Chapter 8

"Niin, niin", lisäsi notarius. "Minä en ankarammin puolusta mitään niin kun jäniksen kunniata. Sillä jos jänispaistia vaan olisi harvemman kerran edessäni kun on, niin olisin siihen valmis vaihtamaan vaikka minkälaisen ja miten saadun esikoisuuteni. Senpätähden minun mielestäni olisi sangen oikein, että jänispaistin arvo pyhitettäisiin oikein pitäjän nimellä, mikä tulisi näkymään kirkonkirjoissa ja kaikissa hippakunnan asiakirjoissa. Ja mikä olisikaan mieltä ylentävämpää, kun saada arkkipiispalta määräys käydä Jänispaistissa piispantutkintoa pitämässä... Ette usko miten se tuntuisi hyvälle, somalle ja mukavalle."

Tätä sanoessaan notarius heilautti lystikkäästi lyhyttukkaista päätään ja hymyili yhä sydämmellisemmän näköisesti.

"Taidatte olla ahkera metsästäjä kun panette niin suuren arvon metsälliselle", virkkoi rovastinna hymyillen ja virkistyneemmän näköisenä, jota sanoessaan vilkasi notariukseen ja itsensä ja notariuksen välissä istuvaan tyttäreensä.

"Olen aivan typerä siihen. Ainoastaan tässä saan jäniksen kiinni," sanoi notarius jota sanoessaan pisti kahvelinsa lihaläjään niin reippaasti juuri kun se todellakin olisi siinä ollut kiinni otettava.

"En usko sitä, olettepa siksi vilkas mies", jatkoi rovastinna.

"Mutta jänis on paljon vilkkaampi. Ampumaan kun ei ole minussa miestä, niin kyllä jänis tietää mitä sellaiselle miehelle on tehtävä. Se poika käyttää sitä etua mikä sillä jaloistaan on."

"Uskokaa hänen puhettaan ettei ole miestä ampumaan", keskeytti notariuksen vierellä istuva tuomiorovasti. "Mies viimeisessäkin suuressa kilpa-ammunnassa ampui ensimäisen palkinnon."

"Niin, mutta mepä puhummekin täällä vaan jäniksistä ja jäniksen ammunnasta. Se pyöreäsilmäisenä voi laukata seitsemän kertaa keittiön ympäri sillä aikaa kun palkinnon ampuja tähtää maaliin."

"Te on totta, ettei aina ole sama mies tarkka maaliin ampuja ja metsästäjä", myönsi tuomiorovasti. Kun näki, että nämä metsästystarinat miellyttivät rovastinnaa, niin tekeytyi hänkin iloiseksi ja leikillisen iloisella tavalla alkoi kertoa: "Muistanpa erään hauskan tarinan eräästä syntymäkaupunkini pormestarista siltä ajalta kun olin mustalaispojan kokoinen ja juosta vökellin vaan koiran asemesta muitten mukana metsästysretkillä. Hän, se pormestari, oli kieltämättä ensiluokan ampuja kilpa-ammunnassa ja niin innokas, että hän ampumaharjoituksissa oli aina mukana, kun mustalaisen sika ja puhui niistä ampumisistaan aina ja aina. Ja se intonsapa häntä veti joka kerran metsästysseurueisiinkin, mutta jänistä hän säikähti niin tavattomasti sen sattuessa näkymölle tulemaan. Niinpä kerran oli meitä kymmenkunta muuta miestä hänen kerallaan erään suuren tilanhaltijan jänisrikkaissa metsissä metsästämässä, missä isäntäkin oli koirineen mukana. Mutta kun meille, vainajien kantajille, kertyi liian paljon kantamista, niin isäntä toimitti meidät, pari poikasta, viemään taakkamme kotiinsa, laitettavaksi niistä pari tai kolme jänistä päivällispöytään. Mutta salavihkaa viskutteli meille, että laittaisimme yhden niistä Sannanurmen veräjälle keppien varassa seisomaan siksi kun me täältä palaamme. Me tiesimme ennestään, että isäntä on muutamanlainen koiransilmä, mutta emme tienneet sitä mikä sillä nyt oli mielessä. Me teimme työtä käskettyä ja laitoimme kun laitoimmekin suuren jäniksen kamuran puoleksi syrjittäin istua tököttämään keskelle tietä. Silmätkin pienillä tikuilla pönkittelimme niin renkaisilleen, kuin ilmosella jäniksellä ja karvatkin laitoimme ihan luonnolliseen asemaan. Tämän kaiken tehtyä palasimme takasin metsästysjoukkoon ja sanoimme isännälle missä jänis odottaa. Aikansa metsästettyään alkoi metsästysseurue kulkeutua taloon päin. Nyt jälekkäin tietä huolettomina astua kölkkästessä isäntä hieman hämmästyen seisattui tiellä, otti taka-askeleen, mutta samassa viittasi kynttä kantta jälessään tulevalle pormestarille jänistä ja sanoi: 'Nyt ampukaa!'

