Chapter 7

"Hym. Se kyllä olisi ilmeisin leuhkon työ, jos tuo Lintu Herkko toimittaisi sen kirkkoraatiin. Tuo joukko tuolla loilotusmäellä on semmoista väkeä, joka ei hänestä perusta, ei äyrin vertaa, ei rapakapan arvoa. Annas näitä velikultia ruvetaan sadottaisin taljaamaan siihen kiirastuleen, moiseen puhdistusvalkeaan, niin kelpaa sillä nauraa... Se maksaisi vaivan olla näkemässä kun esimerkiksi Kokanniemen Teemu könöttäisi kaikkine sanankuulijoineen kirkkoraadissa. Se siellä kuitenkin lienee parhaana kellokkaana taas tuolla Hopeamäellä."

"Senpä tähden juuri rovasti tahtookin saada semmoiset kun Teemu joukkoineen niihin kirjoihinsa ja kirkkoraatiin, että häpeäisivät", muistutti renki Esko.

"Häpeäisivät... Ne miehet häpeäisivät... Mitä ne siitä häpeäisivät. Siinä leikissä toki Teemu ja kaikki hänen laisensa nauruhermojaan vasta oikein ruokkisivat ja saisivat uutta vettä myllyynsä. Mutta en luule toki höperönäänkään Lintu Herkon laittavan kirkkoraatia, vaikka lapsille peloksi sanoo: tuolla on mörkö."

"Laittaa. Saatte nähdä, että laittaa, kun mies on uhannut monta kertaa ja nyt varsinkin piispan tutkinnon edellä. Laittaa se kun laittaakin", toisti renki Esko.

"Mutta siihen ei tule ketään. Ei kirkkoraadin jäsenetkään."

"Ne kyllä tulevat. Ne ovatkin yhtä luuta, kuten pitääkin olla koko karja yhtä rotua. Mutta muita en minäkään usko tulevan."

"Niin, mutta se löylytyttää piispalla", huomautti renki Esko.

"Se löylytyttää sitten koko seurakunnan yhteen lautakuntineen ja siitä samasta sarvesta saamme mekin vaikka kykötämme täällä näin hyvinä lapsina samalla aikaa kun Teemu joukkoineen riemuaa hänen ilossaan."

"Hym. Piispako antautuisi kuppariämmän toimiin uskomaan juoruja ja niillä haukkumaan syyttömiä ihmisiä, kuten meitäkin."

"Löylyyttää, kun poika, saattepa nähdä, että niin löylyyttää kun itselleen kelpaa joka miehen."

"Mutta siinä kaupassa menettää piispa kunniavähäsensä."

"Menetti, mitä menetti, mutta hän uskoo kirkkoraatia ja ketäpä muuta sen tarvitseisikaan uskoa. Nehän ovat kengän nauhain päästelijöitä ja... No en huoli sanoa."

"No, mutta jälkimäinen villitys tulee pahemmaksi ensimäistä. Jos piispa rupeaa jonnijoutavilla löylyyttelemään kirkossa, niin saa kyllä kohta nähdä ihmeitä. Sen sanon, että jos saattaa esimerkiksi Jokilahden emännän pitkän nenän touhuilemaan niin sitä ei kestä kauan, ennenkun muija lähtee ulos ja kohta on naisten puoli kirkossa tyhjä. Sama on laita jos Tuomalan Antti ukon käyrä nenä kerkiää punastua, niin kohta nähdään ukko körttiröijyineen mennä köröttävän ovea kohti ja kaikki muut perässä, kuni pienet kalat valaskalan pyörteessä."

"Mutta sangen juhlallinen näkö, jos piispan hengessä ilmestyisi tuollainen voima, että ainoalla puhalluksella pölähyttäisi kirkon tyhjäksi. Mainio teko. Kerrassaan ihmeellinen teko."

