemahtaneet pehkulta palakille, soluneet ryysyihisä ja ponnistanneet pohkeet suorina ryville. Ensmäisenä ehätti sinne lesken levvee rokurist, sitte henkherra, tullivöörvaltti koirinesa ja asessyörin kiäppänä. Niin, että pian ol ryk reunollaan, kihisöö ja kuhisoo kun kusjaispesä.

Soon niät niitä tärkeimpiä tappauksia, kun tänne tulloo laevoja lavveemmilta vesiltä. Ikäsä kun näkköö puksierpaattia selekiä sätkättävan, niin ilostuu isommannii tulosta. Tättäi on tärkee viik'kaus Viipurista ootettu, on tilikraahvattu ja tilihvuunata killuutettu — ja nyt se on tullu ja nyt sitä pittää männä vastaan.

Nuamat alakaavat kuitennii kiäntyvä kun märällä rukkasella pyyhkästyks. Alakaa kuuluva korvasta korvaan itikan surina: eikö se meinookkaan ryville vai mittee se...? Viimen nahkur Jämälä rohkasoo rintasa:

— Vieläköön tässä kettee ootellaan? Vai mittee se viihitteleikse?

— Mittee? Tuota vettäsä vuan ruilauttelloo.

— Huutoo hönkäseppäs sinä, rakas sielu, yheks eesnenäks tai kysyä kuiskooppa tuolta rokuristilta!

— Ehhää minä tiijä, mittee ne rikuljeeroo, ryökkäät. Vuan jos ois par asjaan antauvoo miestä, niin soutoo sipastassiin tuolla Serupaapelin paatilla tiijustammaan tätä hättee... sano rokurist.

Satrakin kuppeella sattu juur puhvetska viskoomaan tiskvettä, kun rokurist Satrakille suapu. Rokuristin nähtyväsä puhvetska niijata nöksäytti.

— Ku moron, hers rokurist. Huurstootetil?

— Kutaa, ryökkynä. Myö otettiin ja lähettiin nuin ilikosissammo kysyä kuiskoomaan, että mikä teitä remustieroo, kun että viihi viäntäyvä ryville?

— Juu, hers rokurist, myö ollaan niin uulyklisiä koko ompoorti. Meillä on siukka salongissa ja teeterska on siellä sen sööterskana. Vuan minä vihjoon kapteenia tähän taalingin taa.

Kapteen tul ja selitti koko asjan asiallisilla käen kiänteillä.

— Soon nyt näinikään (ja huiskautti käelläsä puelkuaren ilimaan), että se öylenillalla itikan heräntäaikaan puhua piiskutti nuinikkään (ja hotas vasemmuksellasa) että: voi suapas kun mun halakoo piätän ja sisuksian kiäntää, että oekeen äkkeen veen suuhun ottaa. Tän uamuna se kemaht sitte kylellesä ja telemää nyt salongin ritsiilä maha rempallaan. Mää tiijä, mittee soon, mut arentieroon vähä tähän tappaan (ja hotas syytönnä survovoo itikkaparvee), että voip olla halierahhii tai muu imfluntsu. Ja meijän on oltava aloillamme karantteelissä siks kun työ silipasetta tänne tohturin ransyynille.

— No, jottai, minkä pyöräytti. Vuan ei viihitä olla milläsäkkään. Minä sipasen sen rohtoherran siinä silimän heitossa...

* * * * *

— Halloo! Kuka djeekkeli siellä ringaa? Eeke de fiskus?

— Halloo! Ehhään se viskus.. .

— Eeke de pormestar?

— Ehhään se mikä pormestar... Vai pormest...! Minähän soon! Että taija tunteekkaan. Minä, lesken rokurist.

— No mite te ringaa?

— Tuota, hyvvee huomenta, herra tohtuer. Elekee panna pahaksenne, että ennen einekahvia, vuan... Soon Satrakki tuas tullu. Siinä uamun ujjeessa. Ryyniä niät Häklin Lallulta toi...

-— No mitte se...?

— Soon se karantteeljuttu. Että oo tainna vielä suaha sitä korvareikiinnö? Sillä on siukka reeligissä. Tyyrmanni... Kapteen kehas, että jos ois sattumalta haliera tai muu luntsu.

