Part 1

SAVOLAINEN NEEKERI MUILLA MAILLA

Pikku juttua matkalta Helsingistä Napoliin

Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.

SISÄLLYS:

I. Alkuvalmistukset. — Helsingistä Ruotsin eteläkärkeen. II. Saksan halki pohjoisesta etelään. III. Sveitsi. IV. Pohjois-Italia, Milano ja Genova. V. Ikuinen kaupunki. VI. Napoli—Capri—Pompeji—Vesuvius. VII. Jälleen pohjois-Italiassa. — Firenze ja Venetsia. VIII. Itävalta ja Tshekko-Slovakia. IX. Varsovan kautta kotia kohti.

I.

ALKUVALMISTUKSET. — HELSINGISTÄ RUOTSIN ETELÄKÄRKEEN.

Kun mukavuutta rakastava ihminen varustautuu matkustamaan ulkomaille, hankituttaa hän useimmiten passinsa jollain asianajotoimistolla, koska hänelle selitetään, että se maksaa vain, sanokaamme nyt vaikka viisikymmentä markkaa. Tuo nyt ei ole mitään, ajattelee hän, ja sanoo, jotta hankkikaahan nyt sitten. Mutta kun lasku esitetään, on siinä, kuten tavallisesti asianajajain laskussa, niin monta pykälää ja momenttia, että tuleva matkailija on vähällä pyörtyä. Esimerkiksi tähän tapaan: Neuvottelu asiakkaan kanssa passin hankinnasta 15:—, kirjeen kirjoittaminen ja postikulut 16: —, kirjeen ulosottaminen postista 13:—, juoksupojan kustannukset 8:—, käynti poliisikamarissa 20: —, keskustelu siellä 25: —, puhelinkeskustelu maaherranviraston kanssa 25:—, kirje Teille ja postikulut 16:—, palkkiomme 50: — sekä sen lisäksi kaikki ne menot, jotka sinun itsesikin olisi ollut maksettava. Kai teillä nyt vähän itsekullakin on asianajajien laskuja, joten voitte verrata ylläolevan laskelman paikkansapitäväisyyden. Se on maksajalle, joka kuvitteli saavansa passin viidenkymmenen markan toimituspalkkiosta, surullinen asiakirja, mutta lohdutukseksi on siinä kirjoitettu Teille suurella kirjaimella.

Allekirjoittanut hankki kyllä passinsa itse, joten hänen ei _tällä kertaa_ tarvinnut ihmetellä ihmisneron valtavuutta erinäisillä elämänaloilla. Sensijaan kaikki yhdeksän viisumia haettiin matkatoimiston kautta, eikä lasku ollut millään tavalla konstikas, vaan yksi ainoa summa, jonka hyvällä mielellä maksoi. Matkatoimistojen palveluksessa ei nähtävästi ole juristeja. Kiertomatkalippu tuli samaa tietä, ja siihen oli kirjoitettu hinnan lisäksi: Toimituspalkkio Smk. 5: —, mikä muuten on kirjoitustaitoiselle henkilölle varsin kohtuullinen korvaus työstään.

