Part 2

— Hyväst eistäi...

— Sepä haaskoo... ei mikköö oo sen ilikeempee, kun vuan takki istuu huonost takkoo.

— Sanos muuta... ja vielä ilikeimp jos eistä.

— Niin, kyllä se on ilikeetä... Mutta hyväst nyt... on niin kiire... just on leipätaikina kohhoomassa...

— Ja minunnii pitäs joutua kahtomaan sianporsaitai.

— Joko teijän sika porsi?

— Eilen porsi.

— Sepä haaskoo... montako tek?

— Kymmen kaikkiaan...

— Minkä näkösiä ne oovat?

— Neljä on kirjavoo ja kuus ihan valakeeta.

— Sepä haaskoo, ihan valakeita...

— Niin on... mutta kuules kummoo, kun yhellä valakeella ei oo saparoo...

— Herrajee, eikö yhtään?

— Ei kun paha tynk vuan...

— Herrajuu, tynk vuan!

— Niin, pahanpäiväne pätkä...

— Mutta kuule, se ei merkihe hyvvee!

— Pahast se minuvai säikäätti.

— Ihan varmast se jottai ennustoo. Niinpä vuan käv Miettilässäi. Oljkoon se kolomanna talavena, kun siellä synty saparoton porsas ja vuonj piästäpä saanai palo. Kato vuan sinnäi tarkast tulen perrään.

— Kyllä katonnii... toissyönä ajellii minua mustilainen sylliisä ottaakseen ja se ei sekkää hyvvee meinoo...

— Niin ja aatteles minkälaista unta minä näin tässä muuvanna yönä... olin olevinanj pyykkirannassa tuolla kotjjoella ja muuvan mustaverinen akka riahistiin etteen ja alako ruakuva kun varis ikkään ja sitte paiskasii jokkee ja vei meijän pyykkikorvon...

— Kylläpä se olj kans kamaloo, jokkei hyvvee meinoo... meijän mummo kerto kans nähneesä...

Ja tähän tappaan jatkuu emäntii juttelu eilleen. Eikä siinä hellitetä, ennenkun on kääty läp kaikki mieleen juohtuvat omat unet, sitten äit- ja mummovainoohen näkemät, joista jokkainen on merkinny sitä ja sitä vuosiin perästä sattunutta tappaasta.

Sitten tuas vaihteeks hyvästellään ja sen jäläkeen käävään läp uuvet ja vanahat vaatteet, kissat, vasikat, immeisen turmelus, mualiman pahhuus, ristinkoulu ja nii etteenpäin loppumattomiin, kunnes jokkii äkkitappaas, niinkuu keiton muahan kiehuminen, lapsen herreeminen tai muu semmonen katkasoo puhhee.

Myönnettäkköö kyllä höölist että vaim-immeisillä on paljo asjoita toisille kerrottavvoo, jotka oovat liijannii tärkeitä yhteiskunnan koossa pysymiselle, mutta kun toiselta puolelta otetaa varteen sekkii, että miehillä! ois joskus telehvoonin tarvis, niin kyllä vuan ois paikallans sellainen lak, etteivät vaim-immeiset sais käättee yhtäpainoo puhelinta ainakaa yhtä tuntija kaavempoo.

Vai mittee työ siihen arveleisija?

Saanavuaran Tuavetin ruunan murtiutus piispoo kyyvvissä.

Saanavuaran Tuavetti se sitte olj hevosmies jos kukkaan. Ei valevihjakskaa hänen nähty jalakasin kuleksivan kotjtönöst ulohtaalla, vaikka matkookii Saanavuarasta vallanmuantielle olj kolome pitkee virstoo ja tiekii millonj kivikkoloohikkoo millonj upen upottavvoo hetteikköö. Tuavetin kirkkokärrit olivat muantien varrella erräässä katoskoppelissa ja kotjtietään kulukee lattuutti Tuavetti sontakorilla ja työpyörillä.

