Part 2

— Oh, olin aivan unohtaa, kääntyi Annikki ovelta sanomaan. — Kahvi on pöydässä. Olisi ehkä viisainta, että herrat »ihmissyöjät» siirtyvät sinne meidän puolellemme ruokasaliin. Vai tahtooko herra Laurila kirjaimellisesti pitää kiinni lupaukseni sanamuodosta?

Laurila nauroi.

— Kuollut lainkirjain on tyhjä muoto. Henki on pääasia, sanoi hän. — Kuulustelu voi tapahtua aivan yhtä hyvin toisaallakin. Ja että se tapahtuu kahvikupin ääressä — sitä vastaan minulla ei tosiaan ole mitään muistuttamista.

Matkalla ruokasaliin huomautti Aava ivallisesti Katajalle:

— En osannut aavistaakaan, että sinä ja Aarne olette niin eteviä luonteentutkijoita. Taata, kun on pari sanaa vaihtanut! Siihen tarvitaan totisesti jo neroutta — tai mielettömyyttä.

II.

Hetken kuluttua oli seurue koolla avarassa ja komeasti kalustetussa ruokahuoneessa. Luokka oli pari kertaa ennenkin ollut pankinjohtaja Salolla vieraisilla, joten pojat olivat jo kotiutuneita taloon. Kun lisäksi pankinjohtaja itse rouvineen, joita pojat — heidän ystävällisyydestään huolimatta — eivät voineet olla jollakin tavalla arastelematta, eivät tällä kertaa olleet kotona, oli mieliala alusta alkaen korkealla.

Annikkia auttoi emännyyden hoidossa hänen vaalea ystävättärensä Tellervo Vaarala, hymyilevä tytöntyllerö, ja tarpeen apu olikin, sillä pojat olivat hirveitä kahvinjuojia, jok'ainoa. Kupit tyhjenivät uskomattoman nopeasti. Eivätkä pilapuheet ja nauru edes hetkeksi päässeet vaikenemaan.

Tulokkaan läsnäoloa tuskin kukaan huomasikaan. Hän istui syrjässä eikä sanonut sanaakaan toisten puhetulvan sekaan. Hänen tummat silmänsä vain tähystivät milloin mitäkin seurueen jäsentä, pitkään ja läpitunkevasti. Mutta kun ne osuivat Annikkiin, joka istui pöydän päässä kauniina ja iloisena, muuttui niiden ilme epävarmaksi. Tyttö yllätti hänet pari kertaa tuijottamasta häneen kuin johonkin ilmestykseen. Kun heidän katseensa kohtasivat, lehahti hämmennyksen puna pojan kasvoille. Mutta jo samassa hänen silmänsä suuntautuivat jäykkinä ja kylminä tuijottamaan Terän pyöreitä kasvoja, jotka olivat tällä hetkellä vielä tavallista pyöreämmät, kun poskia pullisti suuri kakunpala.

Uh, millainen kummallinen olento! ajatteli Annikki ja kääntyi jatkamaan innokasta keskusteluaan Mustalan kanssa.

Viimein kaikki näyttivät saaneen kyliänsä kahvista. Sisäkkö tuli korjaamaan pois kuppeja tuoden samalla pöytään pari avaraa maljaa lakkahilloa.

— Tehkää hyvin! kehoitti Annikki.

— Intohimon marjoja, kuiskasi Terä merkitsevästi Tellervon korvaan, kostuttaen huuliaan kielellä. — Tämä on juuri sopivaa syötävää rakastuneille. Ja sitähän me olemme vähän itsekukin. Vai kuinka, neiti?

Mutta kun tyttö ei vastannut mitään, käänsipä hänelle puolittain selkänsäkin, valmistautui Terä käymään käsiksi marjoihin mutisten itsekseen:

— Nyt sitä aletaan...

Mutta silloin puhkesi Laurila puhumaan.

— Nyt me pidämme ruokalepoa, sanoi hän, ja ryhdymme illan vakavaan ohjelmaan.

