Part 2

Saksalainenkin kolmas luokka on siisti, vaikka penkeillä ei ole pientä pehmennystä, kuten Ruotsissa. Kolmannessa luokassa on paljon matkustajia ja väki noin päältä nähden sivistynyttä. Taas se saksalainen nuukuus, joka sodan jälkeen näyttää yhä lisääntyneen! Juna kulkee hyvää vauhtia eikä nytkähtele. Maasto onkin ollut radantekijälle otollista, se kun on kauttaaltaan laakeata, joten ei ole tarvinnut tehdä kurveja. Aluksi juna kiitää saaressa ja pääsee vasta Stralsundin lautan avulla oikealle mantereelle. Salmi ei ole leveä, mutta kerkeää herättää omituisen tunteen, kun juna kokonaisena ajetaan veden päälle. Mutta ovatpa lujat laitteet alla!

Sitten sitä mennä vihelletään vanhan Preussin kuningaskunnan kamaraa, tukka (jolla sellainen on) suorana. Maisemat muistuttavat paljon Skånea, mutta sittenkään ei täällä ole sellaista ehdotonta maanviljelyskulttuurin leimaa kuin ensinmainitussa. Skånessa oli kaikki suurpiirteisempää, jotakin omituista ja omintakeista aatelismerkkiä kantavaa. Täällä ovat viljelykset paloiteltuja, pienempiä ja ahdistavampia, ikäänkuin jonkinlaisia näperryksiä. Mutta viljelysseutua tämäkin on. Toisaalta on sillä somempi ulkonäkö kuin Skånella. Siellä hämmästytti alojen laajuus, rannattomuus; täällä puikkelehtivat kauniit lehtokujat viljelyksien välissä, joten maisema on monipuolisempi ja vaihtelevampi. On lauantai-ilta, mutta siellä tuhraavat ihmiset vain sarkojensa kimpussa. Ehkä tekevät he ylimääräistä rupeamaa. Elävätköhän he maanviljelyksestä, vai ovatko ehkä tuolta kauempaa näkyvän tehtaan työläisiä, joilla täällä on pienet peltotilkkunsa? Kukapa sen tietää, mutta kaikessa tapauksessa ovat he ahkeraa ja toimeliasta väkeä. Meidän maaseudullamme jo tähän aikaan valmistaudutaan lauantaisaunaan. Mutta saksalainenhan ei sen muutaman Kuopion pojan vakuutuksen mukaan harrastakaan kylpyä.

Juna kiitää eteenpäin ja maisemat muuttuvat. Ohitse vilahtelee tehdasseutuja, kasvaa tien varrelle kaupunkeja hyvin lähekkäin ja meikäläisen silmissä suurenpuoleisia. Täällä jo huomaa, että viilettelee maata, jolla on ollut huomattava asema Europan taloudessa ja joka vieläkin on totisesti varteenotettava tekijä. No, se nyt ei ole kenellekään salaisuus, mutta saapahan tuon nyt taas tilaisuuden ollen omin silmin havaita.

Illan pimittyä syöksyy juna Berlinin Stettiner Bahnhofille, minä heittelen hyvästit savolaisille, jotka kiirehtivät toiselle asemalle jatkaakseen matkaansa samana iltana, ja painelen viipurilaisen toverini kanssa kantajia — kaikkialla ulkomailla yleistä maanvaivaa — syvästi halveksien läheiseen hotelliin. Meiltä nyäistään kahden hengen huoneesta, jolla ei ole muita etuja, kuin että se sijaitsee toisessa kerroksessa, johon katuliikenteen melu kaikkein häiritsevimmin kuuluu, yksitoista saksanmarkkaa, mikä vallitsevan kurssin mukaan on oikeastaan pieni kultakaivos.

Pestyhän siinä enimmät pölyt pois ja järjesteltyhän itsensä hiukan kuntoon täytyy väsymyksestä huolimatta lähteä pienelle kävelymatkalle kaupungin keskustaan. Minä jään jotakin juttelemaan hotellin ovenvartijan kanssa, ja värtsiläläis-viipurilainen astuu edellä kadulle. Kun minä minuutin kuluttua tapaan hänet, taistelee hän vimmatusti parin naishenkilön kanssa, jotka ovat ottaneet hänet kainaloonsa. Toverini ei ole juuri vahvimpia saksan kielessä, mutta nein-nein sanoo hän niin pontevasti, tehostaen sitä vielä muutamilla torjuvilla otteilla, että heikomman sukupuolen, joka tällä kertaa yrittää olla vahvemmalla puolella, on väistyttävä. Me emme kuitenkaan tämän ihmeellisen pelastuksen jälkeen pääse monta askelta, ennenkuin meitä vastaan tehdään uusi kavala hyökkäys, ja sellaista sitä jatkuu aina keskikaupungille asti, jossa nyt sentään ei vielä tähän aikaan — siinä yhdeksän nurkissa illalla — tehdä väkivaltaa turvattomille miehille.