Ihan ussein ei muuten Tuakki tarvinnutkaan hankaloo kotjtietään kesällä kolluuttoo, sillä kerran lähettyvvään reissuilemmaan viipy hän viikomiäriä asjoillaan jättäin mökin nulikoineen, lehmineen ja porsaineen Ulla-akkasa hotteille.

Mahottoman suuret eivät Tuavetin muaruukkiruateet olleetkaan, sillä hän olj varova mies eikä suott’aikojaan lisänny viljelyksiää, koska isäntä, jonka mualla mökki olj, ois pian kohottanna verroo. Niinpä pittii Tuavetti mieluummin muuta syrjähanketta, jost’ei voitu verottoo. Kesäsin polttelj tervoo eikä hän aina tullu niin tarkallee kahtoneeks kennenkä mualta kullonnii tervaksia kulettelj.

Talavisin tek tuas Tuavetti kaikkein halukkaimmin hollia. Mutta siinäin niinkun muissaa touhussaan olj Tuavetti mies kahtomaa ommoo etuvaan ja myös ruuna-rupukkasa parasta. Kievariloissa, joissa hän hollissa käv, tek hän emäntäväille pikkusia tehtäviä ja sai avustaan hyvät maajot ja kaljat palasa painikkeeks ja keittokupposen särpimeks. Toisilta hollimiehiltä ostelj Tuakki polkuhinnasta evvääntähteitä itelleen ja runnellee, niin ettei vähiä kotjevväitä tarvinna paljo kuluttoo.

Kyytmatkalla siästelj Tuavetti ruunoosa kun silimäterree. Ja parraaks keinoks liijan kovvoo ajjoo vastaan olj hän vuntierannut ja huomannut sen, että hoitelj puhheenjuurta vilikkaast kyyvittävän kans ja koitti sitä pittee haaskalla piällä, ettei se ois kulun hittaatta älynnä. Siihen aikaan ei niät kulun noppeutta määrännä mikkään lakpykälä, vuan matkustajan piiska, jonka pittuus ja paksuus riippu siitä, miten suur herra millonnii olj kulussa. Kuvernyörillä ja sinatyörillä olj omat kuskisa, joten heijän ei tarvinnu käättee virka-arvosa kokkoista piiskoo, mutta piispoljla, tuomareilla ja tohtuoreilla olj sellaine sätkitin, että sillä yletti pitkännii rein perästä läimästä hevosta hellimmille kohille tuonne kylykluihen alapiähän.

Mielin kielin täätyi sellaista ratakka-herraa kyytmiehen pittee, jos miel hevosesa kylykijä suojella.

Sattupa sitte erräänä talavena, että Tuavetti sai kyyvitettäväkseen hippakunnan uuven piispan. Tuosta piispasta kiertelj jo eiltäpäin hollimiesten kesken kummia puhheita, miten se pieksää hevosija ja ajjaa ihan henkhieveriks.

Ja niin olj tehny Ihalaisen Jussinnii hevoselle, joka toi piispoo siihen kievarii, jossa Tuavetti olj hollissa. Ja piästellessä läp märkee tammoosa valjaista valittelj Jussi iäressä kahtovalle Tuavetille puolittain kun itku kulukussa, miten tuo piispan mustilaine pieks tiinettä tammo-rukkoo, että vähällä ettei varsoosa murtiuta. Lupas Jussi vielä Tuavetille hyvät viinat antoo, jos vuan tuolle piispan ryökkäälle jonnii keikaman sua tehyks.

Läks sitte Tuavetti vuorostaan kyytii ja koitti kohta alakumatkasta suaha puhetta kääntii, muttei se vuan ottanu luonnistuvakseen. Kun Tuavetti karahtieras herroo piispaks, oikas se kohta, että hän on »herra tohtor ja piispa».

Tuohon Tuavetti hymähtelj eikä malttanut olla kysäsemättä:

— Taijatte liikkuvakii sitte parannusmatkolla nyttii. Tohtoreittako työ elukoita vai immeisijä?

