Part 1
SAVOLAISJUTTUJA
Seitsemän murrehumoreskia
Kirj.
SAV'OJAN SAMPPA [Santeri Rissanen]
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1910.
SISÄLLYS:
Herra rokuristi Erreys Herra pormestar ja muut mussiikkihenkilöt Halierakesänä Juljaanan Junnupetter Kello Kilipailu sehhii
HERRA ROKURISTI
Tässä kolomannen kesän kekkeimmilläsä männä hörötettiin myö kaikki Iirannan immeiset sälleeväläisten lottierinkiin Kölomsopen Kolehmallaan. Ol hyyrätty se yhtijön Serupaapel-massiina ja sillä aijottiin oikein olettain ajjoo kuin ainai asjan ymmärtävät perille.
Ol jo kiännetty Ihalanrannassa vöörpuel seleville vesille ja pakattiin, kun äkkiästäsä pyräht, niinkun pelemahtaa ihan itestäsä piiskuttava pyy oksalle ojentelemmaan, Ihalan kommeelle koivukuistikolle uus pasassier, joka nästyykilläsä viuhto, että ei pie jättee, kun hännii ehättäs yhteen meinaan. Jo näk kapteen Valakos-vainoo koko hötäkän ja komens komennusruuttiin, että:
— Taavetti! Elähän ennee pakkoo! Näkkyy tuolla kuistilla vielä muuvvan ojentelevan. Näkkyy olevan Kasreenin uus rokuristi, se Drokopee, että jos paat pikkuruikkusen rämiä, niin minä ruoroon vöörin ryville. Sinä, Pekka, reestooppas suaha ne rossit rämille, toppoot sinne tuplapollariin, niin suat lankongin maihin. En viihi ennee alakoo ahteria ruveta kiäntelemmään.
— Toppoo? Helekutillako minä toppoon, kun ei oo touvia!
— Ka, ota sitte sesta ja niin suahaan pasassier paattiin.
Hikisenä essiinty sitte tulija Serupaapelin sylliin. Meijän mualaisten silimä oikein otti ja sirkes häntä silmätessä. Köyhä ei niät usko kahtomata. Hään oi semmonen sutjakkaruumiinen, sattiinvuer palttoo piälläsä, koppakuerhattu piässäsä, raaku ja rettiinskravatti kaulassa ja riihin alla liivin aukeemassa kiils kommee köyhäntoistus (= simpsetti). Kun alako teetätä ihteesä, niin aina käsvarsmeiningit, niät mukit (= tärkkiniekka mansneerit) hihasta valu. Teetattuasa ihtesä alako hään kävellä hyvin tärkeenä takilla.
— Kukkaan soon tämä herra? hymäht semmosella itikan surinalla mun korvaen Koeraharjun Penu.
— Niin ettäkö tuo, joka tuossa tempoo? Se on se herra rokurist, Brokopee, Kasreenin puukhollar. Kuuluu olevan yks ruukin vöörvalttarin poika etelästä.
— Hyh, vai vöörvalttarin poika. Hiijen hömpsäkkä mies. Kato, kato kun uljaasti pokkaileiksen, kato ryökästä.
— Oo osottelematal Se on herra ja herralla on jalannousu juoksevamp kun meillä.
— Hittooko se nyt näin kesäkuumalla tuolla varaplyymillä tekköö, jota vasemmuksessasa viehkuroittaa, ja kalloossit on jalassa...
— Hittooko sinä siitä vatupassoot? Ne on niitä herrain hökötyksiä.
Siihen suapu meijän joukkoon Valakonennii ja hilijoo mulle kähis kämmenesä takkoo:
— Soon käyny Ihalassa suluhasissa! Kuuluu kiertävän sitä Amantoo.
— Niin häh? Amantoo? Tuoko Grokopee?
Vuan Amantan rokurist oi painannna salonkiin herrasväen resunierinkiin...
* * * * *
— Että jos vieraat viihtii ruveta tämän ohjelman peräks pyörimään, niin ison tuvan lattia on levvsellään!