Valtakaduilla ihmettelee matkamies, että missä on hienosto ja upseerikoreus, josta Saksan pääkaupunki oli ennen niin kuuluisa. Mutta pian toki muistaa, että miljoonia saksalaisia sotureita makaa vieraan maan mullassa, puolustettuaan siellä aikansa isänmaataan. Saksa on lyöty maa, ollut jo vuosikausia voittajien armoilla, ja sen armeija on supistettu melkein olemattomiin. Niin menee maailman kunnia: keisari Wilhelmin sotilasmahti ei ollutkaan niin vahva maailmanrauhan turva kuin luultiin silloin, kun mainitulle kaiserille ihan tosissaan ehdotettiin Nobelin rauhanpalkintoa. Armeija on mennyt kaiken maailman tietä, ja hienosto on porvaristunut, tai köyhälistynyt — miten häntä sanoisi.

Ja prostitutsioni on lisääntynyt ja saanut yhä julkeampia muotoja. Kilpailu on nähtävästi silläkin alalla ylettömän ankara. Yleinen nainen ei enää tyydy silmänvilkkeellä tai ammattihymyllä »merkitsemään kantaansa», vaan käy suorastaan kiinni »uhriinsa». Ihmiskauppa ei enää rajoitu syrjäkadun porttoloihin, vaan astuttuasi mielestäsi aivan säädylliseen ravintolaan alat saada silmä y.m. -kielillä tehtyjä tarjouksia naapuripöydissä istuvilta naisilta. Nyt eivät miehet aja naisia, vaan päinvastoin. Naisia on hirveän paljon ja heidän sijoittumismahdollisuutensa yhteiskunnassa nähtävästi ylen rajoitettu.

Friedrichstrassella on elämää, ja ravintoloitten ovien avautuessa tulvii useimmista jazzin säveliä. Mutta älä mene sisään, hyvä ystävä, siellä istutetaan sinut tahtomattasikin naisten pöytään, sillä naisvaltikka on täälläkin hallitsemassa, ja se on murheen merkki — kukkarollesi. Viinurit ovat näet niin taitavia ammatissaan, että pöydälle ilmestyy sinun vaiteliaisuudestasi huolimatta kaikenlaista makoista. Luulevatkohan ne Berlinissä yhä edelleenkin, kuten inflation aikana, jokaista ulkomaalaista huvittelevaksi miljonääriksi, vai onko muuten vain tarkoituksena kyniä vieras säädyllisellä tavalla putipuhtaaksi? No niin, miten tahansa, mutta pian luikit sinä tiehesi tästä Belialin temppelistä, onneksesi vielä sopivaan aikaan.

Berlini osaa huvitella. Tanssitko se omilla raunioillaan, vai elääkö ehkä sen riemussa ylösnousemus? Minä en sitä ryhdy ratkaisemaan.

Jos menet kansan ravintoloihin päiväiseen aikaan, on niissäkin aika hilske. Työn välillä pistäydytään olutseidelille ja otetaanpa napsitkin väliin. Työmies koettaa keritä sinne ruokatunnillaan, ajomies jättää hevosensa hetkeksi kadulle, kumotakseen kurkkuunsa mukin kansallisjuomaa, ja äitiväkikään ei halveksi lasia, kun niikseen tulee. Mutta työssä ja touhussa he ovat silti kaikki. Vasta illalla käy elämä äänekkäämmäksi, silloin on kapakkatunnelma korkeimmillaan. Säännölliseksi kehuttu saksalainen näkyy mielellään ottavan ainakin viimeisen edellisen ryypyn, jos hän nyt aivan viimeiseen lasiin sylkäisseekin.