— En minä semmonen tohtuor oo, vuan minnoon pyhän ruamatun tohtor, äräht tuohon piispa kulumiaan luimistain.

— Vai on sitä ruamatussai tohtoroitavoo, tuumi tuohon Tuavetti. — Mutta johan sill'on ikkeekii, jott’on tohtoroimisen tarpeessa vanahuuven heikkooksissa.

Samassa suhat piiskan siima ilimassa ja sattu ruunan kylille, mutta sannookaa ei tulla vastaakseks piispan suusta.

Tuavetti koitti tyynnytellä ruunoosa ja sen juoksua hiljentee, mutta sillä seurauksella, että ruunan kylille läsät uus ja entistä vihaisemp sätkäys.

Nyt älys Tuavetti, että leikki on kaakana eikä hänen lystpuhheistaan oo mittää apuva, pahennusta vuan. Ja siästeeksee ruunoosa enemmiltä lyönniltä anto Tuavetti hevosesa hölökätä sekä ylä- että alamäet. Mutta kyllä kuohuvattii ruunan masmalot vuahessa perille piästäissä, vaikka se ollii hyvässä lihassa ja hyvä mänijä.

Niinp'ollii Tuakin syvän kiukusta kyykyllään ja keuhkot heittivät häränpyllyä nisuissa ja katellessa kievarin kujassa höyryävvee ruunoosa. Vuan annas ollakkaan, äkkäs Tuavettin silimä yhtäkkiä kujassa karvasen vaskan keskosen. Sillon vilaht hänen mieleesä jottai, koskapa suusa niin kummast mutruilj. Vilikuiltuvvaa ympärilleen sieppas Tuakki vasikkoo sorkista ja kanto sen kottaan ja paiskas kiehuvaan muurpattaan. Käätyvään sitten kyitrahat piispalta hakemassa käv Tuakki sorkkimassa sen vaskanruan muurpaasta ja töytyytti sen kiireesi kujjaan ruunasa tuakse.

Hyvin murheellisen näkösenä ja suupielet tuosisen nurkalla män sitte Tuavetti uuvestaan piispan luo vaikeroijen:

— Voi hyvä isä tokkiisa, herra tohtor piispa, kun se mun hevos-polosen män ihan pilolle teijän kovasta ajosta; tuolla se on ihan kuolemaisillaan kujassa, kun varsasa murtiutti!

— Mittee se on siellä kujassa? kysyvä ölömistelj piispa.

— Sittee, että hevosen on tehnä kujassa keskosen varsan ja minä tulin tievustammaa, että maksatteko hevosen hyvällä vai pittääkö mun suapuva sinne kaapuntiin herra tohtuorin ja piispan kansa käräjöimään?

Nyt selevis piispalle asja ja hän ehättäisii sanomaan:

— Elä tule, käävään kahtomassa ja koetetaan sopija!

Vuan mitteepä siin'olj kahtomista; siinähän se varsa höyrys hevosen takana ja Tuavetti surkuttelj hevostaan:

— Voi tokkiisa mikä pit tulla! vielä se raakka nyttii värisöö, tullooko ennee koskaan pitokaluva.

Jo alako sillonj piispa tievustella, mitä hevosesta pitäs sovinnolla maksoo, johon Tuavetti vastas:

— Kyllähän minä siitä viime talavena maksonj Join markkinoilla 60 ruploo ja oon sitä lihotellut ja toivonj varsookii itellen. Mutta jos tuosta hoitain vielä kalua kassaatus, otan sen 20 ruplasta, joten piispan tarvihteis maksoo vuan 40 ruploo.

Oljhan se herra piispasta tuntuva meno, mutta käräjiinkää ei hän ilenny männä, ois vielä häppeet tultu kaapan piälle.

Piispan lähettyvä anto Tuavetti piijalle 10 kopekkoo ja sano, että paa siihen muurpattaan uutta vettä kiehumaan, sillä ei taija karja mielellään juuva vasikan keitinvettä.

