Part 13

— Hö-hö, mihinkä? Pietari Paavaliin tai Krestyyn tai Shpalernajaan tai hirteen! mörisi Honka. — Junaan vain vietiin. Kiväärien välissä. Ja etellä mies, jolla oli kourassa punainen lippu. Hö-hö, punainen! Saaplari, sitä kannatti näiltä. Pleeki oli kenraalin naama. Ja heikottavan näytti sitä toistakin mustapartaa. Mikä lie valtioneuvos ja kamariherra. Hö-hö! Ei siinä pomiloiminen auttanut. E-hei, saaplari. Eivätkä ne katseet, olivatpa sitten vaikka kuinkakin pimeitä, ihmisiä tapa. Ei muuta kuin vaunuun vain, ja loot koo para! Vaieten sitä menoa töllisteltiin. Mutta kun juna lähti, niin sylkäisinpä perään: rutto sinut kenraalin periköön, koirien koira! Mikä lie sitten ollut se toinen. Pimeännäköinen sekin oli, se kamariherra. Taisi siitä nyt tulla totellinen _kamari_herra. Vähän totellisempi kuin mitä oli valtionneuvoja. Ja entäs sitten, niinkö? Hö-hö. Sitten tallusteltiin aseman eteen. Ja kun ne pistinniekat saattomiehet tulivat, hihkaisin, saaplari, niin että oli kurkku haljeta: Eläköön! Ja kyllä sitä sitten hurrattiinkin! Vaikka — ryssiä ne olivat, nekin. Jotta mene tietä, vaikka suotta olisi hurrattu.

— No, entäs muuta?

— Kaupungin varusjoukoissa kuohuu, sanoi Mustala. ‒ Minä asun erästä kasarmia vastapäätä. Läpi yön sieltä kuului melua ja huutoja. Aamulla näin jonkun upseerinulikan yrittävän pihamaalla lyödä jollakin ruoskantapaisella erästä merisotilasta — se oli kai ollut siellä yllyttämässä. Mutta samassa oli ympärillä lauma sotilaita. Upseeri riisuttiin aseista ja vietiin pois. Matruusi nousi portaille puhumaan. Ja hurjasti puhuikin. Kieli lauloi kuin vietävä. Ja naama ja käsivarret säestivät.

— Viime yönä ovat upseerimurhat alkaneet, ilmoitti Laurila. — Ovat tunkeutuneet asuntoihin ja ampuneet.

— Varjelkoon.

Samassa kajahti käytävästä huuto:

— Hei pojat, vallankumouksellisia joukkoja marssii ohi!

Seitsemäs luokka oli heti jalkeilla ja lehtori Kotkavaarasta välittämättä ryntäsi ulos huoneesta.

Ohimennessään huusi Paasio:

— Juu, ja ryssäinmaalla ovat koulupojat pistäneet opettajiaan kiinni. Juu juu, ihan todella. Karsseriin! Maistiaisiksi!

Katua alas, koulun ohitse marssi suuri sotilasosasto. Soittokunta edellä. Punaisin lipuin. Sekaisin maa- ja merisotilaita, upseereja, aliupseereja, rivimiehiä, aseet selässä, käsikynkkää tai kaulakkain, punaiset nauhat käsivarsissa. Laulaen he marssivat. Jokaisen kasvoilla loisti innostus. Uusi, onnellinen Venäjä...

Pojat seurasivat heitä katseillaan, niinkauankuin voivat. Kun viimeinen harmaa sinelli oli kadonnut näkyvistä, huudahti Aarne:

— Pojat, meidänkin täytyy, päästä ulos! Tuli mitä tuli! Siellä tapahtuu suuria. Tällaisena historiallisena päivänä ei voi pysyä neljän seinän sisäpuolella!

— Kuulkaa, siellä taistellaan!

Kaupungilta kantautui kiväärinlaukauksia ja konekiväärin ilkeää rätinää. Se sai poikien veren aivan kiehumaan.

Istua tällaisena päivänä kirjojen ääressä: Ei millään!?