"Mutta pormestari rupesi ihan vapisemaan siitä arvaamattomasta ilmiöstä ja vapisi ja vapisi ja muutti ja muutti asentoa varmaan yhden minuutin ja tähtäsi ja tähtäsi. Sillä aikaa olivat kaikkien toisten pyssyt kohti jänistä varalta, josko tuo kyllästyy tuohon odotukseen ennenkuin pormestari kerkiää laukasta. Mutta laukesihan se pormestarin pyssy kun laukesikin, eikä ampumisen tulos ollut parempi kenellekään, sillä silmät ja korvat menivät jäniksellä täyteen haulia sekä tappuran ja ruudin palannutta törkyä. Mutta sattuipa eräitä hajahaulia romahtamaan niihin keppeihinkin, joitten varassa jänis tonhotti pystyssä. Nekin horjahtivat ja tönköttynyt jänis köllähti pitkälleen ja kangistuneet jalat jäivät sojottamaan kohti taivasta. Silloin pormestari riemuissaan huudahti: 'Niin sattui, kun vanhalta oppineelta', ja lähti juosta vökeltämään ottamaan kiinni. Vaan toiseksi muuttui pormestarin ihastus nostaessaan köhmöttynyttä, kylmää jänistä. Ihan harmillisesta vihasta kähisten sanoi: 'Te pojat, peijuonit'."

Kaikkia muita nauratti ja kutkutti tuo kepponen, mutta ettei pormestari tästä hänelle tehdystä pilasta nostaisi mörköelämää, alkoivat toiset hämmentää sitä kertoen heille tehdyistä kepposista. Meillä pojilla oli pitkällaiset tukat ja siksi emme uskaltaneet sinä iltana lähestyä pormestaria.

"No, missä ne koirat olivat, kun ne eivät sitä pönkitettyä jänistä kohti sattuneet, ennen miehiä?"

"Ne juosta hulmottivat tietysti mikä mistäkin metsiä myöten, sitä mukaa kun kuulivat miesten kulkevan, mutta sitäpaitsi ei ne olisi kuolleesta jäniksestä perustaneet, vaikkapa kohti olisivat sattuneet."

Tämän tarinan aikana olivat kaikki lopettaneet syöntinsä ja jääneet selkäkenossa istuen kuulemaan sen tarinan loppua. Ja kun se oli loppunut, niin kohosivat kaikki ylös ja kiirehtivät rovastinnan luokse kätellen kiittelemään päivällisen edestä, minkä tehtyään hajosivat mikä minnekin ympäri salia oleville istuimille istumaan. Muutamat istuivat ensin ja sitten toiset säätynsä ja luonteittensa mukaisesti niitten puhelutovereiksi. Niinpä notariustakin tuo luonteenomainen voima veti kasvitarhan puoleisen akkunan poskessa istuvan talon neidin luokse ikäänkuin jatkamaan äskeistä ruokapöydässä syntynyttä tuttavuutta.

