Part 1

SATUJA

Kirj.

Thomas Friman

Lukemisia Suomen rahvaalle Viipurista II.

Viipurissa, A. F. Cederwallerin kustannuksella, 1849.

Imprimatur: _J. U. Wilenius_.

SISÄLLYS:

Sa'ut. I. Aaltojärveläiset. II. Raision Kirkon Rakentaminen. III. Kuninkaatar Semiramis. IV. Kiittämätöin. V. Hasael. VI. Uskollisuus. VII. Beduiini.

Sa'ut.

Satu [satu merkitsee yhtä kuin faakkuna (selitetty Ruotsalaisesta sanasta saga) ja kasku] on ajateltujen tapausten luonnollisin ja yksinkertaisin kuvallinen kuvaeleminen eli kertoeleminen. Jokaisen luonnon helmassa elelevän kansan suussa säilyy mielensä näyte — sa’ut. Niin kauan kuin ihmisen järki pysytteleikse luonnollisessa tilassansa, valistuksen vaikutuksitta, niin kauan myös ymmärryksensä ei ulotu etemmäksi silmänsä näköä, ja kaikki, mikä on sitä ulompana, näyttäikse hänestä ouoksi, kummaksi, luonnottomaksi, vaan ei kuitenkaan voimattomaksi; kertoelmansa siitä pukeikse kauniiseen pukuun, ehkä hän itse pitää sen toentapaisena. Vaan niin kohta kuin ihmisen mieli ylenee, ymmärryksensä valistun, silloin luonnottomuuella ja kummalla ei ole enempätä perää, vaan kaikki hän pyytää asetella luonnolliselle kannallensa, ja silmissänsä sa’ulla ei ole toentapaseta perustusta ja tunnollista arvoa, mutta muuttuuvat mitättömiksi, joutaviksi loruiksi, ja muistista kaotettaviksi. Lausumme toistukseksi otamme kaikkein raaemmat ja tarkeimmat ihmiset, esimerkiksi Austraalilaiset, jotka eivät ole vähääkän saaneet tunteaksensa valistuksen voimaa, ja heijänki ymmärrys synnyttelee kauneita satuja; ja vastahakaan kaikkein valistuneimmat ihmiset, esimerkiksi oppineet Europalaiset, ovat peräti muististansa kaottaneet satunsa, jotka löytyvät säilytettyinä ainoastaan raa’an kansan suussa, joka niitä hauskaksensa raskaista päivällisistä töistä päästyänsä, rakastaa kertoella, sillä ajalla kuin valistunut kansa kestissä käypi ja korttia lyöpi, muka aikansa kuluksi.

Kyllä kaiketi sa’ut eivät ole mitättömät ja valistuneiltaki unouksiin jätettävät, vaan ovat suuresta arvostaki ja säilyttämisen ansaitsevatki, jos otetaan vaariin niien vaikutuksista ihmisen kansallisen ajatuksen juoksun teroittamisessa, ja älyäkki hjerättämisessä; sillä eivätkö suurimmat nerot niinkuin Shakespeare, Byron, Lessing ja moni muu, ole intoutuneet satuja lukeissaan, ja niistä nestettä imeneet ja perustusta hankkineet suurille kirjateoksillensa. Vieläpä usian ummitko Suomalaisen ymmärrys nytki pysyy kummissa ja luonnottomissa, ja kertoelmansa niistä on satu. Paljaita satuja ovat esimerkiksi Kalevalan runotki, ja muut sentapaiset Laulut, joita nykyaikoina niin ahkerasti kokoellaan, vaan itse haasti-sa’ut, joista runolliset syntyivät, ovat Suomalaisiltaki oppineilta unoutetut, pitäen niitä mitättöminä, ehkä toenperään niistä milt’ei suurempi voitto olisi kirjallisuuellemme, kuin runoista. Niin kauan kuin kirjallisuueltamme puuttuvat omituiset, Suomalaiset sa’ut, niin kauan myöski ei meille synny omituista mielle-kirjallisuutta (kaunis- eli huvikirjallisuutta), erinomaittain Suomalaista mielenjuoksua ja jutelmaa kirjallisissa teoksissa.