Tuvassa jo temmas viuluvasa Pekka, se Kyyrylän isäntä, ja myö muut kokkoonnuttiin sinne tuvan kaihteeseen. Vastapuolella hämötti hameväk, kaikessa kommeuvessasa, niin että ol Toholanmäen Tiina uuvessa juussihiussissasa, jonka eessä rehoitti rimsulaita vyöliina, Taanielin Annakaisa kukkaniekka pumasiinissa ja valakeessa vörkkelissä, Ihotunlahen Iitu ihan punasissasa ja kirkherran Riitta mansnierissa ja solokniekka peltissä, kun tuas Altalon Miinalla ol vuan musta, sissään ottamalla vatvattu leninki. Miesten puolella ol meitä tuas Kolehmalan poika kumkauluksessa ja topatussa ravatissa ja suapasvarret housunkauluksen piällä, Kokkolan Matti rettinki suussa, Koeraharjun Penu ja monj muu.
— Nyt ottaa ja lähtöö Toonan valssi, että jos yritättä! ilimotti Pekka ja alako vaivertoo viuluvasa. Ensmäinen, joka astu palakkiin poikki taamiin puolelle, ol herra rokurist. Ol heittännä palttoosa ja porskuttel ehassa verassa. Pännätaskuusa ol pistännä puelsilikki nästyykin. Hään astu Annakaisan etteen ja kumartoo kaikerreltuasa ja sipastuasa vasemmuksellasa puelkuaren lattiaa, että tomu ikkunaan hiekkana räsäht, hään vuati tyttöö taamiksesa. Vuan Annakaisoo iletti, ettei osanna kun niijata nöksäyttöö ja hupeltoo:
— Minä en ossoo valsneerata...
Vuan osashan se, ja osas muuttii. Alakuun kun piästiin, niin män yhtenä meininkinä koko tupa. Rokurist tuntu kysyvän, mistee hänen taamisa ol muka kotosi.
— Iliman aikojan vuan Iimäeltä.
Pantiin sitte polokkoo, sottiisia ja reutspolokkoo ja vingerkkoo. Sen jäläkeen alettiin astella rinkiä ja laalettiin:
»Syvän sillä on kun pehmitetty taula, jolla hään mulle rakkavuutta laulaa! Ja käjet sillä on niin valakeet ja viinit, joilla, hään kieto mun ympäri kiini.»
Rokurist ol sillä aijalla männy pihalle jiähyttelemmään ja pyys Penua mukkaasa. Ol sitte halakopinon kuppeella ottanna povtaskustasa oikeeta eekumia, semmosta siiniä viiniä ja ryypättyäsä käskennä Pennunnii painaltoo.
— Mittee se herra Trokopee nyt mulle... No herrapa teitä heilauttakkoon...!
* * * * *
Sol poikoo se Rokopee. Ennen min en oo ottanna muihin herrastanssiin ossoo, kun jalakan niät ei oo oikein ottavoo luatua, vuan kun rokurist ehoiti, että jos ois nyt ransneerata, niin en oikein osanna olla alottamata. Hään sito ensin itellesä nästyykin käsvarteesa, että niät jokkainen äksentierois hänet ransnieringin vikulieriks ja sitte, kun jokkaisella ol taami ja kavaljeer, myö ruvettiin kahtapuolta pirttiä ja otettiin tuuria, se on ens hymmäys koko hökötyksessä. Senjäläkeen vikuleitihi ja sitte pujoteltiin ja tuurata ryöhkyytettihi. Rokurist aina riäkäs, että nyt tulloo se ja se remjääsi, ruasiesi ja rantemua. Oikein ol imheen lyst ja kaikki män kun siist livvaus, vaikka Annakaisa ja Kalle aina tahtovattii sapartoo tuuria vasta toisten perästä. Rokurist viskel venskoo ja riäkkäs vieraita heprejoita ja viuhto ja kaloppas kuin ois ottanna ja männy paha ihteesä.
— Tämä se on oikeeta linoleumia, poijat, hään huus ja kahtoo läimäytti nuin ylmalakasesti koko konkkaronkkia.