— Eeke se koleera?

— No en vissiin mää karanttieroomaan. Vuan vaivaupoopas ite. Minä haen rillut, apteekkarin rillut —

Tohtuer tupsautti sikkaarisa poroastiaan ja rönkäs:

— Misse se Stiina, misse mamma, Jussi, Hedda, Mikko?

Kun ammuttuna ja siiville polettuna pelemaht ovelta rouva, piika Tiina, renk Jussi ja muut. Silimät muljollaan ja hien norsuissa nokan vartta tohtuer henk kulukussa hättäil:

— Seekese koleera! Deeke se Satrak! Otta se veska, Stiina! Anta flaska konjak, mamma, lyseera ne böksyt, Hedda, karboleera se mössa, Jussi. Ja Mikko, juokse se booti ja osta segarr. Menke me Jussi se baatti ja syynä se suuki...

Tomupilivessä tulla tuoksaht tohtuer ryville. Venneeseen viijessä ol puelhujussa ja kolomen sylen sivulle lehaht kitkerä karpuulin katku. Eikä se ollu Jussikaan aivan justierattu.

Auttoo pit tohtuer, käspuolesta taluttoo salongin ovelle. Siinä vielä kiireen kuppeessa silipas rohkasuryypyt. Ei yrittännä nähhä teeterskoo eikä tyyrmannia, niin ol silimät sammeena. Parin sylen piästä piätä kuikistain kumminnii kysäs teeterskalta:

— Eeke se suuki?

— Juu, kyllä se tässä...

— Mikke se suuki?

— Maha, maha sillä on ryplällään — eilesestä.

— Se olle fluntsu. Maagi, hoono rookasula, pee serke... fluntsu. Mine teille skrifva antipyrin, salipyrin, sitrofeen...

Ja tohtuer ryhäht ritsille. Ei tahtonna pännä käessä pysyä, kun paperlapulle jottai riittas. Anto sitte teeterskalle lapun ja läks. Jussi autto rapussa kainalosta.

— Sekke fluntsu... Styyra pääl, onka veel... Eike se olle faara...

Tohtuer tallustel kapteenin hyttiin. Pyysivät nappulalla lämmintä vettä ja sokeria. Sinne ne män muuttii herrat ryville tultua tuuvingille. Tohtuer tuntu selittävän: Seeke kohta kool, mut mine anto medisiin maagil...

Teeterska jäi tyyrmannin luo ihmettelemmään paperpala käessä:

— Mittään se tuo rohtoherra hommas, kun kirjotti minun nimen tähän lippuun? Sinähän tässä oot kellelläs, enkä minä...!

— Mittee sinä siitä, ehhään niitä lippuja apteekkiin oo aijottukaan. Mää ennennii ja sano masinihille, että juoksoo kiireen kaupalla viinakauppaan ostamaan koko pullon koljanttia. Tul kanavalla öylen juuvvuks niin juuttaasti olutta, että tek pian pehmeeks ja löi mahan veteläks...

JULJAANAN JUNNUPETTER

Työ että oo taenna millonkaan käyvvä siellä Pettäyksen Kiljuvalla, sen Junnupetterin luona? Että taija ies ottoo ja tunteekkaan, suati sitte Junnupetterin Juljaanoo? Mitteepä ne herrasimmeiset oikeestasa niinkun välittäskään semmosista jonniijoutavista syömmuan tallukoista, että vielä mänisivät heijän luoksesa; näkkyy sitä kaupunnissai olovan katuja kenkiin varalle. Vuan jos että paa pahaksenno ja viihittä, niin minä kuvvoon koko meiningin semmosena kun se niillä siellä Kiljuvalla on, kuvvoon heijät itehhii teille silimän ruuvvaks.

