Part 2

Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hänelle susi vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi susi. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Tahdotko minut paimeneksi?" kysyi susi. "Kyllä — jos osaat viettää, näin —", sanoi akka. "Uh—uh!" sanoi susi. "Ei, sinua en tahdo", sanoi akka.

Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, tuli hänelle kettu vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi kettu. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Etkö tahdo minua paimeneksi?" kysyi kettu. "Kyllä, jos osaat viettää, näin —", sanoi akka. "Til—tai—holom!" sanoi kettu hyvin hienosti ja suloisesti. "Jaha, sinutpa tahdonkin paimeneksi", sanoi akka, ja pani eläimiensä vahdiksi ketun. Ensi päivänä vahtiessansa söi kettu suuhunsa kaikki akan kutut; toisena päivänä teki hän lopun kaikista akan lampaista, ja kolmantena päivänä söi hän suuhunsa kaikki lehmät. Kun hän nyt tuli illalla kotia, kysyi akka, mihin hän oli menettänyt kaikki hänen eläimensä. "Kallot ovat joessa ja ruumiit metsässä", vastasi kettu. Akka seisoi juuri ja kirnusi, mutta ajatteli, että pitäisi käydä kuitenkin ulos katselemaan niitä; vaan hänen poissa ollessaan varasti kettu itsensä kirnun ja söi suuhunsa kerman. Kun akka takaisin tultuansa näki tämän, vihastui hän niin, että hän otti pienen kermatilkan, joka vielä oli jälellä, ja viskasi sen ketun perästä, jolloin tämä sai räiskeen häntänsä nenään; siitä tulee se, että ketulla on valkoinen hännän nippu.

Pikku Aske, joka söi kilpaa hiiden kanssa.

Olipa kerran talonpoika, jolla oli kolme poikaa; hän oli huonoissa varoissa sekä vanha ja heikko, eivätkä hänen poikansa tahtoneet ryhtyä mihinkään. Talon alueella oli iso, muhkea metsä; sitä tahtoi isä pojilla hakkauttaa, voidakseen maksaa jonkun osan velkaansa.

Vihdoin viimeinkin sai hän heidät siihen myöntymään, ja vanhimman pojan piti nyt mennä ensisti hakkaamaan. Kun tämä tuli metsään ja alkoi hakata vanhaa parrakasta kuusta, tuli suuri, paksu hiisi hänen tykönsä ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi." Poika, kuultuansa tämän, viskasi pois kirveen ja kiiruhti takaisin kotia mitä pikemmin taisi. Kotiin tultuansa oli hän aivan hengästyneenä ja jutteli mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen isänsä sanoi häntä arkaluontoiseksi ja arveli, ett’ei hiisi koskaan säikäyttänyt häntä pois puun hakkuusta, kun hän oli nuorena.

Toisena päivänä piti keskimmäisen pojan lähteä metsään, ja hänelle kävi aivan samoin. Kun hän oli lyönyt muutaman kerran kuuseen, tuli hiisi myöskin hänen luoksensa ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi." Poika tuskin uskalsi katsoakaan häneen, vaan heitti kirveen pois kädestänsä, pani sääret selkäänsä ja samoin kuin veljensäkin riensi kotia. Hänen kotiin tultuansa vihastui hänen isänsä taaskin ja sanoi, ettei hiisi koskaan häntä säikäyttänyt, kun hän oli nuorena.

