Part 12
Ah, miten pimeätä, toivotonta!
Vaistomaisesti hän suuntasi kulkunsa kohti juhlasalia. Tanssimasta palaavia ja käytävässä vilvoittelevia pareja tuli häntä vastaan. Koneellisesti hän nyökkäsi vastaukseksi tervehdyksiin. Häntä kiusasi noiden ihmisten osaaottava katse, jonka takana kuitenkin oli vain kylmää välinpitämättömyyttä.
Kun hän ehti juhlasalin ovelle, lakkasi soittokunta soittamasta. Polkkamasurkka oli lopussa. Tanssijat ryntäsivät käytävään. Kas tuolla... Todellakin — Tellervo ja Aarne. He olivat siis löytäneet toisensa jälleen. Kuinkahan pitkäksi aikaa?
Annikki etsi katseillaan rehtori Kuusista. Kun hän ei keltään muulta voinut saada tukea kamppailussaan, saattoi kenties tämä häntä neuvoa. Muuta tietä hän ei enää tiennyt.
Kas tuolla!
Merkitsevistä silmäyksistä välittämättä hän astui suoraan lattian poikki. Nähdessään tytön tulevan nousi rehtori Kuusinen ja astui häntä vastaan.
— No, pikku ystäväni, olen koko illan kaivannut sinua. Aiotko suoda minulle sen kunnian, että pyydät minua kavaljeeriksesi, vai...?
— Setä, sammalsi Annikki voimatta enää hillitä itseään, haluaisin puhua kanssasi. Nyt heti. Kahdenkesken.
Rehtori Kuusinen otti tytön vapisevan kätösen kouraansa ja puristi sitä rauhoittavasti.
— Kas niin, tyttöseni, luulenpa sinun arvanneen vanhan setäsi kyllästyneen jo tähän meluun ja haluavan hetken _lepoa_. Aivan oikein. Mennään kansliaani.
Hymyillen ja leikkiä laskien hän ohjasi sitten tytön toiseen päähän koulurakennusta, jossa rehtorinkanslia sijaitsi.
— Kerrohan nyt, Annikki-kulta, mikä mieltäsi painaa, sanoi hän lempeästi, kun he olivat päässeet istumaan. — Onko joku loukannut sinua täällä? Eikö? No, sitä arvelinkin. Sinä olet siksi reipas tyttö, että selvität sellaiset jutut parhaiten muiden avutta. Mikä siis...?
Yhtäkkiä tuntui Annikin rohkeus pettäneen. Mitä hän voisi sanoa isälliselle ystävälleen? Jos hän mainitsisi Olavin nimen, kuuluisi seuraava kysymys varmaankin: mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän vastaisi siihen?
— Asiani koskee Olavi Linnaa, sai hän vihdoin sanotuksi.
Rehtori Kuusinen hymyili tarkastaessaan kaunista, punastuvaa tyttöä edessään, joka koetti välttää hänen katsettaan. Hetken kuluttua hän sanoi rauhallisella, hiljaisella tavallaan:
— Jaha, Linnaa. Juttu on sangen ikävä.
Ei muuta. Annikki huo'ahti helpotuksesta. Oli toki ihmisiä, jotka eivät aina ahdistele kysymyksillä.
— Setä, ethän sinä usko häntä varkaaksi?
— En, vastasi rehtori Kuusinen tyynesti. — En voi uskoa ainoankaan oppilaani voivan siten toimia. Mutta minun persoonallinen vakaumukseni, että syytön joutuu kärsimään, ei merkitse paljon. Todistukset ovat siksi ilmeiset, ja asia on aiheuttanut niin paljon hälyä, ettei opettajakunta voinut muuta kuin erottaa hänet koulusta.
— Mutta hän on syytön!
