Part 3
Ei aikaakaan, niin tuli noita-akka ajaen.
"Oletko nähnyt ketä piikasta menevän tästä ohitse?" sanoi hän oinaalle. "Näin kyllä", sanoi oinas, "näin hetken aikaa sitten, mutta hän juoksi niin nopeasti, ett'et voi tavata häntä kiinni." Silloin kääntyi noita-akka takaisin kotiinsa.
Kun tyttö nyt oli tullut lehmän luokse asti, kuuli hän takanansa tiellä jyrinän. "Tule tänne minun tyköni", sanoi lehmä, "niin autan sinua; mene piiloon minun utareideni alle, muuten tulee noita-akka ja ottaa arkun sinulta pois sekä repii sinut itsesi kuolijaaksi." Kauan ei viipynytkään, kun hän tuli. "Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan ohitse?" sanoi noita-akka lehmälle. "Näin hetken aikaa sitten erään, mutta hän on nyt jo kaukana, sillä hän juoksi niin pikaisesti; häntä et voi tavata kiinni", sanoi lehmä. Noita-akka kääntyi silloin takaisin kotiinsa.
Kun tyttö oli kulkenut pitkän, pitkän matkaa, eikä ollut kaukana risuaidasta, kuuli hän takanansa tiellä alkavan jyrinän ja rupesi hätäilemään ja pelkäämään, sillä hän saattoi hyvin ymmärtää, että se oli noita-akka, joka oli kääntynyt jälleen takaisin. "Tule tänne minun tyköni, niin autan sinua", sanoi risuaita; "mene minun risujen! alle, ett'eivät he näe sinua; muuten ottavat he sinulta pois arkun ja repivät itsesi kuolijaaksi." No, hän kiiruhtikin risuaidan risujen alle. "Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan tästä ohitse?" sanoi noita-akka risuaidalle. "En, en ole nähnyt ketään piikasta", vastasi risuaita ja oli niin äissään, että oikein sähisi, sekä teki itsensä niin korkeaksi, ett'ei ollut ajattelemistakaan päästä siitä ylitse, jonka tähden ei noita-akalla ollut mitään muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin ja kulkea jälleen kotia.
Tytön tultua kotia, tuli emintimä tyttärensä kanssa hänelle vielä entistä kateellisemmaksi, sillä nyt oli hän paljoa kauniimpi ja niin hieno, että oli lysti katsella häntä. Hän ei saanut olla sisälläkään heidän kanssansa; he ajoivat hänet sikopahnaan; siellä oli hänen pitäminen asuntoa. Mutta tyttö puhdisti sen nyt hienoksi ja puhtaaksi, ja sitten avasi hän arkun, tahtoen katsoa, mitä hän oli saanut palkaksensa. Arkussa oli niin paljo kultaa ja hopeaa sekä muita kauniita kaluja, että seinät sekä katto peittyivät niistä ja sikopahnassa oli kaikki paljon komeampaa kuin kauneimmassa kuninkaan kartanossa. Kun emintimä ja tämän tytär saivat nähdä sen, tulivat he vallan mielettömiksi ja alkoivat kysellä häneltä, millainen hänen palveluksensa oli ollut. "Oh, sen voitte hyvin arvata", sanoi tyttö, "kun kerran sain tällaisen palkan; minulla oli semmoista väkeä ja semmoinen rouva palveltavanani, ett'ei maalla moista."
No, nyt tahtoi sisarpuoli välttämättömästi lähteä palvelukseen, jotta hänkin saisi semmoisen kulta-arkun. He menivät siis taaskin kehräämään; mutta nyt sai tytär kehrätä tappuroita ja tytärpuoli pellavia; ja sen, jolta rihma ensin katkesi, piti menemän kaivoon. Ei kauan viipynytkään, kun tyttäreltä tietysti katkesi rihma, ja hänet heitettiin kaivoon.