Kolmantena päivänä tahtoi pikku Aske lähteä metsään. "Niin sinä", sanoivat molemmat vanhemmat veljet, "sinäpä juuri toimitat asian hyvin, joka et koskaan ennen ole ollut ulkona ovesta." Mutta pikku Aske ei vastannut tähän mitään, pyysi ainoastaan saada mukaansa kunnon eväspussin. Hänen äitinsä, jolla ei ollut mitään särvintä, pani padan tulelle ja juoksutti hänelle vähän juustoa. Saatuansa juuston reppuunsa lähti hän metsään. Kun hän nyt täällä oli hakannut hetken aikaa, tuli hiisi myöskin hänen tykönsä ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi." Mutta poika ei ollut hidas liikunnoissansa; hän juoksi repustansa ottamaan juuston ja puristi sitä niin, että siitä hera kiertyi. "Jollet ole ääneti", sanoi hän hiidelle, "niin puristan sinua samoin kuin puristan veden tästä valkoisesta kivestä!" — "Älä, poikaseni, vaan säästä minua!" rukoili hiisi, "minä autan sinua hakkaamisessa." No, sillä ehdolla säästi sitten poika hänet, ja hiisi oli vahva hakkaamaan, jotta he saivat päivässä kaadetuksi ja hakatuksi monta tolttia. Illan tullessa sanoi hiisi: "Nyt voit seurata minua kotiini, minun kotini on likempänä kuin sinun." Ja poika meni hänen kanssansa. Heidän tultuansa hiiden kotiin, tahtoi hiisi tehdä tulen lieteen, samalla kuin poika menisi vettä noutamaan puuropataan; mutta siellä oli kaksi rautasankoa, niin suurta ja raskasta, ettei hän toista niistä jaksanut liikuttaa edes paikasta. Nyt sanoi poika: "Ei maksa noutaa vettä noilla sormistimilla; minä kannan tänne koko kaivon." "Älä, ystäväiseni", virkkoi hiisi, "minä en voi tulla kaivotta toimeen; tee sinä tuli, minä käyn noutamassa vettä."

Hiiden tuotua vettä, keittivät he puuroa hyvin suuren padallisen. "Kuules nyt", sanoi poika, "emmeköhän rupea syömään kilvan?"

"Tehdään niin", vastasi hiisi, sillä siinä luuli hän kyllä pitävään puolensa. Sitten istuivat he pöytään; mutta hiiden huomaamatta otti poika nahkareppunsa, sitoi sen etupuolellensa ja mätti siihen enemmän kuin söi. Repun tultua täyteen, otti hän puukkonsa ja loikkasi siihen loukun. Hiisi katsoi häneen, mutta ei virkkanut mitään. Kun he olivat syöneet vielä hyvän aikaa, pani hiisi pois lusikkansa, lausuen: "Ei, nyt en minä enää jaksa." — "Sinun pitää syödä", vastasi poika, "minä olen tuskin puolikylläinenkään vielä. Tee samoin kuin minäkin; loikkaa loukku mahaasi, niin voit syödä kuinka paljon tahdot."— "Mutta koskeehan se hirmuisesti?" sanoi hiisi. "No, kaikkea vielä", vastasi poika. Nyt teki hiisi pojan kehoituksen mukaan ja heitti tietysti henkensä; mutta poika otti kaikki hopeat ja kullat, mitä vuoressa oli ja meni niiden kanssa kotia. Niillä voi hän nyt kyllä maksaa jonkun osan velkaa.

Voipukki.

Oli kerran akka, joka istui ja leipoi. Hänellä oli pikku poikanen, joka oli hyvin paksu ja lihava sekä mielellään tahtoi syödä hyvää ruokaa. Äitinsä kutsui häntä sentähden Voipukiksi. Myöskin oli akalla koira, jota sanottiin Kultahampaaksi. Akan näin leipoessa alkaa koira haukkua.

"Käys ulos, Voipukki", sanoi akka, "katsomaan, ketä Kultahammas haukkuu." Heti juoksi poika ulos ja tuli jälleen sisään lausuen:

"Hyi toki, sieltä tulee iso, pitkä noita-akka, jolla on pää kainalossa ja säkki selässä."

"Mene leipäpöydän alle piiloon!" sanoi äiti.

Samassa tuli suuri noita sisään. "Hyvää päivää", sanoi hän.

"Jumal’ antakoon", sanoi Voipukin äiti.

"Eikö Voipukki ole tänään kotona?" kysyi noita.