"Mutta tuo ilmestys rupeaa minussa kutkuttamaan, että aionpa siihen lisätä tulta. Jokilahden emäntää kyllä tapaan huomenna ja kerronpa oikein hartaasti nämä kirkkoraatihankkeet kaikkine siitä johtavine seikkoineen ja meidän hankkeemme kirkon tyhjentämiseen. Se puhuu monelle muulle vertaiselleen ja silloin Jokilahden emäntä samoin kun moni muukin jo kirkkoon tullessaan jättää toisen takajalkansa lähtevään asemaan, että asian aikana joutuu potkaseutumaan ulos kuni todellakin hengen voimasta... Se on totta, että moisen pyhän synoodin miehet pitää opettaa erottamaan laki ja evankeliumi toisistaan ja se koulutus on meidän asiamme. Ah!"

Sorsalahden Mattia rupesi raukasemaan, niin köllistyi kaikkine vaatteineen renki Eskon vuoteelle ja köllistyessään sanoi: "Matit ovat miehiä ja Mustit ovat koiria. Minä olen Matti ja sentähden rupean nukkumaan. Nukun kissain unet, koirain unet, ketun unet, karhun unet ja kaikkien kalojen unet, kuten ennen ämmät lauloivat."

"Hän on siitä ylpeä kun on piispan kaima", huomautti renki Esko. "Piispa kuuluu olevan Matti Rungenius."

"Olkoon vaikka Rumpukenius minä vaikenen kuin muuri. Juuri kuin kivinen muuri on tästä lähtien tämä suurikorvainen Matin pää". Sen sanottuaan hieroi ruumistaan ikäänkuin päästäkseen syvempään vuoteeseen ettei kuuluisi muitten puheet.

Tätä esimerkkiä seuraten toisetkin pojat alkoivat asetella mikä mihinkin niinkuin nukkuakseen. Mutta Matti rupesi särähyttelemään oikein repäseviä kuorsauksia, vähin aina puhua pulikoiden katkonaisia sanoja hevosista, lehmistä, lampaista, nuotan vedosta, seitsemästä ohrakykäästä, kirkkoraadista, piispanluvusta, kaikista sekasin. Mutta väliin hän aina sanoi selvästi: "Tappoi se miehen, niinkuin susi koiran, niinkuin penikka koiran", jonka sanottuaan aina melkein kipeällä tavalla voivotteli ja mutisi murhatusta hengestä.

Siitä valpastuneena toiset vielä kotvasen supattelivat keskenään, mutta yksi ja toinen taukosi vastaamasta toiselleen, joten koko joukon supatukset vähitellen muuttuivat raskaiksi hengityksiksi, joista silloin tällöin kuului joku uneksivan katkonainen sana ikäänkuin vastaukseksi, tai säestykseksi Sorsalahden Matin melkein yhtämittaisiin puhelemisiin.

7 LUKU.

Kirkkoraatia ei ensi maanantaiksi tullut, mutta sen sijaan tuli poliisitutkinto Keksiälän Iivarin katoamisesta. Siinä kuitenkin ei tullut muuta selville kuin että Törmälän Santeri ja Keksiälän Iivari olivat pyhää vasten yöllä olleet vähän päissään, noin vaan rohkeimillaan päissään ja sen tähden joutuneet vähän riitoihin, kuten päihtyneitten tapa on aina riidelläkin, mutta he myöskin ovat herkät sopimaan. Siinä kaikki poliisitutkinnon tulos.