Junnupetter on semmonen pulskansutjakka miehentoljake, melekeen yhtä paksu kun pyöreehii. Nuamaltasa se on semmonen riihrokansyönyt, tukka kun koivun latva hajallasa, ja silimät kun särellä. Sannoovat immeiset muuten vähä niinkun hömpsähtäneeks, ettei niät oo kaikin aijon järenjuoksu ja hoksentieruu aivan justierattua. Mää tiijä, voip ollahhii, että hään on ruoteliltasa vähä kierossa, vuan paljo ne immeisettä kehtoo tyhjee purpattoo ja näkköövät malakoja toistesa silimissä, vaikka on tikkuja omat näköreijät kun tikaten. Min oon muuten kasvukampraatti Junnupetterin kansa, että inihettää jo ruveta morkkoomaan, vaikka sanonhan sen minnäi, että on siinä vähä järenjuoksussa Luoja ottanna erehtyväkseen.

On siinä Juljaanassahii akkoo yheile ukolle. Se kun männöö, niin elä vilikuile sivulles, palakit notkuu jalankulusta ja jos istuu yheks esmerkiks kiikkustuoliin, jossa soppii oikeita immeisiä oikeenni liämältä hummoomaan, niin elä pyyvväkkään muuvalle, jos et sylliin satu. On sillä ulukonaista olentoohii ja kun se pyhänähhii tiellä kirkolla kommeil synkeelyyssisessä risthammeessa, mellapohja huivissa ja korkeenkantasissa pattiinkengissä, niin näk, että kyllä se ukkosa elättee jaksaa. Juljaana se Kiljuvoo muutennii hoitaa.

Tässä muuvanna tämänkesäsenä satteispoutauamuna heräs Juljaana sikkeemmästä unesta ja piästyväsä jalottelemmaan lattialle kahtoo älämäytti nuin männessäsä sängyssä hikpiässä korsata könöttävvään Junnupetteriin eikä malttanna olla kuojuillessasa nykäsemätä kylykeen. Vuan ei ottanna ja ollu ottooksesakkaan Junnupetter. Ruapasta kyhnäytti vuan ja alako tuas ahertoo.

— Sennii sukkula, hymäht emäntä ja läks herättelemmään piijanpuolia työpuuhiin. Kato ruojoo, hään sitte iteksesä ihmettel, nythän onnii pouta. Kun ei oo pilivenriättänätä koko kommeella taivaalla; niin on pohjonennii puhas kun nuoltu! Ja aivan itsestäsä käv silte äkkiä valo piähän, että elähän mitä, jos nyt ois yrittöö kaatelemmaan naita ketoja! Ei sunkaasa se nyt ihan alavariinsa jaksa vettäsäkkään viruttoo, ja mää tiijä, niin jo tänäpäivänä suap suopohjaniityn laon oven suulle asti.

Ihan kun nuor tyttö hään kiäntyvä kiepsaht porstuvakammariin takas ja oikein emäntä-iänellä alako ökäästöö:

— Junnupetter! Oo tuota korsuntas nyt jo hörppimätä, et näy selevee saavan. Ala nousta, ettei mää poutapäivä pilalle.

— Kä, kä! Oo tuossa nujjuuttamata. Piäsöö tästä vähemmällä!... Häh? ettäkö oes pouta?

— Oo kähmyilemätä, vuan jouvvu, hyvä sielu, että suahaan ies yks lato-ala valamiiks.

Kiire siitä tul kassiin, ei sunkaan se autakkaan akkain käsissä kiemurteleminen. Piäasia vuan on, että Junnupetter sai vuatteesa viskatuks piällesä ja alako ehtiä polovillasa penkin alta piippuva, ja emäntä, kun työns einekahvia turvan alle, ei tuas ruahtinna olla riäkäsemätä, että »mittään se nyt siellä penkin alla hamuileikse. Meinooko se Herrasiunauksen oikein poloviperältä pyöräyttee, vai mittee se ähertää?»

— Ka, kun piippu on kaonna.

— Ku ei nenä! Tuossahan tuo könöttää nokkas alla koko koje, eikä mies äksentieroo ei alunkaan. Vielä savuaahii.

— Persmala! Siinähän se...

Kun Junnupetter ol jo saunan sivulla miesten kansa mänössä, niin emäntä alako huitoo ja kirkuva poistuvan pohjista, että elähän, kun vielä unehtu.

— Miltään se nyt siellä kiekuu? Jos ois männä ja kysyä. Mää sinä Taavetti ja kysy, mikä sille nyt män, vai mittee se ojenteleikse.