"Ei, hän on isänsä kanssa metsässä riekkojen ajossa", vastasi akka.

"Sepä oli huonosti", sanoi noita, "minulla on pikkuinen, hieno hopeaveitsi, jonka tahtoisin antaa hänelle."

"Piip, piip, täällä olenkin!" sanoi Voipukki leipopöydän alla ja kömpi esiin.

"Minä olen niin vanha ja jäykkä selästäni", sanoi noita; "sinun pitää mennä säkkiin ja ottaa se sieltä."

Voipukin päästyä säkkiin, viskasi noita säkin selkäänsä ja meni ulos. Kun he sitten olivat kappaleen matkaa kulkeneet, rupesi noitaa väsyttämään ja hän kysäsi: "Kuinka pitkältä mahtaa tulla lähisimpään makuupaikkaan?"

"Puoli ruotsinvirstaa", vastasi Voipukki.

Noita laski nyt säkin tien viereen ja meni itse varvikkoon makaamaan. Voipukki piti varansa, otti veitsensä ja ratkoi loukun säkkiin; sitten pistäytyi hän loukun kautta säkistä ulos, pani suuren honganjuuren sinne sijaan ja kääntyi takaisin äitinsä tykö. Kun noita kotiin tultuansa näki mitä säkissä oli, tuli hän kiukusta aivan mielettömäksi.

Seuraavana päivänä istui akka ja leipoi taaskin. Vaan ei aikaakaan, niin rupesi koira haukkumaan. "Käys ulos, Voipukki", sanoi hän, "katsomaan, mitä Kultahammas haukkuu siellä." — "Sitä pahannäköistä se haukkuu", vastasi Voipukki, "nyt tulee se taas pää kainaloissa ja suuri säkki selässä."

"Juokse piiloon leipopöydän alle", sanoi äiti.

"Hyvää päivää", sanoi noita; "onko Voipukki kotona tänään?"

"Ei hän ole kotona", sanoi äiti, "hän on metsässä isänsä kanssa riekkojen ajossa."

"Sepä oli huonosti", sanoi noita-akka, "sillä minulla on pieni hopeahaarukka, jonka tahtoisin antaa hänelle."

"Piip, piip, täällä olenkin!" sanoi Voipukki ja tuli esiin.

"Minä olen niin jäykkä selästäni", sanoi noita, "sinun pitää mennä säkkiin ja ottaa se sieltä." Voipukin mentyä säkkiin, nakkasi noita selkäänsä säkin ja pötki tiehensä talosta. Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, rupesi noitaa väsyttämään ja hän kysyi: "Kuinka pitkältä tulee johonkin makuupaikkaan?"

"Puoli peninkulmaa", vastasi Voipukki. Nyt laski noita säkin tienviereen ja meni itse metsään makaamaan. Sill’aikaa teki Voipukki taas loukun säkkiin, ja tultuansa sieltä ulos, pani sinne sijaan suuren kiven. Kotiin tultuansa teki noita lieteen suuren tulen, pani ison kattilan päälle ja valmistautui keittämään Voipukkia. Mutta kun hän otti säkin ja aikoi panna Voipukin pataan, putosi säkistä kivi pataan ja puhkasi siitä pohjan, jotta vesi juoksi ulos ja sammutti tulen. Nyt vihastui noita ja sanoi: "Tehköönpä hän itsensä kuinka raskaaksi hyvänsä, tahdon kuitenkin pettää hänet."

Kolmannella kerralla kävi aivan samalla tapaa kuin molemmilla edellisilläkin kerroilla. Kultahammas rupesi haukkumaan, jolloin äiti sanoi Voipukille:

"Käys Voipukki ulos katsomaan, ketä Kultahammas haukkuu siellä."

Voipukki juoksi ulos ja tuli takaisin lausuen: "Aijai minua! Noita tulee taas pää kainaloissa ja säkki selässä."

"Juokse piiloon leipopöydän alle!" sanoi äiti.