Kun isäntäi piäs asjasta tietoon, arvelj hän Tuakille, että eikö sinuva pelottanut, jos piispa hevoses ruunaks tuntoo, jonka varsan murtiuttaminen on vähä niin ja näin. Mutta Tuavetti arvelj puolestaan:

— Mistäs ne pyhän ruamatun tohtuorit sellaisia asjoita ymmärtäisivät.

Mutta kaavan kiertelj hollimiesten kesken makupuhheena, miten Saanavuaran Tuavetti tek piispasta ilimo immeisen murtiuttamalla ruunasa.

Kun suutarj-Uatu olj putkassa.

Suutarj-Uatu olj kylläi kaikin puolin luatumiehiä, mutta kerran vuossa käävessään talav-markkinoilla hiän sattu rietautummaannii.

Niinkuu tässäi kolomanna talavenna, jollo Uatu paha sai kyköttöö yösä putkassa.

Rustatessaan Uatuaan markkinoille olj kylläi Kaisa-akkasa varottanna, että muista nyt Uatu ellee markkinoilla immeisiks ja tulla sitte ilimo immeisten tavalla kottii, ja oljhan Uatui puolestaan entiseen tappaasa luvanna ja vakkuuttana immeisiks käättäätyvänsä, mutta niin se vuan kuitennii lopuks käv, että putkasta Uatu muutamana uamuna luusa löyti.

Tekemillään pohjalapikkailla ja puoljsuappailla eli akkain kengillä olj niin hyvä meno ollu, että jo ensmäisenä markkinapäivänä siinä illanhämyssä myi Uatu viimeset puoljsuappaat muutamalle retliinhuiviselle vaim-immeiselle.

Niinpä piässii Uatu jo het seuroovana uamuna omille ostoksillee. Ost ensin passiernahkoo, risinkkanauhoo ja nyörholokkia ja muita semmosia hipleempiä kenkätarpeita. Ostoo jälkäätettyään vielä itelleen allakan ja Kaisalleen naahan vesrinkeliä ja viijenkymmenen pennin viipurskarinkelin sekä vietyään ostoksensa korttieriinsa läks Uatu uuvestaan kuin markkinoita kahtomaan.

Tuo kahtominen piätty kuitenni niin, että erottuaan seuroovana yönä muutamista kotjpuolen miehistä ja lähettyään tokkaroimaan täävessä seilissä kortteeriisa joutu Uatu järjestysmiesten kanssa kanssakäymiseen.

Uatulla olj niät sama mielenkimma luonnonnousussa kun muillai humalaisilla, että elämä alako revetä laaluksi, vaikkei hänellä ollu laalukorvoo enemmänkun iäntäkään.

Mutta just kun Uatu kisko oikein hartiavoimalla: »hevonen olj tallissa valjaissa kommeissa suitilla silattuna», viskas kun taivaasta ois tipahtanna polliissi Pykäläisen ja Parviaisen hänen etteesä.

— Mitäs siinä mies tokkaroit ja kittoos revit, ootko vähemmällä vai! kiljas Pykäläinen Uatun korvaan.

Mutta Uatu olj sillä tuulella, ettei hän kärsinyt syrjäisten sekkaatuvan asjoihisa ja karjas vuorostaan :

— Suus kiin, turjake, eläkä rupasta nokkoos korvain työnnä!

Ja kun uhalla parkas Uatu yhä kovemmalla iänellä laaloo hoilottammaa.

Mutta siilo olivat polliissittii kiin Uatun kaalustavaroissa, lähtien häntä taluttaminaan siihemussiikkisallii, jonka kaapunnin hallitus olj vartavasten varannut liiaks musiseerooville markkinavieraille.

