Part 2

— Kaunis Kuninkatar, vastasi hän, te vallitsette kuin ei voi paremmin. Vaan jos palvelianne rohkenee kysyä teiltä: mitä tahotte tehä kolmen valmistetun käskyn kanssa?

— Minä en olisi Kuninkatar, jos minun pitäisi tili-tehä töistäni. Kuitenki sanon sinulle, mikä minun siihen kehoitti. Minä tahon kostaa kolmelle virkamiehelle, joita uhkaavat nämät käskyt.

— Kostaa. Mutta — mintähen?

— Ensimäinen, Kaupungin Päämies — on yksi-silmäinen kummitos, ja aina säikyttää minua, koska sattuu vastaani; toista, orjien Peräänkatsojaa, en kärsi sentähen, kuin hankkii sinulle kauneita piikoja; kolmas, sotajoukon Päämies, liian usiasti keskouttaa iloni ollakseni kerallasi.

Tämä vastaus, jossa oma rakkaus sekauntui liehakoitsemisen kanssa, sulatti rakastuneen Ninuksen.

— Hyvä! sanoi hän nauraen. Kolme ylimmäistä virkamiestä valtakunnassa ovat jo virkaheittona, ja oikein kunnollisista syistä.

Sillä välillä tulivat hovilaiset lahjoinensa. Ken toi kalleita kiviä, ken — alempi viraltansa — kukkaisia ja heelmiä; yhet orjat, joilla ei ollut mitään, tulivat ainoastaan kumaruksenensa. Heiän seassa oli kolme veljestä, kaikki vielä nuorukaiset, he tulivat Semiramin keralla, Kaukasian tienoilta, ja pelastivat hänen karavaninsa hirmuisen tigerin karkauksesta. Koska he astuivat istuimen sivutse, hän kysyi:

— Mutta eikös teillä ole mitään antaa Kuninkattarellenne?

— Ei mitään, eres elämätä, vastasi ensimmäinen kolmesta veljeksestä, Sapiiri.

— Ei mitään, eres miekka Kuninkattaren vihollisia vasten, sanoi Artabani.

— Ei mitään, eres ihmettelemistä, jonka saattaa Kuninkattaren läsnä oleminen, lausui Assari.

— Orjat, sanoi Semiramis, kaikista hovilaisista te kolme teitte minulle kalleimmat lahjat, ja minä en ole kiittämätöin teitä kohtaan. Sinä tarjosit minulle miekkaa vihollisiani vasten; ota tämä käsky, vie se sotajoukon Päämiehelle, joka on leirissä Babylonian muurein ympärillä! ja sinä näet, mitä hän sinulle tekee. Sinä tarjosit minulle elämääsi varjeluksekseni; anna tämä käsky Kaupungin Päämiehelle, ja olet näkevä, mitä seuraa. Mutta sinä, Assari, lahjoit minua ihmettelemisellä, jonka saattaa sinulle läsnä oloni; vie siis tämä käsky hovin orjien Peräänkatsojalle! ja olet näkevä, mitä tulee.

Ei milloinkaan Semiramis ollut näin iloinen, näin riemuinen, näin ihanainen, ja ei milloinkaan Ninus ollut häneen näin mieltynyt. Ihanaisuutensa Kuninkaan silmissä ei silloinkaan tummennut, kuin käski leikata kaulan orjalta, joka ei kerinnyt niin kiirusti toimittaa käskyänsä.

Huolimatta tästä mitättömästä asiasta, Ninus vaan haasteli Semiraminsa kanssa, kunnes lähestyi ilta, ja sen keralla komia pito. Semiramin saliin tultua, orja antoi hänelle lautaisen, jossa oli rangaistun orjan pää. "Hyvä! sanoi hän katsellen sitä; aseta tämä pää kartanolle seipään nenään, kaikkein nahtäväksi, ja ole sinä siellä, ettäs ilmoittaisit jokaiselle, että se, jonka pää tämä oli, vast'ikään oli elävä, vaan ei totellut sanaani, ja samassa oli kuoleman oma."

