Part 6

Ja kun joku piispoista puhuu vakavasti jollekin säätyveljelleen, niin on tämä kahta vertaa vakavamman näköinen. Jos piispan kasvojen piirteitten totisuutta merkittäisiin 2:lla, niin olisi toisen kasvojen totisuus 2^2. Vaan niin pian kun piispa suvaitsee antaa hymyilyn vilahtaa kasvoilleen, kirkastaa hänen puhuttelemansakin piirteitä täysi päiväpaiste. Ja kun sitten seuraa ystävällinen taputus olkapäälle, tuntuu syrjäisen ja osattomankin sisässä, kuinka onnenosaisen sydämmestä valahtaa lämpimän haalakka hyvän mielen verivirta läpi ruumiin ja alatse mustan kauhtanan.

Semmoisia suloisia tunteita eivät saa koskaan tuntea muitten säätyjen edusmiehet, sillä heidän johtajansa eivät ole heidän esimiehiään. Mutta eipä heidän johtajiensa sanoilla olekaan sitä painoa kuin esimerkiksi pappissäädyn johtajain. Kuinka suuri tuo paino on, sen huomasin silloin, kun oli kirjailijapalkkioasia ensi kerran esillä. Kuulijalehterin eroittaa tupakkahuoneen ovesta lautaseinä. Seisoin seinää vasten ja kuulin kaksi ääntä ahtaassa käytävässä keskustelevan. »Tiedätkö, mitä mieltä on piispa--?»--»Minä luulen hänen vastustavan.»--»Ei sitä voikaan puolustaa.» Ja kysymys raukesi, niinkuin tiedätte.

* * * * *

Pappissäädyssä alotetaan istunnot aina rukouksella ja päätetään myös. Kun arkkipiispa kopauttaa vasaransa pöytään, humahtaa koko sääty seisoalleen ja heidän kanssaan tavallisesti myöskin joku määrä tätejä kuulijalehterillä. Rukous on vuorotellen kunkin säädyn jäsenen pidettävä. Jos se sattuu jonkun professorin tai muun maallikon osaksi, niin lukee hän tavallisesti vaan Isämeidän paljaaltaan. Kuuluipa kerran eräillä edellisillä valtiopäivillä tapahtuneen sekin, että sinä päivänä kun erään professorin oli rukoiltava löydettiin hänen pulpetistaan katkismus levällään auki Herranrukouksen kohdalta. Varsinaisen papin ei kuitenkaan sovi rukoilla yksistään »hänen omalla opettamallaan rukouksella». Ollakseen oikea rukoilija kuuluu asiaan panna hiukan omiaan. Hän laittelee sanansa sentähden kauniille kihermälle, johon on kunkin »lahjain» mukaan kudottu kukkasia ylevistä ajatuksista ja sointuvista sanoista. Näissä kukkasissa välkkyilee hyvin usein helmiksi muuttuneita kyyneleitä »nykyajan epäuskosta». Mutta kukkaiskihermän keskestä ikäänkuin kiertyy esiin aina silkkinen nauha, jossa jokainen juuri epätoivoon joutumaisillaan saapi lohdutuksen lukea, että »Suomen kansa on toki uskonnollinen kansa». Sen kansan puolesta me olemme tänne päättämään tulleet. Sen elinasioita ratkaisemaan. Mutta ennen kaikkea Hänen kunniakseen toimimaan, Hänen tahtoaan täyttämään. Hän johtakoon meidän päätöksemme oikeaan. Hän meitä valaiskoon. Oma järkemme on pimitetty ja sillä yksin emme mitään voita.

Ja kun sanat ovat tehneet vielä muutamia somaisia sulavia kaaria ilmassa, solmitaan ne ihmeteltävällä kätevyydellä Isämeitään. Mutta kun amen on sanottu ja vähän aikaa äänettömyys vallitsee, niin tuntuu siltä kuin äsken solmittu kiehkura kyyhkyiseksi muuttuneena liihoittelisi läpi lasisen katon ja yli tämän syntisen kaupungin tuonne pyörryttävään korkeuteen.