Mutta sitten on asioita, joissa asianajajat ja matkatoimistotkaan eivät auta, esim. matkalaukun pakkaus, vaikka siinä juuri olisi hyvä apu tarpeen siinäkin tapauksessa, että mies ei lähde ensi kertaa rajan taakse. Tietysti sinä sätöstät juhlapukusi (kaikki, jos niitä on useampia) mukaan. Niistä ei kuitenkaan ole muuta iloa kuin että palattuasi saat ne nostaa laukusta rullasylttynä. Päällesi sinun tuskin on niitä tarvinnut pukea; minkä joskus lienet nostanut hotellin vaatekaappiin tuulettamaan, sillä sinua ei olekaan vastoin odotustasi kutsuttu herttuoitten luokse juhlapäivällisille, ja teaattereihin ulkomaillakin nykyisin kelpaa ilman juhlapukua. Sen sijaan otat mukaasi mahdollisimman vähän liinavaatteita, koska hyvät ystäväsi (jotka tietysti eivät vallan hiljan ole olleet ulkomailla) ovat selittäneet, että siellähän ne eivät maksa paljon mitään, niitä heidän puheittensa mukaan annetaan melkein nätillä katseella; kiittävät kun saavat kunnian tunkea paidan puodissa kävijän kainaloon. Kun sitten olet kierrellyt maat ja mantereet, havaitset, että tämä tavara ei missään ole niin halpaa kuin Suomessa. Ja jos sinun pitää pesettää pyykkiäsi ulkomaisissa hotelleissa, maksaa se plootuja, minkä lisäksi saat sen takaisin jokseenkin samassa kunnossa kuin annoitkin, jollei se vielä ole hiukan enemmän nuhraantunut, kuten allekirjoittaneen pyykki Napolissa.

Niin, ja sitten sinulla on vielä yksi päänvaiva, joka kiusaa sinua kauan ennen matkalle lähtöä; mitkä tittelit painattaa nimikortteihin, ja kuinka paljon noita olisi ottaa mukaan? Ensikertalainen painattaa vähintään kaksisataa kappaletta, lataa lompakkonsa pullolleen, sillä eihän sitä tiedä, millainen menekki niillä on ja milloin niitä tarvitsee, ja sälyttää loppupainoksen laukkuunsa sellaiseen paikkaan, että ne ovat aina saatavilla. Perehtyneempi tyytyy pienempään painokseen ja kenties vaatimattomampiin »edustuksiin», tietäen, ettei tarvitse niitä kovin monta kappaletta, koska ulkomaillakin riittää tavallinen esittely eikä meikäläistä, kuten sanottu, ainakaan joka päivä kutsuta herttuallisille päivällisille — sikäli kuin nyt herttuoita ja muita ruhtinaita ylipäänsä vielä on tässä pahassa maailmassa.

Mutta jättäkäämme nyt nämä alkuvalmistelut, koska niistä kerran on suoriuduttu, ja työntykäämme taipaleelle!

* * * * *

Viipuri edusti ainakin ennen sotaa kansainvälisyyttä Suomessa. Viipurilaiset itse kehuvat sen edustavan vielä nytkin. Siis se Helsingin—Turun pikajunan vaunu, joka on varattu Tukholman matkustajia varten, on luonnostaan kansainvälinen, koska minun matkatoverini on viipurilainen. Mutta on siinä muitakin kansainvälisiä matkustajia: yksi saksalainen, kaksi englantilaista, muuan ruotsalainen, ja tavallaan minä itsekin, sillä minulla on taskussani kolmen vieraan valtakunnan valuuttaa ja yhdeksän eri maan kuponkeja käsittävä kiertomatkalippu! Puhumattakaan siitä, että päälläni kukoistaa Englannin kankaasta tehty puku ja päässäni kekottaa hiukan kallellaan ent. italialainen borsalino, josta tehtaan leima kuitenkin on luiskahtanut suomalaisen hattumestarin värikuurissa.

Koko vaunukin on sikäli kansainvälinen, että sen pesuhuoneessa vuotaa kupista saippuaa ja seinällä roikkuu suuri pyyheliina, joita kumpaakaan ei nykyisin ulkomailla tarita. Junailija sen sijaan on tuttu turkulainen ja kysyy: »Oleks sää menoss oikke ulkomail'», mihin minä vastaan mahdollisimman paljon samaan tyyliin: »Nii ain, tieräks».