Seuraava päivä, sunnuntai, on erinomaisen kuulas ja kirkas. Silloin on sopivaa retkeillä kaupungin huomattavimmissa paikoissa. Aamupäivän yleisö on yksinkertaista kansaa, joka istuksii Unter den Lindenillä, liikehtii Siegesalléella ja näyttää hakevan täällä jo täydessä kukoistuksessaan esiintyvän kevään suloja. Minä kuljeskelen mukana, menen sinne, minne muutkin, ja huomaan jossakin hyvällä paikalla Ebertinkadun, joka on ilmestynyt Saksan tasavallan ensimmäisen presidentin ja ainakin kerran nousuansa tehneen demokratian kunniaksi. Se ei ole kaukana voitonpatsaasta, jonka päässä on Berlinin ainoa neitsyt, kuten joku ilkeäkielinen on sanonut. Sen patsaan lähistöllä annan valokuvata itseni yhdessä viipurilaisen kanssa. Kuvanikkari on äärettömän kohtelias ja lupaa tuoda kuvat seuraavana aamuna hotelliin. Niitä ei kuitenkaan näy aamulla — eikä illallakaan, ja sitten tulee poislähtö. Se kuvaaja kuuli kunniansa matkan varrella. Häntä muistettiin sekä ajatuksilla että sanoilla, jotka eivät aina olleet kaikkein mairittelevinta laatua. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun palattuani tapasin pöydältäni samat kuvat, vain sillä eroituksella, että niitä oli puolta enemmän kuin oli sovittu. Valokuvaaja oli hotelliin jättämäni nimikortin mukaan lähettänyt kuvat Helsinkiin. Saksalainen Treue und Ehrlichkeit (uskollisuus ja rehellisyys), sinä et siis ole kuollut, joskin välistä ehkä makaat!

Mutta jätetään nyt tämä Berlini, koska matkaa on pitkältä edessä ja joka paikasta tulee turisemista. Anhalter-asemalla tervehditään minua hyvällä suomen kielellä: Turussa oleskeleva saksalainen kapellimestari on perheineen menossa kesälomalle kotiseudulleen. Hän on tahtonut elää maassa maan tavalla ja opetellut muutamassa vuodessa maan kielen. Siinä suhteessa eivät kaikki saksalaiset ja kaikkialla ole olleet yhtä mukautuvia. Muistan ennen tsaari-Venäjällä tavanneeni saksalaisen naisen, joka vielä oli venäläisen upseerin puoliso, eikä hän kolmeenkymmeneen vuoteen ollut oppinut kunnollisesti venättä. Hän puolusti itseään sillä, että hänelle kaikki puhuvat saksaa.

Niin, sellainen on ollut venäläisten kansallistunto. Meillä se nähtävästi on voimakkaampi, mikä seikka ei ole meille suinkaan häpeäksi ja vahingoksi.

Meillä on viipurilaisen kanssa ilkeä ja omanvoitonpyyntöinen tarkoitus päästä matkustamaan oikein herroiksi, semminkin kun lippumme oikeuttaa meidät Berlinistä lähtien toiseen luokkaan. Me valitsemme tupakkaosaston, sytytämme huonot sikarit ja koetamme savustaa »koppimme» mahdollisten hyökkäysten varalta. Moni mieskin siinä kääntyy nokkaansa nyrpistellen ovelta takaisin, mutta sitten tulee muuan urhoollinen mamma tyttärineen, ja nämä peijakkaat antavat pitkät pökäleet meidän »varovaisuustoimenpiteillemme». He istuvat kuin tuomitut meidän osastoomme, ja mamma pistää pian itsekin savukkeen suuhunsa. Tyttären siedettävä ulkonäkö vai mikä houkutellee vielä pari miestäkin mukaan, joten meitä on ennen junan lähtöä täysi »pesetninki». Mikäs siinä auttaa, mutta sitä mammaa minä muistelen kauan katkeruudella; hänessä ei minusta ollut yhtään tosinaisellisuutta.