— Lapsi kulta, voitko esittää minkäänlaisia todistuksia? Annikki hätkähti. Taas: todistuksia. Sitten johtui hänen mieleensä se mahdollisuus, joka tuolla ylhäällä ravintolassa oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Puhuisikohan hän siitä rehtorille. Mutta se oli niin mieletön, suorastaan mahdoton, ettei sitä kukaan tietysti todistuksena pitäisi.
— Sitäpaitsi, jatkoi rehtori, on asialla toinenkin puoli, jota en parhaalla tahdollanikaan voi auttaa, ja luulen Olavin panevan sille vielä suuremman painon kuin koulusta erottamiselle.
— Se on...?
— Se on kunnia. Ellei asiaa saada täysin selväksi, ellei Olavin syyttömyys tule epäämättömän varmasti ilmi, jää hänen kunniaansa tahra, joka voi synkentää koko hänen elämänsä.
Annikki oli painunut syvälle tuoliinsa. Hän koetti hillitä tunteitaan, mutta turhaan. Setä oli varmasti oikeassa: kunniakysymys oli tässä jutussa Olaville pääasia. Yhtäkkiä hän tunsi olevansa niin voimaton, väsynyt. Turhaan yritti hän taistella kyyneleitä vastaan. Niitä nousi silmiin ja vieri hitaasti, kirvelien, yli poskien ja putosi povelle.
Rehtori Kuusinen vaikeni. Se oli varmaan hänen pikku ystävättärensä ensimmäinen suuri suru, joka ajoi esille noita kristallihelmiä. Perhetuttavana hän oli nähnyt Annikin kasvavan pikku typykästä soreaksi neidoksi, oli leikkinyt hänen kanssaan ja lohduttanut häntä pikku suruissa. Mutta nyt hän ei löytänyt sanoja.
Samassa koputettiin ovelle. Rehtori Kuusista kysyttiin alakerroksessa.
Rehtori nousi ja sivellen rauhoittavasti Annikin kättä virkahti:
— Odotahan täällä. Koetetaan katsoa, olisiko sittenkin jokin keino.
Annikki oli yksin. »Olisiko sittenkin jokin keino», oli rehtori sanonut. Mutta Annikki oli kuullut jo äänestä, ettei hän uskonut mitään keinoa olevan.
Hän nousi ylös tarkastamaan pöytälampun valossa kelloaan. Jo kymmenen! Kahden tunnin kuluttua olisi juhla lopussa. Ja loppuvaksi tanssimatta?
Hän painoi nyrkit ohimoilleen ja koetti selvittää ajatuksiaan.
Yhtäkkiä häneltä pääsi hiljainen huudahdus. Rehtorin kirjoituspöydällä olevasta paperipinkasta oli hänen silmiinsä osunut eräs liuska, jonka erikoinen paperi heti kiinnitti hänen huomiotaan. Nopeasti hän sieppasi sen käteensä. Hänen silmiinsä syttyi välke, kun hän tarkasti sitä huolellisesti.
Kaikki väsymys ja toivottomuus oli kuin poispyyhkäisty. Hetken hän selaili pöydällä olevaa osoitekalenteria ja jätti sitten kevein askelin rehtorinkanslian.
Vihdoinkin, vihdoinkin! Viime hetkessä johtolanka!
Käytävässä hän tapasi Aavan ja Hongan.
— Pian, tulkaa mukaan! huusi hän heille iloisesti.
— Hakekaa te, Honka, auto. Hyvä umpinainen vaunu. Ja sinä, Antti, tule sinä auttamaan minua päällysvaatteitteni etsinnässä. En tällä hetkellä muista, minne ne vein. Kas niin, älkää nyt olko noin hölmistyneen näköisiä, vaan tehkää niinkuin sanoin.
Annikin huomautus oli paikallaan. Molemmat nuorukaiset tuijottivat häneen ällistyneinä.
— Saaplari, tästä ei mun tyhmä pääni ymmärrä niin mitään!
— Ei teidän vielä tarvitsekaan ymmärtää, Honka, vastasi Annikki nauraen. — Hankkikaa vain auto, niin että pääsemme pienelle automatkalle, me kolme. Kyllä minä sitten kerron.