Pito oli tosin komia: herkullinen pöytä oli valmistettu ryytimaassa; Semiramis vastaan otti orjallisia vieraitansa Kuninkaallisella jalouella ja armolla; hän lakkaamatta haasteli Ninuksen keralla, ja osoitti hänelle suurimman kunnian.

— Sinä olet ulkovaltakunnan Kuningas, sanoi Semiramis, ja tulit minua tervehtimään. Velvollisuuteni on tervehtyksesi tehä sinulle mieluiseksi.

Koska annettiin ruoka, Semiramis suotten pani vieraat istumaan ei arvon mukaan. Ninus pääsi alimmaiseen pöyän päähän. Hän ensimmäiseksi nauroi tätä Kuninkattaren mielentekoa, ja kaikki hovilaiset, seuraten hänen esimerkkiä, murisematta tottelivat Kuninkattaren tahtoa. Viereensä istumaan pani Semiramis kolme veljestä Kaukaasiasta.

— Ovatko käskyni toimitetut? kysyi hän veljeksiltä.

— Toimitetut, oli vastauksena.

Pito kulki riemuisesti. Yksi orja, tottumuksesta, antoi ensin Kuninkaalle, ja Semiramis käski orjaa piiskata vitsoilla. Hänen huutonsa sekautui vierasten naurun kanssa. Kaikki riemastuivat. Se oli leikin teko, jossa jokaisella oli oma pelinsä, koska viina antoi vielä enemmän iloa. Semiramis nousi korkealta istuimeltansa ja sanoi:

— Herra! Valtakunnan säästö herra luki minulle nimestön niistä, jotka tervehtivät minua tänä aamuna lahjoilla, noustuani valtakunnan istuimelle. Kaikista hovilaisista ainoastaan yksi herra minulle ei mitään antanut.

— Kuka se on? kysyi Ninus: hään pitää rankaistaman kovemmalla tavalla.

— Se herra — olet sinä itse! Mitä sinä lahjoitit Kuninkattarelle tänä aamuna?

Ninus nousi istuimeltansa, ja nauru suulla sopautti Kuninkattarelle jotain korvaan.

— Kuninkatar on häväisty orjalta! huuahti Semiramis.

— Syleilen polviasi, saneli Ninus: anna minulle anteeksi, kaunis Kuninkatar, anna anteeksi!

Senjälkeen sanoi Kuningas hänelle hiljaan:

— Jopa olis aika lopettaa tämä leikki.

— Niin sinä tahot että hylkääsin valtakunnan istuimen? sanoi Semiramis: Vaan ei, minä vallitsen vielä kaksi hetkeä.

Hän tempasi kätensä, jota Kuninkas suuteli.

— En anna anteeksi, sanoi hän kovalla äänellä, senlaista käytöstä orjalta. Valmistai kuolemaan, järetöin!

— Sinä mieletöin lapsi, sanoi Ninus, yhä seissen polvillansa, leiki itselles, jos tahot, vaan katso kohta loppuu vallituksesi.

— Ja sinä et suutu, sopotti Semiramis, siitä, mitä minä tuossa paikassa käsken?

— En suutu, vastasi Kuninkas.

— Orjat! sanoi Semiramis korkealla äänellä, ottakaatte kiini tämä mies — tämä Ninus.

Ninus nauroi, antaisii orjien käsiin.

— Saattakaatte häntä linnan kartanolle valmistakaatte kaikki hänen kuolemaksi, ja vuottakaatte käskyjäni.

Orjat tottelivat, ja Ninus nauraen meni linnan kartanolle. Siellä näkivät he tottelemattoman orjan pään. Semiramis tuli nastaalle. Ninus sallei sitoa kätensä.

— Kiirehi linnaan, Sepiiri, sinä. Artabani, jouu nopeasti sotaväen luokse, mutta sinä, Assari, varjele kaikki linnan portit!

Kaikki nämät käskyt olivat annetut sopotuksella, ja viipymättä tulivat täytetyksi.

— Kaunis Kuninkatar, sanoi Ninus leikkisällä äänellä: nyt ollaan vaan loppua vajaalla! — teeppä kiireemmin päätös!