— Koskei meille anneta lupaa, huudahti Aava, niin ottakaamme! Tänään on vallankumouspäivä!

— Hyvä! Hyvä!

Seitsemäs luokka oli tuossa tuokiossa järjestäytynyt lähteäkseen. Kirjat kainalossa pojat painelivat pitkin käytävää. Koska täälläkin tarvittiin vallankumousta, niin olkoon menneeksi — he panisivat sen toimeen. Kuudesluokkalaiset olivat keräytyneet ovelleen ja hurrasivat kolmimiehisten rivien marssiessa ohi. Alaluokkalaiset tuijottivat isoihin poikiin ihailevin katsein, vaikka eivät käsittäneetkään oikein, mitä oli tekeillä.

Käytävän ovella tuli lehtori Tuisku poikia vastaan. Ensimmäisinä marssivat vähän hätkähtivät. Mutta opettaja ei sanonut mitään eikä koettanut heitä estää.

— Näittekös, kaverit? Tuiskun naamataulu oli vähä pleeki! huusi Paasio.

— Hän ei hymyillyt edes sitä pirullista hymyään, lisäsi Aarne. — Ehkä häntä ihmetytti, että meissä — hänen halveksimissaan koulupojissa — on sentään päättäväisyyttäkin.

»Porilaisten marssia» laulaen he ryntäsivät alas portaita. Täydestä sydämestä se lähti. Vanhan koulun avarissa suojissa laulu kaikui voimakkaana, intomielisenä.

»... Pois, pois, toimet rauhaisat! Jo tulta tuiskii, myrsky käy, jo viuhkaa kanuunasta luoti...»

Kun he olivat sivuuttaneet toisen kerroksen, kiiruhti lehtori Raikas heidän peräänsä.

— Kuulkaa, pojat! Rehtori lähetti minut...

— Turhia! Ei me palata kuitenkaan!

»... Eespäin kaikki rientäkää!»

Vapautemme ikivanha tie on tää...»

— Kuulkaa nyt, pojat. Rehtori lähetti minut ilmoittamaan, että koulu saa lupaa täksi päiväksi.

— Hurraa!

— Eläköön veretön vallankumous!

Ja pojat ryntäsivät ulos pihamaalle ja saman tien kadulle.

Kohti keskikaupunkia!

Kaikkialla oli ihmisiä! Innostuksesta punoittavia kasvoja. Matruuseja, sotilaita, siviiliväkeä: miehiä, naisia ja lapsia — kaikenikäisiä. Ja jokaisen silmissä paistoi vapautuksen tunteen sytyttämä liekki.

Pojat eivät voineet tuossa lainehtivassa tungoksessa pysyä yksissä. Pieniin ryhmiin jakautuneina he heittäytyivät myllertävään ihmismereen. Olavi ja Aava tulivat sysätyiksi samaan suuntaan ja jatkoivat yhdessä matkaa.

Näky oli mitä eloisin.

Suurempia ja pienempiä matruusiryhmiä liikuskeli kaikkialla kiväärinpiipuissa punaiset viirit. He ylläpitivät järjestystä. Poliisit olivat tyystin kadonneet näkyvistä.

— Ikkunat kiinni! Sulkekaa ikkunat!

Mutta ikkunat pysyivät auki.

Kiväärit suuntautuivat ylös, ja tuossa tuokiossa oli joka ikkuna koko kadunmitalla kiinni.

— Mitähän tuo tuokin on? ihmetteli Olavi puoliääneen.

— Pelkäävät, että niistä ammutaan, selitti joku ympärillä seisovista.

Yleisö työnnettiin poikkikaduille, patrullit sulkivat pääkadun. Vallankumouksellisia joukkoja oli marssiva sitä pitkin.

Mahtavana, järjestyksettömänä massana niitä alkoi tulvia. Suuri soittokunta edellä. Kymmenen, toistakymmentä miestä rivissä. Nämä olivat jo villimmän näköisiä joukkoja kuin ne, jotka olivat marssineet koulun ohitse. Upseereja ei enää näkynyt riveissä. Ja edessä, jonkinlaisena komentajana, marssi hurjannäköinen matruusi upseerinmiekka kourassa.