Nyt kävi samalla tapaa: hän putosi pohjaan loukkaamatta itseänsä, ja sitten tuli hän kauniille, viherijälle niitylle. Kappaleen matkaa astuttuansa, tuli hän risuaidan luokse. "Älä astu kovasti päälleni, niin autan sinua toisten", sanoi se. "Oh, mitä huolin minä risuaidasta", sanoi hän ja astui heititen risuaidan päälle, jotta se ruski.
Käveltyänsä vähän matkaa eteenpäin, tuli hän lehmän luokse, joka oli maitopakkoisena. "Ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "niin autan sinua toisten; juo maidostani minkä tahdot, mutta kaada tähde minun sorkilleni?" No, tyttö teki niin, lypsi lehmän ja joi maitoa minkä jaksoi, mutta sitten ei ollutkaan mitään jäljellä sorkille kaadettavaksi; kiulun nahkasi hän mäen yli menemään ja lähti eteenpäin.
Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hän oinaan tykö, joka veti villojaan perästänsä. "Ah, ole hyvä ja keritse minut, niin teen toisten sinulle palveluksen", sanoi oinas; "ota villojani niin paljon kuin tahdot, mutta kääri loput minun kaulaani?" Sen teki myös tyttö, mutta menetteli niin huolimattomasti, että leikkasi oinaasta suuria nahkakappaleita, sekä otti itsellensä kaikki villat.
Hetken kuluttua tuli hän omenapuun luo, joka oli aivan maahan painuneena omenista. "Ole niin hyvä ja poimi minusta omenat, jotta oksani pääsisivät oikenemaan, sillä kovin vaikeaa on olla näin vääränä", sanoi omenapuu; "mutta tee se varovasti, ett'et vahingoita minua; syö omenistani niin paljon kuin tahdot, mutta pane tähteet kauniisti juurelleni, niin autan sinua toisten." Hän poimi alimmaisia ja pudotti seipäällä alas mitä ei voinut muuten ylettää, mutta hän ei pitänyt lukua varovaisuudesta, vaan tempoi ja löi poikki suuria oksia sekä söi omenia kunnes ei enää jaksanut; tähteet viskasi hän puun alle.
Astuttuansa vieläkin kappaleen matkaa, tuli hän talolle, jossa noita-akka asui, ja täältä anoi hän palvelusta. Noita-akka ei sanonut tahtovansa palvelustyttöä, sillä ne joko eivät kelvanneet mihinkään taikka myöskin olivat liiaksi kunnollisia ja peijasivat häneltä pois, mitä hänellä oli. Mutta tyttö ei lähtenyt, vaan sanoi tahtovansa palvelusta, ja nyt lupasi noita-akka ottaa hänet koetteeksi, kelpaisiko hän mihin.
Ensimmäinen askare, jonka hän sai toimittaaksensa, oli veden noutaminen seulalla. No, tyttö meni kaivolle ja kaatoi vettä seulaan; mutta mikäli hän kaasi, vuosi se ulos. Nyt lauloivat linnut:
Tahri saveen. Pane korsiin! Tahri saveen. Pane korsiin!
Mutta hän ei pitänyt lukua lintujen laulusta, vaan viskoi savea niiden jälkeen, jotta ne lensivät pois; hänen täytyi mennä kotia tyhjällä seulalla ja sai nyt toria noita-akalta. Sitten piti hänen luoda läävä ja lypsää lehmät, mutta siihen oli hän mielestänsä liian hyvä. Kuitenkin meni hän läävään; mutta tultuansa sinne, ei hän jaksanutkaan käyttää hankoa, niin suuri ja raskas oli se. Linnut sanoivat hänelle samoin kuin olivat sanoneet hänen sisarpuolellensakin; mutta hän otti tadetta ja heitti lintujen jälkeen. Kun hän kävi lypsämään, olivat lehmät rauhattomia ja kinastelivat ja potkivat, jotta joka kerta, kun hän oli saanut kiuluun vähän maitoa, ne kaasivat sen maahan. Linnut lauloivat:
Pieni suihku Maitoa laske Pienille linnuille juotavaksi!