— Emmeköhän me olekin jo saaneet huikaisevimman nälkämme sammutetuksi, yhtyi Aava. — Paitsi tietysti Terä. Hänet on luotu aivan erikoisella tavalla, niin ettei hän milloinkaan tule kylläiseksi.

— Leipäkorit ja leivoslautaset ovat tyhjiä kuin jos nälkäiset koirat olisivat puhdistaneet ne viimeistä murua myöten, naureskeli Heinämaa. — Nähkääs, arvoisat neidet, nälkäinen on tämä meidän laumamme. Tappelunnälkäinen ja rettelönnälkäinen ennenkaikkea.

— Eivät kuitenkaan kaikki, huomautti Ojanen ohuella äänellään merkitsevästi.

— Ei, eivät tosiaankaan kaikki, myönsi Heinämaa. — Eräillä on nälkä silkkisukkia ja lastenkenkiä.

Seurue purskahti nauruun. Ojasen hienostelut olivat aina olleet toverien pilkan esineinä.

— Mikäs Jokamiestä tänään vaivaa? kääntyi Rimpi hiljaa pysytelleen toverin puoleen.

— Ei mikään, koetti Aarne torjua.

— Ettekös te näe, että hän tuijottaa pöydälle, selitti Paasio karkeaan tapaansa. — Hän, näettekös, miettii, mitä hänen hienot sukulaisensa sanoisivat tällaisesta kahvipöydän hävityksestä. Sivistymättömiä barbaareja, sanoisivat he, sen minä tiedän. Niinkuin he sanoivat, silloinkuin sinut, Aarne, meidän kouluumme pantiin. Sakilaiskouluun, fyi skam! No jaa, mutta ole huoleti. Jos täällä olisi ollut yksikin heistä, olisimme aina sanoneet: Kiitos ei. Emme jaksa. Söimme juuri kaksi litraa vaniljajäätelöä päivälliseksi. Sanoisimme niin, hiivatti, vaikka nälkä vatsassa naukuisi kuin kymmenen kollikissaa hiljaisessa yössä. Honka oli istunut ääneti kuunnellen toisten rupattelua.

Mutta nyt hän karjaisi:

— Hiljaa! Riittää jo! Ettekö kuulleet, että on aika ryhtyä vakaviin asioihin?

Huoneeseen tuli hiljaista. Teräkin laski pöydälle hillolusikan, johon hän oli jo tarttunut.

— Ala, Laurila!

Laurila kääntyi molempien tyttöjen puoleen:

— Annikki ja te, neiti Vaarala, meillä olisi tehtävänä teille eräs kysymys, johon toivomme tyhjentävää vastausta. Mitä suvaitsi lehtori Puutinen, myös Puutiaiseksi kutsuttu, lausua luokallanne Aarnesta?

— Onko teidän nyt ehdottomasti saatava tietää se? kysyi Annikki ilmeisen kiusautuneena.

— Te lupasitte.

-— No niin, lupasinhan minä. Mutta se on niin ikävää.

— Anna olla, Annikki, sekautui nyt Aarne puheeseen. — Ei minusta kannata pitää tuollaisesta pikku jutusta sellaista meteliä. On paljon parempi painaa koko asia villasella kuin ryhtyä Luoja ties miten päättyviin rettelöihin.

Pojat katselivat toisiaan hieman epävarmoina. Mutta silloin virkahti Aava:

— Ei käy, hyvä mies. Luokka on jo päättänyt sodan.

Se ratkaisi asian.

— Tässä ei ole kysymys siitä, mitä sinä arvelet, Jokamies! huusi Paasio. — Kysymys on luokan tahdosta, ja luokka tahtoo sotaa. Peevelin pesäksi se koulu pian muuttuu, jos me annamme itseämme kohdella kuin koiria. Siksi meidän täytyy antaa ojennus Puutiaiselle!

— Hyvä, hyvä!