Notarius kyllä tiesi, että viskaalin poika kosii sitä neitiä, mutta sen hän ei tuntenut estävän tekemästä pintapuolista tuttavuutta. Niinpä hän, punoen tummia hyvin kiertyneitä viiksiään, istui akkunan toisen posken kohdalla olevalle istuimelle, missä toisen posken kohdalla olevalla istuimella neiti istui. Mieluista olikin se neidistä, sillä notariuksen siihen istuessa neiti itse huomaamattaan nyhjäytti pyylevää ruumistaan notariukseen päin ja punahuulinen mansikkasuu vetäytyi sievään hymyyn,

Kohtapa heillä alkoikin keskustelut. Sattuvia ne notariuksen tarinat olivatkin neidin mielestä, koskapa hän aina väliin oikein imelästi nauraa kikatti ja hyvin usein nauroi notariuskin, että olkapäät tutisivat ja vesi tihisi ruskeanharmaista, kirkkaista silmistä.

Mutta nyt lähti tohtori ja nimismies pois ja vanhemmat papit asettuivat keskustelemaan vakavista, virallisista asioista, niinpä notariuskin lopetti neidin kanssa sen hauskan keskustelunsa ja siirtyi sinne pappien joukkoon kuulemaan niitten toimia ja mitä valmistuksia heillä on huomisen päivän varalle.

Ei kuitenkaan heillä mitään varsinaista ollut. Katselivat vaan kukin pieniä taskuraamatuitaan ja etsivät niitä värsyjä, mitä tulisivat rovastin vihkimisessä lukemaan ja terottivat niitä mieliinsä, että muistaisivat ulkoa lukea.

Samoin haki notariuskin pienen raamattunsa, jota muitten mukaan katseli, mutta mielessään sanoi: "Minä luen hyvästä paimenesta, joka antaa henkensä lammastensa edestä. Jos mikään niin se miellyttää rovastia. Siitä minä luen", ajatteli hän ja hieman punalti päätään aatteelleen vakuudeksi ja painoi raamattunsa kiinni. Eikä kauvan ennenkuin toisetkin papit tekivät samoin ja alkoivat tarinoida jokapäiväisiä tarinoita, mihin rovastikin käkötteli sekaan. Mutta piispa se pysyi yhäkin vähäpuheisena ja synkän näköisenä. Koko olento näytti ihan jäykistyneeltä.

8 LUKU.

Sunnuntai-aamu valkeni pilvisenä. Synkkien kuuropilvien taakse peittyi koko lähinen taivaan kansi. Ja vaikka yksi joukko kuuron tönkiä raskaan etelätuulen ajamana pakenikin pohjoista kohti, niin toinen toistaan synkempi ryhmä uusia ouruja vieri sijaan.

Tätä katseli nyt piispa istuessaan pappilan kattopäällisillä, korkeilla portailla. Piispan kasvoilta oli kokonaan kadonnut se eilisessä päivällispöydässä saatu eloisuus. Hän oli illalla yön pimeydessä kuullut kylältä raakoja kiljumisia, hävyttömiä laulun loilotuksia ja oli yöllä nähnyt kamalia unia, mitkä nekin osaltaan synkistyttivät mieltä. Ja toiselta puolen oli nyt tarkat tiedot seurakunnan pakanallisesta tilasta. Julma todistus oli seurakunnan tilasta sekin kun eilisessä poliisitutkinnossa lähes kolme sataa ihmistä on kuulusteltu ja kirkkoväen keskellä tehdystä murhasta tuli ainoastaan selville, sekin pappilan häpeäksi, että pappilan mökkiläinen Törmälän Santeri on erään lapsensa hautajaistenpitäjän kontista varastanut viinalekkerin ja sen saatuaan murhatun kanssa kadonnut metsään... Oi katala kansa! Sodoman ja Gomorran kansa joka synneissänsä hukkui paitsi yhtä Lootia. Oi Sodoman ja Gomorran kansa, joka peitti pahat tekonsa, mutta, jota Jumalan vihan tulisade seurasi.