Mutta hän pieksi ja löi lehmiä, viskoi ja nakkeli lintuja millä sattui ja käyttäytyi niin, että oli häpeä nähdä. Hän ei saanut luoduksi läävää eikä lypsetyksi lehmiä. Läävästä palattuansa sai hän noita-akalta sekä selkäänsä että toria. Sitten piti hänen pestä mustat villat valkoisiksi, mutta paremmin ei käynyt siinäkään. — Tämä oli noita-akasta liian hullusti, ja hän pani esille kolme arkkua, joista yksi oli punainen, toinen viherijä ja kolmas sininen ja vaikk’ei hän sanonut itsellään olleen mitään hyötyä tytöstä, koska tämä ei kelvannut mihinkään, sai tyttö kuitenkin palkaksensa ottaa minkä arkun tahtoi. Nyt lauloivat linnut:
"Älä ota viherijää, Ala ota punaista. Vaan ota sininen Joll' oomme panneet Ristiä kolme!"
Hän ei pitänyt lukua siitä, mitä linnut lauloivat, vaan otti punaisen, joka loisti enin. Sitten lähti hän kulkemaan kotiinsa ja sai astua rauhassa, sillä kukaan ei häntä ajanut takaa. Kun hän tuli kotia kävi hänen äitinsä hiukan iloiseksi, tietysti, ja he menivät heti suureen tupaan ja panivat arkun sinne, sillä he eivät luulleet siinä olevan muuta kuin kultaa ja hopeaa. Mutta kun he avasivat sen, niin kierieli sieltä pelkkiä käärmeitä ja rupikonnikaisia, ja kun tytär avasi suunsa, niin kävi samoin: sieltä kuohui ulos käärmeitä ja rupikonnikaisia sekä kaikellaista inhottavaa, mitä saattaa ajatella, jotta lopuksi oli mahdotonta olla saman katon alla hänen kanssansa. Semmoisen palkan sai hän palveluksestaan noita-akan tykönä.
Jänis, joka oli ollut naimisissa.
Oli kerran jänis, joka käveli ulkona ruohostossa.
"Hurraa! hip ja hei," rääkyi hän sekä hyppäsi ja juoksi; sitten meni hän pari kertaa kuperkeikkaa ja seisoi kahdella jalalla ruohostossa. Ei aikaakaan, niin tuli kettu jolkutellen.
"Hyvää päivää, hyvää päivää!" sanoi jänis. "Minä olen niin iloinen tänään, sillä, tiedäpäs, minä olen ollut naimisissa", sanoi hän.
"Olihan se hyvästi se", sanoi kettu.
"Oh, eipä ollut niinkään hyvästi, sillä hän oli vanha ramu sekä sen lisäksi noita, joka minulla oli akkana", sanoi jänis.
"Se oli huonosti se", sanoi kettu.
"Oh, eipä ollut niinkään huonosti", sanoi jänis, "sillä minä sain rikkautta hänen kanssansa, hänellä oli tupa."
"Olihan se hyvästi se", sanoi kettu.
"Oh, eipä ollut niinkään hyvästi", sanoi jänis, "sillä tupa paloi poroksi ja kaikki mitä meillä oli."
"Sepä oli oikein huonosti se", sanoi kettu.
"Oh, eipähän ollut niinkään huonosti", sanoi jänis, "sillä akkani paloi myöskin poroksi."
Herrasmiehen morsian.
Oli kerran rikas veikele, jolla oli suuri herrastalo ja hopeaa kirstunsa pohjalla sekä rahoja pantuna korolle; mutta jotain puuttui häneltä kuitenkin, sillä hän oli leskimies. Eräänä päivänä oli naapuritalon tytär hänellä työssä. Herrasmies piti oikein paljon tästä tytöstä, ja tämä kun oli köyhän lapsi, niin ei herrasmies luullut tarvitsevansa muuta kuin mainita yhden sanan naimisesta, ja silloin olisi tämä tyttö valmis tulemaan hänelle. Hän sanoi siis tytölle pitävänsä tuumaa naida uudestaan.