Annikki huomasi, etteivät pojat antaisi perää. Siksipä hän alkoi, joskin vastahakoisesti, kertoa:

— Lehtori Puutinen tiedusteli, tunnemmeko Aarnea. Mitään erikoista se ei ollut. Usein hän kyselee sitä teikäläisistä ja kertoilee meille sitten hauskoja juttuja, jos satumme tuntemaan kysymyksessä olevan. Mitään pahaa hän ei tietysti tarkoita, tahtoo vain tehdä tunnit meille hauskemmiksi. Sitäpaitsi on se osaksi meidän omaa syytämme. Päästäkseen läksyjen kuulustelusta utelevat tytöt usein teikäläisistä, ja lehtori unohtuu kertomaan meille pitkiä tarinoita. Mutta tänään hän näytti olevan koko lailla myrkyllisellä tuulella. Kun tytöt myönsivät tuntevansa Aarnen, sanoi hän: »Siinä on yksi niistä seitsemännen luokan maailmanparantajista. Pää terävä kuin partaveitsi, mutta ei viitsi lukea. Häärää vain kaikessa muussa. Ei, ei hänestä milloinkaan tule mitään tässä maailmassa. Enintään joku kolmannen luokan sanomalehtimies.»

— Hävytöntä!

— Mikä tulevaisuuden ennustaja hän on, mokomakin Puutiainen!

Pojat olivat kuohuksissaan. Aarne itse istui äänettömänä, hieman tavallista kalpeampana, huulet yhteenpuristettuina. Arvostelu oli koskenut hänen arkaan kohtaansa.

Laurila kääntyi Annikin puoleen:

— Oliko siinä kaikki?

— Oli. Tähän kuuluva.

— Eipäs, puuttui Tellervo puheeseen. — Annikki ei vain tahdo kertoa, mitä lehtori Puutinen vielä sanoi. Hän kai huomasi itsekin sanoneensa liikaa. Hänen katseensa pysähtyi Annikkiin, ja me näimme, miten hän säpsähti. Mutta sitten hän virkahti ivallisesti: »Niin, niin, Annikki Salo, sellainen hän on, se teidän veljenne. Sanokaa hänelle minulta terveisiä, että tekee ajoissa parannuksen. Vähemmän sivuharrastuksia. Vähemmän kadulla juoksua.»

— Se on sika, se Puutinen!

— Parannuksen? Kyllä me näytämme Puutiaiselle, kummalla puolen se parannus on tehtävä!

— Toverit! kajahti Paasion ääni yli hälyn. — Olemme jo julistaneet sodan. Tiedämme nyt myös, millaisilla aseilla sitä on käytävä. Raskaalla tykistöllä! Mutta älkäämme tällä asialla pilatko hauskaa iltaamme. Minä ehdotan sen vuoksi...

— Että käydään hilloon käsiksi, pisti Terä väliin.

— Älä keskeytä minua, sinä Toivottomantylsä! ärähti Paasio. — Minä ehdotan, että luokka valtuuttaa Mustalan, Laurilan ja minut tekemään valmistuksia sotaa varten.

— Hyvä! Suostutaan.

— Me lupaamme, lisäsi Paasio, että skoleen on tuleva elämää!

— Hyvä, hyvä!

Asia oli sillä loppuun käsitelty. Käytiin reippaasti käsiksi marjoihin.

Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun vihdoin noustiin pöydästä. Mustala, Laurila ja Paasio vetäytyivät Aarnen huoneeseen neuvottelemaan taistelun alkamisesta. Tellervo Vaarala istuutui pianon ääreen ja neuvotteli parastaikaa Aarnen kanssa, mitä he soittaisivat yhdessä. Toiset olivat asettuneet eri puolille salia kuuntelemaan.

Ja niin sattui, että Olavi Linna, tulokas, ja Annikki jäivät kahden ruokahuoneeseen. Poika katseli tyttöä tämän järjestäessä pöytää. Silmissä oli äskeinen arka katse.

— No, teillä on varmaan ollut hirveän ikävä ilta? kysyi Annikki jotakin sanoakseen, kun äänettömyys alkoi vaivata häntä.

— Eipä niinkään, oli vastaus. Sitten Olavi lisäsi: — Ja teillä, neiti? Onko teillä ollut hirveän hauskaa?