Muuten on Turun radalla hyvin vähän kansainvälisiä ominaisuuksia, sillä sitä pitkin tavallista meikäläistä vauhtia jyystävä juna hetkahtelee pahanilkisesti, mikä tuskin ulkomailla kuuluu asiaan. Niin no, saattaahan silläkin radalla saada aikaan kansainvälisen selkkauksen, jos jossain äkkiheitossa sattuu jytkähtämään nenästään yhteen esim. vastapäätä istuvan arvostaan aran englantilaisen kanssa. Allekirjoittaneelle ei kylläkään käynyt niin hullusti, joten tasavallan ulkoministeri saa olla rauhassa; Turun rata ei ainakaan minun suosiollisella avullani ole aiheuttanut diplomaattisten välien katkeamisen uhkaa minkään ulkovallan kanssa, eikä viipurilainenkaan, jonka kanssa me muutaman kerran otimme nenän mittaa, kehdanne nostaa siitä suurempaa rähinää.

Turun rataa ei sentään riitä muuta kuin Turkuun asti. Satamassa siivilöidään matkustajat pienen tullikarsinan lävitse. Lähtevien tavaroita ei kuitenkaan tullikäsitellä, ainoastaan passi jää kujan suussa vartioivan suojelusenkelin käsiin palatakseen lähtöleimalla varustettuna kullekin asianomaiselle vasta laivassa. Muutamien hetkien kuluttua käännetään »Nordstjemanin» keula Airistolle päin, ja sitten alkaa matka muita mantereita kohti. Koetetaan aluksi värjötellä kannella, mutta pian on painuttava alas, sillä ilma on aikaiskevään kolkko ja vaatisi paksumman päällystakin kuin etelään pyrkivällä matkamiehellä on mukanaan. Pian istuu herr Vallisalmi, joksi hänet laivan luettelossa on ristitty — oikeassa muodossa hän ei muuten saakaan sen koommin koko matkalla nähdä nimeään muualla kuin omassa nimikortissaan — myös joksikin ihmeelliseksi kastetun viipurilaisen kanssa keskustellen ulkopolitiikasta — tietysti.

Sinne on jäänyt Ruissalon tammisto, joka tuskin vielä uskaltaa uneksiakaan kesästä, sillä niin on tämä kevät kolea, oikukas ja antimiltaan kitsas. Oikeastaan ainoana kevään merkkinä näkyy jossakin rannalla yksinäinen kalastaja asettelemassa rysiään. Laiva kolisee jäissä yhtämittaa; jokohan tässä tulee eteen Titanicin kohtalo?

Mitenkäs se nyt olikaan: eikös Titanicia kohdannut kova kohtalonsa juuri, kun matkustajat keinuivat tanssin pyörteissä? Meidän laivassamme nyt ei juuri sovikaan tanssimaan, se kun on vain sellainen tavallinen rannikkopurkki, mutta kyllä mekin varsin pian Turusta lähdettyämme ryhdymme viettämään aikaamme ylensyömisellä. Päivällinen on näet enemmän kuin kohtalaisen hyvä, joten tämä on jo vähän niinkuin mässäämistä, ja tällaista kainoa sielua kuin allekirjoittanut hiukan hävettää, mutta minkä sille nyt mahtaa, kun kerran maistuu ja raha pitää maksaa. Tämä suomalainen on muuten julmettu syömään, aivan kuin ryssä ennen, rikas ryssä, joka laitatti päivällisekseen kahdeksankin ruokalajia ja syödä tolskasi niitä kaikkia. Meitä sattuu pöytään vierekkäin kolme suomalaista, ja me käymme herkkuihin kiinni kuin vihapäin. Mahtaneeko siinä aina muistaa pitää haarukkaa edes vasemmassa kädessään? Vastapäätä istuva ruotsalainen koettaa näyttää kainommalta, ja kaksi englantilaista — myöskin nokkamme edessä — syö vakaasti ja harkiten. He eivät osaa käypää kieltä, mutta valitsevat sittenkin ruokansa tarjoilijattarelta suurenmoisella varmuudella. Jälkiruokaan päästyään alkavat he tuntea maailmanvaltiutensa ja virittävät kovaäänisen keskustelun, aivan kuin ei muita olisikaan koko salissa. Tietysti: rusthollarin pojiksihan he itsensä tuntevat näin mökkiläisten vesillä. Ja niin monta kertaa kuin minä ennen tai nyt tällä matkalla olen tavannut englantilaisia, ovat he aina ja joka paikassa kuin isännät konsanaan, vaikka olisi kuinka »pitkä matka Tipperaryyn».