— Tapahtukoon tahtosi, vastasi Semiramis:

— Orjat, — kuolema on esissänne, — hakatkaatte.

He tottelivat. Ninus tuskin kerkesi huuahtaa, päänsä pyörähti sillalle, huuliltansa ei vielä hävinnyt viimeinen nauru.

"Nyt minä tosin olen Assyrian Kuninkatar, kiljasi Semiramis: ja hukkukoon jokainen orjani Ninuksen tavalla, ken tohtii olla tottelematoin käskyilleni!"

(Surma hepo suitsita, vahingoksi vaimon valta).

IV.

Kiittämätöin.

Korkea sukuinen Venetsialainen, Vitalis oli kerran jahissa, ja putosi hukan hautaan. Hän oli siellä kokonaisen vuorokauen; ja voitta arvata hänen hirmunsa ja hätänsä. Hauassa oli pimiä. Vitalis juoksenteli nurkasta nurkkaan, löytääksensä jotain juurta eli oksaa, ja sen avulla kavutaksensa Jumalan valoon; vaan hän kuuli erinäisiä ääniä sekalittain — sihisemistä, ulvomista, vinkumista, — että oli kuolla hirmusta, ajaisii nurkkaan, jo vuotteli kuoleman kauhistavaisimmassa tilassa. Toisena aamuna kuuli hän jonkun menevän hauan ohitse, ja alkoi huutaa surkeimmalla äänellä:

— Auttakaatte! auttakaatte! nostakaatte minua täältä, minä hukun!

Talonpoika, joka sattui ohitse menemään, kuuli huuon. Ensin säikähti, perästä tointuen, meni hauan portaalle ja kysyi: — ken siellä on?

— Onnetoin jahtimies, vastasi Vitalis: minä olen jo täällä ollut kokonaisen vuorokauen. Jumalan tähen, pelasta minua! Auta, veliseni, en säästä palkintoa...

— Mitä voin, sen teen, vastasi talonpoika.

Nyt Masatsio — niin kutsuttiin häntä nimeltä — otto sirpin vyöltänsä, leikkasi aika paksun oksan ja sanoi jahtimiehelle:

— Kuuleppas: minä lasken hautaan ka tämän oksan, kiinitän sen seinään, ja vielä itse käyn pitämään, mutta sinä tartu häneen, kavu häntä myöten; ja niin pääset luolastasi.

— Hyvä, sanoi Vitalis: pyyä mitä tahot; en mitään sinulta kiellä.

— Minulla ei ole mitään pyytämistä, vastasi talonpoika: mut' minä kohta nain, niin anna mitäs tahot morsiammelleni!

Tämän sanottuansa, Masatsio laski oksan hautaan; se kohta tuli raskaammaksi, ja samassa hyppäsi sieltä Marakatti. Se oli puonnut hautaan kuin Vitaliski, ja ennen häntä kerkesi tarttua oksaan.

— Varmaan saatana haastoi kerallani hauasta, sanoi pelästynyt Masatsio, pötkien pakoon, minkä jaksoi.

— Niin sinä jätät minua? huusi surkiasti Vitalis. Ystäväni, rakas veljeni, Herran Jumalan tähen veä minua ylös täältä; pyyän sinua, rukoilen. Minä olen Siniori Vitalis, rikas Venetsialainen: lahjon morsiammesi, annan sinulle kultaa, kuin paljo tahot; elä salli minun nälästä kuolla tässä hirmuisessa paikassa.

Masatsiolle kävi sääliksi. Palasi haualle, laski toisen oksan, ja nyt hyppäsi Jalopeura, kovasti kiljuen iloissansa.

— Niin onki, että saatana, sanoi Masatsio; vaan seisahtaen muutaman askeleen päässä, taas kuuli Vitaliksen surkian huuon.

— Minun Jumalani! minun Jumalani! Kuolla nälkään tässä hauassa... Eikös kukaan tule avukseni? Ken sinä ikään olet, palaja Ristuksen tähen. Elä anna hukkuani, jos voit minua pelastaa. Minä annan sinulle kartanon ja konnun, karjan ja rahan, ota kaikki, mitä tahot, ainoastaan pelasta minua, pelasta minua!