"Kaikkea sitä saattaa keksiäkin", sanoi tyttö, ja seisoi siinä ja nauroi, ajatellen, että sinä, vanha pahannäköinen, olisit voinut keksiä semmoista, joka paremmin sopisi sinulle kuin naiminen.
"Niin, ja tarkoituksenani olisi, että sinä tulisit vaimokseni", sanoi herrasmies.
"Ei, kiitoksia paljon — olipa se jotain se!" virkkoi tyttö.
Herrasmies ei ollut tottunut saamaan kieltävää vastausta, ja mitä vastenmielisempää tytöstä oli hänelle meneminen, sitä innokkaammin rupesi hän tahtomaan häntä.
Mutta kun ei hän tytön kanssa tullut mihinkään johtopäätökseen, lähetti hän hakemaan tytön isän ja sanoi tälle: "Jos voit laittaa niin, että saan tyttäresi, niin jätän sinulle lahjaksi ne rahat, jotka olen sinulle lainannut, sekä päälliseksi sen maatilkun, joka on niittysi kanssa yhdessä."
No, isä sanoi kyllä saavaan tyttärensä taipumaan, arvellen, että hän oli vielä lapsi eikä ymmärtänyt omaa hyväänsä. Mutta mitä tahtonsa hän puhuikin tytölle, joko hyvää tahi pahaa, ei mikään auttanut.
"Minä en tahdo herrasmiestä, vaikka hänellä olisi kultaa kuinka paljon", sanoi tyttö.
Herrasmies odotteli päivän toisensa perään, mutta vihdoin tuli hän vihaiseksi ja kärsimättömäksi ja sanoi tytön isälle, tahtovansa nyt, jos tämä pysyi siinä, mitä oli luvannut, saattaa asian päätökseen, sillä hän ei tahtonut pitempään odottaa.
Tytön isä ei tietänyt muuta neuvoa kuin että herrasmies laittaisi kaikki järjestykseen käiksi ja kun pappi ja häävieraat olivat tulleet, silloin lähettäisi noutamaan tyttöä, ikäänkuin olisi jotain työtä, johon hän suostuisi; ja kun tyttö tulisi, niin vihittäisiin heidät pikimmältänsä, ennenkuin tyttö ennättäisi epiä.
Tämä oli herrasmiehestä viisaasti ja hyvästi ja hän antoi panna juomaa, leipoa leipiä ja laittaa häät herrastapaan.
Kun vieraat olivat kokoontuneet, huusi herrasmies tykönsä yhden rengeistänsä ja käski hänen mennä Etelätalon isännän tykö ja pyytää tätä lähettämään sen, minkä oli hänelle luvannut. "Mutta jos et tule takaisin jälleen minuutin päälle", sanoi hän ja pui nyrkkiään rengille, "niin minä —". Enempää ei hän ennättänyt sanoa, sillä renki lähti sellaista kyytiä, kuin olisi häntä ruoskalla ajettu perästä.
"Terveisiä meidän isännältä, hän käski pyytämään sitä, jonka olet hänelle luvannut", sanoi renki Etelätalon isännälle, "mutta se pitää säätämän tuossa paikassa, sillä hänellä on hirmuisen kiire tänään", sanoi renki.
"Jaa, jaa, juokse niitylle ja vie hänet mukanasi, siellä kävelee hän", sanoi naapuri.
Renki meni. Hänen niitylle tultuansa käveli tyttö siellä ja haravoi. "Minä tahtoisin noutaa sen, jonka isäsi on luvannut meidän isännälle", sanoi renki. Mutta tyttö ajatteli, että minuapa ette petäkään ja sanoi:
"Vain tahdot sitä! Se on varmaan meidän pieni voilakka tamma; mene ja ota se; se on lieassa toisella puolella hernemaata." Renki hyppäsi pienen voilakan selkään ja ratsasti nelisiä kotia.