Vietäissä kok Uatu kyllä vastaan karrittoo takajalollaan ja puhua pulittoo ja niin puolustoo vappaattaan sekä käätännöllisesti että teoreettisesti. Hän vakkuutti ettei hään ookkaan mikkään hunsvotti eikä tavallinen kanalja, vuan suutarj mestar Uatu Huapalainen Kivsalamesta, ja että hänellä on oma punaseks mualattu tupa ihan muantien vieressä vastapiätä ruununvoutia sekä Kaisa-niminen akka ja »Punikki»-niminen lehmä ja rahaa vielä lainanakii Kattai-ahon Juosepilla muutama satanen.

Polliisit puolestaan vakkuuttivat mestarin ilmtuomat asianhuarat olevan hyvinnii ja korkeestikkii kunnioitettavia, mutta ne eivät siltä anna ortierinkia laaloo kollottoo kaaniilla päivälläkkää suatikka keskyöllä immeisten makkuu-aikana, ja niin viijä ryöhyyttivät polliissit Uatua eilleen ja lopuksi telläsivät muutamaan pimmeeseen huonepöksään, jossa jo ennestäännii kymmenkunta miestä korsnas pehkuilla.

Tuntiissaan piässeesä vappaaks taluttajistaan alako Uatu pinnistellä ymmärryslootoosa piästäksee selevyyteen, että millekä kulukureissulle hänen kosserisa olj oikeistaan nyt kulukeetunna. Mutta turhoo työtä. Kaikki asjat pyörivät hänen piässään kuin karusellissa: polliissit, akka, joka olj häneltä ostanut viimeset puoljsuappaat ja jolla olj piässä räikee, retliininen huivi, allakka ja vesrinkelnaaha j.n.e.

Ainoo asja, josta Uatu olj jossai miärin tolokussaan, olj se että hiän istuu kankkusillaa pimmeessä huoneessa ja hänen allaan on pehkuja ja jostai läheltä kuuluu kuin makkooviin korsuu, — lienöötkö sitte olleet immeisiä vai sikoja...

Ja kun Uatu lopulta tunt kuin mahottomaks piästä elämästään sen parempaan selevyyteen, tek hiän niin kun työkii oisia Uatun sijassa tehneet: hän paiskaatui pötkölleen ja murahti:

— No, voi sun helevetti!

Ja siihen siunaakseensa Uatu nukku.

Seuroovana uamuna päivän kajastaissa Uatu havaht siihen, että joku kisko häntä tukasta ja hok: »kummisetä, kummisetä!»

Ylleesä on immeisillä se vika, etteivät ne erikoisemmin tykkee tukastaan kiskomisesta. Tästä heikkoovesta ei Uatukaa ollut vallan vappaa, ja älyttyvvään mistä siinä oikeestaan olj kysymys, tyrkkäs Uatu nyrkillään vierustoveriaan leukaperille ja karjasi:

— Kelettäkö, sinä ruoja, minun tukkoon vanuttelet, häh!?

Mutta toinen ei olin topponaankaan, jatko vuan jauhamistaan ja hok: »kummisetä, kummisetä!»

Nyt puolestaan Uatu suuttu ja kohottautu ryntäilleen.

— Mitä sinä mies oikeestaan meinoot, häh?... mene helevettiin, siellä sun kummis on ja setäs ja kaikki muukin sukus... minä sun kummis, turjake...!

Ja kun Uatu näin olj teoreettisesti katkassut sukulaisuutensa kiusallisen nuapurinsa kansa ja yksintein osviittaillut lähemmin, mistä mies voi sukulaisiaan tavata, halus hän käätännöllisestikki katkoa kaikki likeisemmät suhteet ja puotti nuapuriijaa korvuksille, että läiskähti:

— Ja tuoss'on sulle kummin lahjaks...!

Korvapuustilla on aina mualiman alusta asti ollu havvaattava ja oikeelle tolalle ohjoova vaikutus. Niinpä nyttii helepotti mies kyntesä Uatun tukassa ja vähä aikoo katella tillistellen ympärillee alako tolokata:

— Jassoo, jassoo... anteeks, hyvä herra... suokee anteeks, jos oon teitä häärinny jollai tavalla!