— Tuntuu huutavan, että ottoo, jos ei niät nämä miehet riitä, Hoikkalasta miehiä lissee.

— Häh?

— Niin, että lissee, jos ei niät riittäs niitylle nämä.

— Meinookoon tuo paljonnii lissee.

— No, ossoohan nuo kysymättähhii ottoo. On kait siinä alloo, ennenkun joka paikassa seiväs heiluu.

— Kä, kä, ossoo, ossoo, en minä sitä! Mää Taavetti ja hae niin paljo kun suat. Vaikka ois tässä jo omillahhii miehillä iletty yrittöö, vuan kun kerran emäntä sano, niin suattaa kait niitä ottoo, että on!

Ei niitä sattunna kun parkymmentä miestä koko mäkmualle, vuan ne tul, kun Taavetti sano, että kyllä se Junnupetterin Juljaana lantit puoltaa, kun tuletta heinän kansa tappelemmaan.

— Ja niittee työ niin paljo kun on onkoo! isäntä ilimotti. Syyvvään sitte kovast ja ollaan koko päivä.

— Niinkö että vuan niitetään? Etteikö yhtään heilutella ja kohennella.

— Häh? Kä, kä, tässä nyt kohentelemmaan. Sano Juljaana piisoovan poutoo. Hajotelkoon sitte hameväk. Myö niitetään.

Ja siinä se män päivä puolisille ja syyvvessä isäntä kerto korreita juttuja. Ol ollu niät yks Pohjolainen hänen nuoruuvvessasa, joka, kun syötti, aina kehu, että: sööka vaan, sööka, kyl se hövä rooka on. Rasvainen kalan soolavesi ja pototototoo. Tarkotti niät pottaattia...

Sitte alako sattoo nuhhuuttee, ensin hilijoo, että kuulu vuan hilijainen hyminä, sitte niinkun ois alakanna akanat Luojan silimee hierostella ja itkennä oikein omasta halustasa.

— Niitto piäl vuan, pojat! Ei surra, jos sattaahhii, komens isäntä. Juljaana käsk!

Sitte kun taivaankans alako ottoo ollaksesa iltoo, lähettiin kotmökille. Oikein ol ilikeen hyvä isännän miel.

— On sitä nyt tuota olemista, kuus lato-alloo aholla kellelläsä. Ei sunkaan kykene Juljaana moittimmaan, ettei oo heinä hajonna!

»Paaluppii, paaluppii, rasnajeeli suminee...»

laulel hään lopuksi ja lisäs:

— Vuan kyllä se nyt Luojallai on ves helepossa, kun näin valuttaa.

— Soon juonna ruisjuomia, lisäs joku.

— On voinnuhhii, vai oisko oppipoijat, jotka iliveilöö...

Kottiin kun tultiin, niin män het Junnupetter porstuvapohjakammariin ja iäns:

— Nyt on, Juljaana, että heiniä.

— Niin laossako?

— Eikä kun kellellään aholla. Kuus lato-alloo, että mua peittyy ja kerrassa hyviä heiniä!

— Herra varjele! Ja sattaa!

— Ka, sattaa, ja satakoon!

— Vuan eihän heinät saetta suvaihe! Etkö sinä, älämikkö, äksentieroo, että eihän se, jos on, mutta olla laossa. Heinät kostuu, toljake! jo viimen ärjäs emäntä äkkeistyin.

Penkille vaipua hymäht Junnupetter ja oikein särkevän sulkeella iänellä ätyröi piätäsä pittäin:

— Herra sun siunattu, nyt sattaa...!

Erreys se kait ol, en minä muuta sano, vaikka ei sillä taija Junnupetterillä hoksentieruukaan hyvvee olla...