— Ryöstötavaraa tuo, kuiskasi Aava. — Joltakin vainajalta. Vallankumous kehittyy.

— Minne matka? huusi joku yleisöstä ohimarssiville.

Muuan sotilaista heilautti kättään virnistäen ja huusi vastaukseksi:

— Kättemaks! Rahu tuleb!

— Tuo oli virolainen, selitti Aava toverilleen. — Kostomatkalla ovat. Rauhaa lupasi. Tule pois, tämä alkaa haiskahtaa mädänneelle.

Eräässä kadunkulmassa he olivat törmätä Paasioon, joka ryntäsi ulos pikku puodista. Kourassaan hän heilutti puolenmetrin pituista punaista silkkinauhan pätkää.

— Hei, kaverit! huusi hän. — Tämä on liivaa, tämä. Saa humalan ilmasta. Eikä pennin kuvaakaan maksa!

Toverit eivät voineet olla hymähtämättä. Paasio näytti viihtyvän tässä kiväärinpaukkeessa ja verenhajussa kuin kala vedessä.

— Olettekos olleet syrjemmällä, kaverit? Siellä sitä paukkuu! Pyh, nämä täällä keskustassa ovat mammanpoikia! Anna mennä! Meidänkin vihollisia ne ovat! Sortajia! Sitä parempi mitä vähemmän jää! Tekisipä, hiivatti, vallan mieli puristaa yksi noista tavaritseista syleilykseensä ja pussata mätkäistä keskelle turpaa. Tekisi, totta vie, ellei ne olis ryssiä. Ryssä on ryssä — vaikka sen voissa paistaisi. Se haisee. Mutta eihän teilläkään ole päivän merkkiä! Minä olen luffannut jos kuinka monessa putiikissa. Mutta punaista en ole saanut. Slutsåld, sanoo ruottalainen! Punaiset rusetit ja kravatit. Punaiset lettinauhat. Punaiset myssyt. Kaikki lopussa. Sanovat, ettei ole enää punaisia sukkanauhojakaan. Ei edes punaisia alushameita. Olisin jo ottanut vaikka alushameen!

— Entäs punaiset kureliivit, Paukka? naurahti Aava huvitettuna.

— Vaikka, vaikka mitä! pauhasi Paasio. — Mutta sainpa toki lopuksi tuon nauhanpalan. Olen kristillinen kaveri, annan teillekin osanne.

— Punaista nauhaa? hymähti Aava.

— Jaa, jaa, kaveri, ota, kun saat, huusi Paasio! — Pian ei näillä kaduilla hengissä kulje ilman punaista. Juttusivat tuolla, että joku likka oli statsuunalla pelastanut henkirukkansa vain sillä, että muun punaisen puutteessa oli vahvasti punastunut. He-he, hyvä juttu, vai? No, kelpaakos?

— Kiitos, Paukka, sanoi Olavi, tietysti otamme. Se on meillä vapauden merkki, ei veren.

— Veri ja vapaus, ne kuuluvat yhteen, huusi Paasio. — Heipä hei! Luokka kuuluu samlautuvan skoleen kuudelta. Muistakaa tulla!

Aava ja Olavi jatkoivat matkaansa satamaa kohden. Heidän täytyi tehdä suuri kierros. Pääkadut olivat yhä suljettuja. Täällä oli rauhallista. Vain joitakuita siviili-ihmisiä. Silloin tällöin muutamamiehinen patrulli. Kiväärinlaukauksia kuului nyt enää vain harvakseen.

— Annikki, sinä täällä!

— Niin. Onnistuin lopulta pääsemään sieltä. Mutta ah, miten väsynyt olen!

— Sinähän aivan vapiset. Mitä on tapahtunut?

— Linna, lienee parasta, että saatat Annikin kotiin, kuiskasi Aava toverilleen.

Olavi nyökkäsi.

— Hyvästi, Annikki! Terve, Linna! Älä unohda kello kuutta!