Toisella puolen salia istuu kolme suomalaista: pariskunta ja muuan luultavasti turkulainen kauppias, joka on niin synkän näköinen kuin uhkaisi häntä sievänpuoleinen vankeus epärehellisenä velallisena. Kuitenkaan ei hän ole vielä seitsenvuotisen kieltolain aikana unohtanut, että kalan kanssa juodaan valkoista viiniä ja lihan kera punaista, minkä ohessa eturuokaan tietysti kuuluvat ankaranpuoleiset »napanterit». Aterian lopulla alkaa hän huomattavasti kirkastua, ja päästyään punssiin ja kahviin päivällisen päälle hymyilee hän kuin laupeuden enkeli. Jonkin ajan perästä hän esittää miehiselle seuratoverilleen lähempää tuttavuutta, ja vielä hetkistä myöhemmin, kun jälkimmäisen rouva jo on mennyt levolle, siirtyvät uudet ystävykset »lökäreihin ja makuvaareihin», joitten ääressä hellytään ja vannotaan ikuista veljeyttä. Niin, niin, sellaistahan se on!

Mutta vasta varsinaisen päivällisen päätyttyä hiipii sisälle saksalainen, katselee tarkasti hinnastoa, ennenkuin tilaa vaatimattoman annoksensa. Hän on maailman »nuukimman» kansakunnan edustaja eikä koskaan, matkoillaankaan, leveile. Hänellä on säästäväisyys verissä, ja kaiken lisäksi rakentaa hän uudestaan sodan kenties hyvinkin pahoin runtelemaa talouttaan. Saksalainen on aina taipumuksiltaan itara poroporvari, vaikkapa hän vallitseisikin tieteen tai tekniikan huippuja.

Laiva kolisee jäissä yhä edelleen, mutta se ei pahasti häiritse matkamiestä. Hän nukkuu lyhyen yönseljän aivan turvallisesti hytissään, sillä kaikkeen pian tottuu. Pikemminkin herää hän liian aikaisin sen vuoksi, ettei enää kolahtelekaan laivan kylkeen. Puettuaan nopeasti päälleen ja noustuaan kannelle, huomaa hän, paitsi niitä kahta illalla veljestynyttä naapuria, joista turkulaiseksi arvattu kauppias jälleen on vajonnut matalamielisyyteen — tällä kertaa kuitenkin ehkä ihan toisista syistä — ympärillään väreilevän aivan vapaan meren. Jokin yksinäinen jääteli vain uiskentelee siellä täällä, sekin niin heikkona, että tuskin kestää häämatkalle lähteneen varispariskunnan. Niin paljon lähempänä on siis kevät Tukholman saaristossa. Luntakaan ei näy muuta kuin pahanpäiväinen likainen läikkä jossain kallioitten kolossa. Saaristo on muuten samanlaista kuin Turun lähistölläkin. Karu, kallioinen maisema kohtaa täälläkin silmää, ja laivan perässä lentävät valkeat lokit, vesillä kulkevien ikuiset seuralaiset, niin sisämaassa kuin merelläkin.

Niin, se kevät, sitä etsimässähän tässä tavallaan ollaankin. Tukholmassa se on vielä sen verran lähempänä, että jossakin Mälarin rantapenkereellä, päivän puolella, vilahtaa näin huhtikuun loppupuoliskolla pienen pieni vihreys etsijän silmään. Se näyttää itsekin vielä ujostelevan yleisen alastomuuden keskellä, mutta antaa sentään jo aavistuksen siitä, mitä tuleman pitää.