Mutta tiistaina löytyi Iivarin ruumis Ilveskankaan alta joesta ja kun vainajan päässä oli haavoja niin nimismies määräsi uuden poliisitutkinnon lauantaiksi, kun silloin piispanluvun takia tulee ihmisiä kirkolle, saadakseen siten selville, kutka ovat olleet Iivaria ja Santeria viimeksi näkemässä. Tämän tähden laittoi nimismies vielä eräät lautamiehet tiedustelemaan pitäjän kaikilta suunnilta kutka olivat viime pyhänä olleet kirkolla ja nähneet Iivaria, ne olivat haastettavat lauantaiksi poliisitutkintoon Jänislahden pappilaan. Nyt lautamiesten mukana kulkeutui tieto pitäjän kaikille suunnille Iivarin murhasta ja siitä epäluulosta, kun Iivarin juuri silloin pyhänä olisi pitänyt lähteä Tapionniemen kaupungin raastuvanoikeuteen todistajaksi Santerin veljen palojutussa ja että jos olisi Iivari päässyt todistamaan, niin Santerin veli ei olisi saanut palorahoja, vaan olisi joutunut vankeuteen. Tämä asianhaara lisäsi kauhistusta Iivarin kuolemansanomaan, että kaikkien kasvot tulistuivat, jotka vaan sen sanoman kuulivat. Tähän liittyi myöskin tieto Jahtirannan Kaisan hukkumisesta ja sen mielenhäiriön syistä ja siihen se kavaluus millä saatiin määräys pappilan suurentamisesta puolta suuremmaksi, niin kauhistus valtasi jok'ikisen ihmisen. Ja puhetta yhdessäkään ihmisasunnossa Jänislahden pitäjässä tällä viikolla ei ollut muusta kuin näistä seikoista, joten koko hengitettävä ilma tuntui tukehduttavalta, kuni ukkosen edellä.

Se että Keksiälän Iivari oli kadonnut ja löydetty mistä löydetty ei rovastin mieltä vaivannut. Hän tiesi että ihminen on kuolevainen olento, jonka eroaminen täältä täytyy tapahtua kuoleman kautta. Vaan se harmitti rovastia, että Santeri, hänen oma mökkiläisensä, oli sattunut Iivarin kanssa olemaan yksissä silloin Iivarin katoamisen aikana tai sen edellä.

Rovastinnan povi oli kokonaan täysi siitä, että niin monenlaiset toimet sattuivat juuri nyt piispanluvun ja rovastin vihkiäisten kanssa samaan aikaan. Eikä voinut edes puhella kenenkään kanssa mielensä lievikkeesi. Oli kyllä kymmeniä akkoja apulaisina tulevan piispan kokouksen ajan varusteita laittamassa, mutta jok'ikisen niiden kasvoista voi lukea sen Jahtirannan Kaisan ja rovastin välisen juorun ja kauhistuksen Iivarin murhasta. Niinpä akat aina puhuivatkin ja sopottelivat, kun vaan rovastinnalta silmä välttyi.

Tämän lisäksi tuli tieto, että Iivarin ruumiinavaus on myöskin lauantaina ja että kuvernöörin määräyksestä tulee tohtori leikkelemään Iivarin puoleksi mädännyttä ruumista, joka leikkaushuoneessa oli jo sitä varten ja sanottiin siitä kalmanhajun tulevan pappilaankin asti tuulen ollessa sieltäpäin.

Nyt oli rovastinnan kuorma jo raskaampi kuin kantaa voi. Häneltä pääsi voittamatoin, polttava itku, mitä tuhkien hän nyt kiirehti rovastin luokse, kun tiesi hänen kamarissaan olevan. Ovessa tullessaan jo alkoi: "Aivan kuin helvetin aallot ovat meitä hukuttamassa, kun vielä sekin ruumiin leikkeleminen on lauantaina. Et usko Hermanni, kun minun on karvas mieli, kun juuri nyt piti kaikki sattua yhteen."

"No, rauhotuhan, mamma, nyt," kiirehti rovasti lohduttamaan. "Jumalan voima on suurempi helvetin aaltoja. Tämä kaikki kiertyy meille hyväksi. Minä päinvastoin iloitsen tästä, että pahan voiman juuri täytyy näyttäytyä näin selvänä nyt juuri kun se on kukistumisen partaalla. Olen tässä juuri kirjottamassa seurakunnan tilasta, sen pahuudesta, oikeata tilastoa, minkä annan piispan käteen. Katsos, kaksi arkkia on jo kirjoitettu ja kolmas vielä tulee. Ei auta peitteleminen, valoon täytyy saada kaikki pimeyden juonet. Minä en pahaa hellittele, minä Jumalan voimalla lyön kaikki alas."