— Niin onnii, että oikein! Heerskatuvara kun on hempeetä!
— Ja nyt tulloo ylleinen rominaati. Pekka soittaa marssia ja myö jokkainen jalotellaan taaminemmo tuvan ympär.
— Mittään marssia sit ois puottook?
— Vaikka pyörneporia! No, yhtä-aikoo, yks, kaks, kolome...!
— Yks ...! Ai suta sumpvati rallaa, sulavalla rallaa rellullalee.
* * * * *
Käyp semmonen kylymän kelemee tuulen humu. Yö on pimmee, ettei sikkaar suussakaan taho tuntee. Serupaapel puhaltelloo ja puuskuttaa vuahtosia laineita vasten, ja alakaa sattoo, kun ois taivaan tarhat auk. Myö istuva kyyrötettään tuulen ruokana kaulus pystyssä ja ootetaan kotrannan rykiä.
Salongissa vuan on elämee. Siellä on rokurist, herrasväk ja hameväk. Aina alavarriin kuuluu sieltä seinän läp rokuristin puhe ja tyttöparven nauru.
— Eiköön oo tuo Krokopee ottanna ja rietautunna? kysyä kujers minulta Niiralanniemen Joope.
— Nii, että mittee on?
— Että eiköön oo humalassa?
— Mittees soon, melekeen kun kello. Kuules, mittee se pärmenttieroo tuas nuin rammeesti...
Rokurist tuntu tytöille selittävän siellä sisällä:
— Kylymä on yö! Kerrassaan kylymä. Mon nyt maksas lämpimästä yösijasta satoja. Mutta minun povessan pallaa se lemmen lämmin liekki, ettei luonnon kolleus sitä sua puhutuks.
— Sitä pitäs ottoo ja jiähyttee! sano muuvvan tytöistä.
— Hjaa! Heerskatuvara. Hers kapteen, yks kor limulaatia, tytöillä on jano ja minulla on palo!
— Vie sinä Pekka sille limunierkor tuonne täkin alle.
Pekka tuntu hokevan, että sen sitä vielä, mokoma elätys, mutta rettuutti risun kalisevia pulloja salonkiin.
— Täss on Korkopiälle olutta...!
* * * * *
Oltiin jo puelmatkassa, Hermannin ryvissä, kun Annakaisaa pit erota männäksesä hevoskyyvillä Ruotaanmäkkeen. Kun pyssäytettiin, tulla tuoksaht hääri salongista muvassasa herra rokurist varaplyyn alla.
— Hyväst nyt, herra rokurist!
— Atjöö, atjöö, lömmä port, sitta hiit. Hyväst ja eläköön — öyk!
— Hiljoo etteenpäin!
Annakaisa hypätä kiepsaht ryville, ja kun Serupaapel otti rämiä, näk mitenkä vöörpuolessa joku huiskautti käelläsä ja kuulu semmonen veen lossaus, kun ois joku ottanna ja puonna hottuun.
— Uuik-uik — a-a-autta-kee.
— Herra siunoo kun rokurist putos —
— Häh?
— Rokurist!...
Salongista syöksäht väen tuluva ja kapteen Valakonen. Hään kysäs nuin kun ei mittään tietäin:
— Pekka hoi, näyttääkö se ottavan ja ossoovan uija?
— Hyväst näkkyy rynnistävän.
— No, ota sitte sesta ja tarjoo sen piätä, mutt anna olla pikkusen aikoo kylymän veen ollessa...
Hilijoo ja hittaan hellävarroo nujjuutettiin hänet sitte paattiin. Piästyäsä kannelle siristel hään kun koira märkee hänteesä ja nuin ujonlaisesti uikutti:
— Kun jäi varaplyy ja toinen kalloossi...
— Vieläpä tässä. Männöö nyt rokurist ja sylleilöö tuota onkapannua siks kun suavutaan kotrantaan. Vaikka taitas nyt mon maksoo satoja suahessasa lämpimän yösijan...!
Salongissa tuntuvat tuumivan ahvieringistä, joka otti ja tapahtu.