— No jaa, myöntyi Honka. — Saaman pitää. Onhan Jätti-Matilla Luojan armosta pitkät koivet.
Kun he olivat jääneet kahden, virkahti Aava epäluuloisesti:
— Etköhän jo sanoisi, mistä on kysymys? Et kai vain luule saaneesi kiinni joistakin todistuksista Linnan hyväksi?
— En luule mitään. Minä tiedän, miten tuo päiväkirjan lehti on kadonnut, oli reipas vastaus.
— Jos se on vain sitä samaa lajia päättelyä kuin äsken tuolla ylhäällä, niin...
— Oh, älä huoli kantaa minulle kaunaa siitä, mitä siellä sanoin, virkkoi Annikki sovinnollisena. — Puhuimmehan me molemmat vähän harkitsemattomuuksia, vai kuinka?
Aava hymähti vastaamatta.
— Lopullisen selvyyden saamiseksiko tämä automatka nyt on tarpeen? kysyi hän sitten.
— Niin. Tule nyt vain.
Aava katsoi pitkään edellä rientävää solakkaa neitosta. Hänen kasvoillaan oli miettiväinen ilme vielä sittenkin, kun hän etsi Annikin päällysvaatteita. Auttaessaan tyttöä pukeutumaan niihin, sanoi hän vakavasti:
— En voi muuta kuin sanoa, että olet ihmeellinen tyttö, jos tämän jutun selvität. Jos Olavi on syytön, en hetkeäkään epäile tunnustaa menettelymme häntä kohtaan olleen pitkin linjaa kohtuutonta. No niin, ei sitä vielä tiedä.
Annikki nauroi iloisesti.
— Mutta pian sen saat tietää.
Hänen mielensä oli jälleen niin kevyt. Kaikki synkät, vihamieliset ajatukset olivat menneet sen tien. Elämä oli jälleen valoisaa, ihanaa.
Honka oli jo odottamassa heitä auton luona.
Annikki mainitsi kuljettajalle osoitteen. He astuivat vaunuun — Aava jälleen pidättyväisenä, epäluuloisena — ja auto lähti liikkeelle.
— No, Annikki, minne olemme matkalla? tiedusti Aava.
— Lehtori Luoman luo, oli odottamaton vastaus.
— Harmonikkahousun! Saaplari!
— Luoman luo? Mitä sieltä?
— Aion antaa siellä teille täydellisen selityksen päiväkirjan katoamisesta. Selityksen, jossa Olavilla ei ole mitään osaa.
— Hö-hö! Onpas siinä likkaa!
— Mitä hullua! Et kai ole järkeäsi menettänyt, Annikki? huudahti Aava harmistuneena. — Aiotko sekoittaa Luoman tuohon juttuun! Et kai epäile häntä päiväkirjan varkaaksi? Ei, tämä on jo liikaa! Minä puolestani en enää tahdo olla mukana tässä narrinpelissä! Palaan koululle!
— Koululle? hymähti Annikki. — Etkö nauti tästä nopeasta ajosta läpi yön?
— En! murahti puhuteltu. — Minua ei todellakaan haluta seurata sinua pitemmälle.
Annikilta pääsi helisevä nauru.
— Kenties voisin ymmärtää kaipuusi takaisin juhlaan, jos sinulta olisi jäänyt sinne ihastuttava tanssikumppani, ilvehti hän. — Mutta muistaakseni sanoit aikoessasi uhrautua minun kavaljeerikseni tanssivasi huonosti.
— Jätä tuo! harmistui Aava. — Hoi, siellä edessä, pysähdyttäkää auto!
— Etkö sitten tahdokaan olla mukana saamassa selvyyttä tähän juttuun, Antti? Minulla on ratkaisu kädessäni, kunhan te vain autatte minut lehtori Luoman luo.