Jokaisen sa'un perustuksena on tapaus, joko luonnoilisessa tahi luonnottomassa muo’ossa. Näytiksi tähän suomennamme, omien puutteessa, pari vanhanaikuista satua eli tarinaa. Ne ovat otetut Jesuitin Maesseniuksen kirjoituksesta, joka on painettu Palaestra Dramatica’n nimityksellä, Kölnin kaupunkissa, 1657 vuotena. Yksi näistä on luonnollisessa, mutta toinen luonnottomassa pu'ussa.

I.

Aaltojärveläiset.

Ennen kuin Suomalaiset joutuivat Paapeinsa valtaan, elelivät he vapaina avarassa maassansa, joka ulottui Urali tuntureista Itämereen, Obi virtaan ja Hartsi vuoriin, ja Pohjais jäämerestä Mustaan ja Kaspian merehen — niin lavia oli muinais Suomalaisten maa-ala. Kotoisessa elämässänsä heillä oli valti'aana oma luonnollinen järkensä. Jokainen talon isäntä oli kuningas ja rajatoin valtias talossansa ja pereessänsä. Keskinäiseksi kansakäymiseksi ja yhteisen vaaran estämiseksi yhistyivät likimmäiset talot ryhmihin, ryhmät kylihin, nämät pitäjihin ja pitäjät kihlakuntiin; ja jokaisesta näistä oli valittu mies, jota nimitettiin vanhimmaksi. Koska yhteistä neuvottelemista tarvittiin, niin kokoontuivat millon vanhimmat, millon taas kaikki talonisännät käräjihin, ja jos sattui vihollisia vastusteltavaksi, tahi kaukaisille maille lähetettäväksi, niin valitsivat keskuu'estansa etevämmät ja voimakkaammat itsellensä esimiehiksi vainoteillä, tahi muissa vaarallisissa retkissä, joissa tarvittiin monta urosta yhteen ja miehen älyä käytelleissä. Senlaisia esimiehiä muinais-suomalaisilla olivat Kaleva, Väinämöinen ja muut, joista muisto on meilleki säilynyt vanhoissa kansamme runoissa.

Näinä Suomalaisien sankari- ja vapa-aikona asui avaran Aalto-järven pohjaisella suunnalla, he'elmällisellä saarella, mahtava Karjalaisien kihlakunnan vanhin, Valamoinen, uros suuresta su'usta. Valamoinen oli ankara sankari so'issa, viisas neuvoissa.

Valamoisella oli väkirikas talo, vaan oma pereensä pieni: naisensa Eukko ja tyttärensä Impi. Talossansa oli monta orjaa, mi oli so'asta saatu, mi veloista tuotu. Kaikkea oli kyllä Valamon saaren isännällä, vaan itse oli vanha, Eukko i'ähtynyt, Impi vähäikäinen. Immellä oli suloinen sulho, soria Sortavainen, nuori Nevaisen poika, jota päivä päivältä uoteltiin sotaretkiltänsä Valamon saarelle tulemaan, neitiä kosijoimaan ja kotihinsa Sortavalaan viemään.

Kovaksi lykyksi tuli Valamon saarelle Tuoni ennen sulhoa; vei Ison ja Emon Tuonelaan. Yksinänsä jäi Impi kotihinsa suremaan. Isännuu'en talossa valtasivat pahankuriset orjat; Immestä arpaa heittelivät kennen omaksi joutuisi. Impi yksin surressansa, näkee itsellensä tuhon tulevan, joutusasti juoksee rannalle, työntää pienoisen purtensa veteen, täyttä väkeänsä soutaa sel'älle.

Kohta julma joukko näki Immen pa'ossa olevan, samassa rientivät neitoa etsimään, läksivät tyttöä tavoittelemaan.