— Kukkaan se ol, joka pilas nyt piimäkorvon?
— Kirkonkylän komesrootin humalainen puetpoika näky olovan. Se Krokopee.
— Oiskoon tuo ilennä ennee männä kottiissa, jos ois ottanna ja hukkunna?
Vuan surkeena kuilakkeena kuuntel herra rokurist onkapannua sylleillen pilapuhheita.
ERREYS
Tämä juttu on oikeestasa Vastaniemen Iivo-vaeroon kertoma ja näkemä, ite minä en oo sitä nähny, kuultu vuan, se kun Iivo miessä ollessasa ja elälssäsä ol leikkiin mänevä ja koiruillessa virnistel muillen vahingoille. Sentähe en viihi ruveta kommeilemmaan, että juttua toiseen malliin viänteleimään ruppeisin, vuan kerron sen sinäsä, justiisa samoilla sanoilla kun Iivo sen mulle tarus.
»Tunnethaan sinä Samppa sen massiinaherran, vai miks hyö sitä karahtieroo, sen tohtuer Vorsteen-vainoon entisen renk-Kallen, sen ruuvvittaren? Tikkala vai Tikkako sen nim lie, mää tiijä, voip olla kirjoissa Tikkanennii. Se on nyt ruuvvitar, komesrooti, kun piäs Sitorovin komprommiin. Oikee herra onnii ähähtännä, ettet tuntis entiseks Kalleks. Ajjaa turunkiessillä, sahvierkengät jalassa ja rikkoohousussa ja myöp siparattia, ompelumassiinoita ja vilusiipiä. Mää tiijä, jos myöp urkuharmonikkojahhii ja vorttupienuja. Et oo tainna nähhäkkää, kuleksii se näilläi maillahii. Meijännii Iitulle möi Sikneerin massiinan. Mikäs siinä on myyvvessä, kun rosentti juoksoo ja konerasvalla ellää, ja rammeesti se elläähii, rouvasa antaa tiällä asuva ja ite vuan rustailoo värkkinesä. Juomaan kuulu kans panneunneen, sehän soon suuriin työhii, vuatiihan se ruoka osasa. Mutta tarkka soon, oikeen ilikeen tarkka, että oikein hävettää — pyysin kerran, mikähän lie mullai ollu rahaton aeka, viitosta uamuun asti, niin ei ryökäs ois antanna iliman kymmenitä luppauksita, muka semmosta kun viitosta. — Mää tiijä, tarkkuuttako lie ollu, koetti se vuan kerran siästeehii, mutt huonost se piätty. Sittehän se kissahii naukuu kun käpäläsä kasteloo! Sol viime kesänä, siinä Juhannuksen korvalla, se tappaus.
Kalle ol niät myönynnä Samettilaiselle tai Lyyran Juhaanalle massiinan ja luppaunna siparaatinnii kauppoin ja sitte eksynnä Monosen, sen lesken, rahtyöriin harjakkaille. Tyyvinkiä olivat ensin isketelleet, niin ol Kalle jo ottanna liknööriä ja koljanttia, että rupes miehillä linnunpoika syömmen ympär kävelemmään. Viimen jo ol ruvenneet reuhoomaannii, ett ol pitännä hakkee Aku-polliissi asettammaan. Kottiisa ol Kalle aikonna akkasa luo lähtee soutamaan. Aku-polliissi ol hommanna soutajaks Porolahen Sonnis-Heikin.
Niin ol lähteneettii ja Kiäninniemessä ottaneet ryyppyjä, sillä ol Kallella niät samppalkaljoo ja liknööriä ja koljanttia mukanasa. Sitte humaltuvat, ensin ite, ja sitte Heikki, niin että nukku kapteen ja soutaja soutaissasa torkku, Katastipas herättyvvään Heikki siinä Näversuaren kuppeella ryypyn vaillingissa perrään, niin ei näkynuäkkään insnyöriä. Kaukana selällä, missä lie ollu Patseepan-luo'on ja Niiralanniemen välillä, huiski vuan kas ja oikein ilikee huuvvon ökämä kuulu, että joutuva auttamaan. Kiireesti ollii Heikki venneesä takakätteen pyöräyttännä ja selevä ol ollu kun puhaltain. Sano käyneen valon piässäsä, että hukkuu se hiis, jos on hukkuaksesa, ennenkun appuun ehtii.