Jo Berliniin tullessa olivat huomiota kiinnittäneet omituiset pienet tulitikkulaatikko-kylät, joita oli varsin runsaasti rautatien varrella. Siinä oli aivan vieri vieressä pientä tönöä, jotka todellakin muistuttivat tulitikkulaatikoita tai Helsingin punaisen raitio tielinjan talvi-perävaunuja. Junasta katsoen niissä tuskin aikuinen mies sopisi kääntymään, mutta sittenkin niissä asuu kokonaisia perheitä. Ne ovat berliniläisten pikkueläjien sunnuntaipalstoja. Jokaisen ympärillä on maata vain pieni nokare. Se käytetään kuitenkin niin tarkoin, puutarhaviljelykseen, että siitä lähtee jokseenkin talvinen kasvissärvin. Täällä kohtaa sama näky, kesäpalstoja on siis suurkaupungin joka liepeellä. Ilta pimenee parhaillaan meidän junamme ajaessa »kääpiökaupungin» ohitse. Muutamista mökeistä tuikkii tuli, ja useimpien ympärillä hääritään vielä töissä. Kaikki tämä todistaa, että työläisten ja heihin verrattavien elämisen taistelu on ankaraa, mutta että saksalaisella on vielä tarmoa yrittää eteenpäin.

Yö torkutaan hikisessä vaunussa, ja seuraava aamu valkenee Etelä-Saksassa. Ollaan vielä samassa valtakunnassa, mutta näköalat ovat muuttuneet. Laakea maa on jäänyt, ja nyt kierrellään vuorten rinteitä, joille yhä enemmän alkaa ilmestyä viiniköynnösten keppejä tasaisina riveinä. Sivuutetaan Stuttgart, entisen Würtembergin kuningaskunnan pääkaupunki, jossa kerran on pidetty kansainvälinen sosialistikongressi. Sekin kaupunki on siis koettanut nyhjätä tätä maailmaa edistykseen.

Sitten kiidetään huikealla vauhdilla yhä eteenpäin. Asunnot muuttuvat tasakattoisiksi savimajoiksi, joitten ikkunoilla lekottelevat sänkyvaatteet tuulettamassa ihanassa auringossa. Tämä tapa näkyy olevan ominainen etelän kansoille. Ihmiset käyvät tummemmiksi ja likaisemmiksi. Luonto vain yhä rehevöityy: Berlinissä oli kaunis kevät, täällä on suloinen suvi — huhtikuun viimeisellä viikolla, jolloin meillä maa on vielä roudassa ja sen utareita painavat hanget.

Kohta ollaan Sveitsin rajalla.

III.

SVEITSI.

Se mamma, josta edellä on mainittu, levitti evänsä yön seutuna niin mahtavasti, että viipurilainen olojen pakosta ahdistui pieneksi vaatimattomaksi paketiksi nurkkaan. Tytär koetti minun puolellani tehdä saman tempun, mutta onneksi hänellä oli vähemmän ulottuvaisuutta, joten minulle jäi vielä siedettävä torkkumapaikka. Oikein tekee sydämelle hyvää, kun rajalta tullut sveitsiläinen junailija, joka muuten näkyy olevan varsin vähän leikkiä ymmärtävä mies, sanoa jorauttaa naisille, jotta on täällä tupakoitsemattomienkin osastoja, joissa naisväen olisi ilmavampaa olla. Minä uskon, että kyllä ne nyt lähtevät, mutta mitä vielä. Siihen ne jäävät meidän vastuksiksemme Zürichiin asti.

Tämä junailija on todellakin hyvin totinen naapuri, joka ei juuri hymähtele eikä matkustajien kanssa juttusille ryhdy; Sitä minä koko ajan ihmettelen, jotta minkähän takia sveitsiläisen junailijan laukussa on niin pitkä hihna? Tälläkin, pienellä juurevalla äijällä, laahaa laukku jossakin tuolla kinttukäänteessä. No, ehkä on tässä maassa sellainen muoti.