Rovastinnan kyyneleet kuivivat ja rovastin puhuessa jo ruumiskin rupesi nyökkäsemään. Rovastin puheen loputtua hän sanoi: "kun ei olisi sattunut edes tuota ruumiin leikkausta silloin, niin kaikkihan muuten olisi mennyt."

"No, olehan, mamma, huoletta siitäkin," keskeytti rovasti. "Kaikki ihmisen elämähän on sattumuksia täynnä... Elämän tie on tie, mikä täytyy kulkea. Tiellähän aina on vastaan tulijoita ja eihän siihen saa jäädä kumpanenkaan matkustaja. Toisen ja toisen täytyy päästä sivu toisestaan, muuten ei ole matkan jatkaminen mahdollistakaan. Kun vastaan tulijoita on paljon yhdessä ryhmässä, niin silloin on tungos suurempi ja sivuuttaminen vaikeampi, vaan se ei ole tien syy, eikä tie lähde niitten vastaantulijain mukaan vaan kaikkien, pahainkin vastaantulijain, täytyy tie jättää paikoilleen."

Taas rovastin puhuissa mieli rovastinnan ruumis nyökähtelemään, mutta kun mieli oli muun muassa kulkeutunut Santerin kohtaloon niin muistutti:

"Että sen Törmälän Santerin, meidän likimmän mökkiläisen, piti vielä sattua olemaan viimeksi sen Iivarin kanssa. Ja kuka uskoisi, että hän nyt olisi antaunut tappelemaan. Onhan hän aina ollut ensimäinen ja viimeinen raamatunselityksissä ja olenhan hänen nähnyt kirkossakin aivan usein".

"Kylläpähän sekin selviää yhdessä toisten kanssa. En usko, että Santeri on ollut siellä. Santeri on seurakunnan Jumalaa pelkkääväisimpiä miehiä, viimeksikin rippisaarnassa ollessa, kun minä puhelin viimeisen päivän palosta ja ihmisen tilasta silloin, niin Santerin silmäripsissä kiikkui kirkkaita kyyneliä, juuri heränneen sielun sulattamia kyyneliä. Tämäkö olisi nyt tapailut, murhasta ei puhettakaan... Ei ei... Se on mahdotonta... Se on mahdotonta..."

"Kun hänestä pääsisi läpi... No, Jumalan avulla," sanoi rovastinna tyhjentynein mielin kuultuaan rovastin päätelmät ja saatuaan rovastille sanoa mielihaikeansa. Sekin tuntui somalta, että rovasti oikein kirjoitettuna kirjana antaa piispalle seurakunnan paheet ilmi. Olisi tehnyt mieli puhua pitemmältäkin rovastin kanssa, vaan ilmankin oli mielestään viipynyt liiaksi kauan poissa leivontapirtistä, missä kymmenen akkaa hääri leivoksien kanssa, jotka piti olla jo heti puolenpäivän jälkeen valmiina kaikki, sillä piispan joukon tiedettiin tulevan jo tänä iltana. Sinne leivontapirttiin kiirehti nyt rovastinna ja kasvoissa näkyi mieluinen valo liikkuessa leivonta joukkonsa neuvonantajana kepeämmillä askelilla, kuin koskaan ennen. Hymyili vaan niille juorujen synnyttämille kasvojen väreille, joita näki leipoja-akkain kasvoilla. Tiesi niitten ensipyhänä muuttuvan toisenlaisiksi väreiksi ja hymyili ja hymyili vaan, ja sulkeutui itseensä.