Miehen höölistä puhheesta tuns Uatu leppyväsä.

— No, ei juur erittäi, vähä vuan iliman aikojaan revit minua tukasta ja toimitit jostai kummisedästäs.

— Anteeks, yleväluatunen herra! Näin juur unta erräästä saksalaisesta papista, jonka kansa muutama vuos sitte seurustelin. Uneksuin että pastor jota minä kutun kummisedäks, olj uponnu hartausaatoksiinsa, niinkuu sill'olj aina tapa siilon, kun oltiin killistelty lekku kirkoviiniä. Mutta juur sammaan kohhuun suapu pappilaan muuvan parjkunta ihteesä vihkiä sitkaattammaan ja minä koetin kopistella pastoria herreelle.

— Näin uneksun, mutta älyänpä nyt papin liperiin sijasta ravisteelleenkin herran kiharia, mutta antoohan erreyksen anteeks!

— Olokoon vuan mun puolestan, sillä sattuuhan sitä erreyksiä sen verran elämäntiellä.

— Just niin, mualiman monjkookeroisella polulla. Sitä tarsiissa kiertyy etteen toista jo molempookii, joka alakaa hangata kuin rumppu akselia, ellei meillä oo vuan luatuun kääpee mieltä ja syvämmen hyvvyyttä. Niin, niin, raaha ja rakkaas, siin on kaks sulosta saunoo. Ollapa nyt helakkoo viiniä niinkuu enne saksalaisen papin luona, niin syvän kullaaksenpa niihin äskeisten sannoin kunniaks kulukustan nielaseisin.

— Mutta, ystävä hyvä, jatko sulavapuhheine mies, — jos ei vuan nyt silimän isost errey ja aivonj viärin aattele tuon povelluksenne pullakkuutta, niin uskosimpa siellä olevan ballinpullon, jonka uurteesta ehken vielä siks herus, että suamme uamuroppariks kunnon sovintoryypyt.

Uatu alako kaivella povellustaan ja niinkuu korreepuhheine vieras oljlii oikeen arvannut, löytykö povelta pullo puolillaa »Gust Ranista ja perillistä».

Ryypätä härppäsi Uatu pullonsuusta ja tarjos vieraallekkii, joka silimät loistain hornas vuorostaan ja sitte kehuskelj:

— Mikä taivaallinen kullaas. Tunnen kun se kiertää kuin sula raavankuona suolissan. Mutta, kallis sovinto-ystävänj, suoppa minun tietee mik'on nimes, että pistän sen mieleen ja muistoon, entisten kalleuksien kuppeelle!

— Uatu, Uatu Huapalainen suutar-mestar Kivsalamesta, mutta mikäs hiän on?

Het ei kuitenkaa mies vastanna, vuan tirkistelj Uatua kuin jottain ihmeempeekin otusta.

— Ettäkö Uatu, Huapalaisen Uatu, joka vuotta parikymmentä käv Lindströmmillä oppia?

— Juur sama Uatu, mutta nyt ite mestarinaan Kivsalamen kirkolla ihan vastapiätä ruununvoutia.

— Suopa sitten mun sinua sylleillä kuin syvämmen vetreintä veljee! Minä ite oon Herkko, se sama Herkko, jota sinä kerran röikytit selekään Lindströmmin puuliiterissä sen Kaisa-jupetin piältä, joka sillon palavelj mestarillas, muistatko, mullikka?

— No, elä sun helekkunas, vai Herkko sinnoot! — Tokhan hyvinnii muistan nuo oppiaajat. Ja kuulehan satua kun parasta, se sama Kaisa jonka piältä siilon tapeltiin oikein halakoin kansa on juur parastaikoo minulla akkana. Mutta emp'ois vuan sinua tuntenut en ihmeekskään siks samaks Herkoks jokkolit multa Kaisan viijä väin väkise.