"Hyvää päivää!" sanoi noita ja astui ovesta sisään; "onko Voipukki kotona tänään?"

"Ei hän ole kotona", sanoi äiti, "hän on metsässä isänsä kanssa riekkojen ajossa."

"Sepä oli huonosti", sanoi noita-akka, "sillä minulla on pieni kaunis hopealusikka, jonka tahtoisin antaa hänelle."

"Piip, piip, täällä olenkin", sanoi Voipukki ja konttasi esiin leipopöydän alta.

"Minä olen niin jäykkä selästäni", sanoi noita, "sinun pitää mennä säkkiin ja ottaa se sieltä." Voipukin mentyä säkkiin, viskasi noita selkäänsä säkin ja meni matkaansa. Tällä kertaa ei noita mennytkään pois säkin luota eikä pannut maata, vaan Voipukki säkissä pyrki hän kotiinsa, ja kun he tulivat noidan kotiin, oli sunnuntaipäivä. Nyt sanoi noita tyttärellensä:

"Sinä ota ja teurasta Voipukki ja keitä soppa hänestä, siksi kuin minä palajan, sillä minä menen nyt kirkolle ja kutsun vieraita."

Isäntäväen lähdettyä piti tyttären ottaa ja teurastaa Voipukki, mutta ei tietänyt oikein kuinka se oli toimitettava.

"Odotas, niin näytän sinulle, miten sinun tulee tehdä", sanoi Voipukki, "pane pääsi pölkylle, niin saat nähdä."

Tyttö, poloinen, teki niin, ja Voipukki löi kirveellä häneltä kaulan poikki, ikäänkuin kananpojalta. Sitten pani hän pään vuoteelle ja ruumiin pataan ja keitti sopan tyttärestä. Sopan tultua valmiiksi, manki hän oven päälle, ottaen mukaansa honganjuuren ja kiven, joista hän toisen pani oven päälle ja toisen liedenotsalle.

Kun ihmiset tulivat kirkosta kotia ja näkivät pään vuoteella, ajattelivat he tytön siellä makaavan, mutta sitten menivät he soppaa maistamaan.

"Hyvältä maistuu voipukki-soppa!" sanoi noita-akka.

"Hyvältä maistuu tytärsoppa!" sanoi Voipukki. Mutta he eivät kuulleet sitä.

Sitten otti noita lusikan ja tahtoi mennä maistamaan.

"Hyvältä maistuu voipukki-soppa!" sanoi hän.

"Hyvältä maistuu tytärsoppa!" sanoi Voipukki liedenotsalta.

Nyt alkoivat he kummastella, kuka se oli, joka pakinoi, ja tahtoivat mennä ulos katsomaan. Mutta kun he tulivat ovelle, heitti Voipukki honganjuurella ja kivellä heitä päähän ja löi heidän kuolijaaksi. Sitten otti hän mukaansa kaiken kullan ja hopean, mitä huoneessa oli; hän tuli nyt hyvin rikkaaksi ja meni takaisin kotia äitinsä tykö.

Vastahakoinen akka.

Oli kerran mies, jolla oli akka, niin vihainen ja töykeä, ettei ollut hyvä olla hänen seurassansa.

Mies ei tietänyt mitä tekisi hänelle; sillä kaikki, mitä hän tahtoi, tahtoi akka päinvastoin. Eräänä sunnuntaina kesällä menivät he kumpikin ulos katsomaan miltä laiho näytti.

Heidän tultuansa erään toisella puolella jokea olevan pellon luo, sanoi mies:

"Niin, nyt on se valmistuneena; huomenna pitänee tulla sitä leikkaamaan."

"Niin, huomenna voimme alkaa keritä sitä", sanoi akka.

"Mitä kaikkea? pitääkö se keritä? eikö meidän pidä leikata sitä?" sanoi mies.

"Ei, vaan keritä heidän piti se", väitti akka.