Masatsio ei kärsinyt, ettei palajanut; laski oksan, ja kärme nousi sitä myöten iloisesti suhisten. Masatsio lankesi polvillensa, ja, pelosta puoli kuolleena, piti rukousta. Hän tointui, kuullen Vitaliksen hätä-huuon.

— Ei kukaan taho auttaa minua? Täytyy kuolla. Herra minun Jumalani!

Hän itki ja valitti niin, että syän pakahtui kuunnellessa.

— Olkoon miten tahaan, mutta tämä on ihmisen ääni, sanoi itsellensä Masatsio.

— Ah, jos sinä olet vielä siinä, rukoili Vitalis, kaiken tähen mitä sinulle on kallista, pelasta minua: jos täytyy kuollakin, niin ehkeis kotona, vaan ei tässä hirmuisessa luolassa. Haastaa en voi, ääneni vaipuu. Tahotkos hoviani Venetsiassa, maitani, kunnioituksiani? — kaikki annan sinulle, ja sallikoon Jumala kuollakseni tällä paikalla, jos en piä sanaani. Elä mä! elä mä! pelasta ainoastaan elämäni!...

Masatsio ei voinut vasten seissa hänen rukouksille, lisätyille senlaisilla lupauksilla. Hän taas laski oksan.

— Ahaa! jopahan tulet, sanoi hän, Vitaliksen nähtyänsä.

— Ja! äänti se, ja iloisesti kiljahtaen tunnotta lankesi Masatsion syliin.

Masatsio piteli häntä, ja saattoi tuntoonsa, alkoi taluttaa, ja sanoi: "lähetään lehosta"; vaan Vitalis tuskin liikutteli jalkojansa, hän oli nälkään nääntymäisillään.

— Seh, syö palainen leipää, sanoi Masatsio, ja otti leipä-kyörän kontistansa.

— Hyväntekiäni, pelastajani, hyvä enkelini, saneli Vitalis: millä palkitsen sinulle palveluksesi?

— Sinä, herra, lupasit morsiammelle huomenlahjan, mutta minulle hovisi Venetsiassa, vastasi Masatsio.

Vaan Vitalis alkoi jo tulla toimehensa.

— Välttämättömästi lahjon vaimosi, veljeni, ja teen sinun rikkaimmaksi talonpojaksi kylässä. Missä sinä asut, ystäväni?

— Metsässä, Kapalattissa; vaan minä mielelläni hylkääsin kylän ja asusin Venetsiassa, siinä hovissa, jonka minulle lupasitte.

— Kas, japa pääsimme lehosta, sanoi Vitalis. Nyt minä tieän tien; suurikiitosta, Masatsio.

— Koskas minun pitää tulla hovia ja huomenlahjaa ottamaan? kysyi Masatsio.

— Koska vaan tahot, vastasi Vitalis, ja he erosivat.

Vitalis tuli Venetsiaan, mutta Masatsio Kapalattiin, ja haastoi morsiammellensa tapauksesta, rikkaasta huomenlahjasta ja hovista, jossa käypi asumaan hänen keralla.

Toisena aamuna varain Masatsio vaelsi Venetsiaan, kysellen, kussa on siniori Vitaliksen hovi? Tuli suoraan siihen ja sanoi palvelioille, että kohta tulee morsiaminensa komiassa vaunuissa ja asuuntuu hovissa, jonka siniori Vitalis lupasi hänelle lahjaksi. Masatsiota luultiin hulluksi, ja ilmoitettiin Vitalikselle, että esihuoneessa eräs talonpoika vaatii huomenlahjoa morsiammellensa, ja sanoo hovin olevan hänen.

— Ajakaatte häntä ulos, sanoi Vitalis: Mikä saakeli se on!