Jaahah, jotta tämä on sitten se »Veihti», kuten ennen vanhaan savolaisessa kansakoulussa kotimaista kieltä kunnioittaen sanottiin. Onhan se soma nokare tämäkin maapallolla: pikkuinen maa, jolla on takanaan historiaa vaikka minkä verran, vapaussotiakin paljon parempia kuin meillä, vaikka niiden perästä ei ole tainnut seurata niin monta amnestiaa kuin meidän karulla kamarallamme. Muuten tämä Sveitsi on loistavasti osoittanut, että tulee sitä hyvällä tahdolla toimeen kotoisessa huushollissa, vaikka maassa on useampiakin kansallisuuksia. Maailmansodankin aikana olla jonotti vain siinä sotivien välissä, käydä junnasi kauppaa vähän itsekunkin kanssa ja pisteli voitot pussiinsa. Tällä maalla ei ole riitaa kenenkään kanssa, eikä siellä taideta pahasti torailla keskenäänkään, vaikka maassa esiintyy huomattavammin ainakin kolmenlaisia kansallisia pyrkimyksiä. Kyllähän Sveitsikin pani kansanmiliisinsä suursodan alussa liikekannalle maan puolueettomuutta turvaamaan ja äkseerautti sitä siinä mielessä, että täältä sitä pesee, jollette pidä näppiänne meistä erillään, mutta kukaan ei siihen koskenut eikä se kehenkään. Niin, Sveitsissä ei tunnu enää nykyaikana syntyvän pahempaa toraa eri kansallisuuksien kesken, mutta mitenkäs se olisi mahdollistakaan, kun koko Valaliitto, joka pinta-alaltaan on pienempi meidän Vaasan lääniämme, on jaettu viiteenkolmatta jotakuinkin itsenäiseen kanttooniin, eikä presidenttikään kykene kovin paljon tyhmyyksiä tekemään, kun hänet valitaan vain vuodeksi kerrallaan. — Mutta eihän minun tässä pitänyt ruveta tietojani näyttämään, jotka kuka hyvänsä saa tietosanakirjasta, vaan oli aikomuksena puhua lörpötellä muuten vuan matkastani »Veihtin» kautta.

Täällä niitä nyt sitten näkee järviäkin, joista koko matkan on ollut puutetta. Vaikka tämä savolainen saisi katsella minkälaisia ihanuuksia, pakkaa sen mieli mynnähtämään, jollei vain silloin tällöin pilkahda esiin kirkasvetinen sisäjärvi. Ei se huoli merestä, kuten ennen on sanottu, eikä se välitä vuorista, vaikka niitä kiemurtelisi viiniköynnös, mutta annahan olla, kun välähtää järvi näkyviin, niin se sanoo toverilleen, että:

— Katohhan, Juhana, tuota, kun on niät räkännä Luojalta tännekkii tirraus oikein selevee vettä.

Minä olin Skånessa koko ajan tyytymätön, »ku ei ollunna ies hevojse' uittopaikkoo», mutta kun sitten Pohjois-Saksassa nähtiin pikkuinen järvenkyhäys, sanoi Juhana — se viipurilainen —, että »tuohon kait savolainennii jo osovais tehä asuntosa», mutta minä olin yhä epäilevällä kannalla, sillä mokomassa järvessä tuskin on muuta kalaa kuin jokin musta ahven ja pahanpäiväinen hauenpura. Mihinkäs tuommoiseen vesituoppiin talvella edes matikanrysän panet? Eivät kyllä radan varrella vilkkuvat Sveitsinkään järvet ole suuruudella pilattuja, mutta ovat ne sentään toki järven näköisiä.

Jotta juu, Juhana, kyllä täällä jo pätisi, mutta millekähän mukalalle menisi savolaisukon suu ja piipun-niverä suupielessä, jos hän näkisi huhtikuun seitsemäntenäkolmatta päivänä heinää tehtävän? Täällä ne vaan tekevät, ja taitaa olla hyvinkin tavallista hommaa. Lie vielä kevät myöhästynyt, kuten meilläkin tänä vuonna.

Nämä ovat tomeraa kansaa, nämä sveitsiläiset. Ne ovat sähköistäneet koko maansa. Meilläkin on nyt edessä sähköveturi, joka menee todella varmasti kuin juna, joten se suomalainen vertaus olisi täällä kenties paremmin paikallaan kuin meillä — tai oliko se jossakin muualla, jossa kerran kerrotaan käyneen niinkin, että muuahkolla suurella asemalla olivat yön aikana kaikki päivystävät virkailijat pelaamassa korttia, joten asemalle tuleva kaukojuna jäi seisomaan semaforiin, ja kun eräät jalkaisin asemalle tulleet matkustajat menivät siitä huomauttamaan viranomaisille, saivat he ankaran vastauksen: Mikä hätä sillä nyt on, antaa juuttaan seista, tässä on juuri pieti pöydässä!