— Mutta minua ei haluta olla mukana työntämässä syytä hänen niskoilleen, vastasi Aava. — Hän on vanha mies. Opettajani. Sitäpaitsi parastaikaa sairas.
— Hänen niskoilleen! ihmetteli Annikki. — Kuka tässä on sanonut, että minä syytän häntä päiväkirjan varkaaksi? Ratkaisu on se, jos sen tietää tahdot, ettei mitään varasta ole ollutkaan. Pieni, onneton erehdys vain.
— Eikö varasta? huudahtivat Aava ja Honka yhtaikaa.
— No, siinä tapauksessa en epäröi seurata sinua, taipui Aava. — Mutta vain yhdellä ehdolla. Tavattoman vieraskäyntimme selitykseksi kerrot sinä lehtori Luomalle ja meille — ilman mitään kysymyksiä sinun puoleltasi — miten arvelet jutun tapahtuneen.
— Onpa tuokin ehto, naurahti Annikki. — Sinä kai tahdot kokeilla naisten logiikalla. Oli miten oli, minä suostun.
Auto solui katukäytävän viereen pysähtyen viisikerroksisen kivimuurin eteen. He olivat perillä.
— Kas, Harmonikkahousu on vielä valveilla, sanoi Honka osoittaen valaistuja ikkunoita toisessa kerroksessa. — Taitaa ukko vain skraabata skolesta.
— Ehkä hän on ottanut oppia oppilaistaan, hymähti Annikki.
Ulko-ovi oli auki. Mutta kauan he saivat soittaa lehtori Luoman ovikelloa, ennenkuin vanhuksen verettömät, rasittuneet kasvot näyttäytyivät oviaukossa.
— Katsohan vain. Aava ja Honka. Käykää sisään, käykää sisään pojat, kehoitteli hän. Sitten hän huomasi Annikin. — Oh, teillä on nainenkin mukana. No, neitiseni saa suoda anteeksi huonon järjestyksen talossa. Tietäähän tällaisen vanhanpojan asunnon.
Annikki antoi ystävällisen vanhuksen saada tahtonsa perille ja salli hänen auttaa päällystakin hänen päältään.
— Kas vain, miten herttainen tyttö, sanoi lehtori lopettaen tarkastelunsa. — Hyvä hymy ja kauniit kasvot. Kai Aavan tuleva morsian?
— Valitettavasti ei, kiiruhti Aava selittämään, vaan Linnan.
— Vai Linnan? No, astukaa peremmäs. Vai Linnan? Kas vain sitä poikaa. Hyvä maku, hyvä maku.
Honka tuijotti ihmeissään opettajaansa. Vai tuollainen se Luoma pohjaltaan on, ajatteli hän. Saaplari, siitä kiusasta siellä koulussa oli nyt lopultakin tuleva loppu. Kiva ukko! Nääs, miten pian hän ja Annikki tulivat tutuiksi. Nyt hän jo otti tyttöä hartioista kuin vanha setä ja kuljetti hänet pakisten työhuoneeseensa.
— Suokaa anteeksi, lehtori, että tulemme näin myöhään häiritsemään teitä, aloitti Aava, kun he sitten kaikki istuivat lehtorin työhuoneessa, keskellä täyteenahdettuja kirjahyllyjä ja lattialla kohoavia kirjapinkkoja.
— Myöhään? ihmetteli vanhus. — Onko nyt myöhä?
— Kello lähenee yhtätoista yöllä.
Yhtätoista! Sanoitko yhtätoista, poikani? Lehtori näytti avuttomalta. Sitten hän kääntyi anteeksipyytävästi hymyillen Annikkiin: — Sellaista se on, kun tällainen iäkäs höperö syventyy vanhoihin kirjoihin. Unohtaa ajan. No, ja mitä varten te sitten olette näin myöhään liikkeellä?
— Tuon Linnan jutun tähden, vastasi Aava.