Palveliat potkivat Masatsion ovelta kaikella ilkeyellä, ja hän itkien tuli kotiinsa, eikä tohtinut silmiänsä näyttää kullallensa. Tupansa yhessä nurkassa istui marakatti, toisessa jalopeura, mutta liiuksella kärme käärii keräksi. Masatsio hyvin pelästyi. "Ihminen ajoi minun huoneestansa, ajatteli hän: jalopeura välttämättömästi raatelee, kärme myrkyttää, mutta marakatti jos ei muuta, niin nauraa ylitseni; tässä nyt on palkka siitä kuin pelastin heiät häästä." Vaan marakatti ystävällisimmästi irvisteli hampaitansa; jalopeura haastoi hännällänsä, tuli liki, ja nuoli hänen kättä, kuin koira isännältänsä, mutta kärme ojensii suoraksi, alkoi matella tupaa myöten, niin iloisella katsannolla, että Masatsio pian perehtyi.

— Luontokappale raiskat! sanoi hän: he ovat paremmat siniori Vitalista; se ajoi minun ulos, kuin kerjäläisen. Ah, kuin mielelläni sysääsin hänen taas hukan hautaan. Mutta morsiammeni, kultani! Minä mielin mennä vihille hänen kerallaan niin rikkaasti! Minulla ei ole halkoa talossani, lihapalaista keitokseen, ja ei kopeekkaakan rahaa. Voi sitä kiittämätöintä, huomenlahjoinensa ja hovinensa!

Näin valitti ja kaipasi Masatsio. Sillä välillä marakatti alkoi tehä ilveilyksiänsä, jalopeura rauhattomasti häilytteli häntäänsä, mutta kärme käpristelii kauhean sukkelasti. Senjälkeen marakatti lähestyi hyväntekiätänsä, teki hänelle merkin, tulla jälestänsä ja saattoi hänen latoon, jossa oli puita laattu koko vuoeksi. Marakatti keräsi ne metsästä, ja kantoi Masatsiolle. Hän suuteli kiitollista marakattia. Senjälkeen jalopeura, hiljaan äänellen, vei hänen etäisen tuvan pimiään nurkkaan, ja hän näki siellä suuren säästön syötävätä, — kaksi pässiä, kolme lammasta, paljon jäniksiä, ja vielä aika sonnin päälliseksi: kaikki nämät jalopeura pyysi hyväntekiällensä. Masatsio lempiästi silitteli hänen harjaansa. "Mutta sinä, sanoi hän kärmeelle, et mitään minulle tuonut? Mikäs olet? — Vitalisko, vain hyvä rehellinen luontokappale, kuin jalopeura ja marakatti?"

Kärme havilla sujahti risujen alle, ja samassa palasi, ylpeästi kohottaien hännällensä. Masatsio äimistyi nähessänsä sen suussa kauneimman briljanten. "Briljantti", huuahti hän, ja ojensi kätensä silittääksensä kärmettä ja ottaaksensa hältä lahjan. Samassa Masatsio meni Venetsiaan, aikoen kiveä muuttaa rahaksi. Tulee juveleerarille, se katselee kiven, ja näkee sen kauhean kalliiksi.

— Mitä sinä tästä tahot?

— Kaksi sataa tukaattia, vastasi Masatsio, luullen kysyneensä hyvin paljon, koska kivi maksoi kymmenesti enemmän.

Juveleerari katsahti Masatsion päälle ja sanoi:

— Sinä myöt tämän senlaisesta hinnasta? Varmaan tämä on varastettu; minä sinua en laske.

— Jos se ei maksa sitä, antakaatte vähemmän, sanoi Masatsio: Minä en olen varas, vaan olen rehellinen mies. Kärme antoi minulle tämän kiven.

Masatsio otettiin kiini, ja vietiin tuomarin luokse. Siellä haastoi hän kaikki mitä tapahtui, vaan ei kukaan sitä uskonut. Yhtä hyvin, kuin siniori Vitalis oli sekoitettu tähän seikkaan, tuomari sysäsi asian valtakunnan inquisitsioniin, ja Masatsio tuli sen eteen.