"Vähätietoisuus on pahinta kaikista", virkkoi mies, "mutta nyt olet mahtanut kadottaa sen vähänkin, mikä sinulla ennen oli ymmärrystä. Oletko nähnyt kenen keritsevän peltoa?" sanoi hän.

"Vähän mä tiedän ja vähän tahdonkin tietää", virkkoi akka, "mutta sen tiedän varmaan, että pelto on kerittävä eikä leikattava." Siitä ei ollut puhumistakaan, kerittämän se piti.

Näin astuivat he eteenpäin kiistellen ja riidellen, kunnes tulivat sillalle, joka kävi siinä vieressä olevan syvän joen yli.

"Vanhassa puheenparressa sanotaan", virkkoi mies, "että hyvät työkalut tekevät hyvän työn; mutta ompa se sentään kaunista elon-niittoa, jota keritsimillä toimitetaan; eikö meidän nyt ensinkään ole täytyminen leikata pelto sitte? sanoi hän.

"Ei, vaan keritä, keritä, keritä!" kiljui akka ja hyppäsi ylös, saksien sormillansa miehen nenään päin. Kiukussaan ei hän pitänyt sen paremmin varaansa, vaan luiskahti sillan palkin nenän yli jokeen.

"Vanhaa tapaa on vaikea muuttaa", ajatteli mies, "mutta olisihan omituista, jos en minäkin saisi kerran voittoa."

Sitten kumartui hän veteen, sai kiinni akan hiussuortuvasta, ja kohotti hänen päätänsä ylös vedestä.

"Pitääkö meidän leikata pelto?" kysyi mies.

"Keritä, keritä, keritä! kirkui akka.

"Kyllä minä sinulle annan keritsemistä", ajatteli mies ja painoi hänet veden sisään; mutta ei sekään auttanut; pelto piti kerittämän, sanoi akka, kun mies taas veti häntä ylös.

"En voi tietää muuta kuin että akka on hulluna", sanoi mies itseksensä, "moni on hullu tietämättänsä, monella on mieltä, vaan ei käytä sitä; mutta minun pitää koetella häntä kuitenkin vielä kerran", sanoi hän. Vaan tuskin oli hän saanut akan painetuksi jälleen veden sisään, kun tämä kurotti ylös kätensä ja alkoi keritä sormillaan kuin keritsimillä. Nyt vihastui mies ja painoi hänet kauaksi aikaa veden sisään, vaan akan käsi vaipui veteen, ja hän tuli yht'äkkiä niin raskaaksi, että miehen täytyi hellittää kätensä.

"Koska tahdot minut vetää mukanasi syvyyteen, niin oleppas siellä, sen marakatti", sanoi mies.

Ja niin jäikin akka jokeen.

Mutta hetken kuluttua tuli mies pahoilleen, kun akka jäi sinne eikä päässyt siunattuun maahan, ja hän alkoi astua joenvartta alaspäin hakien ja urkkien häntä, mutta kuinka hän hakikin ja urkki, ei hän häntä löytänyt. Sitten sai hän avuksensa talonväen sekä muita ihmisiä naapurista, jotka rupesivat etsimään ja naarimaan häntä jokea alaspäin, mutta kuinka he etsivätkin, eivät he akkaa löytäneet.

"Ei", sanoi mies, "tämä ei maksa vaivaa. Akalla oli, näette, eläissäänkin oma päänsä. Aina asettautui hän jyrkkään vastarintaan, jonka tähden hän ei liene voinut tehdä toisin nytkään. Meidän on hakeminen häntä virtaa ylöspäin ja koettaminen kosken yläpuolelta, ehkä on hän kulkenut vastavirtaan."

No niin, he menivät jokea ylöspäin ja hakivat ja urkkivat häntä kosken yläpuolelta; siellä olikin akka; mies oli oikeassa. Ja se oli vastahakoinen akka, se.

Kertan lintu (palokärki).