Jo Impi näkee itseänsä turmion tapaavan, pahalaisten pauloihin joutuvansa; pelko sy'äntänsä särisytti, vaara voimia lisäsi. Mut' pahalaisetki yhä likeneevät. Hä'ässänsä Impi itkuhun purskahti, alkoi Ukkoa, Yli-Jumalaa, rukoilla avuksensa tulemaan, vaarasta vapahtamaan:

"Oi Ukko, Yli-Jumalaa, Hattarojen hallitsia Tule turvaksi minulle, Avukseni armas Luoja! Tapa tuimat muo'ollasi, Kurikalla kultasella, Jot' en jou'u juoniloihin Pahan pauloihin pakahu. Jos et tuho turmioita, Tapa tappajan sukua, Niin menehyn mierukka, Kuollo korjaapi katalan, — Neu'o neittä, vaara estä, Pahan pauloista pelasta: —

Missä piilen piika parka, Levon löy'än orpo-lapsi; Vierenenkö mie vetehen, Vaivun valko-vaahtoiseksi, Vainko mennen männikköhön, Manalan omaksi maa'un? — Tule Tuoni turvakseni, Kataloa korjaamaahan Isoni sulo-sivulle, Emoni oman mukahan."

Heti kuului ihana ääni kirkkaassa hiljaisessa ilmassa, ikään kuin kanteleen soitto:

"Elä itke Impyeni, Valittele vaikiasti; Elä kostoa kokota, Tappoloja toivottele: Kosto kuoleman kokema, Pahalaisten palkitsema; Tappo tuhmien tekemä, Vainomiesten murhaelma; Elä viere sie vetehen, Vaivu valko-vaahtoiseksi — Vetelä vetinen vuo'e, Vaahti on vähavaranen, Elä mäne männikköhön, Maan Manalan omaksi — Manalassa maot syövät, Männikössä sie mätänet. — Ei oo tuoni turvanasi Sua sieltä ottamassa Ei oo suotuna sinulle, Olla isosi sivulla; Eikä kanneta, koponi, Sua emosi mukahan: Sull' on suotu onni suuri, Elo pitkä ennustettu."

Impi tuli rohvaistuksi, vakuutettu pelastuksestansa, tie'on halulta voitettuna kysäsi ihana ääniseltä ilmassa oli'alta:

"Kukas olet kultueni, Kuka ilmassa olia? Ootko Onnetar omani Toivon tyttö taivosessa, Joka onnen annat mulle Elon pitkän ennustelet?"

Suloinen ilman ääni vastaeli lempi'ästi:

"Olen Onnetar iloinen Ilman impi, luonnon lempi Hyvän, hellän haltiatar, Kapo kaunisten kuninkas, Jok' en anna omiani Lemmon luomien omaksi."

Nyt rupesi Immen pursi joutusammasti juoksemaan; vaan kuin neiti tunsi voimansa vähenevän, niin pistisii pursineen lahteen piilemään. Lahen pohjukassa, rannikolla, sattui seisomaan sotainen pursi. Nei'on sy'än säpsähti ilosta: — Pursi ei ollut vieras — se oli sulhon pursi. Sortavainen oli tulemassa Valamon saarelle, neien haentaan, vaan mänö matkallansa poikkesi aluellensa halmeitansa katsomaan.

Sortavaisen mieli musteni kuullessansa pahankuristen orjien kunnottomia neuvoja ja käytöksiä; heti lähti neitensä keralla kotihinsa, miettien kovasti kostaaksensa pahat Valamois vainaan palveliat.

Immen ajajat eivät äkänneet neien piilopaikkaa, he souti e'elleen. Sortavainen kohta näki hei'ät. Nähtyänsä kovan kostajan purren pahalaiset hätäyntyivät. Tuskissansa he paniivat maalle. Sortavainen hei'än perästä; Impi ummon miemona purressansa. Liki rantaa päästy'änsä, Nevaisen pojan pursi sattui kiveen, Lempo autteli omiansa, jotta rupesi vuotamaan, orjat rupesivat jättämään, he pakenivat maalle. Pääsi Sortavainenki kuivalle; pienoisen puron luona saavutti pahalaiset, tässä hei'ät vaara tapasi. Nevaisen poika kuritti hei'ät — tappoi kauhialla kalvallansa. Koko tämän koston ajan Impi ei ollut elävä eikä kuollut. Nyt Sortavainen elvytti neitinsä, paransi purtensa, ja meni morsiamensa keralla kotihinsa, jossa Impinensä eli onnellisesti monta monuista vuotta, kaikilta kunnioitettuna ja hyvänä piettynä.