— Haasta meille, mitä kerallasi tapahtui, sanoi yhsi inquisitoreista, ja elä valehtele; muuten me käskemme upottaa sinun kanavaan!

Masatsio haastoi.

— Niin sinä pelastit siniori Vitaliksen? kysyi inqvisitori.

— Pelastin, korkea sukuiset siniorit.

— Ja hän lupasi morsiammellesi huomenlahjan, ja sinulle hovin Venetsiassa?

— Lupasi, korkea sukuiset siniorit.

— Ja hän ajoi sinun ulos niskapäästä, kuin kerjäläisen?

— Niskapäästä, korkea sukuiset siniorit.

— Kutsukaatte siniori Vitalista! sanoi inquisitori.

Vitalis tuli.

— Te tunnette tätä miestä, siniori Vitalis? kysyi inquisitori.

— Ei, en tunne, vastasi Vitalis.

Inquisitorit alkoivat neuoitella keskenänsä.

— Tämä mies, sanoivat he vihtoin Masatsiosta — on ilmeinen kelmi ja petturi; häntä pitää säilyttää vahvassa paikassa.

— Siniori Vitalis, te olette viattomat!

Senjälkeen, tehhen merkin oikeus-palvelialle, yksi inquisitoreista sanoi: — Mutta tämä viekäätte torniin.

Masatsio lankesi polvilleen oikeuen eessä.

— Siniorit, korkea sukuiset siniorit, saneli hän: voi olla, että briljanti on varastettu, ja kärme antoi minulle sen, pettääksensä minua.

Voipi olla, että kärme, jalopeura ja marakatti ovat itse saatanan synnyttämiä; vaan että minä pelastin siniori Vitaliksen, se on ihan tosi. Siniori Vitalis! en vaai morsiammelleni huomenlahjaa, en taho itselleni teiän marmori-hovianne; ainoastaan sanokaatte pelastuksekseni yksi sana, elkääte salliko märätäkseni tornissa, elkääte heittäkö minua: enhän minäkän heittänyt teitä, kuin istuitte hukan hauassa.

— Korkea sukuiset siniorit, sanoi Vitalis, kumartaen tuomio istuimen eessä: Minä voin ainoastaan kertoa ennen sanotun: minä en tunne tätä miestä. Onkos hänellä, jos yksi vieras mies?

Samassa kaikki läsnä oliat kauhistuivat ja äimästyivät: jalopeura, marakatti ja kärme, kaikki yhessä, tulivat saliin. Marakatti istui jalopeuran selässä, mutta kärme kiersi marakatin käen ympäri. Jalopeura kiljui, marakatti murisi, kärme sihisi.

— Ah! nämät ovat ne samat peot, jotka kerallani olivat hauassa, huuahti säikähtynyt Vitalis.

— Siniori Vitalis, sanoi Pää-inquisitori, koska hämmästys meni ohitse kummallisesta ilmestyksestä, te kysyitte kussa ovat Masatsiolla vieraat miehet? Näette, Jumala lähetti ne meille ajalla. Koska hän itse teitä vastaan toistaa, niin me tekisimme syntiä Jumalan oikeuen eessä, ellemme rankaisisi teitä kiittämättömyyestänne. Hovinne ja maanne teiltä otetaan pois; ja lopun elämästänne vietätte tornissa. Mutta sinä, lisäsi hän, kääntyen Masatsion puoleen, joka koko sen ajan silitteli marakattia, ja jalopeuraa ja kärmettä: elä sure omasta osastasi. Venetsialainen lupaisi sinulle marmori-hovin, ja morsiammellesi huomenlahjan; Venetsian hallitus täyttää hänen lupauksensa: Vitaliksen hovi ja maat ovat tästä saakkaa sinun.

Masatsio vaimoneensa kauan elivät ja nauttivat onnia Vitaliksen marmori-hovissa, yhessä marakatin, jalopeuran ja kärmeen keralla, ja käskivät kuvata ne seinälle siinä haamussa, kuin ne tulivat oikeus-saliin, — marakatti jalopeuran selässä, mutta kärme marakatin kalvoisella.

(Nosta koira kaivosta, puistelee vettä korvilleis.)