— Mualiman surut ja murheet oovat minuakkii muokanneet ja reissu-elämä lyöny leimasa. Viijessä er valtakunnassa oon käännä, enemmän kun kuussattoo kaapuntia kolunnut ja tuhansia kirkkoja nähny, siihen paistatellut päivee joshan värjötellyt tuulessa jos satteessakkii, ei siis mikkää ihme ja kumma, että luuti on minustakkii hankaatunna ja loimet oovat näkösällä.

— Mutta ihmeellisen kummat oovat kuitennii kohtalon kulukuväälät! Kakskymmentä vuotta sitte erosimme pulskina poojan kölökäreinä kumpanennii huaralleen, sinä suutarina ja minä räätälinä, ja nyt töllötämme kohta vanahona ukkona toisiamme saman kaapunnin putkan pehkuilla. Veljenj Uatu, tämä on hirveen kallis hetki, ja se ansahtoo aika ryypyn!

— Kaksii, jos vuan tuosta pullosta herruu! Mutta Herkko, sinä jokkoot paremminnii tuttu tämän kaapunnin meininkiin kansa, tiennet että mitenkä myö piästäsiin luikkimaan tiältä sianpahnasta luojan vappaaseen ilimaan.

— Tosj on, ettei tämä ympäristö oo korreempia, sillä levviipä nuista likasista pehkusta ja nuista korsnoovista kansalaisista myrha ja haju, jokkei mitenkään kuuroo kirkkaammaks toistemme tappoomishetken sulloutta. Mutta senkun tunnen näitä tällaisija korttier-asjoita, myö ei piästä tiältä, ennenkun nappiniekat suvahtoovat aakoja linkkujaan ja veräjiijjään.

— Mutta vieläi surkeemp on se juttu, kun tuo pullo alakaa näätellä pohjoosa, — jatko Uatun lapsuuven tover. — Aijai, sinä luoja hyvä, sinä, joka torkuttuas mittoomattoman pitkän ijankaikkisuuven iärettömyyven uunin piällä sait sitte yhtäkkiä ällin piähäs ruveta rustoomaan tätä viheljäistä roskatunkiota, jota kututaan mualimaks. Mutta miks et laitellu sitten yksin tein paremmaks, vuan kötöstelit tämän tekeleis kokkoon pelekistä epäkohista ja puutteellisuuksista, joihin sun rakkaat lapses lakkoomatta kylykiään kolohiivat. Ja mikskä sinä, joka vakkuutat kaikki tietäväs, hallihtevas ja vallihtevas koko mualiman mennoo, et nyt suattanu sen vertoo johtavoo sakarsormees meijän kohalla tänä namuna lissee koukistoo, että tässä pullossa ois piisanna meille lapsuuven toverille jäläkeennäkemisemme riemuhetkellä vielä kullaas mieheen!

Uatu kuuntelj kuin ihmeissään ystäväsä uamusuarnoo ja sano sitte:

— Ootkoo, sinä Herkko, ennee oikein ristitty immeinen vai tääs pakana?

— Erreys, suur erreys, jos minua pakanaks luulet. Uskonj on niät hirveen luja, vaikk'ollaankin luojan kansa joskus ermieltä. Niäthää nyt itekkii, miten äkkiä se kuul hurskaa huokaaksenj. Itepäisesti se ei kyllä viihtiny heruttoo lissee viinoo tähän pulloon, mutta sen sijjaan aakasoo meille tämän västingin ovet, jotta piästään ite viinan hakkuu. Etkös kuule korviis kolinoo tuolta korjtoorista. Alahan vuari nousta koivilles, näiltä yhteiskunnan untuvilta.

Kirahtelj kohta ruosteinen lukko ja sissään pukkosiin parj polliissia nuamat turvoksissa ja silimät moljotti piässä kun narratulla sammakolla. Alakovat sitte kortierväkkee ajella ylös, ja kuka ei ens ällääksestä havahtanna, sitä tervehtivät suappaasa kärellä tallinseinuspuolelle.