KELLO

Myö istuva körötettiin Penun kansa kolomannen luokan tupakkakupissa, matkalla Penun sukulaistaloon Pieksänmäelle, kun hään aijan kulukkeeks alako jututa posuta:

Monenlaisia niit on näitä immeisiä tiällä tämän armon laakson levveyvessä, hyvvee ja huonoohii kun kukkoo kejoilla. Mikähän lie minniilainen, mikä meinoo yhtä ja mikä toista, millähän on järenjuoksu veiterämp, millä tuassii tuhmanmuhjakka. Mut kaikki myö vuan ahertoo myyrästettään, että hik helepeinä tippua tojottaa nokanvarresta. Eik oo niin tuhmankuhjakkoo, jok ei omia meinojasa tolokuttee pärmenttois ja omia rustinkiasa reistaileis. Mää tiijä, kuka tässä kukkona kommeileikse, kuka kanana, mutta viisastunna soon vuan tämmäi mualima Aatuvainoon ajoista asti. Nyttii näin ajjoo körötettään ruununmyöpelissä kun komettii herrat, jotei ois Aatu-vainoo viihtinnä tehhä ei unessakkaan. No, ei tainna olla konehtyöriä, kun läksivät Paratiisista pakenemmaan...

Et taija ennee muistoo sitä ajankemmausta, kun minnäi vielä Puaslahen Posttalossa renkinä ryöhkäsin? Eikä taija piipahtoo mieles kuppeeseen sen aijan immeissisä ykskään sielu? Riistaveteläinenkään, se Juuruspoloven Juhannes-vainoo? Siitä ja sen elämänkulukkeesta sit oon ruvenna aatella ahventieroomaan, että kummoo soon tämän immeisen elämänresuna. Siinäi ol mies semmonen, että liekkö lähtienoilla tiijossakkaan, terävä kun konneensiip, mies vahva kun hevonen, ja työtä tehä tuivert kun massiina ikkään. Mää tiijä, mikä ois vielä Juhanneksestai paisua pelemahtanna, vuan Luoja löi kellelleen kesken ehheintä elämöö. No, hyvä se tais toisekseen ollahhii, että otti ja kuolla kemaht — ei niät ollu oikeessa sätkässäsä joka piirteeltäsä. Järki niät tahto toisin aijon niin mutkille hypätä, että pan miehen meiningit vähä vinolleen, kun sattu. Kun et taija muistoo koko ketaletta, otan ja vähä kuvvailen, jos niät viihit vaivautua, että kuuntelet ja piet reikiäs auk.

Sol Juhannes semmosesta rikkaan poijasta pyörähtännä mualiman juoksuun. Mitä lie oppia suanu, en tiijä toimittoo, vuan lopuks ol vuan viäntäynnä Puaslahen isäntärengiks. Kova sol kompeissasa, pit tehä työtä kun muurahainen uamusta iltaan ja Juhannes höttyil jokkaisen kintereillä. Hään se tais hoitoohhii Puaslahen asjan kulun, viljan muokkuun, niityn ja karjan. Mainio sill ollii räkninkpiä. Puotti kun hyllyltä, että niin ja niin paljo sitä nyt on siementä kylyvee yöhkästävä, niin paljo puitava, niin paljo myyvvä hymmäytettävä. Ja hyväst ne asjat kiänty, män kun karhilla kulettain — ei niät Juhannes ollu viinamiehiä, eikä öitäsä tyttöin komprommissa kuleksinna.

Viisaana myö sillon Juhannesta piettiin, ei niät tunnettu miehen tapoja. Ottipas sitte muuvanna aikana ja näytti nuamasa toiseltapäin.

Sol niät yks illankaihe, kun myö istua nökötettiin Puaslahen riihrakennuksella ja ihhailtiin iliman ihanuutta. No, viäntäytyy sitte muihin mukkaan kylän polokua Juhannessii. Ei ollu ennee entisessä temmassasa. Ouvokseltaan näytti iniheen ouvolta. Silimät sätteil ja nuama noljotti niin kummast. Miesten parriin piästyväsä hään nauroo hujautti ja ontonaukeella iänellä tuhahti:

— Nyt soon Juhanneksellai kello.

Myö ensin niin meinoovasti kahtoo muljautettiin, että mittee se sähisöö, kun hään tuas hymähti:

— Niin lokkapa, oikee ankkastreeli.

Hään vetästä villautti liivintaskustasa umpkuer kellon, että vitjat niin kauniist kilaht.

— No, ka, ompaan ja oikee kelemeekuer kuunartti. Keltään tuo kiännälti kättees?

— Heiskalan Vesteriltä ostin. Ke, ke, kun se kimalteleikse, kun aurinko sen silleeseen ottaa. Ke, ke, kun kihtoo.