V.

Hasael.

Hasael, itäisen Kuninkaan poika, kasvatuksensa lopetettua, oli isältänsä lähetetty Perssiaan, että siellä täyttää hänen valaistuksensa, ja tutkia ulkomaan tapoja ja luontoja. Nuorukaiselle oli annettu täysinäinen vapaus; vaan salaisesti käskettiin entistä opettajata ja kasvattajata katsomaan hänen perään.

Koska Hasael tuli Perssiaan, niin pääkaupunkin hekkuma ja huvitukset samassa miellyttivät hänen, että unohutti oikeensa ja antautu huvituksiin.

Kerran, koska hän käyskenteli huvittavaisissa Hispaganin huvi-metsissä, meni hänen ohitsensa entinen opettaja, matkustajan muo'ossa, sauva käessä.

Vaan Hasael tunsi hänen ja kysyi: "Mistäs tulet, mihin aivot mennä?" — Vanha vastasi: "En tieä." Silloin nuorukainen kummastui ja sanoi: "Kuin! Sinä jätit kotimaan ja menit, tietämättömihin?" — "Unohutin", vastasi vanha, "jonka tähen käyn sinne ja tänne, ja mikä tie minulle näyttäikse laveammaksi ja ihanammaksi, sen valitsen."

— Mihinpä saattaa sinua senlainen matkustaminen? kysyi kummastunut nuorukainen. — "En tieä", vastasi vanha, "ja mitä minun on siihen?"

Silloin Hasael, kääntyen muihen puoleen, jotka olivat hänen ympärillä, sanoi: "Tämä ihminen oli minun kasvattajani ja opettajani, ja oli kuulusa viisaueltaan, vaan nyt, te näette, on tykkönään tyhmä, ja hävitti ymmärryksensä. Ah kuin hän muuttui! Tykkönään tuli toiseksi."

Sillon vanha astui nuorukaisen eteen, viskasi hartioiltaan kontin ja sanoi: Ja, se on tosi, Hasael, minä muutuin, ja muutuin niin, kuin sinä. Ennen olin johtattajasi, ja sinä seurasit sitä tietä, jonka osotin sinulle. Vaan siitä asti, kuin herkesin olemasta johtattajanasi, päätin minä seurata sinua, sinun askeleitasi, — ja käytökseni on sinun. Sinusta ouolle näytti — kuin onki luonnollisesti — etten minä tieä, minne ja mintähen menen, ja en vähääkän ajattele siitä, mihin voi saattaa senlainen mieletön matkustus, ja sinä päätit tästä, että hävitin mieleni; vaan tutki tarkemmin elämäsi muoto, käytöksesi, — niin näet ken meistä käyttypi mielettömämmästi. Näin puhu vanha. Ja nuorukainen tunsi syntinsä, ja palasi viisauen tielle, joka hänelle asetettu oli viisaalta opettajaltansa.

VI.

Uskollisuus.

Yksi pakanallinen Kuninkas käsketti luoksensa saattaa Ristityin piispan; ja vaati häneltä, ettäpä kieltäisi uskonsa ja tois uhrin epäjumalille. Vaan piispa kaikella siveyellä vastais: "Kuninkas! sitä en voi tehä. Kuin? sanoi silloin vihastunut Kuninkas; etkös tieä, että elämäsi on vallassani ja minä voin sinun ylenantaa kuolemaan? yksi silmänräpäys - ja sinua ei ole.

"Sen tieän!" vastasi piispa, "vaan salli, Kuninkas, jutella sinulle yksi vertaus, ja tehdä yksi kysymys päätökseksi. Kuvaa itsellesi, että yksi uskollisimmista palvelioistasi sattu vihollistesi käsiin, ja he kaikella tapaa ahkeroitsivat saattaa häntä sinulle uskottomaksi ja pettäjäksi. Vaan koska uskollinen palveljasi oli muuttamaton ja järkähtämätön uskollisuuessansa, niin viholliset riisuivat hänen päältänsä vaatteet, ja pilkalla, alastoina ajovat luontansa. Sano, Kuninkas, kuin hän tulee sinulle, etkös anna hänelle parahimmat vaatteistasi, ja etkös palkitse hänelle hyvän kärsimisen kunnialla ja kiitollisuuella?" Kylläpä niin, vastasi Kuninkas, vaan kuinkas, ja missäpä tämä tapahtuis?