Äänessä oli jotakin kummallista. Olisi voinut melkein luulla sitä salatuksi nauruksi. Annikki katsoi poikaa lujasti suoraan silmiin vastatessaan:

— On. Hyvin hauskaa. Minä pidän Aarnen tovereista. He ovat sydämellisiä ja reippaita poikia, he.

Keskustelu tyrehtyi alkuunsa. Salissa alkoi viulu soida. Aarne soitti Tellervon säestäessä. He olivat monasti soittaneet yhdessä, usein iltakausia. Tällä kertaa he olivat valinneet kansanlaulu-sävelmän »Älä itke, äitini».

Huoneistossa oli aivan hiljaista, niinkauankuin soittoa kesti. Kun viulu vaikeni, kuului salista kiittäviä arvosteluja.

Annikki katsahti Olaviin. Hänestä oli koko ajan tuntunut kuin tämä tulokas ei osaisi antaa Aarnelle eikä hänen tovereilleen oikeaa arvoa. Mutta nythän hänen piti kuulla, miten taitava Aarne oli. Tyydytyksekseen hän huomasikin pojan silmien olevan kosteat.

— Mitä pidätte Aarnen soitosta? kysyi hän.

Olavi ei vastannut heti. Sitten hän virkahti rauhallisesti:

— Kyllä hänellä taituriutta on.

— Taituriutta? huudahti Annikki loukkautuneena. Miten tuo poika saattoikin sanoa niin Aarnesta!

— Niin, tai miksi sitä sanoisin, vahvisti Olavi. — Itse en ole milloinkaan pitänyt jousta kädessäni. Mutta rakastan musiikkia. Ja se, mikä minusta siinä on tärkeintä, on tunne. Se, että sydän on mukana. Veljenne soitti hyvin, mutta sydän tuosta soitosta puuttui. Se oli pelkkää kaunista ulkokuorta. Hän ei ole tunkeutunut tuon laulun sisälle. Hän ei ole elänyt sitä.

— Ja tekö olette?

Se tuli pistävän ivallisena, ehkä suuremmassa määrin kuin oli tarkoitettu. Mutta vastaus oli rauhallinen:

— Minulla oli tapana laulaa tuota laulua iltaisin äidilleni. Silloin ennen. Kun en vielä ollut yksin.

Annikki säpsähti. Hän ei ollut tahtonut loukata toista.

Nyt hän tuli Olavin luo ja ojensi hänelle kätensä.

— Suokaa minulle anteeksi.

— Oh, ei se mitään. Ettehän te voinut tietää, ettei minulla ole isää eikä äitiä elossa.

Tuli jälleen äänettömyys. Salissa oli soitto uudelleen alkanut. Mutta Annikki ja Olavi tuskin huomasivatkaan sitä.

— Onko siitä kauan, kun vanhempanne kuolivat? kysyi Annikki hellävaroen.

— Isä kuoli, kun olin aivan pieni. Äiti viisi vuotta sitten.

Hetken perästä tuli katkerasti:

— Enhän minä muuten olisikaan tällainen.

Heidän katseensa yhtyivät. Toinen tuli iloisista, elämänhalua säteilevistä silmistä. Toinen synkistä, joiden ainoa loiste oli uhmaa.

— Asutteko sukulaistenne luona? tiedusteli tyttö edelleen.

— Jouluun asti asuin maaseudulla tätini luona, vastasi Olavi. — Mutta sitten hänkin kuoli. Nyt olen enoni kodissa täällä. Sellaista armoilla elämistähän se on.