Näissä mietteissään istua jökötti piispa ja silmäili lahden lipottelevia laineita, katseli kellastumaisillaan olevilla ruohikkorinteillä uiskentelevia, lähtöönsä valmistautuvia sorsaparvia. Katselipa väliin läheltä ja kaukaa näkyviä talojen savuja mitkä vaalean harmaina töyhtönä virkeän etelätuulen painosta kaatuivat pohjoista kohti. Ne muistuttivat eläjiä savujen luona, mutta ne eläjät olivat paatuneita, synteihinsä vajonneita jänislahtelaisia... Niin... Mutta tänäpäivänä täytyy heidän korvansa kuulla se Sodoman ja Gomorran tulisaarna, ehkäpä edes joku sielu ottaisi ojentuakseen ja pelastuisi ikäänkuin tulen kautta. Mutta tulen kiivaus oli kaikki vastahakoiset syöpä.

Eipä lauhtunut piispan mieli, vaikka pyhäpukuisilla ihmisillä täytettyjä kirkkovenheitä alkoi tulla tuhjuta ihan salmen täydeltä, jotka hilpeämielisessä kilpasoudossa kiireesti lähenivät pappilan loivasti kaltevaa, lyhytnurmista rantaa. Ja vaikka pappilan avara kartano täyttyi ihmisillä, nuorilla ja vanhoilla, niin kaikkien otsissa ja oikeissa käsissä luuli piispa näkevän pedon merkin, eikä ollut tietääkseenkään jos joku ikämies rohkeni hattuaan kohottaen sanoa hyvää huomenta. Jäykkänä, liikkumattomana, elottoman näköisenä kuni pakanain Jumala korkealla telineellään hän istui ja suurilla mustilla silmillään vaan katseli yli sen kirjavan lauman, mihin näki salmella lähenemässä venheissä myötään tulevan lisää. Tätä hän katseli vielä hetken. Paksuhuulinen, leveä suu jyrkässä mytyssä ja tuhkanharmaat keltapilkkuiset, risaiset kasvot värähtämättöminä. Mutta kohta hän jäykän näköisellä voimalla nousi seisalleen, jolloin hänen tummanharmaa pukuinen, paksu, ryhdikäs olentonsa varmoilla askelilla poistui sisälle. Yhtä jäykkänä hän pysyi sielläkin. Ei toveriensakaan hilpeämpi mieli vaikuttanut häneen lieventävästi.

Ei sekään muuttanut piispan muotoa vaikka sisällä liikkuvassa väessä yht'äkkiä syntyi hälisevä puhe. Nyt oli löytynyt Jahtirannan Kaisan ruumis. Kirkkomiehet olivat löytäneet Haapaseliltä. Oli vasta ollut kohoamassa veden pinnalle. Oli näkynyt olkapää ja löytäjät olivat ensin luulleetkin edellisistä venheistä pudonneeksi vaatemytyksi. Sitten olivat sitoneet purjeköyteen ja venheen jälessä soutaneet rantaan, kun eivät voineet ottaa venheeseen, se kun kuului haisevan niin kovin. Piispa ei ollut sitä kuulevinaan, istua mökötti vaan keinutuolissa toinen kämmen korvallisessa, kyynäspää varattuna keinutuolin kaiteeseen, mitä toisella jalallaan heilutteli niin vähän että sen tuskin näki heiluvan. Kun muut katselivat akkunoista sitä rannassa näkyvää ihmisryhmää mistä arvelivat Kaisan ruumista tuotavaksi, niin piispa vaan umpikuljuisesti vilkasi sinne päin, otti raamattunsa polviensa päälle, pani kultarenkaiset rillit paksulle, pöheisen näköiselle nenälleen ja rupesi selailemaan raamattua. Mutta ei hän siitä mitään näkynyt löytävän. Kaikki lehdet olivat kirjaimia täynnä, mutta vaan kirjaimia ja kirjaimia ja korkeintaan vaan sanoja ja sanoja eikä mitään muuta.