Nyt oli valennut se päivä, jona piti tapahtua kaikki ne kolme tutkintoa. Niinpä jo ihan päivän valettua nähtiin Jänislahden pappilaan tulevan miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, millä kontti, millä laukku kielellä painaen evästä täynnä, mistä näkyi, että on lähdetty kerrassaan enemmäksi aikaa. Mutta kaikilla oli surullisen ja epätoivoisen näköinen leima kasvoilla. Jokahinen oli tyrmistyneen näköinen. Jokahisen silmät tähtäilivät väliin Ilveskankaalle ja väliin lahden takaa näkyvään Jahtirannan mökkiin. Ei kukaan ikämiehistäkään toisiaan tavatessaan puhuneet tavallisia puhelujaan ilmoista, kesästä, elonkorjuusta riihenpuimisesta, nuotanvedosta ja minkä mistäkin talousoloista. Enintäin vaan kyseltiin toisiltaan että ketä teiltä tuli, ketä jäi kotiin ja ketä teiltä ja teiltä haastettiin tänne poliisitutkintoon. Mutta se katkesi sitten siihen, jokahinen jäi itseensä sulkeutuneena katsomaan mitä tuleva on, ainoastaan pieni toivon säde povessa, että huomenna toki saadaan piispalta kuulla oikeita rauhan sanoja, joita ei ole sitten, kun rovasti Bäcklundilta neljä vuotta takaperin, kuultu.

Nyt kun kirkkoraadin jäsenet olivat jo tulleet, niin piispa tahtoi joutua tutkimustaan pitämään ennen niitä toisia tutkimuksia. Mutta toisien tutkimuksien pitäjillä oli samallainen kiire, ikäänkuin tavaran jakoon. Niinpä nähtiinkin nimismiehen kahden poliisin seuraamana virkapukuisina ja asiallisen näköisinä saapuvan pappilan pirttikartanoon. Ja samalla nähtiin tohtorinkin ajavan pappilan päärakennuksen sivuitse kulkevaa tietä kestikievariin, mistä hänen tiedettiin apumiehineen menevän hautuumaalla olevalle leikkuuhuoneelle, johon Iivarin ruumis oli viety jo silloin kun se oli löydetty.

Tämän tietäessä valtasi outo tunne piispankin tämän sattumuksen johdosta. Mutta siitä hän ei ollut tietävinään, sitä enemmän näytti vaan syventyvän tehtäväänsä. Ytimiä myöten kuitenkin viilsi joka kerran kun kuului esiinhuutajan kaikuva ääni kun se pirtin portaalla pirtissä pidettävään poliisitutkintoon aina nimeltään huusi yhden kerrallaan niitä, jotka olivat haastamalla tilaisuuteen kutsutut.

Kun piispa oli saanut varsinaisen tutkimuksensa suoritetuksi, niin nyt kirkkoraadin jäsenten ja pappien kanssa ruvettiin keskustelemaan seurakunnan tilasta, miten ne ovat olleet ennen ja nyt. Tehtiinpä selkoa aivankin pikkuseikoista, joitten luultiin olevan syynä seurakunnan nykyiseen rappiotilaan.

Rovasti sai nyt tilaisuuden kertoa mietteensä asiasta aivan mielensä mukaan ja juurta jaksain samaan tapaan, mutta monta kertaa perinpohjaisemmin ja pienimpiäkin pikkuseikkoja myöten, kun mitä hän oli siihen piispalle annettavaan kirjaansa kirjoittanut. Tämän kertomuksen kaikki kirkkoraadin jäsenet yhdestä suusta tunnustivat oikeiksi sanomalla: "Niin se on, niin se on. Kyllä se niin on".