"Saitko hänet mukaasi?" kysyi herrasmies.
"Tuolla se seisoo portin vieressä", vastasi renki.
"Saata hänet vaimo-vainajani kamariin", sanoi herrasmies.
"No, hyvä isäntä, kuinka se kävisi laatuun?" sanoi renki.
"Tee sinä vaan, niinkuin minä käsken", sanoi herrasmies. "Jos et yksinäsi jaksa, niin ota muita avuksesi", sanoi hän. Hän ajatteli, näet, että tyttö ehkä saattaisi tehdä vastarintaa.
Kun renki näki isäntänsä kasvoista, ett'ei ollut hyvä lausua häntä vastaan, meni hän ja sai mukaansa kaikki rengit, joista muutamat nyhtivät tammaa etupuolesta, toiset työnsivät peräpuolesta ja saivat sen sillä tavalla rapuista ylös kamariin.
"Nyt olen tehnyt senkin", sanoi renki isännälle.. "Mutta se oli hirmuisen raskasta tehtävää, se oli pahinta, mitä minulla tässä talossa on ollut."
"No, no, sinä et ole tehnyt sitä ilman edestä", sanoi isäntä. "Lähetä nyt sinne naisväki pukemaan, häntä kauniiksi.
"Ei, mutta hyvä isäntä!" sanoi renki.
"Ei mitään verukkeita! Heidän pitää pukeman hänet, eikä unhottaman seppelettä ja kruunua", sanoi isäntä.
Renki meni kyökkiin:
"Kuulkaa nyt tytöt", sanoi hän, "nyt pitää meidän mennä pukemaan pieni voilakka morsiameksi isäntä tahtoo varmaan antaa vieraillensa nauramista."
"No, tytöt panivat pienen voilakan päälle kaikkea, mitä heillä oli, ja sitten meni renki sanomaan isännälle, että se nyt oli valmiina, ja sillä jo oli seppele sekä kruunukin päässä.
"Hyvä, tule sitten hänen kanssansa"; virkkoi isäntä. "Minä otan häntä itse vastaan ovella", sanoi hän.
Nyt rupesi rapuilta kuulumaan hirmuinen töminä, sillä tällä morsiamella ei ollut silkkikenkiä jaloissa. Mutta kun ovi avattiin ja herrasmiehen morsian tuli suureen saliin, niin siihenkös syntyi kikatus ja nauru. Ja herrasmies oli niin tyytyväinen morsiameensa, ett'ei sanottu hänen koskaan enää kosioineen.
Semmoisia voivat akat olla.
Oli kerran mies ja vaimo, joiden piti kylvämän, mutta heillä ei ollut siementä, eikä rahaa millä olisivat sitä ostaneet. Yksi ainoa lehmä oli heillä, ja miehen piti lähteä kaupunkiin myömään sitä, saadaksensa rahaa siemenen ostoon. Mutta kun tuli aika lähteä, ei vaimo uskaltanutkaan laskea miestänsä lehmää myömään, sillä hän pelkäsi tämän juovan suuhunsa rahat. Sentähden lähti hän itse matkaan lehmän kanssa ja otti mukaansa myöskin yhden kanan.
Lähellä kaupunkia kohtasi hän teurastajan. "Aiotko myödä lehmäsi, muori?" kysäsi teurastaja. "Niinhän aikoisin", vastasi akka. "Mitä tahdot siitä sitten?"