— Linnan? Jaha, sitä varten sinä, tyttöseni, olet siis matkassa. No, eihän Linnalle ole vain tapahtunut jotakin ikävää. En ole kuullut koulusta mitään pariin päivään. Olen ollut vähän sairas.
— Neiti Salo on luvannut selittää koko asian, sanoi Aava.
— Kyllä, myönsi Annikki. — Mutta toivon sinun, Antti, kertovan lehtorille jutun alkuvaiheet. Pyydän, että lehtori kuuntelisi keskeyttämättä. Olemme sopineet siitä, että senjälkeen minä selitän syyn, miksi olemme täällä, eli, miten olen ajatellut koko tämän sekavan vyyhdin syntyneen.
— Soo-o, myhähti vanhus. — Minä luulin teidän tulleen kysymään minulta jotakin, ja nyt onkin niin, että minun on vain kuunneltava valmista.
— Mutta myös päätettävä, olenko löytänyt oikean ratkaisun, lisäsi Annikki herttaisesti hymyillen.
— Jaha, alkakaahan nyt sitten, kehoitti lehtori asettuen mukavaan asentoon.
Aava kertoi lyhyesti päiväkirjan katoamisen, sen löytymisen revittynä ja Olavi Linnan erottamisen päiväkirjan varkaana. Lehtori Luoma liikahteli silloin tällöin rauhattomasti tuolillaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut keskeyttää, mutta malttoi sitten mielensä.
— Ja nyt kun lehtori tietää tämän jutun yhtä tarkkaan kuin me, lopetti Aava, selittänee neiti Salo meille, mitä yhteyttä Linnan jutulla on lehtori Luoman kanssa. Minä puolestani en lainkaan ymmärrä tämän öisen vierailun tarkoitusta.
— Mitään ihmeellistä siinä ei kuitenkaan ole, alkoi Annikki. — Kun nyt ajattelen asiaa, kummastuttaa minua pikemminkin, että hetkenkään saatoin epäillä tätä mahdollisuutta. Kaikki riippuu siitä, että sekasotkussa, joka muodostaa tämän revityn päiväkirjan lehden salaisuuden, ei ole kysymys vain Olavin jälki-istunnosta, vaan toisestakin tarinasta, joka tässä hälinässä on jäänyt kokonaan Olavin jutun varjoon, mutta joka kuitenkin on ainoa tekijä päiväkirjan katoamisessa.
— Ja se toinen tarina? tiedusti Aava jännittyneenä.
— On lehtori Luoman niin sanottu puukkoseikkailu teidän luokallanne, vastasi Annikki. — Tehän tiedätte paremmin kuin minä, miten luokkanne ilkimykset aiheuttivat tuon päiväkirjan tahriutumisen. Kun muut opettajat eivät teillä yleensä yläluokilla enää muistiinpanoja päiväkirjaan tee, kävi lehtori Luoma viime torstai-iltana hakemassa luokkanne päiväkirjan kotiinsa koettaakseen jotenkuten parantaa asiaa. Niin hän sitten huomaamatta alasyrjässä olevaa lehtori Puutisen Olaville antamaa muistutusta repäisi rikkoutuneen lehden kokonaan irti ja...
— Mistä sen päätät? keskeytti Aava terävästi.
— Tästä, vastasi Annikki ojentaen hänelle rehtorinkanslian pöydältä löytämänsä paperilipun.
Aava luki liuskaleen pariin kertaan.
— Mitä tämä todistaa? kysyi hän sitten ihmetellen.
— Tämähän on vain lehtori Luoman ilmoitus rehtorille, ettei hän voi tulla kouluun.