Silloin hurskas piispa vastasi: "Kuninkas! Sinä voit riisua päältäni tämän maallisen vaatteen... Vaan herrani verhoittaa minun uuteen, parahimpaan... Voinkos minä niin paljon säästää tätä, ettäs tämän tautta ylenantaa sinulle uskollisuuteni?"

Silloin Kuninkas sanoi: "Mene, minä lahjotan sinulle elämän."

VII.

Beduiini.

Karavaani vierolaisia kulki Diarbekin portista. Sen e'ellä ajoi Osmanni ja viskoeli kansaan rahoja; Imanit siunasivat kulkevia matkamiehiä, asukkaat loivat kukkaisilla heiän tiensä.

Jo kuuemmen kerrau kulki Osmanni karavaaninensa Mekkaan, ja oli päämiehenä sen vartiosotaväessä. Kaikki olivat vakuutetut matkansa onnellisessa päätöksessä, sillä ei kertaakan millistäkään onnettomuutta tapahtunut Osmannin kanssa; tuuliset ilmat eivät peittäneet hiekalla Arabian erämaassa yhtäkään ihmistä, joka matkusti Osmannin keralla; Arabilaiset eivät kertaakan karanneet hänen päällensä. Sellainen menestys asioissaan luettiin Osmannin jumalisuu'en, anteljaisuu'en ja miehullisuu'en voitoksi.

Muutaman viikon kuluttua lähtönsä jälkeen Diarbekistä, lähestyi karavaani sitä, muinoisajassa mainiota Eufratin virtaa, joka on yhen ikäinen maailman historialle. Laulaen lauluja Alkoranista, vierolaiset menivät virran yli ja tulivat Arabian hiekkaisille lakeuksille. Siinä yhistyi karavaaniin Beduiini, somalla mustan karvaisella hevoisella; hän myöskin matkusti pyhille paikoille kumartamaan Muhametin kehtolle ja hau'alle.

Osmani alkoi tarinoia hänen keralla kansojensa etuisuuksista. Beduiini vastasi lyhyesti, vaan viisaasti; kiitti kiitoksen ansaitsevaa hänen kansassansa, ja moitti sitä, mikä näytti hänelle pahaksi. Huomaamatta jäivät he jälelle karavaanista. Osmanni kiivaasti alkoi kiittää Ottomannilaisia.

"Turkkilaiset", puhui hän Beduiinille, "ovat kauan olleet kuuluisat koko itämaassa urhollisuu'estansa, hyväntahtoisuu'estansa ja armeljaisuu'estansa; jo ammoin nämät harvat tavat hankkivat meille kunnioittamisen koko maailmasta, jokapaikassa kuin tahtovat kuvata sotijan voitollisutta niin sanoovat: 'hän on urhollinen kuin Turakilainen!' Kauppamiehet, tahtoen verrata kennen tahansa rehellisyyttä korkeammassa mitassa, sanoovat: 'hän on rehellinen kuin Turkkilainen!' Millä sitä vastoin tuli kuuluisaksi sinun köyhä kansasi, kulkehtien Arabian kivisessä ja tyhjässä erämaassa? millainen sanoma kuuluu teistä? Se, ettei teillä ole kunniata, eikä omaatuntoa, te tunnustatte yhtä uskoa meiän kanssa, vaan teille maksaa Sulttaani joka vuosi suuren summan, pelastaaksensa raatelevaisuu'estanne suuremman karavaanin rukoilijoita; ryövärisyys tekee teitä pahanilkisiksi kulkehtijoiksi jokaisen toisen Muusulmanni-silmissä. Tunnusta, ystäväni, sanojeni totuus; tunnusta, että teiän kansa ei ole muu, kuin joukko ryöväreitä."