Uatu ja Herkko joutuivat ensimäisinä viskaalin etteen tutkittaviks.

— Mikke nimi? kärähti viskaal nostamatta ies piätään, joka tais olla markkinapainossaan sekkii.

— Herman Henrik Helisevä, teijän korkeearvosuutenne, vastas riätälj keikistellete luokkina eistakas.

— Ammatti?

— Riätälj, teijän huomoovaisuutenne, — ja Herkko ketkistellii joka sanallee yhä viärempänä.

Nyt kokistii viskaal kahtomaan vesvuoto silimillään.

— Häh! Sine ole yks suuri sika! Kokko markkinan renttuile ja tääl putkas joka yö... häh!

— Anteeks, korkeesti kunnijoitettu herra ja fiskaal. Pyyvvän allaisimmast anteeks, jos oon ollu tämän kaapunnin ornieringille ja aina valappaille vartijoille pienekskään vaivaks. Mutta asja on niin, herra fiskaal, että niin paljo kun minä tykkeenkin työnteosta ja raahallisesta elämästä, on se tällä viikolla ollu ihan mahoton, sillä kortierissanj on markkinamiehiä kolomessa kerroksessa piälekkäin.

— Mitä tuas tulloo asjain järjestykseen sillon kun yhteiskunta päiväntöistä uupuneena muata köllöttää, niin se kylläi antanoo herra fiskaalille puhheenjuurta. Mutta niinkuu sanon, minun on ollu pakko turvaatua tällä viikolla tämän hyvän kaapunnin tunnettuun vieraavaraisuuteen, joten herra fiskaal ei ottas ja tykkees kovin pahhoo.

— No, mene helkkunaan sitte ja ette tule tenne ensi kertta!

— Kiitos ja kunnia suur'hyvät herrat, kukoistakaa ja viheriöittää... hyväst, hyväst...! ja kumarrellen ja keikistellen perrääty riätälj ovelle.

— Seuraava! kiraht viskaal muljauttaen polliissiin päin.

Polliissit tyrkkäsivät Uatun likemmä tiskiä.

— Mikke nimi?

— Niin minunko?

— Niin, te juuri, te.

— Uatu minä oon, Uatu Huapalainen suutarmestar Kivsalamesta, — toimitti Uatu pörröstä piätään keikistellen.

— Ammatti?

— Suutar, johan sen sanonj, suutar Uatu Huapalainen.

— Asunto?

— Kivsalamesta, kirkonkylästä vastapiätä ruununvoutia.

— Minketehte joutu tenne?

— Joutunutko, en minnois tänne joutunut enkä tultu, mutta yöllä tarrasi pari miestä minnuun kiin ja raahasivat tänne väin väkise.

— Te ole huutanu kadulla ja tehny vastus polisille, seiso raportis.

— En ikänä minnoo seisonu raportissa, se on tosj se, en kennenkään portissa, kaulla vuan kävelin, kun pari karilasta töytäs piällen.

— Pessi... te ole piteny paha eleme ja tehny vasttarintta polisil.

— Seijoo totta, herra tuomar... min’oon jotennii hyväluatune mies ja siit’on jo vuosia kun min'oon tapellu. Minä lähin kottoo maanantaina ja seuroovana päivänä murkinoihin aikaan olin tiällä. Torilla myin sitte kaheksan parija pohjalapikkaita ja kuus parija akkainkenkijä kaikki ommoo vapriikkia. Ostin sitte possier- ja sakriinnahkoo, Kaisalle viipurska- ja vesrinkeliä ja itellen allakan. Iltasella sitte vähän ryypättiin Kettulan Kustun ja Kattai-ahon Juosun korttierissa, se Juosu on minulle velekookii kolmsattoo...

— Mutta te ole huutanu kadulla.

— En suinkaa, herra asessyör, en minä huutanu, laalon vuan kortteeriin mennessänj tuota laalua, että hevonen olj tallissa...

— Mutta te ei ole totella, kun on kielletty...