Nuin arviolta viis syltä ol lommoo, kun Kalle uupu, ramppiko lie vai laaki siärvartee tavanna. Ol huutanna:
— Heikki hoi!
— Nii häh?
— Nyt minä taijan männä! Jäsenet herpoo, elähän souva, p-—ako sinä siitä venneestä kiskot! Et sinä ehi!
— Tuota, elähän nyt vielä, Kalle, nii että huku! Ootahan sen verran, että minä ehin ja autan!
— Oo ökäästämätä, et kerkii kuitenkaan! Minä viskoon sulle vörssin, että viet akallen. Siin on sata markkoo. Viskoon sinne venneeseen. He, ota kiiti!
— Ka, viskoo hänet!
Viskanna Kalle ol, mutta viskanna vitalikkoon, monta syltä yl. Sinne lupsahti laineen selekään ja painu. Niin Kalleko? Ei se painunna, kun Heikki ennätti ja nujjuutti venneeseen.
— Taisit heittee vähä lujanlaiseen? Heikki sano.
— Tul erreys siinä matkassa. Luulin olevan montahii syltä lommoo.
— Erreys siinä tul. Kun oisit malttanna heittee hilijempoo.
— Ei se kiire kato! Sinne ne män ne massiinarahat.
— Vuan onhan sulla sitä liknööriä?
— Vieläpä lööriä tässä! Se män siinä kiireen kuppeessa sehhii!
— No voi hälläkkä tässä! Laskeppas semmoset tavarat nyt taskustas, hyväkäs.
Ja ves ol herahtanna miehille silimään. Heikille aineista ja Kallelle rahoista. Nolona olivat suaneet soutoo ja siunuustella. Vuan mittee se semmonen, yks vaivanen satanen, kun mies on komesrooti ja ruuvvitar ja rosentti juoksoo kun Oulunpuolessa metripiimä, loppumata. Sattuu niitä erreyksiä hyväkkäitä, vuan ei ne tunnu, ei semmoseen kun tohtuervainoon Kalleen — rasvainsnyöriin, hantlangariin ...»
Siihen se lopetti Iivo-vainoo ja nauroo turrauttettuvasa sano:
— On niitä erreyksiä sattunna mullehhii ja sulle, hyväkkäitä...
HERRA PORMESTAR JA MUUT MUSSIIKKIHENKILÖT
Siit on kierähtännä kommeehii vuosviitinen, kun minä kuleksin kerran sen piäkaupuntilaisporttupienupelurin kansa kylästä kylään ja kaapunnista kaapuntiin. Miten lie ensistäsä, muistooksen Muaningalla, yhen kesän kaihteessa kiännytty tutuks, ja hään Himotti olevasa yks komeljantti ja sano nuin kun ahveeranneesa, että jos ois hänen antoo rimmauttoo yks konsnertti meijännii kyläkulumalla. Sen hään tehhii, ja tultuvammo oikein tutuntappaisiks hään kysyä hymmäytti, että enköön ottas ja lähtis hänen kumppalinnaan yhteen höläkkään, niät konsneeroomaan pitkin mualimanpieltä. No, suattaa kait sitä männä, märkänöö kait sitä yksilläi olilla ollessa ja suattaa nuamoosa näyttee muuvallai. Niine puhheinemmo myö sitte lyöttäyttiin lähtemään syksyn käyvvessä ihan kukkeimmilleen.
Paljo sitä semmosen pelmannin parissa mualiman mänöstä näkköö. Niit on immeisiä muuvallai, ja omat on olosa kullai kylällä. Vuan en oo vielä niin kummoo meininkiä muuvvalla nähny, kun ol yhessä syrjäkylässä kaukana Pohjanmualla, jonnekka myö samalla matkalla osuttiin.