— Mutta paperi! Etkö lainkaan huomaa paperia? huudahti Annikki. — Lehtori Luoma kirjoitti eilen tuon ilmoituksen irtirepäisemänsä päiväkirjan lehden palaselle unohdettuaan jo koko päiväkirjan. Vasta tänä aamuna se sattui hänen käsiinsä, ja silloin lähetti hän siivoojattarensa tai jonkun muun tuomaan sitä paikoilleen voimatta lainkaan aavistaa, millaisen onnettomuuden tuo revitty lehti oli aikaansaava. Tuoja työnsi päiväkirjan sitten lähimpään pulpettiin, ja sattui niin, että se oli Olavin. Kas siinä koko juttu.
Kun Annikki lopetti, oli huoneessa hetken hiljaista. Molemmat nuorukaiset katsoivat jännittyneinä opettajaansa odottaen ratkaisevaa sanaa.
— Kiitos, tyttöseni, sanoi lehtori Luoma ystävällisesti. Hänen äänensä värisi. — Sinun silmäsi ovat sekä hyvät että tarkat. Sinä olet suurenmoisesti ratkaissut sen arvoituksen, jota kutsutte revityn päiväkirjan lehden salaisuudeksi. Olit kylläkin oikeassa sanoessasi, etten minä aavistanut, mitä kaikkea pahaa tulin aiheuttaneeksi. Kauheinta on ajatella, että ellet sinä, tyttöseni, olisi päättäväisesti ryhtynyt selvittämään tätä vyyhtiä, olisi viaton saanut kantaa syyn. Minä olin ainoa, joka tiesin asian todellisen laidan, mutta on enemmän kuin luultavaa, etten milloinkaan olisi kuullut sanaakaan Linnan erottamisesta. Kukaan ei olisi kertonut siitä, ei heillä ole tapana tehdä selkoa minulle sellaisista asioista. Enkä minä olisi osannut kaivata häntä. Olen suorastaan kuohuksissa sen vääryyden takia, jota kunnon Linna on saanut kärsiä minun ajattelemattomuuteni vuoksi. Nyt vasta huomaan; miten vanhaksi olen tullut, vanhaksi ja höperöksi... Ei, älkää sanoko vastaan. Alkaa olla jo aika minun jättää paikkani nuoremmille... Mutta mitä minä tässä turhia jaarittelen? havahtui vanhus nousten pystyyn. — Linnan täytyy viipymättä saada hyvitystä. Onpa hyvä, että minulla on vielä kengät jalassa.
— Ei kai lehtori aio lähteä nyt yönselkään, sairaana? esteli Annikki.
‒ No, niin vanha en sentään vielä ole, etten kykenisi heti jalkeille korjaamaan erehdyksiäni, kun ne huomaan. Minä tulen sinun kanssasi, tyttöseni, Linnan luo. Pojat voivat mennä koululle kertomaan asiasta rehtorille.
— Eiköhän neiti Salonkin mieli sinne pala? naurahti Aava. — Kerrotaan hänen päättäneen vielä tänä iltana tanssia siellä Olavi Linnan kanssa.
— Soo-o, ihmetteli vanhus. — Tanssikuume, tanssikuume. Joutukaamme nyt sitten.
— Ja nyt minä _tanssinkin!_ huudahti Annikki reippaasti.
Hänen mieleensä muistui eräs Olavin lausuma sana, joka silloin oli herättänyt hänessä ahdistuksen tunteen, mutta houkutteli nyt huulille riemuisan hymyn. Sillä se, se oli nyt ohi.
Tulikoe...
Toverukset seisoivat paikoillaan, kunnes auto oli kadonnut näkyvistä.
— Luokan yhtenäisyys — se on uudelleen solmittu, virkahti Aava puoliääneen. — Ei puuttuisi taas muuta kuin, että tapahtuisi jotakin. Jotakin elämälle sisältöä antavaa. Sanat ja oppisuunnat — ne ovat sittenkin vain sanoja. Toimintaa — ilman sitä me tukehdumme.
— Linna, se saaplari, se on onnenpoika, mutisi Honka tuijottaen kulmaukseen, jonka taa auto oli piirtänyt.