Olavi asteli hiljaisena tytön rinnalla. Vallankumoukset, humu kuului yhä etäämpää. Hurraa-huudot kantautuivat korviin enää kaukaisuuteen hukkuvana jyrinänä.

— Olavi, tämä on kauheaa! huudahti Annikki katsahtaen järkytettynä poikaan.

— Oh, se on vapauden koittoa! Vallankumous vaatii uhrinsa. Mutta meille se tuo vapauden!

— Vapauden? toisti Annikki väristen. — Onko tämä vapautta? Voiko tämä milloinkaan vapauteen johtaa? Tämä on hirveää, sydämetöntä teurastusta. Viattomien veren vuodattamista.

Kammo väreili tytön tavallisesti niin kirkkaissa, rohkeissa silmissä.

— Vallankumous pyyhkäisee kuitenkin pois santarmit ja santarmien luolat! huudahti Olavi. — Vallankumous puhdistaa ilman. Tuo ajatus, että saa ilmaista sanottavansa vapaasti, huutaa vaikka kirkon portailta — kahleet ovat poissa, sulut auki! Tuo ajatus huumaa mielen. Vapaus! Ajattele: vapaus meille! Vallankumous, se osoittaa, että sellainenkin, horjumattomaksi mainittu mahti, kuin Venäjän keisarius, voi viikossa murskaksi mennä. Tuo ajatus antaa uskallusta, saa hitaimmankin toimimaan. Vallankumous, se on venäläisille päämäärä. Meille vain välikappale. Se antaa meille vapaat kädet. Vallankumous, kuohuva, kiehuva kaaos — mitä me siitä itsestään? Mutta nostakaamme sen keskeltä vapaa, itsenäinen Suomi! Hetki on tullut! Vapaus sarastaa! Etkö usko, Annikki?

Mutta tyttö tuijotti vain eteensä. Olavi huomasi, että hän tuskin kuunteli.

— Sinulle on tapahtunut jotakin. Kerro se minulle.

Tyttö katsoi häneen suurin, kauhistunein silmin.

— Niin on, jotakin hirveää. Jotakin, joka pakottaa minut näkemään silmissäni vain sen, kuulemaan vain sen, ajattelemaan vain sitä. Verta valuvat kasvot. Sammuneet silmät. Hyvä jumala, miten tuo kuolinkorahdus korviani vihloo!

Olavi tarttui Annikkia käsivarresta.

— Kerrohan nyt, pyysi hän hellästi.

— Seisoin tuolla muutamassa kadunkulmassa, alkoi tyttö värisevin äänin. — Mietin, mitä tietä parhaiten pääsisin kotiin. Vastapäisen talon ovesta astuu nuori luutnantti ulos. Hänen kasvonsa loistavat. Hän iloitsi kai suuren kansansa vapautumisesta, iloitsi uuden ajan koitosta kurjalle maalleen. Punainen nauha rinnassa. Hän oli kai yksi niistä upseereista, jotka tuntevat kuuluvansa yhteen kansanmiesten kanssa. Hänen kasvonsa olivat avoimet, jalot — miehekkäimmät, mitä olen venäläisellä upseerilla nähnyt. Hän suuntaa askeleensa sitä kulmaa kohden, jossa seisoin. Käännyin jatkamaan kulkuani. Kiirehdin askeleitani. Silloin yhtäkkiä — hyvä Jumala — paukahtaa aivan korvani juuressa. Säikähdin niin, että horjahdin seinää vastaan. Silmäsin sivulleni — ah, en unohda sitä näkyä milloinkaan. Siinä virui tuo nuori upseeri jalkojeni juuressa. Kuula oli sattunut päähän. Sammuneet silmät tuijottivat lasimaisina minuun.

Annikki vapisi. Hän ei saattanut jatkaa. Vihdoin viimein hän sai kuiskatuksi:

— Ajattele, Olavi, he ampuivat hänet kuin koiran, vaikka hän tahtoi heille vain hyvää. Ajattele, hänelläkin on äiti, sisaria, jossakin siellä kaukana. Ehkä vaimo, morsian. Ajattele, hänelläkin oli isänmaa, suuri, kärsivä, jota hän tahtoi rehellisesti palvella.