Tukholmaa, »Mälarin helmeä», ei tällä kertaa katsella muuta kuin yksi päivä. Se, samoin kuin koko Ruotsikin, on määrätty matkaohjelmassa vain välttämättömäksi läpikulkupaikaksi. Parahiksi kerkeää siinä uudistaa eräitä vanhoja tuttavuuksia ja katsella etupäässä kaupungintaloa, Tukholman uusinta nähtävyyttä. Se on monumentaalisen komea; ilmankos ruotsalaiset sillä ylpeilevätkin ja sitä niin mielellään vieraille näyttelevät. Muuten ei tavallisen köyhän matkamiehen kukkaro kestä kauan Tukholman taksoja. Se iankaikkinen valuutta!

»Mamma Svean» pääkaupunki jää koleahkoon kevätiltaan, ja pikajuna lähtee kiidättämään minua kohti Etelä-Ruotsia. Kirottu valuutta on ajanut minut kolmanteen luokkaan, mutta sinne menoaan ei tarvitse katua, sillä Ruotsissa on ihanteellinen kolmas luokka: siistit, tilavat, valoisat ja ilmavat vaunut, puolipehmeät istuimet, eikä pitkänmatkan junissa tungostakaan, joten pitkällä penkillään voi lyhentää matkaansa ainakin kissanunella. Ruotsalaiset ovat iloista väkeä ja hakevat mielellään puhekumppalia. Sitäpaitsi he nauttivat matkoillaan. Herra Bratt on ollut niin hyväsydäminen, että on sallinut tarjottavan heille olutta junassakin. Sievät neitoset kantavat sitä vaunuihin myyden samalla voileipiä, joten houkutus on sitäkin suurempi. Kukin ryyppää pullon suusta ja on tyytyväinen saamaansa.

Hiljalleen valkenevan aamun läpi alkaa näkyä maisemia. Ne eivät juuri eroa meikäläisistä: mäntyä, kuusta ja katajan käkkyrää, asutusta harvassa ja maa hedelmättömän näköistä.

Mutta sitten pääsee päivä paistamaan ja ilma seestyy ihanan kuulaaksi. Samalla muuttuu maisemakin iloisemmaksi, juna kiitää nyt Ruotsin hedelmällisinten seutujen, Etelä-Skånen lävitse. Meikäläiselle on tämä näky kerrassaan tavaton. Varsinais-Suomessa ja Hämeessäkin olet vaunun ikkunasta katsellut viljavainioita, olet nähnyt Ison-Kyrön pellot ja Limingan niityt, joista kotipuoleni kansa ennen minun lapsena ollessani puhui, mutta mitähän sanoisi Savon ukko, jos hänelle näytettäisiin Skånen viljalakeuksia: silmänkantamattomiin peltoa kuin pöytää. Juna kiitää hyvällä vauhdilla, mutta yhä vain sitä samaa. Toisissa paikoin rehevöi uljas laiho tuuheana vihreänä läikkänä, toisinaan taas hirmuiset alat tasaista, aivan kuin vasta karhittua, nähtävästi odottamassa kevätkylvöä. Kyllä kai Savon äijältä, joka kivien kolosta leipänsä tonkii, silmät repeisi, ja kenties sanoisi hän, että tämä ei ole totta, mitä näytellevät silmänkääntötemppuja. Aluksi ei näy missään ihmisliikettä, joten koko ihana lakeus lepää silmäin edessä kuin panoraama. Sirot, valkoiset, taitekattoiset talotkin nukkuvat kirkkaan kevätaamun keveätä unta. Niin, täällä on jo hakemasi kevät, näin läheltä sen löysit. Puut huomattavalla hiirenkorvalla, ja jos mihin on vähän piennarta jäänyt, heloittaa se vihreältä. — Vasta myöhemmin, kun samaa leivällistä lakeutta on jo tuntikaupalla ajettu, ilmestyy vaolle peltomies, ja hänen takanaan kävelevät tuttavallisen lähellä västäräkki ja peltovaris.