— Mutta ajattele, Jätti-Matti, mitä hän on näinä päivinä myös saanut kestää. Hiis vie, toveri, se ei ole vähän se. Ja millä levollisuudella hän kaiken kantoi. Ilman epäilyä: siinä on mies.
Honka hörötti tyytyväisenä.
— Nääs nyt, sellaisia ne Sarastuksen miehet ovat! Ja sen asian päälle kannattaisi ryyppykin ottaa. Ai niin, saaplari! Eihän se taita enää oikein käytä. Ei sitä aina jaksa muistaa kaikkia näitä uutuuksia.
XII.
Palavissaan syöksyi Olavi Linna ylös koulun portaita, kiskaisi luokkahuoneen oven auki ja huusi innoissaan:
— Toverit...!
Samassa hän vaikeni jääden kuin naulittuna seisomaan ovelle. Ensimmäisenä hän oli kohdannut lehtori Tuiskun kylmän, ivallisen katseen. Tämä oli jo ennättänyt luokkaan. Kylläpä olikin pitänyt Kiirettä — tänä aamuna.
— Noh!
Olavi silmäsi tovereihin. Liikkumattomina, lehtori Tuiskun teräksisen tahdon vangitsemina he istuivat paikoillaan. Mutta — heissä oli jotakin uutta. Ryhti oli suora. Kasvoilla loisti iloinen odotus. Silmissä paloi. He olivat kuin uudestisyntyneitä, kaikki kaksitoista — niinkuin hän itsekin.
— _Tämä_ ei ole sentään vielä mikään sotamiesneuvosto, kajahti lehtori Tuiskun läpitunkeva ääni. — Missä Linna on suvainnut maleksia, niin ettei rukouksiin joutanut?
— Olin kaupungilla. Siellä...
— Vaiti! Linna menee paikoilleen.
Ja saksantunti jatkui tavallista menoaan.
»Jos tuo Tuisku olisi istunut Romanovien valtaistuimella, niin, totta totisesti, ei olisi kukaan rohjennut vallankumouksesta uneksiakaan», ajatteli Olavi. »Onni, että hän on vain saksankielen lehtori, jonka kädessä on lykätä myrsky näidenkin seinien sisällä vain tuntia myöhemmäksi.»
Vihdoin — kello soi. Lehtori Tuisku nousi ja ivallisesti kumartaen jätti luokan.
Silloin se puhkesi.
Olavi hypähti seisomaan pulpetilleen.
— Toverit! Me tiedämme jo jokainen sen, mistä koko viikon on salassa suhkittu, sen, että Venäjällä on puhjennut viikko sitten vallankumous. Hallitus on kaadettu. Vapauden tuuli puhaltaa kautta suuren Venäjän. Sivistyneistöllä ja armeijalla on valta käsissä. Entinen järjestelmä on tuhottu. Eläköön vallankumous!
Poikien pidätetty riemu puhkesi ilmoille. Tuntui hyvältä päästää esiin se, mille koko aamun oli turhaan ilmaisumuotoa etsinyt.
— Eläköön! Eläköön! Eläköön!
— Toverit! Vallankumouksen aalto on nyt ulottunut tänne, jatkoi Olavi kiihkeästi. — Se pyyhkäisee entisen järjestelmän olemattomiin täälläkin. Toverit! Te tiedätte: ulkona on vallankumous! Te olette kuulleet: kaduilla ammutaan! Meidän on päästävä ulos. Me tukehdumme sisällä tällaisena päivänä!
— Hyvä, hyvä!
Jok'ainoa silmä paloi. Tapahtunut äkillinen muutos oli huumannut heidät. Vapauden väkevä tuuli oli noussut heille päähän.
— Salo ja Linna rehtorin puheille! Me tahdomme lupaa!
— Hyvä, hyvä! Lupaa! Ulos!
Pian seisoivat luokan lähettiläät rehtorinkansliassa.
Rehtori Kuusinen käveli edestakaisin huoneessaan. Tavallista kalpeampana. Hieroen hermostuneesti sormiaan.