"Saanenhan markan lehmästä, mutta kanan saat kymmenestä taalerista", sanoi vaimo. "Jaa, kanaa en minä tarvitse", virkkoi teurastaja, "ja sen saat kyllä kaupaksi kaupunkiin tultuasi, mutta lehmästä annan sinulle markan." Hän möi lehmänsä ja sai markan, mutta kaupungissa ei ollut ketään, joka olisi tahtonut antaa kymmentä taaleria vanhasta rupisesta kanasta. Hän meni siis takaisin teurastajan tykö ja sanoi; "Minä en saa tätä kanaa kaupaksi! Sinun pitää ottaa tämä myös, koska otit lehmänkin." — "Kyllähän siitä sopinemme", sanoi teurastaja ja käski hänet pöytään, jossa hän kestitsi akan ruoalla ja paloviinalla niin, että akka tuli juovuksiin ja menetti taitonsa ja ymmärryksensä.
Hänen maatessaan itseänsä selväksi pisti teurastaja hänet tervatynnyriin ja sitten höyhenläjään.
Herättyänsä oli akka yltä yleensä höyhenissä ja rupesi kummastelemaan; "Olenko se minä, vai enkö se ole minä? Ei, minä en se suinkaan voi olla! Se mahtaa olla suuri, ihmeellinen lintu. Mutta kuinka pitää minun tekemän, saadakseni tietää, olenko se minä, vai enkö se ole minä?... No niin, nyt tiedän kuinka saan selvän, olenko se minä: jos ei koira hauku, ja jos vasikat nuoleksivat minua kotiin tultuani niin olen se minä."
Tuskin oli koira nähnyt tämän ihme-eläimen, kun se alkoi raivoisasti haukkua, ikäänkuin olisi ollut talossa varkaita ja rosvoja. "Ei, minä en se suinkaan voi olla", sanoi hän. Kun hän meni läävään, eivät vasikat tahtoneet nuoleksia häntä, sillä ne tunsivat tervanhajun. "Ei, minä en se voi olla, se mahtaa olla ihmeellinen lintu", sanoi hän ja kiipesi aitan katolle ja alkoi hakata käsiänsä, ikäänkuin ne olisivat olleet siivet ja hän olisi tahtonut lentoon lähteä. Mies nähtyänsä tämän tuli ulos pyssy kädessä ja rupesi tähtäämään. "No, älä ammu, älä ammu!" huusi akka, "minä se olen." — "Jos se sinä olet", sanoi mies, "niin älä seiso siellä kuin vuohi, vaan tule alas tekemään selvää ja tiliä töistäsi." Nyt manki hän alas, mutta hänellä ei ollut yhtä ainoata killinkiä, sillä sen markan, jonka hän oli saanut teurastajalta, oli hän humalapäissään viskannut pois. Ja kun mies kuuli sen, sanoi hän: "Koetas olla vielä kerran niin hullu, kuin olet ollut", ja vihastui niin, että sanoi menevään matkaansa ja, jättävään kaikki, eikä koskaan tulevaan takaisin jos ei hän kohtaisi kolmea muuta akkaa, jotka olisivat yhtä hulluja.
Hän lähti ja kuljettuaan vähän matkaa tietä myöten, näki hän akan, joka tyhjä seula kädessä juoksi ulos sisään uuden uudukkaisessa tuvassa. Joka kerta kuin hän juoksi sisään peitti hän esiliinallansa seulan, ikäänkuin hänellä olisi ollut siinä jotakin, ja kopisti seulasta tuvan lattialle "Minkätähden teette niin?" kysäsi hän. "Niin, minä tahtoisin vaan vähän päivää sisälle", vastasi akka, "mutta minä en tiedä miten on laita; kun olen ulkona, on minulla päivä seulassa, mutta sisään tultuani on se siitä hävinnyt. Vanhassa mökissäni asuessani oli minulla päivää tarpeeksi, vaikk’en sitä koskaan kantanut sisään vähintäkään; jos vaan joku voisi hankkia minulle päivää, niin antaisin mielelläni hänelle kolmesataa taaleria." — "Onko teillä kirvestä", sanoi mies, "niin toimitan kyllä teille päivää." Hän sai kirveen ja hakkasi tuvan seiniin ikkunareiät, sillä tuvantekijät eivät niitä olleet muistaneetkaan. Heti tuli päivä sisään, ja hän sai kolmesataa taaleria. "Siinä oli ensimmäinen", ajatteli mies ja kulki edelleen.