Tässä ei ollut piispalla muuta vaivaa kun nyökäytti suurta lihavaa päätään merkiksi, että kyllä hän kuulee ja ottaa huomioon jokaisen sanan. Ei vielä silläkään aikaa, kun rovasti oli toisessa huoneessa rykimässä, piispa puhunut mitään, sillä hän arvasi olevan rovastilla vielä sanottavaa. Niinpä olikin. Rykimästä tultuaan rovasti kertoi miten hän ihan seurakuntaan tultuaan otti sielunhoitoasian lujille, rupesi pitämään raamatunselityksiä kaikkialla ja miten hänen toimestaan Pekan Kyösti Vegeliuksen postillan avulla pitää myötään hartauskokouksia pitäjän kaikilla suunnilla ja miten lahkolaisetkaan eivät ole päässeet pesimään tässä seurakunnassa. Ja että kaikesta tästä kylvöksestään hän ei ole saanut nähdä muita hedelmiä, kuin paljaita ohdakkeita ja pisteleviä orjantappurapensaita.

Tämän sanottua näpisti visuun, harmaat syvään vajoneet huulensa siten näyttääkseen, että hän ei tahdo läheskään kaikkia puhua, mitä hän on tehnyt ja jonka kertominen kuulustaisi omalta kiitokselta.

Nyt tunsi piispa olevan hänen vuoronsa jotakin sanoa. Hän pani lihavan päänsä hieman kallelleen ja alkoi: "Aina siitä asti, kun vihollinen sai kylvää okdakkeensa ihmiskunnan nisukylvökselle, on rikkaruoho ollut herkempi nousemaan näkyville kun oikea oras. Mutta työ ei ole siltä turha. Kunhan vaan on hoidettu hyvin, kynnetty syvään ja äestetty pehmeäksi, että siemenen ei tarvitse langeta kivistöhön, eikä tien oheen, missä kaikenlaiset kulkijat niitä polkisivat, niin lopulta on oikea oras varttuva ja tuottava satakertaisen hedelmän. Tätä paitsi ei puutu esimerkkiä siitäkään, että missä mitä jyrkimmin asetutaan pahaa vastaan, niin sitä suurempana ja voimakkaampana hallitsijana se näyttäytyy. Jota vastaan siellä missä ei taistella pahaa vastaan ei luonnon silmillä nähdä sitä olevankaan. Täytyy olla hengen silmät näkemään sen töitä ja vaanimaan, ettei se saisi muuttua valkeuden enkeliksi kuten se useimmassa tapauksessa esim. lahkolaisten muodossa muuttuukin. Sen tähden täytyy opettajan olla varustettuna hengen miekalla ja sauvalla. Hengen kaksiteräisellä miekalla ja lain ankaralla sauvalla lyömään sudet, karkottamaan karhut, olivatpa ne pukeutuneet vaikka kameelin villaiseen pukuun."

Rovasti omisti näistä piispan sanoista täydellisen kiitoksen ja sai lisää vettä myllyynsä niin jatkoi: "Sitä mieltähän minä olen ja luulen noitten arvoisien kirkkoraadin jäsenten olevan, että on saatava joku rangaistuslaitos kirkon yhteyteen, kuten ennen oli jalkapuu ja mustapenkki. Sillä tämä kirkkoraadin eteen kutsuminen on vaan narripeliä näille pahimmille rivoille. Vaan jos vänättäisiin esim. mustaan penkkiin, tai jalkapuuhun, tai johonkin samantapaiseen häpeä paaluun, niin sen luulisin tepsivän. Eikös niin, arvoisat kirkkoraadin jäsenet, ole teidän mielestänne?"

"Kyllä se niin on, niin se on kyllä, se voisi olla paras keino, kyllä se niin on", kuului kirkkoraadin jäsenten yhteinen myönnytys.