— Lupaa? Lupaako te tahdotte?
— Niin! Vallankumouksen päivä on tullut! Me tahdomme vallankumouksen kunniaksi lupaa!
— Kylläpä sinä, Aarne, osaat. Rauhoittukaahan nyt toki, tyynnytteli rehtori. — Vallankumouksen kunniaksi? Kannattaneekohan tuollaisen verenvuodatuksen kunniasta puhua?
— Vallankumous tuo mukanaan meille vapauden! huudahti Linna.
Epäilyksen hymy häivähti rehtorin kasvoille.
— Saa nähdä, saa nähdä, puheli hän. — Hirveätä se vain on. Sotamiehet murhaavat upseerejaan, esimiehiään, kansalaisiaan, veljiään.
— Kaikki suuri tässä maailmassa vaatii uhrinsa! kiihkoili Salo.
Rehtori katsoi edessään seisovia poikia. Toinen vaalea, hienopiirteinen — rikkaan lapsi. Toinen tumma, karkeatekoisempi — orpo. Ja kuitenkin: tällä hetkellä he olivat kuin kaksoisveljet. Kasvoilla sama haltioitunut ilme. Silmissä sama villi liekki. Se oli sitä vallankumouskuumetta, jonka hän jo kouluun tullessaan oli nähnyt välähtelevän vastaantulijoiden katseissa. Mitä tämä päivä olikaan tuova mukanaan? ajatteli hän rauhattomin mielin. Entistä raskaampana hän tunsi vastuunalaisuuden painavan hartioitaan. Hänen oli vastattava viidestäsadasta pojastaan.
— Rauhoittukaa nyt vain, toisti hän. — Ettehän te nyt voi mennä ulos. Joku harhakuula voi sattua. Tungos murskata. Ei, ei. En minä saata antaa lupaa. En ainakaan vielä. Menkää nyt vain rauhallisesti luokkaanne.
— Kyllä tuo Kustaa Aadolf syitä löytää! murahti Aarne, kun he palasivat toisten luo.
— No, mitäs se Aava nyt sanoo? ärjyi Honka huitoen hurjasti käsillään. — Kestikö se sinun Kiinan muurisi? Hö-hö. Saaplari! Mäskänä on koko roska! Keisari yli koko ryssäinmaan muisto vain! Nääs nyt! Mitäs sanot?
— Sanon vain, että eläköön vallankumous!
— Entäs, mitä sanoo Montaigne vallankumouksesta? pyrki Terä leikkaamaan.
— Hiiteen koko Montaigne! huudahti Aava säihkyvin silmin. — Hiiteen kaikki opit ja oppisuunnat! Tykit ja kiväärit puhukoot! Vallankumous eläköön! Ja eläköön uusi aika uusine vaatimuksineen!
— Eläköön! Eläköön! Eläköön!
Lehtori Kotkavaara pisti päänsä esille ovenraosta. Lukujärjestys sanoi, että toisen tunnin piti olla venäjää.
— Ei me tänään pluggata ryssää! ärjäisi Paasio. — Nyt on vallankumous! Ja vallankumous pyyhkäisee ryssän hiiteen. Iäksi!
— No, no, ei, ei lueta, myönteli lehtori Kotkavaara. — En minä sitä varten tullutkaan. Tiedustelisin vain, tiedättekö jotakin sen lisäksi, mitä lehdet kertovat. Minä en ole oikein perillä asioista.
— Hö-hö, paljonkin, hörötti Honka.
— No, ehkä Honka sitten hyväntahtoisesti kertoisi, kehoitteli opettaja jääden seisomaan ovenpieleen ja pureksien hermostuneesti kynsiään.
— Jaa, että hyväntahtoisesti? myhähteli Honka.
— Joo, no sitten. Olikos lehtori eilen illalla följäämässä sitä Seyniä ja sitä Borovitinovia?
— En. Mihinkä heitä vietiin?