Tuollaisen rukouksen jälkeen saatetaan ensimäiseksi keskusteluaineeksi ottaa varsojen laitumelle laskeminen taikka kysymys papiston palkkain järjestämisestä. Enkä ole huomannut kenenkään keskustelujen aikana turvautuvan muuhun mihinkään kuin omaan järkeensä.

* * * * *

Tällä kertaa on ensimäisenä päivälistalla pienten palkkioiden myöntäminen kotimaisille kaunokirjailijoille.

Joka sinä iltana sattui säätyyn, sai mitä parhaimman tilaisuuden tutustua sen kantaan ja eri puolueihin. Kantoja on sillä pääasiassa kaksi: kivikonservatiivisen enemmistön ja hiukan (sanoo: hiukan) uudenaikaisemman vähemmistön.

Suvaitsemattomuus eri lailla ajattelevia kohtaan ilmaantui mitä peittelemättömimmällä tavalla. Ja samalla miltei kuoleman kammo niitä kohtaan, jotka tavallisesti kaikissa maissa kantavat edistyksen lippua.

Kotimaiselle kaunokirjallisuudelle näet, joka, puhukoot muutamat papit mitä tahansa, on juuri sen kautta, että se on asettunut »siveellisten voimain palvelukseen», saavuttanut varsinaisessa kansassa parhaimman kannatuksensa, ei annettu melkein minkäänlaista arvoa. Kirjailijoita, joita kuitenkin juuri rakkaus kansaansa on varsin vaikeissakin oloissa ylläpitänyt, kuvattiin miehiksi, joita ei elähytä isänmaanrakkaus eikä totuus. Ne kuvaavat vain paheita mitä viehättävimmässä muodossa. Ne jäytävät siveellisen maailmanjärjestyksen perustuksia. Neroa niillä kyllä on, se täytyy tunnustaa, mutta henki on huono ja jalot aatteet puuttuvat. Sentähden ei heitä sovi kannattaa kansan eduskunnan. Eräs puhuja piti »parempana, että ennemmin kaikki kunnolliset jäävät palkintoa saamatta kuin että yksi ainoa, joka ei ole palkintoa ansainnut, sellaisen saisi». Yhden ainoan luullun mätämunan pelosta ovat kaikki muut munat särettävät. Mitähän jos Pettersson-paran tähden joku ehdottelisi desimeerausta siinä poikueessa, jonka pesän hän on pilannut? Silloin tietysti hyvällä syyllä nousisi huuto mitä kauheimmasta vääryyden teosta. Mikä suuri ero siis noiden valon vartijain mielipiteissä ja Hänen, joka antaa päivänsä paistaa niin hyville kuin huonoillekin ja joka muistaakseni olisi säästänyt Sodoman ja Gomorran kymmenen vanhurskaan tähden!

Mikä toivoton pessimismi sen ohessa! Eikö siis elä kansassa enää jaloja ja puhtaita tunteita, isänmaan ja totuuden rakkautta ja uskonnollista mieltä sen vertaa, että se saisi luoduksi itselleen nerokkaita ja viehättäviä edustajia niillekin? Ei ole suuri silloin luottamus omaan asiaan, jos sitä epäillään. Myönnetäänkö todellakin, että nero siis on siirtynyt kokonaan pahan palvelukseen? Puuttuisiko näiden miesten edustamalta »hyvältä» siihen määrin tuoretta elinvoimaa, että se kykenisi synnyttämään ainoastaan keskinkertaisia kykyjä?