Kohta kotihin tultu'ansa, kävi Sortavainen saarella tuhoamassa jäännökset orjat, jotka olivat uottelemassa kumppaneitansa neien keralla, eivätkä ehtineet kostoa välttää. Valamon saari jäi autioksi, sinnes, kunnes sen valtasivat Venäläiset.

Tämän tarinamme perustuksia löytyy tänäki päivänä: _Valamon saari_ löytyy nytki. _Eukoksi_ nimitetään jokaista, miehekästä naista; _Immeksi_ jokaista, kaunokaista, hyvänlaatuista tyttöä. _Sortavala_ vieläki on paikallaan. _Nevaisen_ nimi alkaa olla unohtumaisillaan: Nevaisen järveksi kutsuttiin toisinaan _Aaltojärveä_, jonka Venäläiset ristivät _Laatokaksi_, josta _Nevajoki_ nytki juoksee Suomen mereen. Lahtea, jossa Impi löysi sulhonsa, kutsutaan, muistoksensa, _Impilaheksi_, josta sai koko pitäjä nimensä. _Purovaaran kylä_, Impilahen pitäjätä, Sortavalaan päin muistuttaa paikkaa, jossa vaara tapasi pahankuriset orjat.

II.

Raision Kirkon Rakentaminen.

Suomessa Ristin-uskon levittämisen alulla, Raision pitäjän talonpojat päättivät pitäjän kokouksessa, ensimmäisenä päivänä Toukokuuta, rakentaa kivisen Kirkon, ja pyysivät hengellistä isäänsä etsimään taitavaa pykmestaria. Pappi, ehkä kuinka halasi toimittaa pitäjäläisiensä hurskaan pyynnön, ei tietänyt mistä vois saaha Kirkon rakentajan. Niin yhtenä kauniina kesä-iltana, huoltunut tästä ajatuksesta, uupunut kauallisista kävelyksistänsä, istahti kivelle liki suurta maantietä. Hetkeesen istuttuansa lähestyi häntä hyvästi verhoitettu matkamies, ja kysyi:

— Sanokatte, olkaatte niin hyvät! onko tästä vielä kaukana pappila? Minä sain kuulla, että Raisiolaiset aikoovat rakentaa uutta Kirkkoa, ja sentähen mielelläni tahtosin nähä heiän Kirkkoherraansa.

Pappi vastasi: — minä olen se sama, jota te tahotte nähä. Mitä te tahotte?

— Minä olen kaukaisista maista matkustavainen pykmestari, ja tahallani teen Mikkelin päiväksi kunnon Kirkon, huotavasta hinnasta lisäsi vieras.

Ihastunut pappi pyysi häntä luoksensa, pappilaan, ja piti häntä hyvänä, kuin piispaa. Pykmestarin nimi oli niin outo, ettei pappi millään konsteilla saanut sitä sanoneeksi. Toisena aamuna pappi näytti pitäjäläisillensä Kirkon kuvan ja piirroksen, jonka rakentaja oli heti tehnyt, ja ilmoitti hinnan mitä hän vaati teoksestansa. Pitäjäläiset suostuivat kaikkeen mitä pykmestari vaati. Senjälkeen vieras meni etsimään itsellensä apulaisia ja työmiehiä.