Ol semmonen syksysen illan kajaastus, kun myö rautatiellä tulla tömistettiin kylän tatsuunalle. Paljo ol immeisiä aseman latvormulla kun helluntailauvantaina ennen muinon Apteekin mäellä. Lienöövätkö lähteneet meitä vastaan, vai muutenko mukavuuveksesa jaloittelivat, en mää karanttieroomaan, mutta kyllä niitä ol, että oikein kihis kun kusjaispesässä ikkään. En malttanna ennee olla iäneti, vuan kysyä kajjautin konehtyöriltä, että mittee se tämä mänö nyt oikeestasa olettaa, kun on immeistä niin ilikeen kosolta ja ryöhkäsöövät kun hukka naurishalametta. Konehtyör, yks lihavanlevvee miehenkiäppänä, vastata viert:
— Soon nyt pormestar pallaunna kaapuntiin talavitiloille. Taitaavat olla tappoomassa häntä. Ainahii minä tässä työntäyn niin tuumoomaan, kun näky olevan avviississai, että se nyt tuas villaltasa viäntäytyy lämpimän lähettyvä kaapuntiin ja näkkyy olevan matkassai.
— Vai niin, elekee panna pahaksenne, että minä nuin kysyä kilivotin. Aattelin niät, että jos ois ottaneet ja toisesta syystä syöntyneet asemalle — myö niät tullaan tänne pienua pimputtammaan, tämä herrannäkönen tässä on niät semmonen koputsoitin konsneerooja — ootta kait suanu silimiinnä ilimotuksen avviisista työhii — että jos oisivat meitä tulleet vastuuseen, vuan ei taija olla niin päin pyrintö?
— Oisko nuo siitä niin ollakseen. Pormestaria noon tulleet tatsuunalta tietämään. Vuan heitetäänpäs tämä puhheenpito tähän, minun pittää piipahtoo tuonne pakkaassinpuolelle, pittää niät nuivata pormestarin pakkaassi rilloin. Hyväst.
Hään män. Myöhii lähettiin. Outoja kun oltiin ja ossoomattomia vieraassa kylässä, ei osattu oijustee ensistäsä mihinkään, ennenkun yheltä poijankellukalta kyseltiin, että missään muanpaikassa sois tässä kylässä kievarintapainen.
— Ra ottoo hevonen, niin ossootta. Ajurin kansa kun kuletta, niin koht on sushuussi suunna eessä. Soon muuten tuolla vastapiätä vuatekauppoo. Ensistäsä kun määttä Mähösen nurkkaan ja siitä vehnäspuen sivute, että niättä kaukoo kiiluvan syltin, jok on riätäl Rytkösen, niin sitte siitä kiännyttä nuin kuaressa Ruuttahuoneelle ja siin on semmonen mäen kyöhkyrä, jolla on sustiettihii. On sillä kattosa kiänteessä muuten kepin nenässä lakuhii lekottamassa, että ossootta kait, jos oikein kuletta.
Myö ajuriin luo. Mäntiin ensin yhen ylypeimmän luo ja lakinlippua leuhkautettua riäkästiin, että onkoon se tämä massiina meitä varten?
— Tämm ei oo leeti rilla. Mänkee muihin luo. Tämm on jo pistellattu herra pormestarille. Kuuluu ajavan sustietiin.
— Vai niin. Vuan onkos tämä toinen leeti?
— Ei oo tämmäi. Tässä männöö pormestarin rouva.
Myö kolomannen luo. Hönkästiin hällehhii samat sanat silimille:
— Oisijakkoon niin hööli, että ohjoisija meijät sushuussiin, vai onko se tämmäi vossikka jo vuokrattu?
— On, tässä männöö pormestarin pakkaassi.
— No entäs tuo tuossa?
— Kuuluu kyyvvihtevän pormestarin piikoja. Kaikki ne taitaavat olla jo poisotetut; että taija suaha hevosta tähän tarpeeseen. Vuan ossoo kaet sinne semmoseen männä kyökkästä jalakapeliliäi. Tuossahaan on yks poijan toljake, jos ottaisija hänet ohjoomaam. Pekka hoi, mittee sinä siinä kilimuilet, tule tänne, niin suat kyyvvitä nämä herrat kievariin. Eivät ehtineet suaha hevosia, eivätkä ossoo, että ota ja kuleta sinä. Tienoothan siinä tupakakseks yhen härmän, jos et enemp.