Kyllä on ihana maa! Siinä on samalla kertaa jotakin eteläistä ja pohjoista. Vaikka et vielä näekään lumihuippuja, käy sinun mielessäsi sellainen aavistus, että täällä jossakin sentään tunnetaan talvikin kaikkine karaisevine komeuksineen, mutta toiselta puolen hulmahtelee suloisten laaksojen pohjasta viestejä etelän polttavasta kesästä. Jokainen vähänkin sopiva maakaistale on otettu nautintaan, ja heti huomaa, että siellä laaksoissa on pääasiallisin elinkeino karjanhoito. Kaikkialla vallitsee suorastaan ihanteellinen siisteys. Asumuksia hoidetaan kuin silmäterää. Taloissa ei näy lainkaan rappeutumisen jälkiä, kuten usein esim. Etelä-Saksassa, vaan ne suorastaan näyttävät itsekin iloitsevan valkoisuudestaan ja puhtaudestaan. Viheliäiset ikkunaluukut, jotka ovat rakennetut yleiseen etelämaalaiseen tapaan, eivät koskaan lonksota poissa saranoiltaan, eivätkä kauhdu maalauksen puutteessa, kuten valitettavasti varsin usein muualla etelässä. Puhtaudellisessa suhteessa on Sveitsi verrattavissa pohjoismaihin. Etelä ja — katolisuus, ne merkitsevät nähtävästi siisteyden ja samalla myöskin kansanvalistuksen puutetta. Sveitsiläiset talot eivät ole suuria, mutta sopusuhtaisen kauniita; idyllisiä ja kodikkaita ne lienevät sisältäkin.

Zürich, joka sijaitsee samannimisen järven pohjoispäässä parin joen varrella, on koko Sveitsin henkisen elämän keskus, vaikka ei olekaan valaliiton pääkaupunki. Sen (aseman puoleisesta päästä katsoen) oikea laita, jota — kaiketi vanhasta tottumuksesta — nimitetään suureksi kaupungiksi, on vanhanaikaisen ahdasta ja synkkää, mutta keskikaupunki laaksossa kahden kummun välissä tekee harvinaisen siron ja nykyaikaisen vaikutuksen. Siihen on keskittynyt taloudellisen elämän hermo: pankkeja ja komeita kauppahuoneita vieri vieretysten, mutta liike on kaduilla — pääväylälläkin — joka vuorokaudenaikana varsin säyseätä. Zürich on suunnilleen Helsingin kokoinen, mutta kyllä meidän Espiksellämme ja Aleksanterillakin käy tavallisesti toisenlainen sähinä — varsinkin iltaisin. Zürichissä ei koskaan näy toimetonta väkeä, kaikilla näyttää olevan oma päämääränsä, johon he kiireesti pyrkivät. Päivällä on jokaisella ihmisellä hirmuinen hoppu; iltasilla käyskentelevät kaupunkilaiset nähtävästi pienen kierroksen ruumiinsa terveydeksi ja menevät sitten yöpuulleen. Mitään yöelämää ei ole ainakaan ulospäin nähtävissä.

Sitäpaitsi tuntuu koko Sveitsin kansan olevan hirveän totista. Iloista ja vapauttavaa naurua ei kuule juuri koskaan. Kaduilla kulkevat ihmiset hyytävän vakavina ja korkeintaan vetävät suunsa vaisuun hymyyn silloin, kun meikäläisellekin kertyy asiaa jo ihan hykäyttämään asti. Menen teatteriin katsomaan erästä Bernard Shaw'n räiskyvää komediaa. Siinä esittää muuatta pääosaa Karl Marx-niminen näyttelijä. Hän — enemmän kuin muutkaan esittäjät — ei ole juuri sen suurempi humoristi kuin aikaisemmin elänyt kaimansa, mutta Shaw'n paradokseille kelpaisi sentään nauraa. Sitä eivät katsojat kuitenkaan tee, vaan istuvat kuin rukoushuoneessa. Varsinkin kiintyy huomioni edessäni istuvaan vanhanpuoleiseen herraan. Ei hymyn häivettäkään juonnu hänen kasvoilleen. Minä alan arvailla, että tuossa se nyt istuu valaliiton presidentti, joka tietysti näin kansanvaltaisessa maassa pistetään permantoriville muun yleisön joukkoon. Minulle näet syntyy se käsitys, että Sveitsin presidentin pitää olla totinen kuin kuvapatsas, hän ei saa hurmailla alamaisiaan ja ulkovaltain päämiehiä hymyllä ja silmäniskuilla, kuten erään meille hyvin kaukaisen maan päämies tekee.

Kaunis maa näillä sveitsiläisillä, mutta miksi he eivät koskaan naura? Mahtavatko elää muuten vanhoiksi? — Ja kuitenkin on heillä ollut niin miehekäs humoristi ja elämänilon apostoli kuin Gottfried Keller!