Muutaman päivän perästä tuli hän ainoastaan yhen miehen keralla. Pappi, tyytymätöinnä ajan jouten menettämisestä, kysäsi vihaisesti. Koskas tuleevat apulaisesi? Vieras vastasi kylmästi: — Se on minun asiani. Minulle on kylläksi yhessäki työmiehessä. —

Toen perään, tämä ihmeellinen mestari itse kantoi kaikki tarpeet, ja kutoi seiniä, mutta apulaisensa takoi yöllä ja päivällä pajassa. Työ kulki kauhean kiiruusti, ja kirkko Syyskuuksi jo oli valmis, pait' sisä-puolisia kaunistuksia. Kummastunut pappi vihtoin ymmärsi, etteivät kirkon rakentajat olleet oikeat ihmiset. Hän aikoi mennäksensä yheltä vanhalta ystävältänsä neuoa kysymään, miten pitää käytteleiä tälläisessä tapauksessa.

Varain aamulla, Mikonpäivän aattona, pappi läksi pitäjänsä kaukaiseen kylään ystävällensä, ja jutteli hänelle kummallisesta kirkon rakentamisesta. Se uskotti hänen, että kirkon pykääjät olivat pahalaiset, ihmisen vartaloon pukeineet, saahaksensa pitäjän hopiaiset rahat. Vaan, me teemme heille kokkaisen, niin he eivät saa rahoja, joita niin haluaavat. Välttämättömästi meiän pitää saaha tietää heiän oikeat nimensä: jos ne kerran tuleevat tietyksi, niin heiän voimansa meiän ja kirkonki ylitse katoaa; pitäjäläiset säilyttäävät rahansa ja saavat kirkon — ilmaseksi. Rauhoitettu palasi pappi illan suussa kotiinsa, vaan astuen ajatuksissaan ystävänsä sanoista, eksyi, ja ei ennen huomannut sitä, ennen kuin pimiä ilta tapasi hänen synkässä salossa. Kotvan turhaan etsittyänsä tietä, täytyi hänen jäähä saloon, päivän valoa vuottamaan. Puolen yön aikana pappi havahtui rääkyvästä lapsen huuosta, joka hänellen ikään kuin olis kuulunut yläältä vuorelta. Huuon perästä kaikui törkiä vaimon ääni, toruen lasta, joka ei lakannut huutamasta, tämän ohessa kuului kolke — kätkyen liikunnasta; vaimo tukahuttaaksensa lapsen huutoa, alkoi suurella ja kolkolla äänellä laulaa:

Killi tekee Kirkkoa, Nalli takoo nauloja Rikkaassa Raisiossa Pitäjässä paraassa.

Lapsen huuto ja laulun kolkko-ääni, kauheasti kaikuivat salossa. Pappi ensin säikähti tästä parkunnasta ja huuosta, vaan sitte hyvin ihastui, kuulleen Raision Kirkon rakentajain nimet: yhen olevan Killi, toisen Nalli. Hän arveli, että tämä vaimo, uskottavasti, oli vaimo, mutta itkevä lapsi poika yhelle heistä! Koska itku ja laulu vähittain vaikenivat, pappi uuestaan nukkui, ja havahtui taas vasta päivän valetessa.

Aamulla varain pappi kiirehti kotiinsa — sillä oli Jumalan palvelus toimitettavana. Ensin kuitenki poikkesi katsomaan uutta kirkkoa, se oli melkeen valmis: rakentajat olivat katolla, johon kiinnittivät eräitä kaunistuksia; työnsä kulki hyvin joutuisasti; vaan kuin kävivät pystyttämään ristiä katon harjalle, nytpä ei enempää käsissään työ sujunut — risti alituisaan putoili käsistänsä. Voimattomuutensa ristin pystyttämisessä, vielä enemmän vakuutti papin arvelua, että kirkon pykääjät eivät olleet oikeita ihmisiä, vaan pahalaisia, joita hän taisi karkottaa ristin merkin tekemisellä ja heiän nimiensä ääntämisellä. Pappi teki ristin merkin rintaansa, ja kiljasi:

Pois Killi Kirkoltani! Pois Nalli nauloiltani!

Samassa rakentajat muuttuivat suuriksi haukoiksi, hirmuisella huuolla nousivat ilmaan ja hävisivät pimeihin pilvihin.