Siihen aikaan, kuin Herramme ja pyhä Pietari kävelivät ja vaeltelivat täällä maan päällä, tulivat he kerran erään vaimon tykö, joka istui ja leipoi. Vaimolla, jonka nimi oli Kertta, oli punainen huntu päässä. Koska he olivat paljon astuneet ja molemmat nälkäisiä, pyysi Herramme häneltä kauniisti yhtä kakkua maistaaksensa. Sen lupasi vaimo hänelle, mutta otti taikinaa hyvin vähäisen ja leipoi siitä leivän, jonka aikoi antaa hänelle. Siitä tuli kuitenkin niin suuri leipä, että se täytti koko uunin. Ei, se leipäkakku on liian suuri, sitä ei hänen sopinut saada. Nyt otti vaimo vieläkin vähemmin taikinaa, mutta paistettuaan sen, tuli siitäkin liian suuri leipä, sitä ei myöskään sopinut hänen saada. Kolmannella kerralla otti hän vielä sitäkin vähemmän taikinaa, pienen, pienen murun, mutta siitäkin tuli liian iso kakku. "Ei minulla olekaan teille mitään antamista", sanoi Kertta, "sillä kakut tulevat kaikki liian suuria." Nyt vihastui Herramme ja lausui: "Koska soit minulle niin pahoin, niin pitää sinun rangaistukseksi muttuman linnuksi ja hakeman kuivan ravintosi puunkuoren alta eikä saaman juoda useimmin kuin joka kerta milloin sataa." Ja tuskin oli hän viimeisen sanan sanonut, kun vaimo muuttui palokäreksi ja lensi ulos uuninpiipun kautta. Vielä tänäänkin saamme nähdä sen lentelevän ympärinsä, päässä punainen huntu ja muu ruumis mustana siitä, kun se uuninpiipussa nokeutui. Se nokkii ja takoo alinomaa puissa, etsien ruokaa, ja koska sitä aina janottaa, kiijaa se sade-ilmaa, sillä silloin tietää se saavansa juoda.

Tytär ja tytärpuoli.

Oli kerran mies ja vaimo, jotka olivat menneet naimisiin keskenään; heillä oli kummallakin tytär. Akantytär oli haluton kaikkeen ja laiska, jottei hän koskaan tahtonut mitään tehdä, vaan miehentytär oli vikkelä ja mieluisa, mutta kuitenkaan ei hän milloinkaan osannut tehdä emintimänsä mieltä myöten. Sekä akka että tämän tytär halusivat päästä hänestä. Kerran sitten istuivat he molemmat kaivolla ja kehräsivät; tytär sai kehrätä pellavia, mutta tytärpuoli ainoastaan tappuroita. "Sinä olet aina niin nopsa ja vikkelä", sanoi tytärpuoli, "mutta kuitenkaan en minä pelkää kilvata kanssasi kehräämisessä." No, sitten sopivat he, että sen, jolta rihma ensisti katkesi, piti mennä kaivoon. Ei aikaakaan, niin katkesi tytärpuolelta rihma, ja hänen täytyi mennä kaivoon. Mutta pohjaan tultuansa ei hän loukannut itseänsä, vaan näki ympärillään joka paikassa kaunista ja viherijää niittyä.

Hän astuskelee niittyä kappaleen matkaa ja tulee risuaidan luokse, aikoen mennä sen yli. "Älä astu kovasti minun päälleni", sanoo risuaita, "minä autan sinua toisen kerran." Tyttö teki itsensä niin kevyiseksi kuin höyhen ja astui niin varovasti, ett'ei hän pian sanoen pyyhkäissytkään sitä edes.

Sitten astuu hän taas kappaleen matkaa eteenpäin ja tulee vaaleanpunaisen lehmän luo, joka kävi maitokiulu sarvissa; se oli suuri, kaunis lehmä, ja sen utaret olivat täyteläiset ja pyöreät. "Ah, ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "minä olen kovin maitopakkoinen; juo niin paljon kuin tahdot maidostani ja kaada jäännös sorkilleni, niin minä autan sinua takaisin." Tyttö teki kuten lehmä pyysi; ja kun hän otti kiinni nisistä, niin kohisi maito kiuluun; sitten sammutti hän sillä janonsa ja kaatoi jäännöksen lehmän sorkille sekä pani kiulun jälleen sarviin.

Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, kohtasi hän suuren oinaan, jolla oli niin paksu ja pitkä villa, että se veti maata, sekä toisessa sarvessa suuret sakset, "Ah, keritse minut", sanoi oinas, "näin käyn minä ja kannan tällaista villaa; minulla on niin vari että olen tukehtua. Ota niin paljon kuin tahdot villoistani, ja kääri loput kaulani ympärille, niin autan sinua takaisin." Tyttö oli paikalla kernas siihen, ja oinas kävi itse hänen polvillensa sekä oli siinä paikoillansa, ja tyttö keritsi hänet niin näppärästi, ett'ei tehnyt pienintäkään raamua hänen nahkaansa. Sitten otti tyttö villoja niin paljon kuin tahtoi, ja jäännökset kääri hän oinaan kaulan ympärille.

Vieläkin kappaleen matkaa astuttuansa eteenpäin tuli hän omenapuun luo, joka oli niin täynnä omenia, että sen kaikki oksat olivat riipuksissa, ja sen vieressä oli pieni seiväs. "Ah, ole hyvä ja poimi omenat pois minusta", sanoi se, "jotta minun oksani pääsisivät oikenemaan, sillä näin vääränä seisominen on kovin vaikeata; mutta lyö kaiken mokomin hiljaa ja kauniisti, ett'et vahingoita minua; syö omeniani niin paljon kuin tahdot ja pane tähteet juurelleni, niin autan sinua takaisin." Tyttö poimi ne, jotka saattoi ylettää ja otti sitten seipään ja pudotti varovasti alas toiset omenat; sen jälkeen söi hän niitä kylläksensä ja pani tähteet kauniisti juurelle.

Sitten astui hän pitkän, pitkän matkaa ja tuli suurelle talolle, jossa asui noita-akka tyttärensä kansa. Hän meni sinne sisään ja kysyi, voisiko hän saada palvelusta. "Oh, se ei maksa", sanoi noita-akka; "meillä on ollut monta, mutta kukaan ei niistä ole kelvannut mihinkään." Mutta hän rukoili niin kauniisti heitä kuitenkin ottamaan palvelukseensa häntä. No, he suostuivat nyt koettamaan ja noita-akka antoi hänelle seulan, käskien hänen noutaa sillä vettä. Tyttö ajatteli, että onhan mahdotonta noutaa vettä seulalla; mutta meni kuitenkin, ja hänen kaivolle tultuansa lauloivat pienet linnut:

"Tahri saveen. Pane korsiin! Tahri saveen, Pane korsiin!"

Tyttö tekikin niin, ja nyt saattoi hän hyvin kantaa vettä seulalla; mutta kun hän tuli veden kanssa kotia, sanoi noita-akka, nähtyänsä seulan: "Sitä et ole omasta päästäsi keksinyt!"

Sitten käski noita-akka hänen mennä luomaan läävän ja lypsämään lehmät; mutta kun hän tuli sinne, oli siellä niin suuri ja raskas hanko, ett'ei hän jaksanut käyttää sitä, eipä edes liikuttaakaan. Nyt ei hän tiennyt, mitä hän tekisi; mutta linnut lauloivat, että hän ottaisi luudan varren ja heittäisi sillä tadetta hiukan ulos, niin kaikki muu tade menisi itsestään perästä. Hän teki niin, ja läävä muuttui yht'äkkiä niin puhtaaksi, kuin olisi se ollut sekä luotu että lakaistu. Sitten tahtoi hän lypsää lehmät, mutta ne olivat niin levottomia, ne potkivat ja kinasivat niin, ett'ei hän millään muotoa voinut saada niitä lypsetyksi. Mutta nyt lauloivat linnut ulkopuolella.