Mutta suurin suvaitsemattomuus ilmaantui tämän keskustelun kuluessa kuitenkin siinä, ett'ei muulle totuuden hakemiselle mitään arvoa anneta kuin sille, joka jo edeltäpäin tahdotaan kammeta juuri niihin johtopäätöksiin, joihin ennen on tultu ja joihin on isketty valtiokirkollisen opin hyväksymä leima. Suvaitsemattomuus, ja samalla mitä suurin epäjohdonmukaisuus. Sillä viime valtiopäivillä pyysi ja sai sääty palkankoroitusta yliopiston opettajille. Vaan silloin ei tahdottu erottaa sen saamisesta niitä, jotka puolustavat kehitysoppia ja ylistävät Darvinia.

Osaksi näillä syillä osaksi muilla koetti pappissäädyn vapaamielisempi vähemmistö estää hylkäävän päätöksen tekemistä ja karkoittaa sitä varjoa, joka nyt kuitenkin lankesi kuin lankesikin säätyyn kokonaisuudessaan. Muun muassa vedottiin vielä vanhoihin traditsioneihin, lausuttiin se toivomus, että pappissääty osoittaisi talonpoikaissäädylle, joka oli tehnyt kirjailijapalkkion antamisen miltei sydämmensä asiaksi, entistä myötätuntoisuutta sen hyväksymällä. Mutta hämmästyttävällä rohkeudella heitettiin vasten talonpoikaissäädyn kasvoja se epäluottamuksen osoitus, ett'ei se edustakaan Suomen talonpoikaista rahvasta, ett'ei se tunnekaan kansan mieltä, jonka ainoastaan tuntevat ne ja ne papit. Kun huomautettiin siitä, että palkkioita tulisi antamaan hallitus kirkollistoimiston päällikön, senaattori Yrjö-Koskisen ehdotuksesta ja että siis ei suinkaan voisi olla mahdollisuuttakaan olemassa epäsiveellisen kirjallisuuden kannattamiseen, sanottiin suoraan, että herra Erkko, joka äsken siltä taholta on saanut tunnustuksen, kuuluu niiden kirjailijain joukkoon, joiden palkitsemisesta pappissääty ei voisi vastata kansan edessä. Lopuksi löi professori Donner pöytään vielä viimeisen valtin, joka usein ennen on kaatanut koko pakan. Hän vetosi »siihen säätyyn, joka aina on osoittanut olevansa korkeampien etujen valvoja» (som städse visat sig vara en representant af de högre intressen). Puhui hän myöskin jotakin pappissäädyn »valistuneesta mielestä».

Nämä kiitokset tuntuivat kuitenkin edellä käyneen keskustelun jälkeen ilmeiseltä ivalta. Ja eivätkö liene papit niitä siksi käsittäneetkin, koska vastustus siitä vaan kiihtyi. Ja kiihtyessään muuttui se samalla hyvin hauskaksi. Ei enää voinut olla suutuksissakaan, vaikka olisi kuinkakin koettanut. Rypyt kuulijain otsilla silisivät tai siirtyivät suupieliin.

Pari minulle tuntematonta pappia, joista en saanut nähdä muuta kuin mustan selän, pitivät näet pitkiä puheita kirjallisuuden tarpeellisuudesta, mutta sortuivat siihen lopputulokseen, että kirjallisuus on tarpeeton. Kun he koettivat todistaa suomalaisen kirjallisuuden hyötyä, niin tulivat he siihen johtopäätökseen, että kirjallisuus on Suomen kansalle vahingoksi. Ainoastaan muutamat 10-15 vuoden vanhat historialliset romaanit kelpaavat luettaviksi. Vaikka puhuja ei maininnut noiden hyödyllisten kirjain nimiä, arvelen kuitenkin, että hän tarkoitti »Välskärin kertomuksia», »Ivanhoeta» ja aivan varmaan myöskin »Hatanpään Heikkiä ja hänen morsiantaan».

Kaikista hupaisinta oli kuitenkin kuulla, mihin kaikkeen nykyiset kirjailijat ovat tehneet itsensä syypäiksi. Romaanit päättyvät itsemurhilla--sen sijaan kuin niiden kai pitäisi loppua herttaisimmilla häillä, joissa nuori maisteri saa ikuiseksi omakseen pulloposkisen pappilan mamsselin. Se vaikuttaa takaisin yhteiskuntaan, niinkuin sen pahempi nyt usein nähdään ja kuullaan.