Keskustelu ei ottanut sujuakseen. Se pysähtyi aina alkuunsa. He seisoivat ikkunasyvennyksessä tietämättä, miten jatkaa. Annikki tuli verranneeksi Olavia veljeensä. Miten suuri olikaan ero! Aarnen hienopiirteiset, vaalean, lainehtivan tukan ympäröimät kasvot, joilla loisti valoisa, tartuttava huolettomuus, tuntuivat hänestä kaksinverroin miellyttävimmiltä nyt, noiden kulmikkaiden kasvojen ja huolimattomasti kammattujen tummien hiusten rinnalla. Aarne — hän osasi pelkällä olemuksellaan voittaa ihmisten mielet. Oli kuin olisi hänen suonissaan virrannut kirkkaampaa, heleämpää verta, kun taas Olavin oli raskasta, sameaa. Mutta — se täytyi Annikin tunnustaa — Olavissa oli jotakin, mitä Aarnelta puuttui. Nuo sulkeutuneet kasvot ilmaisivat sisäistä lujuutta, olkoon, että se oli karkeatekoista lujuutta. Ja sitä ei Aarnessa ollut. Hänen säihkyvä intoilunsa oli monasti arvaamatonta, yllättävää, pintapuolista. Hänestä ei milloinkaan voinut varmuudella sanoa, mihin hän seuraavana hetkenä ryhtyisi.

— Ettekö jouda hetkeksi istumaan tänne, neiti? Nuo tuolla salissa eivät nyt kaipaa teidän seuraanne, virkahti Olavi keskeyttäen hänen vertailunsa.

Annikki noudatti hänen pyyntöään. Kun he sitten istuivat vastakkain molemmin puolin ompelupöytää, virkahti hän jotakin sanoakseen:

— Oliko teistä ikävää muuttaa tänne?

Olavi naurahti lyhyeen.

— Ei. Olin tukehtua siellä! Vaikka, eipä silti. En minä näy tännekään mahtuvan. En ainakaan toveripiiriin. Olenkin kolmastoista heidän joukossaan. Mutta...

Hän keskeytti epäröivänä.

— Mutta mitä? tiedusti tyttö.

— En tiedä, rohkenenko sanoa sitä teille. Te kenties pahastutte, että minä...

— Oh, en.

Poika katsoi Annikkia pitkään. Sitten hän kumartui yli pöydän kuiskaamaan:

— Aioin vain sanoa, että tuo kaikki ei merkitsisi minulle mitään, jos vain tietäisin... Niin, jos tietäisin, että näin tunkeutuessani teidän seuraanne, en taaskin ole liikaa, kuin »kolmas pyörä vaunun alla».

Annikin kasvoille lehahti hehkuva puna. Mutta hän ei ehtinyt vastata mitään — jos aikoikaan — kun samassa, ovelta kajahti Paasion ääni:

— Kas, kas tulokasta! Tämä näky johtaa mieleeni vanhan tarinan Martasta ja Mariasta. Täällä me Mustalan ja Laurilan kanssa hääräämme ja puuhaamme kuin Marttamuori ikään. Ja sillä aikaa tämä uusi toverimme vain nauttii kaikessa levossa hyvän haltijattaremme seurasta. Aivan niinkuin Marian kerrotaan nauttineen suuren Mestarinsa seurasta. Kai meidän täytyy pyytää teitä, Annikki, määräämään, että hänkin, tuo nuori mies, ryhtyisi johonkin hyödylliseen.

Molemmilta ovilta kuului naurua. Salissa istujatkin olivat keräytyneet ruokahuoneen ovelle kuuntelemaan. Nähtävästi he kaikki pitivät hyökkäystä sukkelana.

Olavi silmäsi Annikkiin. Tyttö oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä tietämättä, mitä tehdä.

Tilanne oli kiusallinen. Jotakin oli yritettävä ja yritettävä pian.

— Mutta muistatko myös, Paasio, kysäisi Olavi, kun itse tarinan noin hyvin muistat, mitä Martan samanlaiseen vaatimukseen aikoinaan vastattiin? Ja saatetaan vastata nytkin. »Martha, Martha, paljon sinä suret ja pyrit. Vaan yksi on tarpeellinen. Maria on _hyvän osan valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois_.»

— Hyvä, tulokas! Se ei ollut hullummin vastattu! ihastui Aava tullen puristamaan Olavin kättä. — Minä alan sittenkin luulla, että meistä lopulta tulee hyvät toverukset — kaikesta huolimatta. Minä, näet, pidän siitä, että osaa antaa sanan sanasta.