Tämän onnellisen tapauksen jutteli pappi pitäjäläisillensä, jotka samana Mikkelin päivänä pyysivät häntä vihkimään Kirkkoa.

Kohta sen perästä kuului pitäjissä lähellä Turkua, että eräs kuleksiva Jättiläinen saattoi yhteisen pelon koko sille tienouelle. Ne jotka näkivät tätä hirvitystä, sanoivat, että se oli korkeampi korkeinta honkaa, hänen yllänsä oli harmaa viitta ja selässänsä, säkin sisässä, kantoi hirmun suurta kiveä. Kulkien syvimpien merien ja järvien yli vesi ei ylettynyt saappajensa yli. Haastettiin myöski, että hän joka paikassa kyseli tietä Raision pitäjään, kuhun hän kulki kostamaan Raisiolaisille Kirkon rakentamisesta määrätyn rahan maksamattomuuttansa. Jättiläinen tahtoi särkeä uuen Kirkon, kivellä joka oli selässänsä, etteivät Raisiolaiset iloitsisi petoksestansa.

Raisiolaiset kauhistuivat tästä sanomasta, he menivät neuoittelemaan papillensa, joka arvasi, että se jättiläinen ei ollut mikään muu, kuin Killi. Pappi luuli paraaksi vaaran estämiseksi taivuttaa Killin akan pitäjäläisiin puolelle. Tämän tähen läksi hän salolle etsimään akkaa, ja koittelemaan taivuttaa häntä viehättämään jollain kompeella pahalaista pois Raision pitäjän rajoilta. Tuskin löysi sen paikan, jossa hän yöllä kuuli lapsen itkun. Louhen suussa hän äkkäsi vanhan, ruman, hirmun suuren vaimon liekuttavan lasta, joka makasi suurista kivistä ku'otussa kätkyessä. Papin kysymykseen: eikö hän olekki voimallisen Killin vaimo, ja eikö hän ole mitä kuullut miehestänsä, ruma akka vastasi: että hän tosin on pahalaisen Killin akka, vaan ei ole miestänsä siitä ajasta asti nähnyt, kuin se otti rakentaaksensa Raisiolaisille kirkkoa. "Uskottavasti, lisäsi akka, tapahtui tahi tapahtuu hänen kanssansa joku onnettomuus; sillä lapsi lakkaamatta itkee, ja minä en voi häntä viihyttää. Killin pitäsi jo ammoin olla kotona. Hän vähä pitää huolta akastansa ja lapsestansa. Ehkä hänellä on paljo kultaa ja hopiata, niin siitteni pakottaa minua kärsimään vajautta."

Pappi jutteli eukolle miehensä kummallisesta Raision kivi-kirkon rakentamisesta ja ilmoitti vaaran, jota uhataan Raisiolaisille, pyysi häntä jollain tavalla viehättämään pahalaista pois Raision pitäjästä. Päätteeksi pappi lupasi pahalaisen eukolle. Ärtynyt Killin akka ei huolinut papin sanoista; vaan kuin se antoi hänelle muutamia kulta rahoja, luvaten vielä enemmän antaa, hän viimein suostui miestänsä viehättämään Raision tieltä, niin ettei Killi milloinkaan enempätä tulis Raisioon. Eukko vei kätkyen makaavan lapsen keralla luolaansa, se suun tukkesi suurilla kivillä, ja itse läksi kulkemaan.

Kerjäläis-ämmän haamussa hän alkoi kerätä kylistä vanhoja kuluneita virsuja ja taittuneita airoja. Kooten suuren röykön virsuja ja airoja, hän läksi meren rannalle; täältä sai vanhan veneen. Täyttäen veneensä virsuilla ja airoilla, läksi Killin eukko vesitse miestänsä tavoittamaan, jonka tapasi lahella, seisomassa veen pinnalla, hirmuinen kivi selässä. Nähtyänsä akkansa Killi sanoi:

— Hyvä, kuin tapasin sinun; tahon mennä Raision pitäjään, vaan en löyä tietä. Minä sären kirkon, jonka tein sentähen kuin pitäjäläiset eivät maksaneet minulle rahoja. Kyllähän sinä tieät tien sinne; niin näytä minulle, se lyhyin.