Meikäläinen joutuu ehdottomasti tekemään vertailuja omien olojensa kanssa. Meillä ei milloinkaan voitaisi aikaansaada tällaista, aina tulisi eteen suonsilmäke, auralle antautumaton metsäkumpu tai sisäjärvi. Mutta jos luonnon rakastajan ja ymmärtäjän silmillä yksinomaan katselet ja jätät syrjään taloudelliset näkökohdat, niin jopa muistuvat mieleesi siniset järvet, korkeat vaarat ja salaperäiset metsät. Kyllähän täältä leipä helpommalla lähtisi, mutta mistäpä katseleisit kesäisen luonnon hilpeyttä ja monipuolisuutta, kun ei edes ole mäkeä, jolle nousta.

Kaikessa tapauksessa jättää Skåne matkamiehen mieleen harvinaisen sopusointuisen muiston. »Siellä kyliä, kirkkoja kiiltää», laulaa Larin-Kyösti. Täällä niitä todella »kiiltää», kirkkoja melkein vielä enemmän kuin kyliä. Mutta kyllähän hedelmällisen maan omistajan sopii palvella Jumalaansa ja rakentaa Hänelle temppeleitä. Lieneekö sitten tosihartautta — ja mitenkähän on täällä sen vertauksen laita rikkaasta miehestä, kamelista, neulansilmästä ja taivaanvaltakunnasta?

II.

SAKSAN HALKI POHJOISESTA ETELÄÄN.

Trelleborg, jonka ruotsalaiset aivan yleisesti kirjoittavat e:llä, vaikka he ylen mielellään songertavat Hälsingfors, on viimeinen kiinekohta Ruotsissa. Se on pieni kaupunki, jolta kerran on suuren naapurinsa, kuusikolmatta kilometriä ylempänä olevan Malmön, vuoksi näpistetty pois kaupungin oikeudetkin, ja yritetty nitistää koko paikkakunta olemattomiin, mutta sitten mainitut oikeudet palautettu, minkä jälkeen kaupunki taas on ruvennut jossakin määrin kasvamaan ja päässyt viimeisinä lähemmä parinakymmenenä vuotena, joina se on ollut ylimenopaikkana Saksaan, asukasluvussaan toisellekymmenelle tuhannelle. Tultuaan tunnetuksi matkatoimistojen reklaamien kautta kellehtii se hieman omahyväisenä siinä avoimen Itämeren rannalla ja päästää matkustajat ruotsalaisen tullisuojuksen lävitse saksalaiselle lautalle.

Sitten jääpi pian Ruotsin manner ja ollaan preussilaisten hoteissa. Aikamoinen rumilas se lautta, muistuttaa ulkonäöltään suurta merihöyryä. Se nieli kitaansa mielestäni huomattavan määrän matkustajia, ja sitäpaitsi sen sisälmyksissä on kiskoilla joukko tavaravaunuja, joitten päässä upeilee Oslon-Berlinin makuuvaunu; mutta minnekähän kaikki se väki lie joutunut? Harhailen pitkin välikantta — ylemmäksi en uskalla nousta, sillä portaitten vieressä on tienviitta ensimmäiseen luokkaan — enkä näe yhtään sielua. Löydän sitten astuimet kolmannen luokan ravintolaan, kapuan sinne. Siellä istuu yksinään uninen tarjoilija, eikä kerrassaan ketään muuta. No nyt on kumma! Onko tämä jokin kummituslaiva, samanlainen ihmelaitos kuin Sutton Wanen näytelmässä »Yli ulapan»? Kyllä kaiketi! Tämä käsitykseni melkein vain vahvistuu, kun lopulta ensimmäiset matkustajat alkavat hiipiä sisään. He tulevat hiljaa, salaperäisinä kuin haamut, istuutuvat pöytään vaiteliaina, ja näyttävät jäseniinsä hiukan vetreyttä saaneen tarjoilijankin kanssa puhuvan vain mumisemalla. Minua alkaa painostaa koko ravintola, ja lähden sen vuoksi välikannelle, joka on meidän kolmasluokkalaisten aluetta. Kierrän vinhaa vauhtia kuin palosotilas koko aluksen, enkä vieläkään tapaa muuta kuin yhden pitkänaamaisen — jaa, mene tiedä minkä maalaisen, joka liikkuu arvokkaasti kuin iäisyydessä.