* * * * *

Luokka oli kokoutunut toverikunnan huoneeseen. Ovi oli lukossa. Ikkunat peitetty. Jokaisen rinnasta oli kadonnut punainen nauha. Aamupäivän hurja innostus oli viilentynyt. Vallankumouspäivä oli illassa.

— Toverit, aloitti Olavi, kulunut päivä on vaiherikkain, mitä olemme eläneet. Käykäämme yhdessä tämänpäiväiset kokemuksemme läpi.

— Hyvä.

Paasio oli heti valmis.

— Minun ja ton Jätti-Matin tossa yhteenveto päivän tapahtumista ei ole pituudella pilattu, sanoi hän. Sitten hän hypähti pöydälle ja karjui tehden käsillään suuria eleitä: — _Tavaaritshi, soldaatti, matrooshi — rasboiniki!_

Pojat tervehtivät käännettä naurulla.

— Todellakin, Paukka. Toverit ryövärit, ei toverit työmiehet! hyväksyi Aava. — Sinun edistyksesi ilahduttaa minua. Vilpittömästi ilahduttaa.

— Me, Saarelainen, Ojanen ja minä olemme siinä erikoisasemassa, aloitti Aarne Salo, että meillä on tänäpäivänä ollut kunnia olla paljon tekemisissä arvoisan rehtorimme kanssa. Risteillessämme siellä tungoksessa sattui vastaan pari vierasta koulupoikaa. »Hoi, lyseolaiset, eikös lyseo vapautta juhlikaan, kun ei ole lippua katolla?» ivaili toinen. Ja toinen uskoi: »Meidän koulullamme otettiin keisarinkuva alas. Joko teillä?» Käänsimme heille selkämme, mutta mieltä viilsi. Lippu ja kuva. Kuva ja lippu. Kolmelta suuntasimme askeleet koulua kohden lujasti päättäneinä toimittaa siellä vielä tarpeellisen vallankumouksellisen puhdistuksen. Ylioppilaskirjoitusten aika oli ohi (mahtoi niillä abiturienteilla olla nautinto kirjoittaa saksaa konekiväärin laulaessa ulkona). Menimme rehtorin luo. Tiedättekö mitä? Hän seisoi kansliansa ovella tarkastellen vahtimestarin kanssa lattialle levitettyä vanhaa, haalistunutta, monen tuulen pieksämää ryssän lippua. »Liputustako?» virkahti hän vastaukseksi ensi sanoihimme. »Olen huomannut, että ne liputtavat. Järjestelemme juuri sitä.» »Tuolla vanhalla kirotulla ryssänlipullako?» huudahdin minä. Rehtori hieroskeli miettiväisenä sormiaan vastakkain. »Tjaa, muuta ei ole. Jospa ratkoisimme vain tuon punaisen pois.» Sielumme silmillä olimme jo näkevinämme tuon pitkän suikaleen leijumassa komean koulumme katolla, yläosa mustanharmaa, alaosa savustettua sinistä riepua. Niin se neuvottelu sitten lopuksi loppui, että vaksi sai viedä muijalleen lahjaksi lattiarasukäärön. Liputus jäi.

— Entäs keisarin kuva? uteli Heinämaa.

— Kovasti rehtori epäili, kertoi Aarne. — »Ei sitä vielä tiedä, miten käy», vastusti hän ja vatkutti koulun ikävyyksiltä suojelemisesta. Mutta neljään pekkaan me sitä lopuksi marssimme juhlasaliin, ja Saarelainen vapautti kädenkäänteessä Niku-pojan jatkamasta vaivalloista valvontaansa meidän, hänen entisten kaikkea muuta kuin kunnioittavien alamaistensa ylitse. Hän aikoi lyödä kuvan pirstaleiksi. Mutta rehtori esti. »Vinnille se kuuluu. Ei tiedä, vaikka vielä kerran pitäisi ripustaa se takaisin.» »Ei koskaan, herra rehtori!» huusimme me yhteen ääneen. Rehtori hymähti. »Toivotaan», virkahti hän. »Mutta puitteita ja lasia voidaan kuitenkin käyttää.»