Annikki katsahti Aavaan kiitollisena. Epämieluisa tilanne häipyi nauruun ja leikinlaskuun. Hauskan illan loppu oli pelastettu.

III

Sota oli julistettu, ja pojat ryhtyivät viivyttelemättä sotatoimiin.

Eräänä päivänä samalla viikolla toi muuan pikku tyttö koulun opettajainhuoneeseen lehtori Puutiselle osoitetun ristisiteen. Lehtori Puutinen, pieni, pullea mies, tarttui siihen epäluuloisena. Se oli eräs edellisen päivän sanomalehdistä — ei mitään muuta. Mutta silmätessään lehteä välinpitämättömästi sattui hänen katseensa takasivulla olevaan, punaisella värikynällä merkittyyn pitkään ilmoitukseen.

Huom.

Suomlain kauko näkiä tahi ennustaja.

Tahtotteko ehtottoman varmoin tietää luonten lahjanne ja tulevaisuten mahtollisutene? niin tulka kauko Näkiän luo, 6:uutes linja 35 käynti Parati trapusta sisän.

Huom. Ei mikän kortista kattoja Humpuki maakari.

Huom. Huom. Vastan otto kilosta 6 a — kiloon ta i. Jonotuksen välttäm. kehot. arv. Kunteja saapua aamup. tunnilla.

Huom. Huom. Huom. Ennustus tapa tarka ja Hienotunt. vaatimuksia noudattaen. Saatte tietä mikä on Elämän toimenne kuin myös monettako Luokka lajissanne.

J.k suosika kotimaista Teollisuuta!

Lehtori luki aluksi ilman mielenkiintoa, ihmetellen, miksi lehti oli hänelle lähetetty. Sitten hän säpsähti. Mitä hullua? Kuudes linja 35 — sehän oli hänen talonsa. Käynti paraatiportaasta — siitähän päästiin vain hänen huoneistoonsa... Miten ihmeessä?... Kysymyksessä ei siis voinut olla muuta kuin katala kepponen!

Lehtori Puutisen otsasuonet pullistuivat pidätetystä kiukusta.

Kuka kurja...? Mitä tällä tarkoitettiin?

Elämäntoimi... Luokka...

Yhtäkkiä hänelle selvisi. Ahaa, vai siltä taholta tuuli puhalsi!

Lehtori Puutinen nousi tuoliltaan niin kiivaasti, että opettajatoverit katsahtivat häneen kummissaan. Mutta välittämättä heidän kysyvistä silmäyksistään hän ryntäsi ulos käytävään.

— Vahtimestari! Missä on vahtimestari? huusi hän niin että raikui.

Tuimasti hän sitten asteli luokselaahustavaa vahtimestaria vastaan.

— Tyttö! Missä on tyttö?

Vahtimestari tuijotti ärjyjään tyhmänä. Sitten hän virkahti:

— Jaa että tyttökö? Se meni jo aikoja sitten.

— Meni! Miksei häntä otettu kiinni?

Vahtimestarin naama venähti. Hän silmäsi lehtoriin epäluuloisena, kuin olisi pelännyt tämän menettäneen järkensä.

— Jaa että kiinni? murahti hän sitten. — Se olisi pitänyt sanoa kymmenen minuuttia sitten. Mutta jos se on jotakin varastanut, niin kyllä minä soitan poliisille.

— Tomppeli! ärähti lehtori Puuttuen. — Kuka se oli, se tyttö?

— Jaa että kuka? Mistäs minä sen tietäisin? En minä sentään kaupungin kaikkia kakaroita tunne. Vaikka vahtimestari olenkin. Sellainen se vain oli pikkuinen, repaleinen likka. Köyhän lapsi.

Lehtori murahti tyytymättömänä ja suuntasi askeleensa kohti rehtorinkansliaa.

Asia ei jäisi siihen. Sen ne röyhkeät vintiöt siellä yläkerrassa saisivat vielä kokea.