— Sinä hyvin erehyt, jos luulet täältä löytäväsi tien Raision kirkolle; se on täältä hirmun kaukana, monen tuhannen vuoren ja järven takana. Minä nyt paraikaan tulen sieltä, sillä luulin löytäväni sinun Raision kirkolta. Katsos kuinka paljo virsuja minä kulutin, kulkeissani röneekköjä, vuoria ja saloja myöten, ja kuinka paljo airoja särin, soutaissani järvien yli.

Killi hämmästyi ja sanoi:

— Jos Raisioon on niin pitkä matka, niin en taho kauempata kantaa senlaista kuormaa: minä löyän toisen tämänlaisen kiven liki kirkkoa, jolla sen sären. Killi tempasi kontistansa kiven ja lähätti sen lähellä olevalle rannalle.

Näin, kertoo muinelma, pahalaisen vaimon viekkauella tuli tärviöstä pelastetuksi pahalaisilta rakennettu Raision Kirkko.

Killin kantelemaa kiveä vielä nytki näytetään Ruissalon (Runsalan) saaren rannalla, joka on lähellä Turkua.

Killin kivi näöstään on suuren, reväistyn kallion muotoinen. Talonpoikainen kansa nimittää sitä kontti-kiveksi. Salmea, hyvin kuuluisata syvyyeltään ja suurilta aalloiltaan, nimitetään "konttikiven salmeksi."

III.

Kuninkatar Semiramis.

— Kaikista vaimoistani, lausui Assyrian Kuningas Ninus Semiramille, rakkaampata sinua syämelleni ei ole yhtään. Ketä voi verrata kauneuteesi? Sinun tähtesi kieltäsin kaikki, mitä minulla on.

— Ajattele perään, Kuningas, mitäs sanoit! vastasi Semiramis. Jos minä käytän hyväkseni sinun laupiaan sanasi?

— Tapahtukoon tahtosi! ainoastaan sinä rakasta minua; muista, minä en kestään huoli.

— Sitämyöten, jos minä rukoilisin, niin sinä karkoittasit kaikki vaimosi ja rakastasit minua yhtä? Minä yksinäni olisin puolisosi, jakasin kerallasi valtasi, olisin Assyrian Kuninkattarena?

— Kuninkattarena! etkös sinä ole Kuninkatar, etkös sinä vallitse itseä Kuningasta sanomattomalla kauneuellasi?

— Ei, ei, ei, tempasi ihana Semiramis: nyt minä olen ainoastaan rakastettu orja. Minä en vallitse, minä ainoastaan rakastan. Koska jotain käsken, minua ei totella sinun luvattasi?

— Ja sinä luulet, että vallita on niin mieluista?

— Mm, jaa! sille on mieluista, joka ei ole koskaan vallitsemista kokenut.

— Mitä? Etkös taho kokea, olla muutaman päivän minun siassani?

— Piä varasi, Kuningas! elä tarjoo liijan paljoa.

— O, ei! sanoi rakkauelta voitettu valtias: Minä taas kysyn sinulta, tahotkos tulla yheksi päiväksi Assyrian valtiattareksi? Jos tahot, minä suostun.

— Ja kaikki, mitä minä käsken, tulee täytetyksi?

— Jaa! Yheksi päiväksi minä annan sinulle valtani ja kultaisen valtikkani.

— Mutta, koskas sinä annat?

— Jos tahot, niin huomena.

— Hyvä, sanoi Semiramis, ja kallisti päänsä Kuninkaan olkapäälle, niinkuin ihana neito, joka anoo anteeksi pientä mielentekoansa, joka tuli täytetyksi hänen tahtonsa mukaan.