— Hän on mainio, tuo Kustaa Aadolfimme! nauroivat pojat.

— Viisas ja varovainen, lisäsi Aava hymähtäen.

— Meitä oli Mustala, Terä ja minä yhdessä, virkkoi Laurila. — Mitään erikoista meillä tuskin on kerrottavana, jos te kaikki satuitte Rautatientorin kuulasateeseen.

— Ei olla oltu. Oliko se jotakin erikoista?

— Hieman, myönsi Laurila. — Tori oli mustanaan sotilaita. Joukko joukon jälkeen niitä yhä saapui soittokuntineen. Puheita pidettiin autoista. Jotakin kuvaa kuljettivat ympäriinsä. Sille hurrasivat. Sanoivat sen olevan Nikolai Nikolajevitshin — heidän tsaariehdokkaansa. Toiset juttusivat odotettavan jotakin suurta vallankumousherraa Pietarista. Siinä vain sitä seisottiin. Katuvieret täyttyivät siviiliväestä, joka puoleksi ihaillen, puoleksi pelokkaana tarkasteli herroja matruuseja ja sotilaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä on kuva aivan toinen. Konekiväärit ovat jostakin räjähtäneet soimaan torille. Yhtäkkiä, odottamatta. Tori tyhjenee muutamassa hetkessä. Sotilaat syöksyvät pakokauhun vallassa taloja kohden, tempaavat siviiliväestön mukaansa ja juoksevat henkensä edestä porttikäytäviin, rappusiin, kuulien rapistessa seinämiin, lyövät ovet auki ja ryntäävät huoneistoihin, Jokainen siinä juoksi. Oli pakko juosta. Teräkin pyöri kuin vinhasti lyöty biljardipallo. Töintuskin Mustala ja minä perässä pysyimme. »Vastavallankumoukselliset ampuvat! Upseerit ampuvat! Provokaattorit ampuvat!» Veljellisessä sovussa harmaatakkien kanssa hetkinen piileiltiin. Sitten alkoivat sotilaat järjestää vastarintaa. Kiväärit paukkuivat. Joukot keräytyivät jälleen torille. Me mukana. Terä valitti hukanneensa siinä pakokauhussa kalossinsa. Yritettiin etsiä. Mutta jo ensi silmäys torille vakuutti meidät siitä, että oli turhaa hakea. Siellä oli sikinsokin kalosseja, hattuja, muhveja — ei sieltä omaansa olisi löytänyt. Ja sotilaat viittoilivat: »Pois, pois!» Sinne se kalossi sitten jäi. »Onneksi oli se toki vasen, se, josta pohja oli puhki», lohduttautui Toivottomantylsä.

— Ei niinkään tylsästi, hymähti Aava. — Sinusta, Terä, voisi lopulta tulla oikea stoalainen.

— Minulla ei ole paljon lisättävää, virkahti Rimpi raskaasti. — Heinämaan kanssa olemme vain nähneet ruumiita. Kuorma-autoilla ne niitä kuljettivat. Piikkiniekat matruusit kuolemanvartioina. Upseereja. Siinä oli vanhoja ja nuoria, korkea- ja alempiarvoisia. Katujen varsilta kuuluivat keränneen. Vanhan seurahuoneen kellariin veivät. Kahteensataan sanoivat niitä siellä jo loikovan. Syyllisiä ja syyttömiä.

Poikien kasvot olivat muuttuneet vakaviksi. Nähtyjä ja kuultuja kauhunkuvia pyrki mieleen. Päivä oli ollut niitä täysi. Kummallinen sekoitus huumaavaa iloa ja hurjaa riemua kietoutuneena yhteen mitä kammottavimman raakuuden ja sydämettömimmän julmuuden kanssa — sellainen se oli ollut, tämä vallankumouspäivä.

— No, Aava, kehoitti Aarne.