"Pieni suihku Maitoa laske Pienille linnuille juotavaksi!"

Tyttö teki sen; hän ruiskasi hiukan maitoa ulos pienille linnuille, ja paikalla tulivat kaikki lehmät rauhallisiksi, lakkasivat kinastelemasta ja potkimasta eivätkä nostaneet enää yhtä jalkaansa, jotta tyttö sai ne lypsetyksi.

Nähdessänsä tytön tulevan sisään maidon kanssa, sanoi noita-akka: "Sitä et ole keksinyt omasta päästäsi; mutta nyt voit ottaa nämät mustat villat ja pestä ne valkoisiksi. Vaan tyttö ei ensinkään tietänyt, miten hän tästä voisi selvitä, sillä eihän hän ollut koskaan nähnyt mustia villoja voitavan pestä valkoisiksi. Mutta hän ei sanonut mitään; otti ainoastaan villat ja meni niiden kanssa kaivolle. Nyt lauloivat pienet linnut, että hän ottaisi villat ja panisi ne siihen isoon pyttyyn, joka oli siellä, sillä tavalla tulisivat ne kyllä valkoisiksi.

"Ei, ei", sanoi noita-akka, kun tyttö tuli sisään villojen kanssa, "sinua en tahdo edelleen pitää, voithan sinä tehdä kaikki; sinä ärsyttäisit minut vihdoin kuolijaaksi; parasta on että saat matkapassin."

Nyt pani akka esille kolme arkkua, joista yksi oli punainen, toinen viherijä ja kolmas sininen; tyttö sai nyt näistä ottaa minkä tahtoi palkaksensa. Hän ei tietänyt minkä hän ottaisi, mutta pienet linnut lauloivat:

Älä ota viherijää, Älä ota punaista, Vaan ota sininen, Joll' oomme panneet Ristiä kolme!

Hän otti siis sinisen, kuten linnut lauloivat. "Hyi sinua", sanoi noita-akka, "sen tulet kyllä vielä maksamaan." Kun tytön nyt piti lähteä, syöksi noita-akka tulisen rautakangen hänen jälkeensä; mutta hän juoksi oven taakse piiloon, jott'ei se tavannut häneen; sillä pienet linnut olivat sanoneet hänelle, miten hänen tuli tehdä. Hän lähti nyt talosta niin joutuin kuin voi; mutta tultuansa lähelle omenapuuta, kuuli hän jyrinän alkavan käydä tiellä; noita-akka tyttärensä kanssa oli lähtenyt häntä ajamaan perästä. Tyttö pelästyi niin, ett'ei tietänyt, mihin olisi piiloutunut. "Tule tänne minun tyköni", sanoi omenapuu, "niin minä autan sinua; mene minun oksieni alle piiloon, sillä jos ne tapaavat sinut, niin ottavat ne sinulta arkun pois sekä repivät itsesi kuolijaaksi." Tyttö teki niin, eikä aikaakaan, niin tuli noita-akka tyttärensä kanssa. "Oletko nähnyt ketä piikasta menevän tästä ohitse?" kysyi noita-akka. "Näin kyllä", sanoi omenapuu, "tästä juoksi eräs ohitse vähän aikaa sitten; mutta hän on nyt jo niin kaukana, ett'ette koskaan voi tavata häntä kiinni." Silloin kääntyi noita-akka takaisin kotiinsa.

Tyttö astui kappaleen matkaa eteenpäin; mutta tultuansa lähelle oinasta, kuuli hän tiellä alkavan jyristä, eikä tiennyt mihin hän kätkeytyisi, niin hätäytyi ja pelästyi hän; sillä hän saattoi hyvin ymmärtää, että noita-akka oli peräyttänyt sanansa.

"Tule tänne minun tyköni, niin autan sinua", sanoi oinas; "mene piiloon minun villojen! alle, niin eivät ne näe sinua; muuten ottavat ne sinulta pois arkun sekä repivät itsesi kuolijaaksi."