Pian pakottaa kuitenkin nälkä painumaan takaisin sinne Sutton Wanen ravintolaan. Mutta nyt se ei olekaan enää mikään »kuolleitten kaupunki». Erään pöydän ääressä istuu kolme nuorta miestä olutseidelit edessä, ja pian pääsen selville, keitä nämä uudet ilmestykset ovat, kun muuan sanoa kajauttaa: »Mitteepähän tuassa tilikutettaan, hujjautettaan nua tuopit pohjaaj ja otetaa' uuvet»!

Tosiaankin, mitteepähän tuassa, eikös näet ole lykännyt, sen täytinen, savolaisia tähän kummituslaivaan! Ne ovat kanssa tavallaan maailmanvaltiaita, niitä on — sen tuhannen vietäviä, en paremmin tule ja sano — joka lävessä. Ilmankos se Lampénkin löytää niitä vaikka Kanariansaarilta tai Honolulusta. Tietysti niiltä pitää kysyä, jotta mittee työ tiällä tiettä, ja aivan oikein: piälysmiehiähän niistä tulee, kuuluvat opiskelevan Saksan insinöörileipomoissa.

Syntinen ruumis saa annoksensa, ja sitten vaatii kaunis ilma taas kannelle. Siinä on nyt sitä Itämerta joka puolella. Jotkut ihmiset vihaavat rautateitä ja kehuvat pääsevänsä oikeaan elementtiinsä vasta merellä. Allekirjoittanut on pienestä pitäen ollut vesielävä, mutta meri, ainakin näin aavalla, on väsyttävä. Heinrich Heine on laulanut ihania lauluja Pohjanmerelle, hän on sitä rakastanut ja ihaillut, mutta joka mies ei ole Heine, enkä minä esimerkiksi ymmärrä merestä mitään. Minulle se ei aiheuta edes meritautia pahalla päällä ollessaan. Tällä kertaa se on hyvällä tuulella kuin vanha vaari, mutta ei sano mitään erityistä minun sielulleni. Olla äjöttää vuan, kuten Savossa sanottaisiin. Näkyyhän tietysti siellä täällä jokin purje, ja yksinäinen hylje loiskahtelee ajaen nähtävästi takaa päivällisruokaansa, mutta siinä sitten onkin kaikki. Taidan olla liiaksi piintynyt sisämaalainen, sinisen lammensilmän ja liplattavan järven itsepintainen rakastaja.

Mutta rapeaahan täältä vähitellen avautumaan näköalaakin. Vasemmalla on jo ihan oikeata maata, jota minäkin ymmärrän, ja oikealla — niin maata se on sekin, mutta mitenkäs se noin paistaa? Se on niinkuin ainakin tavallinen manner, kantaa kiireellään vihreätä metsää — täällä siis on jo oikea kevät — mutta kuinkasta sen jyrkät rannat ovat valkeat kuin lakana? Ei muuta kuin kartta esille, jotta annappahan sinä neuvoa! Jassoo, tämähän on Rügenin saari! Nyt jo urrii jostain aivojen kammioista esille aikoja sitten sinne ukko Saleniuksen karttakepin avulla — kunnioitettu muistossa muuten se samainen ukko, esimerkillinen opettaja ja ihminen, vaikka kova, ankaran kova, kuten pahankurisille pojanvekaroille pitää ollakin — ajettu tieto Rügenin liitukallioista. Häikäisevä ja epätavallinen näky siinä kirkasta aurinkoa vastassa.