Hetken kuluttua tuli hän erään huoneen luo, jonka sisältä kuului hirmuinen huuto ja melu. Hän meni sinne sisälle ja näki siellä akan, joka lyödä mäikytti miestänsä halolla päähän; miehen korviin oli hän vetänyt paidan, jossa ei ollut pääntietä. "Aiotteko tappaa miehenne, te muori?" kysyi hän. "Ei, minä tahdon vaan pääntietä tähän paitaan", vastasi akka. Mies kiljui ja voivotteli ja lausui: "Jumala lohduttakoon ja auttakoon sitä, jonka pitää panna päällensä uutta paitaa. Jos kuka voisi opettaa akkani tekemään pääntietä paitaan jollakin toisella tavalla, niin antaisin hänelle mielelläni kolmesataa taaleria?" — "Se on pian tehty, anna tänne sakset", sanoi toinen. Sakset saatuansa loikkasi hän paitaan loukun ja lähti rahojen kanssa edelleen kulkemaan. "Siinä oli toinen", sanoi hän itseksensä.
Vihdoin viimeinkin tuli hän talolle, jossa hän aikoi levähtää hetken aikaa. Hänen mentyänsä sinne sisälle, kysyi siellä akka: "Mistäs vaari on?" — "Olen Taivalvaltakunnasta", vastasi hän. "No, mitä kaikkia! Olette Taivaanvaltakunnasta? Sittenhän tunnette kyllä autuaan mieheni, toisen Pietarin?" (Akka oli ollut kolme kertaa naimisissa; hänen ensimmäinen ja viimeinen miehensä olivat olleet häijyjä, sentähden luuli hän toisen miehensä ainoastaan, koska tämä oli ollut hyvänluontoinen, tulleen autuaaksi). "Jaa, hänet tunnen kyllä", sanoi matkamies. "Kuinka hän jaksaa nyt?" kysäsi vaimo. "Oh, hän on huonossa tilassa", sanoi taivalvaltakuntalainen, "hän tallustaa talojen väliä siellä — eikä hänellä ole ruokaa eikä vaatteita — rahasta ei mitä puhumistakaan." — "Voi häntä poloista!" huudahti akka, "hänen ei suinkaan tarvitsisi käydä niin vihelijäisenä, sillä häneltä jäi niin paljon jälkeensä; täällä on koko vinni täynnä hänen vaatteitansa ja suuri arkullinen rahaa on täällä myöskin. Jos tahdotte viedä ne hänelle, niin annan hevosen ja rattaat niitä vetämään. Hevonen saa jäädä myös hänelle ja rattailla voi hän istua ja ajaa talojen välillä, ett'ei hänen tarvitse käydä jalkaisin." Taivalvaltakuntalainen sai kokonaisen kärrinkuorman vaatteita ja arkullisen kirkkaita hopearahoja sekä niin paljon ruokaa ja juomaa kuin tahtoi. Saatuansa nämät istui hän rattaille ja ajoi matkaansa. "Siinä oli kolmas", sanoi hän itseksensä. — Mutta akan kolmas mies oli ulkona tiluksilla kyntämässä ja nähtyään oudon miehen menevän heidän hevosella ja rattailla, kiiruhti hän kotiin kysymään vaimoltansa, kuka se oli, joka meni ajaen heidän harmaalla hevosella. "Ah hän", sanoi akka, "se oli eräs mies Taivaan valtakunnasta; se sanoi autuaan mieheni, toisen Pietarin, olevan niin kurjassa tilassa siellä, että hän kävelee talojen väliä ilman vaatteita ja rahaa; sentähden lähetin minä hänelle kaikki hänen vanhat vaatteensa, jotka riippuivat täällä vinnillä, sekä sen vanhan raha-arkun, jossa hopearahat olivat." Mies ymmärsi heti, miten asian