Toisena aamuna, Semiramis kutsui kaikki piikansa, ja käski vaatettaa itseänsä miten vaan voi komiammasti. Päässänsä oli kruunu kalleista kivistä. Tämänlaisessa pu'ussa hän tuli Ninuksen eteen. Hänen kauneuestansa heltynyt Ninus käski valtakunnan Neuonantajat kokoontumaan valtakunnan saliin, ja tuotti säilytys-huoneesta kultaisen valtikkansa. Hän astui saliin, taluttaen Semiramista käestä. Kaikki lankesivat maahan Kuninkaan eessä, mutta hän saattoi Semiramin kuninkaan istuimelle, ja käski hänen istua. Senjälkeen käski alammaistensa noussa, ja ilmoitti heille, että heiän pitää totella Semiramista koko päivän, kuin itse Kuningasta. Tämän sanottuansa, hän otti kultaisen valtikkansa, antoi sen rakkaansa käteen, ja sanoi: — "Kuninkatar! annan sinulle ylimäisen vallan merkit; ota ne ja käske. Kaikki tässä ovat orjasi, ja minä itse olen palveliasi koko päivän. Ken ei toimita tahtoasi, rankaise häntä, niin kuin tottelematointa Kuninkaan käskylle."

Tämän sanottuansa, Kuningas notkisti polvensa Semiramin eessä, mutta hän nauru-suulla ojensi hänelle kätensä. Senjälkeen kävivät Kuninkattaren ohitse kaikki hovi-herrat, ja jokainen vannoi uskollisesti toimittaa Kuninkattaren käskyt. Koska tämä meno loppui, Kuningas tervehti häntä ja kysyi, kuinka hän osasi säilyttää kaiken tämän ajan senlaisen yksitotisen ja jalon katsannon.

— Sillä ajalla kuin he antoivat lupauksen minua totella, vastasi Semiramis, minä ajattelin mitä jokaiselle heistä käskeä. Minulla on valta ainoastaan yheksi päiväksi, ja minä käytän sen hyväksi.

Kuningas naurahti näille lauseille. Semiramis näkyi kauniimmalta, rakkaammalta kuin muulloin.

— Katsokaamme, sanoi Kuningas hänelle, kuin sinä kauemmin virkasi toimitat. Minlaisista käskyistä alat?

— Lähestyköön istuintani Kuninkaallinen Kirjoittaja, lausui korkealla äänellä Semiramis.

Kirjoittaja lähestyi; kaksi orjaa asettivat pöytäisen hänen eteensä.

— Kirjoita, sanoi Semiramis: "Kuoleman uhalla käsketään Babylonian kaupungin Päämiestä antamaan virkansa tämän käskyn tuojalle." Kääri tämä paperi, paina Kuninkaan sinetti ja anna minulle! Kirjoita vielä: "Kuoleman uhkauksella käsketään hovin orjien Peräänkatsojata antamaan virkansa sille, ken tuopi hänelle tämän käskyn." Kääri se, paina Kuninkaan sinetti, ja anna minulle! Kirjoita nyt: "Kuolemauhkauksella käsketään Babylonian muurille kootun sotaväen Päämiestä antamaan virkansa tämän käskyn tuojalle." Kääri se, sule sinetillä ja anna tänne!

Hän otti nämät kolme paperia, ja pani ne sisällensä. Kaikki hovilaiset hämmästyivät, itselle kuninkaalle kävi kummaksi.

— Kuulkaatte! sanoi Semiramis: kahen hetken perästä käskeä kaikkien valtakunnan virkamiesten tulemaan luokseni, lahjojen keralla, niin kuin on tapana uusien Kuningasten astuessa valtakunnan istuimelle; mutta illaksi valmistettakaan pito! Nyt kaikki menkäätte! Kerallani jääkään uskollinen palveliani Ninus. Minä tarvitsen neuoittelemista valtakunnan asioista hänen kerallansa.

Koska kaikki menivät, Semiramis sanoi hänelle: Näetkös, kuin minä osaan pelata Kuninkatarta.

Ninus naurahti.