Kirkonkellot ne jo soivat, joitten pilvi-ilman vaikuttava raskasmielinen jumina kuului pappilan asunnoihinkin. Ja avara, suurien ikihonkien vaiheella, kauniilla ruohikkorantaisen salmen töyräällä oleva vaalean keltainen valoisa kirkko, oli jo täpösen täynnä ihmisiä. Kellot rupesivat nyt soimaan pappien tulosoittoa ja papit kymmenlukuisena mustana joukkona, missä piispa ja rovasti olivat ensimäisenä parina, lähtivätkin pappilan kartanosta kirkkoon tulevaa suoraa, santaista tietä myöten likenemään kirkkoa. Mutta heti kun piispan joukkue lähti talosta kirkkoon päin työntyi eteen makasiini kartanon taite kulkevaa tietä hevonen, minkä vedettävällä kärrynlavoilla makasi Jahtirannan Kaisan haiseva ruumis resuisella kulinkuorella peitettynä, minkä alta kuitenkin näkyi Kaisan muodottomaksi turvottuneet, alastomat jalat ja irtoillaan reuhoittavat pitkät, pellavan keltaiset tukat.

Hevosta seurasi joukko ihmisiä kauhistuksen ilme kasvoillaan vaikeroiden Kaisan kohtaloa. Kuuluipa joukosta juuri rovastille tähdätyt naisen sanat: "Kivestä täytyy olla sydän sillä ihmisellä, joka tietää Kaisan saattaneensa tuolle jälelle. Kiveä kovempi täytyy olla tunto sillä, joka on syyllinen tähän, eikä tuntene kipua tunnossaan."

Tästä ei rovasti eikä piispa enempi kun koko pappisjoukko olleet tietääkseenkään mitään. Virallisessa tahdissa kepit sauvoina käsissään kävelivät vaan ruumislavan perässä siksi kunnes hevonen noin sata askelta kuljettuaan samaa tietä kääntyi hautuumaalle menevälle tielle viedäkseen ruumiin siellä olevaan leikkuuhuoneeseen.

Tiehaarassa erosivat kaikki kirkkoon vievälle tielle, ainoastaan tummapukuinen ikämies nähtiin ajavan harmaata hevostaan hautuumaalle päin mitä toinen mies synkkämielisenä ja puhumattomana seurasi mukana.

Kirkkoon menevien ihmisten silmät seurasivat ruumiin vetäjiä kunnes ne painuivat salmen sillalle laskeutuvan mäen suojaan. Mutta piispanjoukko sitä vastoin tahtoi välttää silmiään sitä näkemästä ja joutumasta mieleensä mitään. Juhlallisena, parikkaana jonona astua roikkasivat vaan kirkkoon, missä avara kirkko täynnä ihmisiä odotti pappien tuloa kuni auringon nousua halla-aamuna.

Kirkonmenot alkoivat tavallisessa järjestyksessä, kuin ennenkin, virren laulamalla. Mutta sydämellisempänä kuin koskaan ennen ottivat seurakuntalaiset osaa kaunisäänisen nuoren lukkarin virteen. "Mun silmän käden nostan j.n.e."

Sen virren juhlallinen humina hävittikin kaikkien kasvoista entisen synkkyyden. Juhlallinen odotus näkyi vaan kaikkien kasvoissa.

Alkumenojen aikana ei piispalta kuultu mitään. Hän istua mökötti vaan eräässä penkissä kirkon perällä, eikä näkynyt edes katsovankaan muuta kun niitä muistoksi saatuja, paksuihin sormiinsa pujotettuja, hohtokivillä koristettuja sormuksiaan ja virsikirjansa mustaan kanteen leimattua ristinhirsipuun kuvaa. Ja toisekseen taas sormuksiaan ja lihavaa pehmoista kättään, jolla hän muisti jo monen lapsen päähän vettä nostaneensa.

Mutta virren loppuessa rovasti verkalleen nousta väntti saarnatuoliin ja noustessaan kakisteli rintaansa. Nyt oikaisi piispakin itsensä suoremmaksi, nojasi leveät hartiansa penkin nojasinta vasten, laaja, korkeaotsainen muoto kääntyneenä saarnatuolia kohti. Samoin ikään, kun piispan esimerkkiä noudattaen, kiinnittivät kaikki ihmiset katseensa saarnastuoliin, kasvot tarkkoina kuulemaan mitä rovastilta nyt lähtee näin merkillisenä päivänä. Mutta kun tuokion kuunneltuaan kuulivat saarnan olevan sitä entistä samaa, moneen tuhanteen kertaan märehdittyä kuivaa vätkytystä, niin ihmisten päät alenivat kuni helteen raukasema kaalikko ja alkoivat aikansa kuluksi sopotelia keskenään, mikä mitäkin. Emännät kyselivät toisiltaan lehmäin tämänkesäistä lypsyä, montako saavia voita ja montako ammetta piimää. Piiat kyselivät toisiltaan mistä on "pesti" tulevaksi vuodeksi. Isännät puhuivat laihoistaan, miten halmeessa, miten pelloissa on laiho hyöteä ja montako tuhatta sidettä nyt on puitavia rukiita.

Yltä yleensä meni kirkko yhtenä sopottavana sohinana, mitä lisäsi tuhansien nukkuvien hiljemmät tai kovemmat kuorsaukset, jonka kaiken pääsävelenä kuului paaluava saarnan kaiku.

Mutta renkipojat ne lukemattomissa ryhmissä, toistensa esimerkistä intoutuneina kiuhtuivat kellojen vaihantaan. Sieltä ja täältä alkoi kuulua ävehdyksiä: "Se on tarkka, jos tarkka. Se on niin tarkka kun aurinkokin.

"Kysyhän Jussilta, se kyllä tietää tämän, niin kuin oman itsensä."

"Se on tarkka ja terve, kun mustalaisen hevonen."

Nämä poikain ävähdykset viilsivät piispan suuria korvia että luuli niistä palasten kimpoilevan, ja risaisiin kasvoihin ilmestyi tummia täpliä.

Viimein kuitenkin rovastin saarnasta kajahti amen. Tämä ikäänkuin salaman lyömällä kohotti jok'ikisen pään pystyyn. Supotukset katkesivat kaikkialla kuni puukolla ja kuorsaukset, poikien ävähdysten kanssa sammuivat kuni kipinä veteen. Kaikki olivat herkkinä kuulemaan ja näkemään mitä tästälähtien tuleva on. Ja tuokion odoteltuaan näkivätkin piispan vankan olennon ilmestyvän kirkon perään.

Pitkän hetken hän siinä kirja käsissään seisoi, katsella nulisteli korkeitten kulmaluittansa alta, jyrkkiä silmäyksiä heitti kaikkialle yli kirjavan lauman. Mutta viimein hän aukasi leveän, paksuhuulisen suunsa ja kovalla, ankaralta kajahtavalla äänellä lausui: "Mutta Herra näki ihmisen pahuuden suureksi maan päällä. Kaikki hänen sydämensä aivoitus oli ainoastaan paha joka aika. Ja Herra katui ihmisen tehneensä maan päälle."

Nyt hän piti pienen loman, ikään kun kooten voimiaan huojotteli ruumistaan ja erityisellä oikein jyrähtävällä painolla lausui: "Herra katui tehneensä ihmisen."

Taas hän piti pienen loman, mutta kohta jatkoi: "Ei uskonut kaikkivoipa, kaikkien luoja, suuri Jumala luodessaan ihmistä omaksi kuvakseen, että hänen tarvitsisi koskaan katua sitä tehneesä. Mutta niin kävi jo Noan päivinä ja käy tässä seurakunnassa, että Herra katuu tehneensä ihmisen."

Tuon katui sanan hän aina lausui vieläkin hirmuisemmalla voimalla, että kirkko jyrisi vastaan.

Nyt otti kirjansa välistä sen rovastin kirjoittaman listan ja ikäänkuin toiseksi saarnansa pääaiheeksi luki sen Jänislahden seurakunnan rikosluettelon.

Tämän tehtyään rupesi aivan hirmuisella ankaruudella huutaen ennustamaan Jänislahden seurakunnalle samallaista rangaistusta kun Noan päivinä sai ihmiskunta osakseen. Vaan ei päässyt sekään pitkälle ennenkuin rupesi huutamaan: "Sillä vallalla mikä minulla on, minä määrään teille lakia, määrään teille rangaistuksia, joitten alla te turhaan väsytte huutaessanne armoa."

Tämän kuultuaan Tuomalan ukko hyppäsi penkistään ylös ja pitkillä askelilla lähti kiireimmän kautta ikäänkuin luimussa korvin astua työntämään ulos ja ennenkuin pääsi kynnyksenkään luokse paiskasi ihan lyömällä laajapartaisen huopahattunsa pitkätukkaiseen päähänsä. Samalla kuului ankara jyrisevä humahdus kirkossa ja hirmuisella jyrinällä lähti väki suoltumaan kirkosta ulos ikäänkuin tulta pakoon. Ja kohtapa nähtiinkin kirkossa ainoastaan piispa niiden yhdeksän pappinsa kanssa, kirkkoraadin jäsenet, rovastinnan luona kolmine muuta herrasnaista ja siellä täällä joku paljaspäinen puolisokea ja vähäkuuloinen vanhus.

Vaikka piispa nähdessään ihmisten suoltuvan kirkosta ulos kovensi ja kovensi ja koitti kovemmin ja aina vaan kovemmin huutaa sitä tuomiosaarnaansa ihmisten perään, niin ne menivät, jotka lähtivät ja kohta nähtiin kiihkeästi pärisevää väkeä tiet tulvanaan joka suunnalla.

Venheillään tulleetkin ohjasivat matkansa suorinta tietä rantaan ja kohtapa nähtiin Jänissalmellakin pois rientäviä venheitä ihan salmen täydeltä, mistä kuului korkea polina kuni suolan vetäjäin venäläisten matkueesta. Se joukon yhteinen polina oli vaan siitä, kun piispa on niin hullu, niin sormella hämmenneltävä höperö, että tuon maailman pahennuksen sepittämällä juorulla rupeaa tuollaista ihan päätöntä melua pitämään.

Piispa saarnasi vielä pitkän hetken ihmisten mentyäkin. Mutta mitättömältä se rupesi kuitenkin tuntumaan tyhjille seinille huutaminen, joten hän lopetti saarnansa ja kävi rovastin vihkimistoimeen käsiksi. Mutta sen tehtyäänkin oli vielä hikisenä ja tulehtuneen näköisenä tullessaan sakaristoon siksi aikaa kun toiset papit suorittivat kirkossa kirkonmenon lopputoimituksia.

Levottomana hän käveli sakariston lattialla ja hiki valui pöheisiä korvallisia pitkin paksulle läskisen näköiselle kaulalle, mistä hän sitä enintä hieroi keltasen väriseen nenäliinaansa. Sitä tehdessä mustat silmät paloivat kuni tulessa ja leveä rinta ponnahteli ankarasti. Mutta huopeni viimein täyteläinen rinta kävellessä sakariston kaikuvalla lattialla ja kasvoistakin hieman häipyi ankarin luonne.

Nyt hän istahti auki olevan akkunan pieleen, missä vanha suntio toisessa pielessä istui ja katseli mäntyjen juurilta näkyviä hautaristejä ja niitten juurella rehottavia ystävien ja sukulaisten istuttamia ja hoitamia kasvipensaita.

Piispa luuli näkevänsä suntion silmäkuopissa vereksien kyynelten kosteita jälkiä ja päästäkseen tietämään minkä tuottamia ne kyyneleet ovat olleet tekolempeydellä sanoi: "Olen käynyt monessa kirkossa ja tunnen Suomen kansaa enemmän kun moni muu, mutta eläessäni enemmän viittä kymmentä vuotta, en ole ennenkuin nyt nähnyt, että kansa ei sietäisi papin ja piispan sanaa."

"Minun hartioillani on sulanut enemmän kun seitsemänkymmentä lunta", sanoi suntio päätään kääntämällä. "Sillä ajalla olen tässä kirkossa nähnyt neljätoista vakinaista rovastia, joista monet tuolla nurmen alla lepäävät töistään. Samalla ajalla olen nähnyt kahdeksan eri piispaa pitävän heille kuuluvat menonsa, joista niistäkin jo monet lepäävät töistään, mutta tällaiseen menoon en vielä ole sattunut."

Näissä suntion sanoissa kuului syvä ylpeys ja peruuttamatoin lujuus, eikä kääntänyt päätäänkään piispaan päin, vaan katseli niitä hautaristejä ja tuuheita mäntyjen oksilla kiemuilevia pieniä lintuja.

Tämän sanottua kihahti uudet kyyneleet suntion syviin silmäkuoppiin, mutta niitä hän koetti hävittää räpyttämällä pitkiä silmäripsiään, ettei piispa niitä huomaisi. Piispa kuitenkin ne huomasi ja uskoi suntion mielen hieman pehminneen hänen äskeisestä puheestaan ja hän sanoi: "Olen ensi kertaa täällä, enkö voi tietää missä ja kuinka syvällä ovat juuret ja mihin perustuu tuo kansan käytös, mikä näyttäytyi tänään kirkossa, sielun hoitajaa kohtaan?"

"Uskoakseni viisauteen."

"Viisauteen... Mitä tarkoitatte?... kansan viisauteenko, vai mitä."

"Niinpä niin."

"Viisauttako on mielestänne kaikki tämä... Miten se on ymmärrettävä?"

"Siten, että meitä lailla ja asetuksilla ahdistetaan kaikilta puolilta juuri kun metsänpetoja, että jos mihin liikumme, niin laki ja asetukset ovat joka askeleella kintereillämme... Maamme hallitus on arkipäiväimme askeleet kietonut lailla ja asetuksilla niin ahtaalle, että olemme joka päivä kun kiinni joutumaisillaan oleva metsänpeto. Jos lähdemme leiväksemme kaatamaan kaskea, niin laki on edessämme. Jos lähdemme yhteisistä järvistämme kaloja pyytämään ruuaksemme, niin laki on edessämme. Jos lähdemme yhteisistä metsistä metsästämään saadaksemme sieltä herkkupalan itsellemme, niin laki on edessämme... Kirkko on tähän kesään asti vielä ollut se paikka, jossa evankeliumin anteeksiantava, suloinen voima on ahdistettuja sielujamme tukenut ja viikon vaivoissa meidän olemuksiamme täyttänyt aina uudella ja uudella elämän voimalla. Mutta nyt on sekin mennyttä. Laki ja laki, tuomio ja tuomio kiljuvana jalopeurana kiertää vaan kintereitämme kaikkialla, eikä mitään muuta. Mutta kirkko kamisee tyhjänä ja tulee kamisemaan tyhjänä aina siksi, kunnes evankeliumin hyvä enkeli palaa tänne takaisin."

Tämän sanottuaan suntio näpisti kohtalaisen paksut huulensa visuun, siten antaakseen sanoilleen peruuttamatointa painoa ja alakuloisena jäi katsomaan niitä hautaristejä, joitten messinkiset kirjaimet kimmeltivät vasta paistamaan selvinneen keskipäivän auringon paisteessa.