* * * * *

Seitsemännessä luokassa oli hauskaa — senkin uhalla, ettei ryssänläksystä ollut hajuakaan. Pojat olivat keräytyneet Mustalan ympärille, joka luki ääneen ilmoitusta. Naurunpurskahdukset vain keskeyttivät lukemisen silloin tällöin.

— Se oli mainio ajatus! huudahti Aava, kun Mustala oli lopettanut.

Samassa kajahti luokan edestä vakava ääni:

— Paikoillenne! Menkää paikoillenne, pojat!

Se oli itse rehtori Kuusinen. Kookkaana ja tyynenä, ehkä juhlallisempana kuin tavallisesti hän seisoi opettajanpöydän vieressä tarkastellen paikoilleen rientäviä nuorukaisia. Tällä hetkellä hän muistutti vielä tavallista enemmän sitä Ruotsin sankarikuningasta, jonka mukaan hän oli lempinimensä pojilta saanut, Kustaa Aadolfia.

— Sulkekaa ovet.

Kun ovet oli suljettu ja luokassa vallitsi täydellinen hiljaisuus, virkkoi rehtori:

— Mustala, tuo tänne se sanomalehti, jota äsken luit tovereillesi.

Nuorukainen noudatti empimättä, vaikkakin vastahakoisesti käskyä.

Rehtori otti lehden käteensä, ja vertasi sitä toiseen samanlaiseen. Sitten hän lausui vakavana:

— Juuri tämän tähden olin pakotettu tulemaan tänne.

Kuka teistä on vienyt tuon ilmoituksen lehteen?

Ei ainoakaan liikahtanut. Rehtori katsoi luokkaa pitkään. Valoisalle otsalle oli ilmestynyt ryppyjä.

— Aava, virkkoi hän hetken kuluttua, mikä on se ajatus, jota sinä äsken kiitit mainioksi?

Aava nousi seisomaan. Pojat tuijottivat häneen levottomina.

— Se on pitkä juttu, herra rehtori, huomautti Aava voittaakseen aikaa.

— Olkoon. Minulla on kyllä aikaa kuunnella, vastasi rehtori istuutuen opettajanpöydän taa.

— Lehtori Puutinen on sanonut tyttökoululaisille, aloitti Aava välittämättä toverien rauhattomista silmäyksistä, että Aarne Salosta ei milloinkaan tule mitään. Enintään joku kolmannen luokan sanomalehtimies...

— Mitä loruja tuo on? keskeytti rehtori.

Aava katsoi opettajaansa suoraan silmiin ja jatkoi rohkeasti:

— Niin on asia. Eläinoppitunnilla. Tyttökoululaisille.

Rypyt rehtorin otsalla olivat käyneet syvemmiksi. Hän tunsi itsensä epämieluisasti yllätetyksi.

— No, ja sitten —? tiedusti hän salatakseen mieliharmiaan. Poikien ei ainakaan pitäisi sitä nähdä. Se vaikuttaisi heihin tietysti kuin tuli tappuroihin.

— Me puolestamme emme usko tähän ennustukseen, jatkoi Aava. — Mutta tahdomme päästä selvyyteen. Senvuoksi olemme päättäneet lähettää Salon povarin luo. Parhaaseen aikaan Mustala löysi tuon ilmoituksen. Siinä on mies — tai nainen — jota me juuri tarvitsemme. ‒ ‒ Aarnesta sanomalehtimies — no jaa, sitä vastaan meillä ei ole mitään. Mutta arvelemme lehtori Puutisen pahasti erehtyneen luokassa. No, siitäkinhän nyt saamme selvän. Tämä kaukonäkijä sanoo nimenomaan olevansa selvillä siitä puolesta. Sitäpaitsi lupaa hän noudattaa hienotunteisuuden vaatimuksia. Se on hänellä suuri etu, sekin. Lisä hienotunteisuus ei tosiaan ole haitaksi. Aarne saa jo huomenna, aamulla — jonotuksen välttämiseksi — lähteä linjoille. Tätä minä kutsuin mainioksi ajatukseksi. Se on sitäkin parempi, koska me siten — ilmoituksen mukaan — suosimme kotimaista _teollisuutta_.