Piästiinhän sitä jalannii. Pekka kuluk eeltä ja myö tarsittiin jälestä. Hään sai sitte viiskolomattaisen vaivastasa.
— Mänkee tuohon ylypeimpään pykkäykseen, niin suatta het kysyä kammaria, jos tahotta. Soon sillä puolen tämän kievarin meriteeroovin komento, sano Pekka painautuin portille.
Sissään sorruttua myö pyyvvettiin yks lentee lehottava puhvetska kiinni.
— Oiskoon sillä ryökkynällä huonetta tämännäkösille? Ois oltu yötä, jos ois suatu katonalasta seiniinsisusta siksi aijaks.
— Onko herrat reissujoukkuetta?
— Ollaan kait sitä siihen sorttiin, vaikka kaikki kait myö ollaan tässä mualimassa matkantekijöitä. Vuan onko niitä nurkkia löysinä?
— Eikö noita ehkä lie. Herrat läskeiksi tuonne alarakennusliättänään, siel on sööterska justiisa teetoomassa. Kyssyy siltä, minä en tiijä, kun oon vuan puhvetin piällä.
Myö männä reuhkastiin alarakennukseen. Tultiin uppeeseen salliin ja tavattiin sööterska.
— Oiskoon sillä sööterskalla huonetta. Ois tarvittu yheks yöks, jos oisija niin ovela, että osviittosia.
— Herrat kait on reesanttia? Se on nyt niin surkeeseen viisiin, että meillä ei oo tähän tuskaan yhtään leetiä rumia. Kaikki on tilattu.
— Nyt lie hitto. Vuan pittää kait sitä nyt kievarissa olla ies yks huoneen kyhhäys. Myö ollaan kaukoo ja ei muuvanne osata. Eihän tässäkään salissa oo huokuvoo henkee, että jos —
— Ei, herrajee! Ei tähän sovi. Tämä on herra pormestarin huone.
— Entäs tuo vieruskammar?
— Soon kansa herra pormestarin.
— Entäs muut huoneet?
— Noon pormestarinnalle ja palvelijoille.
— No, kaikki huoneetko se yhtaikoo meinoo muata? Nyt on kumma kynsissä, kavullakkoon sitä meijän pittää sitte yökaus yl männä?
— Niin, en mää rohventieroomaan, vuan jos työ että ois hyvin suuria herroja ja ylypeitä, niin suattasinhan minä antoo teille oman huoneen tuolla vinnillä. Pittää kait sitä teijännii suaha pehkuja piännä alle. Jos viihtisiä, niin suattasin minä sen yheks yöks hyyrätä ja muata ite kahverissa kuukkerskan kansa.
— No, se sattuu sijoilleen! Oisijakkoon niin hööli sitte, että meijät sinne suattasia? Pitäs näyttee vähä nuamallesa vettä ja kantata piäkarvojasa, että ilikiis näyttäytä muillehhii.
Sieltä myö sitte ihtemmö löyvvettiin, korkeella vinnikolossa, pienessä, kylymässä nurkankiänteessä.
— On tämä vähä uuteetti koko kyhhäys, selitti sööterska, vuan millonkapa sitä joutanoo tiältä teetoomaan. Sitte jos herrat haluaa ruokoo, niin tuolla puhvetin takana on maatsalj, että ossootta sinne.
Muutettuvammo muntierinkiä myö painuttiin puhvettiin.
— Oiskoon yks portsu rapuja?
— Juu, juu, vuan meill ei oo kun yks tusina ja ne on herra pormestar pyytännä.
— Vai niin. Hemputin herra sehhii! No jos servieroisia pihviä.
Juu, juu, herrat oottaa vuan pikkuruikkusen.
Myö ootettiin pueltuntia.