Syytös itsemurhain kuvaamisesta koski tietysti ainoastaan uudenaikaisia realistisia kirjailijoita. Mutta niin ollen unohti puhuja varmaankin kirjailijat sellaiset kuin ovat Shakespeare, Göthe, Schiller, Runeberg ja Topelius, joiden draamoissa useinkin tusinoittain henkilöitä pistää puukon kurkkunsa. Kun uudempien kirjailijain kuvaamat itsemurhaajat kuolevat mitä kammottavimmalla todellisella tavalla, niin tekevät vanhain mestarien sankarit itsemurhansa niin viehättävässä muodossa ja kaatuvat teatterin permannolle niin kauniiseen järjestykseen, että vesi ei tule ainoastaan silmiin, mutta myöskin suuhun kiehahtaa heitä niin ajatellessa. Kun »Regina von Emmeritz» imeksittyään myrkkypaperia keikahtaa selälleen maahan, pitää Kustaa Aadolf hänelle ruumis-saarnan, paljastaa päänsä ja huutaa lopuksi: »Soturit, kunniaa!» Ja pappienkin olen nähnyt sille tapaukselle taputtavan helliksi kämmenensä. Semmoisenhan siis jos minkään oikein kehoittamalla pitäisi kehoittaa päiviänsä päättämään.

Ylipäänsä kuulikin tottuneempi korva hetikohta, että puhujain tiedot kirjallisuudesta eivät juuri ole laudatuuritietoja. Kaiken uudemman kirjallisuuden asettaminen yhden pannan alaiseksi osoittaa mitä suurinta tietämättömyyttä tästä kirjallisuudesta, jonka tuotteissa on toisistaan aivan vastakkaisia virtauksia. Tuntui melkein siltä kuin eivät nuo arvoisat kirjallisuuden arvostelijat olisikaan saaneet mielipiteitään alkulähteestä, mutta että se, mikä nyt tuli ulos, oli ammennettu sisään »Finlandin» kauhalla.

Ihme ei siis kaikkeen edelliseen nähden olekaan, jos kirjailijat, joita niin vähässä arvossa pidettiin ja joita niin vähän tunnettiin ja tahdottiin ymmärtää, jäivät pappissäädyn puolelta kaikkea kannatusta vaille.

Synti olisi kuitenkin sanoa, että he ihan ilmankaan jäivät. Tosin heille ei edes sallittu niiden murujen kokoamista, joita rikkaitten pöydiltä putoo. Mutta heille suotiin paljoa enemmän. Heidät heitettiin »Jumalan haltuun». Hänen asiakseen jätti muuankin semmoisten kirjailijain palkitsemisen, »jotka Hänen kunniakseen ja isänmaan hyväksi toimivat».

Epäilemättä hän sen tekeekin.

Mutta miks'ei Hänen asiakseen jätetä pappienkin palkkaamista? Miks'ei hänen anneta määrätä, ketkä heistä »Hänen kunniakseen ja isänmaan hyväksi toimivat». Pelätäänkö kenties, että rästikirja kasvaisi tavallista paksummaksi? Että syntyisi papin puute Suomessa?

Mutta miksi minä häiritsen sopimattomilla kysymyksillä. En sitä teekään enää. Sillä luulen saavuttaneeni sen, joka oli tarkoituksenani: antaa ulkopiirteissään kuva pappissäädyn kannasta näillä valtiopäivillä.

Olisivat ehkä ulkopiirteet vielä »varjosteltavat». Mutta varjot saavat tällä kertaa langeta itsestään. Ja itsestään ne lankeavatkin, niinpiankun aurinko alenee keskitaivaalta ja alkaa lähetä laskujaan.