Nyt piispa nyhjäytti paksua ruumistaan istuessaan salin hyllyvällä sohvalla ja tapansa mukaan virallisella tavalla lausui: "Mutta penkki ja jalkapuurangaistus on meillä jäänyt. Mutta meillä on kaksi lakia, kirkkolaki ja maallinen, yleinen laki. Nämä kumpanenkin ovat meidän kädessämme, että pienimmästä rikoksen vivahduksestakin joutuu tavallinenkin talonpoika rangaistukseen, sitä enemmän tunnetut rivot, jos vedämme lain eteen. Tunnettuja rivoja täytyy meidän vetää lain eteen pienimmistäkin ilkitöistä. Jumala on säätänyt lain pahoille rangaistukseksi ja hyville kiitokseksi. Lain rautavitsalla täytyy meidän niitä ruoskia, jotka sanasta paaduttavat vaan itsensä, eivätkä tottele. Ilman armoa, ilman pienintäkin armon osotusta täytyy meidän ruoskia tottelematointa kansaa, silloin kun meillä on vitsa kädessämme. Sen kun teemme, niin ennen pitkää saamme nähdä, että paha on maasta kadonnut ja silloin tarvitsemme ainoastaan evankeliumia, suloista, yrttisekaista palsamivoidetta, voidellaksemme niitä irvistäviä haavoja, mitä lain ruoska on aikonaan synnin rangaistuksena viiltänyt syntisiin runkoihin".

Nämä viimeiset lauseensa lausui piispa hyvin lämpimällä tavalla, joten kirkkoraadin jäsenet vieläkin enemmän sydämmensä pohjasta mukauttivat: "Kyllä se niin on, kyllä se niin on. Hyvin ymmärrämme, että kyllä se niin on."

Nyt piispa tahtoi ikäänkuin kiinnittää kirkkoraadin jäsenten mieliä rovastiin, jonka kuuli nyt esimerkiksi lahkolaisista niin puhtaana varjelleen seurakuntansa ja alkoi entistä lämpimämmällä tavalla: "Pimeydessä asuvan silmät eivät siedä kirkkautta, pimeys on niille luonnollinen. Tämäkin seurakunta, uskon minä, on näihin asti saanut pimeydessä olla. Mutta kun jäi rovastin paikka avoimeksi, ne varmaan toivoivat hyvää pappia, ahkeraa sielujen hoitajaa, luulen minä, vai miten, arvoisat kirkkoraadin jäsenet?"

"Kyllä, kyllä. Mitenkäs muuten. Kyllä se niin on ollut", vastattiin.

"No kun se tuli, niin ei tunnettu. Pimeydessä asuneet silmät eivät siedä valoa. Mutta tämä silmätauti ei ole uusi, se on ollut jo ennen Kristusta... Monta sataa vuotta odottivat juutalaiset Mesiasta tulevaksi, mutta kun se tuli niin eivät sitä tunteneet, eivät sietäneet sitä ijankaikkisen valon kirkkautta minkä vapahtaja toi mukanaan, vaan alkoivat vainota, parjata ja häväistä suurimmaksi kansan häiritsijäksi. Sama on laita täällä Jänislahdella. Valoa toivottiin, vaan valoa ei siedetä, ennenkun siihen silmät tottuvat. Mutta valoa täytyy pimeyden paeta ja valon voima on voittavana ja hallitsevana voimana ennen pitkää Jänislahdellakin."

Näissä viimeisissä piispan sanoissa kuului kuin hän olisi sanonut amenen tämän laatuisille puheluille. Siksi toiset piispan toverit muuttivat keskustelun tavallisiksi tupakkipuheiksi, missä kirkkoraadin jäseniltä kyselivät kesästä, minkälainen oli heinän saanti, minkälainen tuli ruisvuosi, minkälainen ohravuosi, miten kaloja saadaan, miten niitä pyydetään ja muuta sellaista, että meni yhtenä rupatuksena koko huone. Ja kirkkoraadin jäsenet tunsivat povessaan ylpeyttä siitä, että saivat olla piispan joukossa. Tunsivat olevansa monta vertaa korkeammalla asteella siitä pirttikartanon puolella olevasta väestöstä mistä yhä vaan lakkaamatta kajahteli ontelosti kaikuva esiinhuutajan ääni. Niillehän juuri kuului se piispan määräämä rautaisen vitsan heilutus, eikä heille, samoin kun nämäkin tutkimukset olivat kun yö ja päivä toisiinsa verraten. Tuntui ihan siltä, että he ovat auringon poikia siihen nähden, kun pirttikartanon puolen joukkoa tuskin voi sanoa kuunkaan lapsiksi heidän valoonsa verraten.