Ja siinäpä se sitten onkin kohta lopussa tämä merimatka. Laiva puikahtaa niemen ympäri, kääntyy ja työntyy takapuoli edellä Sassnitzin satamaan. Siellä ajetaan matkustajat saksalaiseen tullitarkastukseen, joka ei ole lähestulkoonkaan niin ankara kuin on peloteltu, sitten junaan ja hyvällä vauhdilla Berliniä kohti.

Meidän vaununosastossamme huastetaan ihan selevee suomee, sillä siinä on nyt kaikkiaan kuusi meikäläistä: ne kolme ennestään tuttua piälysmiehen kokelasta sieltä Sutton Wanen laivasta, aikaisemmin mainittu viipurilainen, joka on kotoisin Värtsilästä ja myöntää tässä seurassa, että Värtsiläkin oikeastaan on savolaisten valtausaluetta, muuan Sveitsiin matkustava liikemies, Savonlinnan syntyjä, sekä allekirjoittanut, jota kiinnittävät lujat heimositeet Kuopioon ja viimeaikaisessa historiassa etupäässä kirkkoriidoistaan kuuluksi tulleeseen Karttulan pitäjään. Luulenpa että tässä seurassa vaikka mietoislainen, joka muuten tietysti on ärhäkkä varsinaissuomalainen, alkaisi vähitellen hakea sukujuurtaan Savosta, sillä meitä on monta nyt, ja me ollaan sellaisesta maakunnasta, jossa on suu oikealla paikallaan, jos noin niinkuin todistuksia tarvitaan ja juttusille ylipäänsä rovehdutaan.

Pojat ovat opiskelleet useita vuosia Saksassa, perehtyneet hyvin oloihin, mutta eivät pidä tästä kansasta. He löytävät siinä jos jotakin vikaa. Sen kehutun saksalaisen rehellisyydenkin laita kuuluu olevan hiukan niin ja näin. Eivätkä ne kuulemma ole niin puhtaitakaan kuin päältä luulisi. Siihen tulee parahiksi muuan saksmanni meidän osastoomme, ja joku nuorista miehistä käskee sopivassa tilaisuudessa kurkistamaan sen kalvosinten alle; sanoo, että hän ei tahdo olla kotoisin kunniallisesta Kuopiosta, jollei sillä ole likainen paita tuon kiiltokuoren alla. Niin sillä onkin, nuori mies on oikeassa, eikä tämä ollut suinkaan ainoa »kakku päältä kaunis», kun oppi heitä tarkemmin katselemaan. No, ainahan sitä on moitteen sijaa itsekussakin, eivätkä kaikki sovi olemaan Kuopiosta. Niitä on näet jonkin verran ihmisiä muuallakin.

Vähitellen meidän savolainen rintamamme heikkenee. Liikemies lähtee toiseen luokkaan, jonne hän oikeastaan kuuluu, ja pari pojista poistuu myös jonnekin. Me emme nyt enää jaksa pitää puoliamme, ja vaununosastoon tunkeutuu yhä useampia saksmanneja. Jokaisella heillä on ainakin yksi yhteinen piirre: kukin vetää heti istumapaikan saatuaan taskustaan paketin ja alkaa nakerrella kahta vastakkain litistettyä voileipää. Tämä on aito saksalainen tapa, ainakin nyt sodan jälkeen. Asemalta ostavat he sitten mukin olutta päälle, ja sillä hyvä. Asemilla myydään kyllä lämpimiä makkaroitakin, mutta niitä varsinaiset saksalaiset nykyisin käyttävät varsin vähän. Korviini jää luultavasti ikipäiviksi soimaan Pasewalkin asemalta keskenkasvuisen pojan hyvällä nuotilla ja kauniisti sorahtavalla ärrällä laulama: »Warme Würstchen». Minä kajauttaisin sen tähän kirjaan, jos löytäisin sopivan merkinnän, mutta jokainen haluava saa tavatessa kuulla sen minulta maksutta.