laita oli, satuloi hevosen ja ratsasti perästä täyttä laukkaa. Ei kauan viipynytkään, kun hän oli aivan taivalvaltakuntalaisen takana, joka istua kökötti rattailla ja ajoi; mutta kun tämä huomasi sen, ajoi hän hevosen ja rattaat viidakkoon, nykäsi kourallisen jouhia hevosen hännästä ja juoksi mäelle. Täällä kiinnitti hän jouhet koivuun, ja kävi itse sen alle katsoa tuijottamaan suu auki pilvihin. "Ei, ei, ei!" sanoi hän ikäänkuin itsekseen, kun kolmas Pietari tuli ratsastaen, "ei, mitään niin kaunista en ole koskaan nähnyt! Enhän mokomaa ole milloinkaan ennen nähnyt!" Pietari seisoi ja katsoi häneen hetkisen aikaa kummastellen, oliko hän oikein täysijärkinen tai mitä tämä merkitsi; vihdoin kysyi hän: "Mitä siellä makaat ja töllötät?"— "Enhän mokomaa ole koskaan ennen nähnyt!" sanoi toinen; "siinä meni mies suoraan ylös taivaasen harmaalla hevosella; tässä koivussa näet jouhia jäljellä ja tuolla ylhäällä pilvissä näet hänen harmaan hevosensa." Pietari katsoi pilviin sekä katsoi häneen ja sanoi: "Minä en näe mitään muuta kuin jouhet koivussa."— "Ei, sinä et voi nähdä sieltä, jossa seisot", sanoi toinen, "mutta tulepas tänne ja käy tähän selällesi ja katso ylöspäin kääntämättä silmiäsi pois pilvistä!" Kun kolmas Pietari selällään katsoa töllötti pilvihin, että silmänsä vettyivät, otti taivalvaltakuntalainen hänen hevosensa, hyppäsi rattailleen ja meni matkaansa sekä sen että kärrinkuorman kanssa. Kun tiellä rupesi ratisemaan, karkasi kolmas Pietari ylös, mutta hämmästyi niin, kun toinen kulki matkaansa hänen molempain hevostensa kanssa, ett'ei kyennyt juoksemaan perästäkään, ennenkuin oli myöhäistä.
Niinkuin helposti voi ymmärtää, ei hän nyt ollut kovin iloinen, mutta kun hän tuli kotia ja hänen vaimonsa kysyi, mihin hän oli hevosen pannut, vastasi hän: "Minä lähetin senkin toiselle Pietarille sillä minusta ei ollut sopivaa, että hän istuisi rattailla ja raihnastelisi talojen välillä Taivaanvaltakunnassa; nyt voi hän myödä rattaat ja ostaa itsellensä vaunut, joissa ajaa parilla hevosella." — "Siitä saat kiitokset! En olisi koskaan luullut sinua niin hyvänluontoiseksi mieheksi", sanoi vaimo.
Kun se mies sitten tuli kotia, joka oli kerännyt kokoon kuusisataa taaleria, kärrinkuormallisen vaatteita sekä arkullisen hopearahaa, näki hän heti, että koko aituus oli kynnetty ja kylvetty. Kaikkein ensisti kysyi hän vaimoltaan, mistä tämä oli saanut siementä. "Oh", sanoi akka, "minä olen aina kuullut sanottavan että, mitä kylvetään sitä niitetään; sentähden kylvin minä ne suolat, jotka Taalan mies jätti tänne, ja jos nyt vaan kohta tulee sade, niin luulen niiden hyvin nousevan ylös."
— "No, hullu olet ja hulluna pysyt, niin kauan kuin elät", sanoi mies; "mutta se on nyt yhden tekevä, sillä eivät nuo näytä muutkaan olla sinua viisaampia."
Jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat.