Part 3

Seuraavalla viikolla tapahtui jotakin odottamatonta, joka kuohutti kaikkien yläluokkalaisten mieltä. Lehtori Puutinen määräsi seitsemännelle luokalle »pallikokeet» biologiassa. Ei muistettu milloinkaan ennen tapahtuneen, että yläluokkalaisten rauhaa olisi mokomilla häiritty. Kun lehtori Puutinen ilmoitti luokalle tulevista kokeista, yrittivät pojat ajaa hänet naurulla ulos ovesta. Mutta lehtori ei antanut säikähdyttää itseään, vaan istui paikoillaan raivostuttavan levollisena, kunnes nauru lakkasi, ja virkkoi sitten ivallisesti:

— Jos herrat seitsemäsluokkalaiset ovat unohtaneet, miten pallikokeita suoritetaan, niin sopii tulla kello yhdeltä verestämään muistoja. Ensimmäisellä A-luokalla on silloin pallikokeet.

Pojat olivat pakahtua kiukusta. Johan koko koulu nauraisi heille! Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että »pallikokeet» olivat lehtori Puutisen kosto sanomalehti-ilmoituksesta, jonka hän — eikä niinkään tyhmästi — katsoi kaikesta huolimatta kuuluvan seitsemäsluokkalaisten tilille. Noista kokeista täytyi tavalla tai toisella päästä. Puutiaisen kanssa eivät pojat kuitenkaan tahtoneet yrittääkään minkäänlaisia sovitteluja. Siksi he kääntyivät luokanjohtajan, lehtori Järven puoleen.

Tämä, suunnattomasta paksuudestaan ja leikillisyydestään laajalti tunnettu herra, kuunteli aluksi rauhallisesti Paasion ja Rimmen esittämiä valitteluja, mutta sitten hän purskahti nauruun.

— Ei, en minä voi asialle mitään, sai hän naurun välillä sanotuksi. — En tiedä, niissä ohjesäännössä kiellettäisiin opettajaa yhdistämästä yläluokillakin terveellistä ruumiinliikuntoa kokeiden suorittamiseen. No, älkää nyt olko noin synkän näköisiä. Kyllä pallikokeet tekevät teille kaikille hyvää.

— Eikö lehtori siis aio ryhtyä aisan johdosta mihinkään toimenpiteisiin? tiukkasi Paasio.

Lehtori Järvi katseli huvitettuna poikia.

— En näe siihen olevan syytä. Mutta yhden seikan voin luvata. Kun näiden pallikokeiden hetki on lyönyt, silloin olen minä — ja varmaan moni muukin — ikkunoiden takana tarkastamassa, miten te kiipeilette.

Mutta pojat eivät yhtyneet nauruun. Heistä juttu ei ollut lainkaan lystikäs.

— Niinpä meidän pitänee muistaa sanat: »ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki», murahti Rimpi kääntäessään opettajalle selkänsä.

Itse hanki? Epäilys vilahti lehtori Järven hyväntahtoisuutta säteilevillä kasvoilla. Saattaisivatko pojat tosiaan ryhtyä itse hankkimaan itselleen »oikeutta»? Mutta hän karkoitti heti tuon ajatuksen mielestään. Ei, ei. Pojat kyllä arvelevat monasti päänsä ympäri, ennenkuin ryhtyvät kurittomuuksiin.

— Muistakaa sentään, että tuo on se tie, joka vie viimein — karsseriin, naurahti hän.

Luokka oli neuvoton. Jäädäkö koko päiväksi pois koulusta? Mutta mitä se auttaisi? Eihän koko luokka voinut »skraabata». Kello yhteen mennessä ei oltu vielä päästy asiassa sen pitemmälle ja niin päätettiin mennä seuraamaan »nahkojen» »pallikokeita».

Ne suoritettiin rakennuksen toisen siiven alakerroksessa. Siellä olivat luonnontieteelliset kokoelmat ja oppisalit sekä »pallikokeiden» näyttämö: pitkä käytävä, jonka toisella seinustalla oli miehenkorkuisia kokoelmakaappeja, kun taas toisen pitkän seinän valtasivat ikkunat. Koko tämä osa koulurakennusta oli lehtori Puutisen valtakuntaa lukuunottamatta yhtä huonetta, joka vielä oli tyhjillään.

Kun seitsemäsluokkalaiset tirkistelivät sisään tähän käytävään lasiovien lävitse, kuohahti heidän mielensä entistä hurjemmin. Noinko hekin kuokkisivat viikon perästä noiden kolmeen suoraan riviin, toisistaan parin metrin päähän asetettujen pallien ääressä koettaen muistella, mikä mahtoi olla se oppikirjan kuva, josta lehtori oli suvainnut leikata kunkin noista pahvinpalasille liimatuista, eläinten ja kasvien eri osia esittävistä piirroksista? Noinko heidänkin kynänsä tutisisivat kriipustaessaan paperille tuon muistinpinnistyksen enemmän tai vähemmän laihoja tuloksia? Noinko hekin siirtyisivät pallin luota toisen luo, niinpian kuin opettajan poliisipilli vihelsi? Noinko hekin kinuaisivat jyrkkiä portaita päästäkseen kaappien päälle sijoitettujen pallien luo ja hoippuisivat taas alas? Ei, tuhat kertaa ei! Sitä iloa he eivät tosiaankaan antaisi Puutiaiselle. Mutta — mitä tehdä?

— Eiköhän Puutiainen suostuisi siihen, että Toivottomantylsä juoksisi tuon maratonin meidän kaikkien edestä? virkahti Heinämaa, kun käveltiin kohti voimistelusalia. — Siitä olisi kaikille etua. Katsojilla olisi paljon hauskempaa. Ja Toivottomantylsä laihtuisi. Niin, hyvä veli, onhan sinussa vielä hieman laihtumisen varaa. Se parantaisi flaksiasikin likkamaailmassa.

Murahdus oli ainoa vastaus.

Alakuloisina pojat istahtivat pukuhuoneen penkeille.

— No, pojat, kuului alhaalta voimistelunopettajan, lehtori Raikkaan ääni, alkakaapa joutua voimistelemaan.

— Emme me jouda vielä, huusi Saarelainen vastaukseksi. — Meillä on asioita.

— Jaha, jaha. Odotetaan sitten, oli hyväntahtoinen vastaus.

Pojat eivät pitäneet kiirettä. Heitä tympäisi tällä hetkellä kaikki. Joutua naurunalaiseksi — sitä ei ollut luokalle vielä milloinkaan tapahtunut.

Yhtäkkiä sivalsi Aarne Salo otsalta sille valahtaneet hiukset ja hypähti pystyyn.

— Minulla on aate!

Alakuloisuus oli heti kuin poispyyhkäisty pojista. Jos kerran Aarne oli keksinyt jotakin, niin ei se, joka tässä jutussa pitemmän tikun oli vetävä, olisi ainakaan Puutiainen. Ja se oli pääasia. Hinta, millä voitto ostettaisiin, oli samantekevä.

— Kerro!

Mutta Aarne pudisti päätään.

— Ei, sitä niinä en tee, selitti hän. — Minun aikomukseni oli pysyä erossa koko tästä taistelusta Puutiaista vastaan. Mutta kun hän nyt on muuttunut ahdistetusta ahdistamaksi (meidän asemamme ei tosiaan ole tällä hetkellä kehuttava), niin arvelen, että meidän kaikkien on pinnistettävä viimeisetkin voimamme taistelun voittamiseksi.

— Hyvä!

— Se aate, jonka äsken sain, on mieletön, melkein mahdoton toteuttaa, jatkoi Aarne. — Siksi en kerrokaan sitä. En voi taata sen onnistumista. Mutta hyvässä lykyssä se tekee Puutiaisen kaikki nolaamisaikeet tyhjiksi. Ja pallikokeet menevät saman tien.

— Emmekö mene niihin lainkaan? tiedusteli Ojanen, joka tällä kertaa oli täysin yksimielinen toisten kanssa, että tästä häpeästä oli päästävä. Lähinnä se kylläkin johtui pelosta, että tuollainen kyykkiminen ja kiipeily tärvelisi kokonaan housunlahkeiden prässin.

— Tietysti menemme, vastasi Aarne. Kun poikien naamat venähtivät, lisäsi hän: — Mutta valmistautua noihin kokeisiin — sitä en minä ainakaan viitsi. Lukekoon ken tahtoo!

— Ei kukaan! Ei kukaan!

— Kuten sanottu, lopetti Aarne, on onnistumiseni epävarma. Mutta kannan yksin myös vastuun. Jos sitäpaitsi jokin keksii toisen keinon, niin sitä parempi. Pääasia, että menemme kokeisiin.

— No, saaplari, mennään vain, yhtyi Honka. — Mutta koska sinne tulee katselijoitakin, niin mennään sitten oikein univormussa.

Pojat purskahtivat raikuvaan nauruun.

— Hyvä, hyvä! Mennään univormussa.

IV.

Kun sitten määräpäivä tuli, odotti koko koulu jännityksellä kello kolmea, jolloin kokeiden piti alkaa. »Nahat», alaluokkalaiset, olivat kaikkein innostuneimpia. He nauttivat etukäteen siitä, että saisivat nähdä kerran yläluokkalaistenkin suorittavan »pallikokeita». Kahdeksasluokkalaiset yrittivät härnäillä ylimielisillä huomautuksilla. Mutta päivän sankarit, seitsemännen luokan pojat, astelivat keskellä tätä kaikkea rauhallisina, kuin eivät olisi lainkaan nähneet pilkallisia silmäyksiä, ja hymyilivät vain salaperäistä hymyään. Se pani toiset arvelemaan. Oliko noilla sittenkin mahdollisesti jotakin yllättävää mielessä?

— Aiotteko mennä pallikokeisiin? kysyttiin.

Mutta kysyjät ällistyivät aika lailla, kun levollinen vastaus oli:

— Tietysti. Kuinkas muuten?

Kahdesta kolmeen oli seitsemännellä luokalla voimistelua, mutta pojat olivat houkutelleet hyvänahkaisen lehtori Raikkaan antamaan heille lupaa. Kymmentä minuuttia yli kolmen marssivat he sitten suljetuin rivein läpi pihalle kertyneen suuren poikajoukon. Ensimmäisenä kulki Aarne Salo, päässä ruskea karvalakki, jossa oli hopeanvärinen kirjoitus »Maailmanparantaja N:o 1», kaulassa hyvin korkea kaulus ja keisarinvihreä rusetti sekä käsissä valkoiset hansikkaat. Hänen jäljessään tulivat toiset kolmimiehisissä riveissä samalla tavalla puettuina paitsi, että ensimmäisellä rivillä oli turkinpunaiset rusetit, toisella taivaansiniset, kolmannella munankeltaiset ja neljännellä kirkkaan sinipunaiset; sitäpaitsi vaihteli Maailmanparantaja-numero, viimeinen 13:s, oli Olavi Linnalla.

Suomenopettaja, lehtori Kari, vakava ja tuima herra, joka seisoi koulun ovella lehtori Järven kanssa, astui kiukkuisena poikia vastaan.

— Mitä narrinpeliä tämä on? ärähti hän Salolle. — Miksi te olette tuonnäköiset?

Aarne katsahti lehtori Järveen merkitsevästi vastatessaan:

— Emme tiedä, missä ohjessäännössä kiellettäisiin oppilaita yhdistämästä viattomia värivaihteluja yksitoikkoiseen kouluelämään.

Ja pojat marssivat edelleen.

Lehtori Puutinen hätkähti ensin nähdessään pojat. Maailmanparantajat — hm, vai oli siitä jo tullut koko luokan nimi. Se oli tietysti tarkoitettu ärsyttämään häntä. Samaten nuo hirvittävän väriset rusetit. Mutta parasta oli suhtautua niihin rauhallisesti. Hänhän se joka tapauksessa nyt oli tilanteen herra.

— On sangen ilahduttavaa nähdä, että osaatte antaa arvoa kirkkaille väreille, huomautti hän pilkallisesti. — Väriloisto — sitä onkin meidän harmaassa maassamme aivan liian vähän. Mutta asettukaa nyt paikoillenne. Pituusjärjestyksessä.

Pojat alkoivat järjestäytyä hiljaisina. Lehtori Puutinen kävi sillä välin hakemassa pinkan pahvinpalasia, joihin kuhunkin oli liimattu »Biologian alkeista» leikattuja kuvia ja kuvanosia. Tyytyväisesti myhäillen hän tarkasti päällimmäistä, johon oli kiinnitetty sivulla 113 olevan alemman kuvan toinen puoli. Mahtaisivatkohan pojat muistaa, että se kuvasi muniaan selässä kantavaa vesiludetta? Tuskin. Ja monet muut olivat vielä kovempia pähkinöitä. No, kunhan hän nyt saa näillä kokeilla poikien vastustushalun murretuksi, niin sitten voidaan harkita, mitä helpotuksia heille saattoi antaa.

Pojat tuijottivat eteensä lattiaan. Heidän huoleton mielialansa oli uhkaavasti laskenut. Eikö mitään tapahtuisikaan? Oliko Aarnen yritys siis epäonnistunut? Eikö kokeista vapauduttaisikaan? Ja niitä varten kun ei oltu lainkaan valmistauduttu!

Katselijat tirkistelivät lasiovien lävitse. Tulisiko jotakin tapahtumaan? Seitsemännen luokan kouluuntulo oli viitannut siihen. Siksipä tarkasteluinkin poikia nyt pettynein toivein, kun he seisoa toljottivat tylsinä palliensa ääressä. Pari pikku poikaa käytti odotusaikaa hyväkseen lyödäkseen vetoa siitä, »brakaaks kaapin raput Toivottomantylsän alla vai eiks ne brakaa».

— Kataja tulee jakamaan laatat, komensi lehtori Puutinen. — Yksi kullekin pallille.

Pojat huokasivat raskaasti. Viimeinenkin toivo häipyi heidän mielestään. Lehtori Puutinen kiipesi jo äärimmäisen kaapin päälle, joka oli hänen vakinainen vartiopaikkansa näissä tilaisuuksissa ja jolle ei senvuoksi pallia milloinkaan asetettu, ja veti esille kellonsa ja poliisipillinsä.

Kirottua! Pojat silmäsivät Aarneen katkerasti. Hän oli kuin olikin siis epäonnistunut.

Mutta sitä mukaa kuin Kataja yksivakaisena kulki rivejä pitkin laskien kullekin pallille pahvilaatan, häipyi katkeruus silmänräpäyksessä poikien mielestä, ja rajaton ihailu tuli sijaan.

Mitä hullua tämä oli? _Tätä se siis oli?_ Ei, mutta se vasta oli temppu! Oikea mestaritemppu! Miten ihmeessä se oli mahdollista?

Pojat olivat purskahtaa raikuvaan nauruun, oikein riemu-ulvontaan. Mutta he pakottautuivat vakaviksi, olivathan he luvanneet sen Aarnelle. »Te ette saa ruveta nauramaan, tapahtukoon mitä tahansa», oli hän sanonut. Ja pojat olivat luvanneet. Nauramaan — ei, siihen he eivät ainakaan hairahtuisi, sen he saattoivat rauhallisella mielellä luvata. Mistä he olivat saattaneet tietää, että tällaista oli tulossa? Mutta lupaus oli lupaus, ja se oli pidettävä.

Vain ensimmäisen rivin ensimmäisen miehen, Hongan, ei tarvinnut näytellä huolestunutta. Hän _oli_ huolestunut. Hän tuijotti eteensä pallilla olevaan kuvaan, tuijotti synkkänä ja hellittämättä. Mistäpä hän olisi tiennyt, että tuossa nyt oli se muniaan selässä kantava vesilude?

— Voin panna pantiksi vaikka ikuisen autuuteni, etten ole tuota rumilasta milloinkaan ennen nähnyt, mutisi hän itsekseen. — Se on kai leikattu jostakin muusta kirjasta, sillä olenhan minä sentään ennen maailmassa kerran pluggannut läpi tuenkin saaplarin knigan. Kuinkahan olisi, jos sanoisin sitä puutiaiseksi? He-heh. Yhtä hyvä nimityshän se on kuin jokin toinenkin.

Ja hän kirjoitti myös »Puutiainen», vakavana ja juhlallisena, kuten hetki hänen mielestään vaati.

Samassa kajahti lehtori Puutisen vihellys. Rivit alkoivat liikkua hitaasti taaksepäin.. Honka vetäytyi vastahakoisesti pallin N:o 2 kohdalle. Mutta tuskin hän oli vilkaissut sillä olevaan kuvaan, kun häneltä jo pääsi iloinen huudahdus:

— Ei mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin!

Ja hän purskahti raikuvaan nauruun. Yllätys oli niin odottamaton, ettei hän voinut hillitä itseään, vaan hohotti hurjasti kuin mielipuoli.

Lehtori Puutinen oli kalvennut. Tapahtuisiko sittenkin jotakin, joka tuhoaisi kaiken? Vai oliko tämä poikien puolelta vain yritys hämmentää kokeiden kulkua?

— Hiljaa! karjaisi hän. — Mitä Hongalla on sanomista?

Honka sai vaivoin naurunsa pidätetyksi.

— Ei paljon mitään, vastasi hän.

Jälleen kajahti merkkivihellys, ja jälleen huojuivat rivit taaksepäin.

— Ei mutta, tämä on vielä parempi! huudahti Honka purskahtaen uudelleen nauruun. Hän oli kerta kaikkiaan joutunut sellaiseen mielentilaan, ettei voinut hillitä itseään.

Nyt eivät toisetkaan enää jaksaneet pysyä rauhallisina, vaan yhtyivät nauruun. Koko käytävä oli yhtenä naurumerenä.

Lasiovien taa oli kokoutunut yhä enemmän poikia; olipa joukossa useita opettajiakin. He olivat haljeta uteliaisuudesta. Mitä oli tapahtunut? Eiväthän he olleet nähneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mikä nauratti Honkaa ja noita toisia? Mitä tarkoittivat Hongan sanat: »Ei mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin» ja »Ei mutta, tämä on vielä parempi»?

Lehtori Puutinen ryntäsi alas kaappinsa päältä niin nopeasti kuin suinkin voi. Hän suorastaan pyöri portaita pitkin. Ja sitten Hongan luo.

— Onko Honka tullut hulluksi? Häh!

Mutta poika viittasi vain vastaukseksi pallille.

Lehtori silmäsi välinpitämättömästi pahvinpalaa, mutta samassa hän valahti aivan kalpeaksi, ja tuskan hiki kihosi otsalle.

Hirveätä! Miten tässä maailmassa? Miten tämä oli mahdollista?

Hän otti laatan käteensä nähdäkseen paremmin. Niin, kyllä se oli niin. Siinä istui hän toisen vaimonsa kanssa jakkaralla fiikuksen alla.

Raivoissaan hän heitti laatan lattialle.

Oliko tämä onneton erehdys vai mitä?

Hän ryntäsi toisen pallin luo. Sama juttu! Siinä oli kuva hänestä nykyisen vaimonsa kanssa loikomassa ruohikossa.

Lehtori Puutisen ohimosuonet tykyttivät hurjasti. Päässä tuntui kaikki pyörivän yhtenä ainoana sekasotkuna. Yksi selvä ajatus välähti hänen mieleensä: hän oli kärsinyt tappion. Oli kuin olikin. Ja vielä tällaisen tappion!

Sanaa sanomatta hän asteli rivejä pitkin kiinnittämättä huomiota poikien voitonriemuisiin katseihin.

Vain ensimmäisellä pallilla oli hänen »Biologian alkeista» leikkaamansa kuva. Muut kaikki olivat amatöörivalokuvia tai valokuvanosia hänestä eri tilaisuuksissa, kaikki jo kauan sitten otettuja. Toiset kokokuvia, toiset vain jalkoja tai syleileviä käsivarsia. Toiset taas eri kuvista yhteen, sommittelemalla saatuja mielettömiä kohtauksia.

Mutta — miten ihmeessä...?

Lehtori Puutinen heräsi ajatuksistaan, kun ovelta kajahti lehtori Järven täyteläinen ääni:

— Mitä komediaa täällä näytellään?

Ah niin, pallikokeet! Tappio! Pojat!

Kohdatessaan poikien riemuitsevia ja ilkkuvia silmäyksiä hän ymmärsi: tämänkin hävyttömän tempun takana olivat nuo rakkarit. Taaskin ja aina vain he!

— Menkää luokkaanne odottamaan rehtoria ja minua! ärähti hän raivosta tulipunaisena. Tätä saisivat pojat katua! Tästä tällaisesta täytyi tulla loppu!

Poikia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Nauraen ja hurraten he ryntäsivät ylös portaita.

Se oli temppu! Oikea taikatemppu, joka kannatti nähdä ja elää mukana. Tulkoon nyt perästäpäin mitä hyvänsä, sen saattoi ottaa iloisin mielin vastaan!

Voitto, voitto!

Kun he olivat tulleet luokkahuoneeseen, sulki Aava oven perässään ja sanoi lyhyesti:

— Olemme voittaneet. Se riittää meille. Ei yhtään kysymystä nyt. Tulkaa illalla kahdeksalta meille, jok'ainoa. Aarne selittää silloin kaiken. Nyt odotamme ääneti, mitä tuleman pitää. Ei sanaakaan. Verstanden?

Pojat nyökkäsivät ja istuutuivat paikoilleen. Kiihtyneet mielet rauhoittuivat vähitellen. Vain silloin tällöin levisi jonkun kasvoille myhäily, jonka muisto äskeisestä houkutteli esille.

Olavi Linna istui paikoillaan tarkaten sivullaan istuvaa Aarne Saloa, päivän sankaria. Tämä oli painanut nyrkit ohimoilleen ja tuijotti eteensä. Millainen poika! Olavi tunsi luokan Jokamies-ihailun tarttuvan itseensä. Siinä oli poika, jonka pelkästä toveruudesta kannatti ylpeillä! Hän, tulokas, oli yhtä vakuutettu kuin kaikki toverinsakin heidän taistelunsa oikeutuksesta. Olihan noiden »pallikokeiden» tarkoitus ilmeisesti ollut heidän nöyryyttämisensä. Ja nöyrtyä — jo sitä ajatusta vastaan nousi hänen sydämensä kapinaan. Kaikkea muuta ehkä, mutta ei nöyrtyä!

Siksi oli hänestä Aarne Salo päivän sankari.

Kului runsas puolituntinen — pitkä kuin iäisyys — ennenkuin ovi aukeni. Tulijoita oli neljä: rehtori Kuusinen sekä lehtorit Järvi, Kari ja Puutinen.

Rehtorin ilme oli harvinaisen vakava, melkein ankara, kun hän aloitti:

— Varoituksestani huolimatta olette te siis antautuneet vallattomuuksiin. Se surettaa minua.

Pojat istuivat jäykkinä. Eiväthän he olleet tahtoneet pahoittaa hyvän rehtorinsa mieltä. Mutta eikö rehtorikin puolestaan olisi voinut ymmärtää, että kaikki oli tähdätty Puutiaista vastaan ja oli vain hänen sekä luokan välistä yksityistä kamppailua?

— Pankaa ne lakit päähänne, käski rehtori.

Pojat tottelivat. Ja siinä he sitten istuivat, nuo »maailmanparantajat», kaikessa väriloistossaan. Rehtori katsoi heitä, toista toisensa jälkeen.

— Luuletteko te näyttävänne nyt miehekkäiltä? tiedusti hän. Sitten hän lisäsi hermostuneesti: — Narrin puku tuo on. Sopisi kenties sirkukseen, mutta ei kouluun. Ei tällä asteella saisi enää tapahtua tällaista.

Aava oli noussut seisomaan lakki kädessä.

— Jaha, Aavako on taas luokan asianajaja? No, mitä sinulla on sanottavana puolustukseksenne? kysyi rehtori hieman ivallisella äänellä.

— Minä en aio puolustautua, vastasi Aava. — Minä pyydän selittää.

— Selittää! kivahti lehtori Puutinen menettäen malttinsa.

Mutta rehtori viittasi suuttuneen opettajan vaikenemaan.

— No, ala, kääntyi hän sitten Aavaan.

— Me emme ole esiytyneet tässä puvussa koulussa muulloin kuin äskeisissä »kokeissa», selitti Aava. — Niihin emme epäilleet tulla siinä, koska se mielestämme sopi noiden »kokeiden» kanssa yhteen. Lakkiimme on kirjoitettu »Maailmanparantajat». Se on se nimitys, jolla lehtori Puutinen on suvainnut mainita meitä koulun ulkopuolella oleville henkilöille. ‒ ‒ Te sanoitte, herra rehtori, että yllämme on narrinpuku, joka ei sovi kouluun. Siinä me kaikki olemme samaa mieltä kanssanne. Mutta me tulimmekin siinä narrinpeliin, joka ei liioin sovi kouluun.

Järvi ja Kari vaihtoivat keskenään merkitsevän silmäyksen. Lehtori Puutinen oli jälleen kuohahtanut, mutta rehtorin katse pakotti hänet vaikenemaan.

— Sinä käytät rohkeita käänteitä, Aava, sanoi rehtori. — Luulen sinun tällä kertaa erehtyvän asemanne suhteen. Te ette tällä hetkellä ole tuomareita, vaan syytettyjä.

Istu.

Aava istuutui kohauttaen olkapäitä.

— No, ja mitä teillä on sanottavana tästä kokoelmasta? kysäisi rehtori viitaten pöydälle asettamaansa pahvilaattapinkkaan. — On ehkä varminta, että Kataja, jolla ei ole niin paljon retoorisia lahjoja, vastaa tällä kertaa luokan puolesta.

Kataja nousi kalpeana.

— Ei mitään, vastasi hän. — Tsiikaa böndiä, kuiskasi Paasio. — Sano, et ne oli kivoja.

Rehtori rypisti otsaansa.

— Mitä Paasiolla on sanomista? tiukkasi hän.

— Minä tuumasin vain, että minusta ne olivat kivoja, vastasi Paasio. — Ja niin minä luulen jokaisen meinaavan, joka on ne nähnyt.

Lehtori Puutinen lehahti tummanpunaiseksi. Pojat eivät voineet olla hymyilemättä. Järven ja Karinkin kasvoilla näkyi jotakin hymyn tapaista. Vain rehtori säilytti horjumattoman tyyneytensä. Hän viittasi Paasiota istumaan käskevällä kädenliikkeellä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, kun jokin lause ei hänen mielestään ansainnut vastausta. Sitten hän kääntyi uudelleen Katajan puoleen:

— Tahdotko sinä siis väittää, ettet tiedä, miten tämä pinkka tuli jaetuksi oikean asemesta?

— Kyllä, vastasi Kataja lujasti.

— Ajattelehan hiukan tarkemmin, kehoitti rehtori. — Lehtori Puutinen tarkasti luonnontieteellisessä salissa koepinkan kolmen tienoissa. Hän toi sen neljännestä yli kolmen sinun käsiisi ja on vakuutettu, ettei sillä välin kukaan ole voinut pujahtaa hänen ohitseen luonnontieteelliseen saliin, jossa pinkka oli. Mutta kun sinä jaoit tovereillesi koelaatat, olivat ne vääriä. Miten sinä selität sen?

— Minä en tiedä, miten se on mahdollista, vastasi Kataja kalmankalpeana. — Minä jaoin sen pinkan, jonka lehtori Puutinen minulle antoi. Valehteleminen ei ole minun vakaumukseni mukaista. Mutta ellei minua uskota, niin...

— No, no, rauhoitti rehtori, en minä tahdo epäillä sinun sanojasi. Minähän vain kysyn. Lehtori Puutinenkin on sitä mieltä, ettet sinä ole syyllinen. Hän sanoo seuranneensa sinua tarkoin, kun jaoit laatat. Mutta silloin on sen täytynyt olla joku tovereistasi.

Kataja pudisti innokkaasti päätään.

— Ei, sanoi hän. — Me voimme näyttää toteen, että olimme kaikki yhdessä kello kahdesta alkaen. Kymmentä yli kolmen olimme koko luokka pihamaalla, sen voi koko koulu todistaa, ja neljännestä yli olimme luonnontieteellisen osaston käytävässä eikä ainoakaan meistä senjälkeen poistunut lehtori Puutisen näkyvistä, ennenkuin hän itse käski meidän tulla tänne.

— Mutta, väitti rehtori, kun luonnontieteelliseen saliin ei ole tunkeuduttu myöskään ikkunoista, niin miten on tämä vaihto ollut mahdollinen?

Katajan ainoa vastaus oli pään pudistus. Mistäpä hän tiesi?

Rehtori ryhtyi neuvottelemaan toisten opettajien kanssa.

Sitten hän jälleen kääntyi luokkaan sanoen:

— Katsoen siihen vallattomuuteen, johon luokka on tehnyt itsensä syypääksi, saa jokainen teistä tunnin jälki-istuntoa. Tämä on vain varoitus, joka toivottavasti saa teidät ymmärtämään asemaanne oikeammin. Saatte mennä.

Pojat lähtivät kiirettä pitämättä.

Pihalla oli puoli koulua odottamassa.

— Stikkaskos Puutiainen muikkarin? utelivat kuudesluokkalaiset, kun nuo kolmetoista marssivat ohi — tällä kertaa vailla »univormua».

— Stikkashan se houna, vastasi Honka ohimennen. Lehtorit Järvi ja Kari lähtivät yhdessä koulusta.

— Usko pois, sanoi Järvi katsellessaan edellä hiljaisina kulkevia seitseniäsluokkalaisia, kyllä noilta munkeilta pääsee hörönauru, kun he pääsevät suojaavan nurkan taa.

— Voi olla.

— Mitä sinä arvelet tästä kaikesta? tiedusteli Järvi.

Lehtori Kari hymyili läpikuultavaa hymyään eli — kuten pojilla oli tapana sanoa — hymyä ryppyjen alla.

— Taitavasti järjestetty, kieltämättä. Ja nolo juttu Puutiselle.

Järvi nauroi.

— Niin, ajattelehan, sanoi hän. — Siellä oli joukossa sellaisiakin kuvia, jotka saivat rehtorin rypistämään paheksuvasti otsaansa. Puutinen yritti kyllä selittää, ettei noita kohtauksia milloinkaan ollut tapahtunut ja että kuvat olivat vain taitavia kopiopetoksia. Mutta ei ollut vaikea nähdä, ettei rehtori tullut vakuutetuksi. Mitä itse kujeeseen tulee, olivat seitsemäsluokkalaiset tietysti sen takana, vaikka heidän onkin onnistunut lakaista jälkensä näkymättömiin. Uskalias temppu se oli. Mutta — näin meidän kesken sanottuna — ei lainkaan hullumpi karrikatyyri noista järjettömistä paloiteltujen kuvien tuntemiskokeista. Ja kun vain ajattelen, että Puutinen itse juhlallisin ilmein toi juuri tuon kuvakokoelman poikien tutkittavaksi, en voi olla nauramatta.