— Näytä tuota, että katotaan, onko oikein ruppiisi. Ja vitjattii taitaa olla oikein nurreeta nikkeliä, kun nuin silimään pistäävät?

— Nikkelhännät noon, oikeita vapriikin vehkeitä. Elä, elä hyvin hankoo, jos kauttaa kihtosa... Elä aukase, ka uskothaan tuon...

Juhannes hättäil ja hämmyil meijän ympärillä ihan ymmälläsä, kun kelloo kateltiin. Kun joku kehasta kujeesti, niin piäst paksun hörönaurun... Mutt ei ollu Juhannes ennee oikeessa eekumassaan, silimät tuivers niin iniheen ilikeesti...

— Eihän tämm oo kun kumlantti, ehta silinkri koko kommeus. Ei seiso rupiisia vällauvvassa eikä kiviä erota.

— Häh, vai silinkri. Oo önkymätä, vai silinkri, kun ihan uusaikanen ankraatti... Ei tunne kelloo mies!

Ja Johanneksen silimät seisahtivat. Hään tempas kellon toisten käsistä ja nuttusa helemaan sitä hangattuvasa sano:

— Kato vielä, kun kihtoohii nuin kommeesti, ke, ke! Kato ryökästä, kun niin puhtaasti kiiluu kun peil.

— Lie puhas kuoriltasa, vuan ei näyttännä olovan justierattu eikä lakastu värkiltäsä. Likanen ol! Saisit viijä puhisteelle uurmuakariin.

Vuan Juhannes heilutti kelloo hännistä ja loiht alavarriin, että kylläpä se kihtoo, voi hyväkäs kun hempeest kihtoo...

Sinne se sitte jäi, kun myö tarsittiin talonpihalle. Männessä mulle hymäht päiväläis-Isko, että ei taija olla nyt oikeen asjan kuluku.

— Näytti niin kumman kuikeelta, koko mies. Näitkö kun silimä säreht, kun kahto kihtoomista? Eiköön oo selevintä, että seisautaan ja tähätään, mikä siihen vielä suattaa pistee. Kato sun sakara, kun männöö ja ottaa venneen! Ehhään tuo saateri meenanne sitä järveen kyyvvitä!

Juoksujalassa, semmosessa puelhölökässä, myö oijustettiin rantalepikkoon, valakaman luo varalta. Sieltä nähtiin myö Johanneksen melloo lopsivan lahen toiselle puolen, hietikkorannalle, jossa aurinko oikein ottavasti paistoo lekotti. Kuultiin mittee puhuhii. Enstäsä aukas nuttusa ja sitte otti kellosa, rimmautti kellolleen sen kapselit ja hännästä pittäin lahenkalavoon lask. Alako sitten uitella eestakasi ja viimen rupes hangata hierustelemmaan.

— Vai likanen, hymäht, eipään oo likanen, kun kihtoo veen kaihteessai nuin veikeesti. Ke, ke, kun kihtoo, ke ke...

Ja hään ihastel siinä pitkän ruppeeman...

-— Männään pois, sano Isko. Ei se sitä henno heittee. Näkkyy olovan vietink, erityinen väläkkyviin mielhalu...

Iltasta syyvvessä sieltä Juhannes jalottel tuppaan. Suu rempseessä naurunremakassa hään astu pöyvän luo ja kelloosa riiputtain rönkäs:

— Ei kait nyt oo likanen, kun minä sen pestä hotasin tuolla lahessa! Ke, ke, kun kimalteleikse, ke, ke, kun on kun peil, ihan kun peil...

Silloin kait se lie alakanna vähä jo möyrystellä järkmeiningissä. Siitä lähtiin se ol sitte sekava.

Niinpä niinnii, paljo niit on immeisiä tässä armonlaakson laijassa ja millähän lie mihhii piähän piipaus ajettavana; harvalla se on vuan semmonen kiillon vietink kun Juhannes-vainoolla. Vai viisastunekko maalima joka askeleella, ja joka askeleella kansa tuhmistune? Vuan junnai taitaa jo huutoo hojottee, tulloo asema. —

KILIPAILU SEHHII