Viimein kuitenkin oli poliisitutkinto loppunut, joten nimismieskin pääsi tulemaan päivällisille piispan joukkoon, johon tohtorikin oli erityisen kutsun kautta saatu tulemaan.

Mutta kirkkoraadin jäsenet kuitenkin saivat päivällisten ajaksi poistua pirttikartanoon. Se seikka olikin kirkkoraadin jäsenten mielestä syvempi alennus, kun päivälliskartanon ja pirttikartanon portaitten korkeuden eroitus, vaikka sekin oli pari metriä. Aivan kylminä karuilivat kirkkoraadin jäsenten hartioissa nekin äskeiset piispan lämpimät puheet, joille he muistivat olleensa valmiit sanomaan amenen. Mykkinä vihasta ja tuikein katsein nyt kirkkoraadin jäsenet hakivat eväskonttinsa pirttiin, joista kuivettuja eväitään melkein viskelemällä heittelivät pirtin pitkälle, likaiselle pöydälle, jonka taakse istuen rupesivat äänettöminä syömään kuni rahtikuormain edestä riisutut nälkiytyneet hevoset.

Yhtä ilottomat oli kuitenkin piispan joukonkin päivälliset. Aivan tukehduttavalta tuntui ilma, jonka salainen paino teki koko tuon lähes kaksikymmenhenkisen pöytyen melkein äänettömäksi. Ainoastaan tohtori, ollen arvokkaimpana henkilönä tätä äänettömyyttä saadakseen pois, alkoi siellä piispan puoleisessa päässä pöytää kertoilla ulkomaisista sanomalehdistä lukemiaan tietoja sodan uhkauksista ulkovaltojen välillä, joitten johdosta piispan kanssa tekivät päätelmiään missä määrin se tulisi vaikuttamaan Suomen oloihin, jos sillä ja sillä vallalla ja sen ja sen kysymyksen ratkaisu tuottaisi sodan. Mutta tämä oli niin kaukaista ja koko keskustelu niin tehdyn väkinäistä ja kuivaa, että se ei saanut kuulijoissa mitään mieluisuutta vireille.

Mutta piispan notarius istuessaan talon neidin rinnalla, jonka pyöreitä kasvoja punasi kahdeksantoista kesämarjan hohtavat, herttaiset veret, tunsi olevan velvollisuutensa kohottaa toveriaan siitä haudasta mihin tämän yleinen alakuloisuus oli melkein painanut. Kauan hän kuitenkin mietti sitä mistä hän lähtisi sillä sama tukehdus vaivasi häntä kun muitakin. Mutta viimein veti jänispaistivadin eteensä ja tarjottuaan ensin rovastinnalle ja vieressään istuvalle neidille nosteli siitä lautaselleen aikasen röykän niitä mieluisen näköiseksi kypsennettyjä jäneksen lihoja. Tätä tehdessään hymyillen ja hieman päätään punoen sanoi: "Mutta tämän pitäjän nimi ei ole suotta aikojaan Jänislahti. Minun mielestäni kuitenkin pitäisi tämän pitäjän nimi olla kerrassaan Jänispaisti, eikä sen vähempi."

"Jänispaisti. Hihhihih."

"Niin, niin. Onhan jänikset ottaneet näihin päivällisiin osaa enemmällä kun viidenkymmenen prosentin kustannuksella."

"Jänispaisti. Se olisikin pitäjän nimi", kuului toistamiseen neidin hymyilevästä suusta ja virkistyneet silmät vilahtelivat notariukseen.