Sanotaan, ett'ei pappissäädyn aurinko näiden lausunnoiden jälkeen enää talonpoikaissäädyn silmissä ole niin korkealla kuin ennen. Ainakin antoivat tähän arveluun aihetta muutamat lauseet siinä istunnossa, jossa hyväksyttiin naisten pääseminen yliopistoon, kysymys, jonka pappissääty vähää ennen oli hyljännyt.

SUOMALAINEN KLUBI.

»Savo», marraskuun 20 p:nä 1888.

Jos tahtoo nähdä millaista on niin sanoakseni valtiopäivämiesten perhe-elämä, niin on käytävä jonakin iltana heidän yhteisessä isopirtissään, Suomalaisen Klubin kokoushuoneessa. Siellä he esiintyvät kotikarvassaan, siellä he pitävät tupakkapuheensa ja seurustelevat keskenään taistelujen väli-ajalla.

Keskellä keskimäistä Helsinkiä, Pohjois-Esplanaadikadun varrella on tuo komea ja kuuluisa Kämpin hotelli. Korkea on Grönqvistin kivimuuri, mutta vielä korkeammalle kohoavat Kämpin katolta viiritangot, joiden nenässä melkein joka päivä liehuu kolme kauvas näkyvää lippua. Tässä talossa on Suomalainen Klubi saanut yhden nurkan asuakseen.

Kluuvikadun puolelta menee holvin tapainen porttikäytävä tuon suuren hotellin ahtaaseen pihaan. Käytävän päässä on pienet rappuset ja kaitaisenlainen ovi. Oveen on kirjoitettu, että ainoastaan klubin jäsenillä on oikeus sitä avata ja jäseniksi pääsevät ainoastaan oikeauskoiset fennomaanit. Tulemme aamupäivällä klubiin. Huone, johon astumme, on pitkä, soikulainen ja hämärä. Se on kuin pilarikäytävä, sillä kattoa kannattaa kaksi pylväsriviä, jotka jakavat salin sisäiseen osaan ja ulko-osaan. Pitkin salin pituutta on pöytä, jonka yhdestä päästä tuskin toista eroittaa. Perempänä on toinen pöytä poikkipuolin ja ikkunain luona ynnä siellä täällä seinämillä on niitä myöskin.

Oven suussa on korkeajalkainen n.k. viinapöytä, josta kävijät iltaisin tyydyttävät ruumiilliset tarpeensa. Sitä voi sanoa, puhuakseni valtiopäiväkielellä, yhdeksi klubin ponneksi eli klämmiksi. Toinen ja paras ponsi on klubilla kuitenkin tuo parin sylen pituinen sanomalehtihylly. Iltasilla kenties useampi saapuu klubiin syödäkseen, mutta näin aamupäivällä käy jokainen tulija hetikohta sanomalehtihyllyn kimppuun. Kaikki oman maan lehdet ja useita ulkomaisia on siellä saatavana. Mikä niistä minkin tempaa mukaansa ja kiiruhtaa johonkin valoisampaan paikkaan niitä lukemaan. Kun usealla klubin jäsenellä on kotonaan ainakin joku pääkaupungin lehdistä, niin näytään tavallisimmin tartuttavan maaseutulehtiin. Varsinkin valtiopäivämiehet seuraavat tarkkaan paikkakuntainsa kuulumisia. Lukiessaan pitäjänsä asioita johtuu heille mieleen olot kotipuolessa. Tuolloin tällöin tulee maaseutukirjeissä esille valitsijamiesten mielipiteitä valtiopäivillä käsiteltävistä asioista ja saattaa niidenkin huomioon ottaminen olla paikallaan. Jotenkin tunnokkaasti näyttävät varsinkin talonpoikaissäädyn jäsenet tahtovan noudattaa valitsijainsa heille lausumia toiveita.