— Minun sanottavani supistuu vähiin, sanoi Aava. — Olin Katajan luona, kun ovikello soi rajusti. Tulijat ovat matruuseja. Kotitarkastus. He etsivät jotakin piiloutunutta upseeria. Turhaan panemme vastaan. Turhaan selitämme, että he rikkoivat maan lakeja. »Lakeja!» huutaa johtaja. »Laki on meidän kivääriemme piipussa. Me olemme niitä, jotka käskemme. Yksin me.»

Tuli painostava hiljaisuus huoneeseen.

Sitten hypähti Olavi ylös.

— Toverit! Tänä päivänä on kuin mahtava koski olisi rikkonut estävät sulkunsa. Sulut ovat murskana: Venäjän keisarius on lakannut olemasta. Ympärillä kiehuu kuin hornan kattila. Mitä sieltä ilmoille nousee, sitä emme tiedä. Mutta ne tuulet, jotka tällä hetkellä maassamme puhaltavat, ovat vapauden tuulia. Mikä huumaava, hurmaava sana: vapaus! Tuossa se on, käden ulottuvilla: vapaus. Toiminnan vapaus. Kysymys on vain, miten sitä käytämme. Toverit, tänä päivänä olemme nähneet, millainen on venäläinen sotilas. Vertajanoava peto. Tänään hän janoaa veljensä verta. Huomenna? Huomenna meidän vapauttamme, meidän vertamme. Toverit, onneton isänmaamme ei milloinkaan saavuta vapauttaan, ennenkuin jokainen venäläinen pistin on maasta poissa. Olkoon keisarillinen tai vallankumouksellinen, pois sen pitää! Molemmat ne tahtovat täällä käskeä. Eikä kumpikaan valtiudestaan hyvällä luovu. Toverit, on vain yksi tie oikeaan vapauteen. Yhteistyö suomalaisen jääkäripataljoonan kanssa! Yksin se tukenamme me voimme rakentaa uuden Suomen, vapaan isänmaan!

— Hyvä, hyvä!

Pojat olivat keräytyneet Olavin ympärille. Hänen sanansa löysivät nyt vastakaikua heidän rinnoissaan. Innostus tarttui heihin. Tuossa oli ohjelma, joka oli uskon ja uskalluksen ohjelma, Suomen nuorison ohjelma, heidän ohjelmansa.

— Toverit! jatkoi Olavi yhä kiihtyvällä innostuksella. — Tämä päivä on opettanut meille, että itsenäinen Suomi on luotavissa. Luotavissa, kunhan Suomen kansa tahtoo. Olkaamme me mukana herätystyössä! »Irti Venäjästä — Isänmaan puolesta!» se olkoon tunnuslauseemme!

— Irti Venäjästä — Isänmaan puolesta!

— Toverit! Me kuljemme kohti suuria tapahtumia. Suomen vapautta. Tämä päivä on avannut silmämme näkemään, ettei tuo vapaus voi ilman verta koittaa. Verellä on vapaus Suomenkin kansalle lunastettava. Toverit! Kun isänmaan kohtalonhetki lyö, tavatkoon se meidät, joka miehen, valmiina. Valmiina kaikkeen. Valmiina vaikka kuolemaan! Isänmaan puolesta! Eläköön vapaus! Eläköön isänmaa!

— Eläköön! Eläköön!! Eläköön!!!

Jok'ainoa silmä sädehti.

— Olavi Linna, virkahti sitten Aava, tuossa käteni. Ystävän käsi. Se ei hellitä. Sinä näit, kun me muut kuljimme sokkoina. Nytkin sinä sanoiksi puit, mitä me muut vasta tunsimme osaamatta sitä nimetä. Ota sinä johto. Minä seuraan. Tämä päivä — kirjava päivä — on minusta tehnyt Sarastuksen miehen.

— Toverit, huudahti Aarne, en erehtyne, kun sanon, että kaikki ajattelemme, niinkuin Aava. Toverit, käsi pystyyn, ken tahtoo Sarastukseen liittyä!

Kolmetoista kättä nousi ilman epäröintiä.

Kataja tarkasti innostuneita kasvoja ympärillään. Kaikissa niissä loisti valoisa luottamus, järkähtämätön päätös.

— Kaikki, totesi hän.