Mutta heidän maassaan ei näy mitään julkista syntiäkään. Kuka tietää: ehkä he tekevät syntinsä salaa — ja iloitsevat myöskin hissupäiten, vieraan silmältä piilossa.

Niin no, itsekullakin on omat lystinsä, minulla ainakin olisi ollut hyvä ruokalysti, sillä mielestäni oli minua pidetty koko matkan hiukan laihanpuoleisilla eväillä. Meikäläinen on tottunut jo aamupäivästä saamaan tymää ruokaa, mutta kun »veihtiläinen» tuo eteen pikkuisen nokareen voita, pari pientä pullaa ynnä huomattavan määrän hunajaa ja marmelaadia kahvin ja keitetyn maidon kera, niin pistelepähän, poika, niitä tyytymättömänä mauruavaan mahaasi. Minkähän äjäyksen sellaisen sapuskan luulet antavan? En viitsi sanoa näin hyvässä seurassa, vaan koettakoon kukin kuvitella. Saksassa toki antoivat makkaranpalasenkin, joten, jos on tullut jotakin pahaa siitä maasta sanotuksi, otan sen nyt takaisin.

Niillä syömisillä saat sitten kiivetä kaupungin vasemmanpuoleiselle rinteelle ja katsella hienoa »yläilmoissa» ylpeänä seisovaa yliopistoa, jossa nähtävästi opiskelee, kuten muuallakin Europassa, paljon japanilaisia. Toimelias Aasian kansa levittelee tuntosarviaan vanhaan sivistyskehtoon ja imee oppia siltä. Onkohan tämä sitten se huhuttu keltainen vaara? Mutta eihän sivistys toki liene vaara! Siellä samalla rinteellä nousee vähitellen myöskin kaikkein uusin Zürich. Taitaa asua siellä enemmän varakasta väkeä. Lienevätkö joitakin »Hiki»- ja »Pikilinnoja», kuten Pyynikin rinteellä Tampereella, ne nähtävästi yksinasuttavat kauniit huvilat, joita sinne sikiää? Näkyisi olevan siellä täällä vielä tontteja myytävänä, mutta eipä tässä, ikävä kyllä, ole rahoja.

Ylämäki hikoiluttaa ankarasti ja aamuinen hunaja janottaa. Sveitsiläinen on kaikessa käytännöllisyydessään kuitenkin arvannut senkin asian ja järjestänyt janoovaiselle vettä — vaikka hän ei olekaan järjestänyt isoovaiselle ruokaa. Melkein joka korttelissa on siro kaivo, tai oikeammin suihkulähde. Se on siinä sekä kaunistuksena että vesipaikkana. Alhaalla kaukalossa lepäilee riimuun kytketty metallikuppi, joka alituisesti vaihtuvassa vedessä pysyy ehdottomasti puhtaana. Sieppaat sen sieltä, pistät suihkun alle ja saat virkistävän vesituikun.

Jatkat yhä kierrostasi, laskeudut mäeltä ja ulotat kävelysi järven niemekkeessä olevaan puistoon. Siellä uinailee rehevien lehvien suojassa ravintola, jonka terassi ulottuu ihan rantaan saakka. Jaa, nyt tuntuu olevankin aika katsella, mitä tällä viettelevällä paikalla on tarjottavana. Löytyyhän sieltä listasta wieniläinen leikkele, joka on tukevaa kokoa, ja huuhdellaan alas miedolla oluella, josta ankarimmankaan kieltolakimaan kansalaisen ei toki sovi kieltäytyä, semminkään kun Sveitsissä — karjanhoidostaan huolimatta — ei näin julkisissa paikoissa vahingossakaan näe maitoa. Ravintola todellakin, sanan täydessä merkityksessä, uinailee. Siinä on tällä kertaa vähän vieraita, joten tunnelma pysyy ehjänä, ja silmä jää pitkäksi aikaa ihailemaan järven eteläpäässä kirkkaassa kesäisessä auringossa kimaltelevia lumihuippuja. Se on meikäläiselle unohtumaton näky: ympärillä suloinen suvi, kylläinen ja täyteläs, ja tuolla pienen matkan päässä ikuinen lumi!

Mutta kun tulee maksun aika, ei ravintola enää lainkaan uinaile. Se nykäisee meikäläiseksi rahaksi laskettuna huikean summan, ja minusta tuntuu lähtiessäni, että ei tämä olekaan mikään idyllinen paikka, ja hitto heidän lumihuipuistaan...