Tuota ikkääsä, missään ne viipyy ne pihvit?
Juu, juu, noon siunoomahetkessä käsillä. Ei oo vielä suatu paistetuks, kun on kärryytetty herra pormestarille. Sille pittää ollahhii omat ruokasa: rapuportsut, ryynpuurot ja reemit.
— Suattaa pittee. Millonkaan sitä sitte myö piästäsiin pöyvän viereen?
— Het huokauksessa, kun pormestar on purassu.
— No, sitte ei se ihan ens'mänössä taija tapahtua. Myö männään sillaikoo saunaan ja huuhotaan pölyt pois. Ei tiijä, jos tuo ois siihen ennättännä nielasta.
Kyselyin kautta tultiin myö saunalle. Ei sattunna kun yks kammar asujameta. Myö painauttiin sinne. Het hatunheitolia tälläyty kuitennii ovelle yks levvee mataminlässäke ja riäkäs:
— Herra Juumala! Tännekö työ — herra pormestarin paatihuoneeseen! Ja kalloossit jalassa!
— Tännehän myö, kun ei ollut toista huonetta. Kait sitä suap tännehhii ryysysä heittee?
— Ei mitenkään. Tämm on herra pormestarin.
— Ei hättee. Herra on sustietillä ravihtelemassa ruumistaan. Kyllä myö siihen ennätettään kylypee, ennenkun se tänne tarkenoo.
— Ei sitä tiijä. Mitä liettäi rentaleita. Tämä huone on varattu vuan oikeille immeisille ja etupäässä hänelle. Että alakoo vuan oikoja koipijanno — tiällä ei sua löylyä tuommoset pitkätukkaset turjakkeet.
Tuas oltiin kavulla. Kello alako kiäntäytä konsnerttitunnille.
— Pistäytään vielä silipasemassa sushuussilla kuppi kuumoo kittaammo. Ihan kait tässä laihtuu litteeks tämmösessä mänössä.
— Oiskoon juotavoo kahvia?
— Kylläkään sitä, vuan ei oo kun yks pannu, sehhii on...
— Herra pormestarin?
— Niin. Vuan kun ootta suanna oottoo näin kauvan, niin — tulukee nyt tänne pijjaanopöksään, niin suatta.
Pijjaanohuoneessa ol se kuappi, se koputsoitin. Kun myö oltiin just semmosta pelkalua tultu pelloomaan, arvel tover, että jos ois rietautua harjottammaan kahvia oottaissa.
— Ka, rimmauta yks rymmäys! Soita vaikka se Merkannon »Kesävelli» (= Sommarqväll) niihin varjatsuuniis kansa. Kuuloo sitte herra pormestarrii, kettee on kulussa.
Hään puulaatu pelloomaan. Oikeen ollii ovela soittaja. Soittoo sivautti niin, että kintut tink panemaan polokkaan, ja tuassiisa, oikeessa hilijasessa nuotissa, kiehto veenkietaleita silimäkulumaan. Joka paikassa ol paukutettu tälle kappaleelle käsiä, huuvettu ja hihkuttu; nyttii — aukes parraimmassa pijjaanossa ovet, ja sissään lentee lupsaht ite ravintoloihtijatar:
— Kuka sennii korvennettu teijät on tänne völjännä? Heretkee het ja hävetkee! Vai tänne työ tuletta kaiken mualiman retkutuksia renkuttamaan! Ettettä häppee, kun viereiseen huoneeseen kuuloo koko komennuksen herra pormestar ja muut mussiikkihenkilöt.
Soittaja huokas ja pyyhk hikkee — minä kans!
— Saakelin herra pormestar...! Mutta männään myö tästä siunatusta sushuussista, männään Jumalan nimessä! — Ja männessä: Ota sinä nyt oikein hyvä lippu, että oikein kuulet, sillä kyllä minä taijan nyt soittoo pienut palasiks ja kuapit kappaleiks!
Lippumiehen luo piästyä hönkäs soittaja:
— Kuulkees työ, lippumies, tälle herralle annetaan riilippu. Tuo lumero viis tuosta laijasta.