Ei edes rehtorin läsnäolo voinut estää poikia purskahtamasta nauruun. Lähinnä se johtui kai vapautuksen tunteesta. Rehtorikin hymähti, mutta sitten hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.

— Etkö sinä, Aava, ja eikö luokka tiedä, että ainoa, joka asuu tuossa talossa, on juuri lehtori Puutinen? kysyi hän.

Poikien kasvoilta häipyi hymy. Tätä juttua ei nähtävästikään jätettäisi niin vain.

— Lehtori Puutinen? Mikä vahinko! huudahti Aava näytellen oivallisesti ällistystä. — Mistä me olisimme voineet sen tietää? Koulussa on siksi paljon opettajia, ja he muuttavat aina vähän väliä.

— Onpahan niinkin, myönsi rehtori. — Mutta teitä epäillään nyt joka tapauksessa jutun alkuunpanijoiksi.

— Meitä? ihmetteli Aava. — Ja entä todisteet? Perusteet tällaiselle epäluulolle; herra rehtori.

Rehtori oli noussut.

— Niitä ei ole, lausui hän, ja minä olen teidän vuoksenne iloinen siitä, ettei niitä ole. Muuten olisin ollut pakotettu rankaisemaan teitä.

Hän astui ovelle, mutta kääntyi sitten vielä luokkaan päin virkkaen vakavasti:

— Tahtomatta sanoa mitään lehtori Puutisen menettelystä en voi muuta kuin kehoittaa teitä välttämään kaikkia harkitsemattomia tekoja.

Kun rehtori oli mennyt, kuiskasi Kataja Aavalle:

— Sinä olit suurenmoinen! Oikea miekkailija keskustelun alalla.

* * * * *

Vähän myöhemmin virkahti rehtori Kuusinen lehtori Puutiselle kansliassaan:

— Olkoon asia miten hyvänsä, menettelynne Saloa kohtaan oli tahditon. Rettelöiden välttämiseksi kehoittaisin teitä sopimaan asian hänen kanssaan.

Lehtori Puutinen kalpeni.

— Sopimaan? huudahti hän. — Se olisi tietysti samaa kuin anteeksipyyntö. Ei koskaan!

Rehtori pudisti huolestuneena päätään, mutta ei sanonut mitään. Hän oli rauhan mies ja tahtoi kaikin mokomin välttää kinastusta.

— Mitä lehden konttorista vastattiin? kysyi hän vaihtaen puheenaihetta.

— Ei mitään erikoista. Ilmoituksen oli tuonut joku keski-ikäinen työläinen, joka oli tiedusteltaessa ilmoittanut, ettei ilmoituksen kieliasun korjaamisella ollut väliä, koska se muka sellaisenaan kelpasi hänen kundeilleen, vastasi lehtori Puutinen. Sitten hän jälleen riehahti: — Mutta kyllä minä vielä selvitän tämän vyyhdin! Kunhan vain te, herra rehtori, ette pidä noiden rakkarien puolta.

Vanha rehtori silmäsi opettajatoveriinsa moittivasti.

— Tarkoitatte kai seitsemännen luokan poikia, oikaisi hän. — Ei, en minä pidä kenenkään puolta. Mutta on tosiaan jo liikaa, jos vaaditte minua rankaisemaan teidän pelkän epäluulonne perusteella.

Ja siihen asia jäi.

Lehtori Puutisen ei onnistunut lupauksestaan huolimatta selvittää vyyhtiä. Mutta sen sijaan hän häätyi pian naulaamaan kotinsa ulko-ovelle ilmoituksen, että ennustaja oli muuttanut Siperiaan. Siitäkin huolimatta täytyi hänen parin viikon aikana sekä aamuin että illoin ajaa ulos ovesta pari kolme tunkeilevinta »kundia», jotka halusivat ainakin nähdä sen huoneen, jossa tuo merkillinen ihminen oli muutamat päivänsä elänyt ja vaikuttanut.

* * * * *