Vähä on kuitenkin aamupäivällä väkeä klubissa. Niin pian kun kävijät saavat särvityksi luettaviensa lehtien sisällön, pujahtavat he tiehensä, mennen mikä kotiinsa mietintöjä lukemaan, mikä valiokuntiin mietintöjä tekemään. Tavallisin näkö aamupäivällä klubiin pistäytyessä on seuraava: Joku tai pari tai kolme miestä istuu sanomalehtiin tuijottaen mikä perä-ikkunan alla, mikä sohvassa hyvin mukavaan asentoon heittäytyneenä, mikä lämpiävän uunin edessä jalkojaan sen hohteessa hautoen. Tuolloin tällöin kahisee paperi lukijain hyppysissä ja kuuluu kyökin puolelta astiain kolinaa.

* * * * *

Mutta iltapäivällä on klubissa toinen elämä. Kun astuu ovesta sisään, tulvaa tulijata vastaan kirkasta sähköä. Ja sen valossa näkee miehiä kuin haamuja pitkän salin sisässä. Ne ovat kiedotut ainaisen savun huntuun, joka aaltoilee ympäri huonetta kuin sisäänlämpiävässä pirtissä. Se tekee olon kodikkaaksi. Tuon pitkän pöydän ääreen istuu mies miehensä perästä ja vääntää eväspussinsa esille. Millä on olutseideli saatavana, millä tuutinki tehtävänä, mikä pyytää »pihviä», mikä vaatii vasikkata. On muuan savolainen, joka aina tilaa »sikkoo» (gigot).

Ja ruuan niinkuin juomankin ääressä istutaan siinä sitten eri ryhmissä ja rupatellaan. Talonpojat istuvat tavallisesti talonpoikain kanssa, porvarit porvarien ja papit pappien. Välistä, kun oikein hyvin sattuu, ei yhden pöydän ympärillä istu muita kuin hengen miehiä. Seidelien ääressä pistetään siinä tarinaa, niin että yhtenä surinana käypi. Hyvin hupaiselta näyttää varsinkin silloin, kun joku »johtaja», joita papeillakin on, selittää jotain tärkeätä asiaa. Kaljut päät pakkautuvat niin likelle toisiaan kuin suinkin ja muodostavat hyvin kunnioitettavan kehyksen seidelein, punssilasien ja poroastiain ympärille.

Samallaisia erityisryhmiä muodostavat talonpojatkin. Rauhallisina ja tyytyväisinä istuvat he ja tekevät totiaan. Tuon tuostakin lähenee heitä joku helsinkiläinen, pistäytyy pariin, kättelee ja alkaa innokkaasti puhella. Käsillä ja kielellä koettaa hän nähtävästi saada maaseutulaisille ymmärrettäväksi, mitä pääkaupungissa ajatellaan siitä taikka tästä asiasta. Ukot kuuntelevat ja katsahtavat toisiansa silmiin. Mistä on puhe ja mitä puheeseen vastataan, en ole tilaisuudessa kertomaan, kun istun loitommalla. Mutta jonkun ajan päästä näen helsinkiläisen nousevan ja menevän toiseen samallaiseen ryhmään ja tekevän samalla lailla.

Kun on ollut kiihkeitä keskusteluja säädyissä tai valiokunnissa, silloin on väkeä tavallista enemmän Suomalaisessa Klubissa. Silloin on liike siellä vilkkaampaa, puhe kova-äänisempää ja nauru hohottavampaa. Vaihdetaan yli pöytien mielipiteitä tai tarttuu joku toistaan käsipuoleen, kulettaa pilarin taakse ja selittää ja selittää. Käsien liikkeistä ja kasvojen väänteistä näkyy, vyörytetäänkö siinä jotain kiveä paikoiltaan vai telkitäänkö entisiä vielä lujempaan. Koko kämmenellä tehty varoittava ja rauhoittava viputteleminen kai merkitsee sitä, että pitää olla varovainen... »varovainen», ei tiedä, kuinka voi käydä. Sitä vastoin tekee toinen kiivaita liikkeitä, avaa ja sulkee kätensä ja näyttää tahtovan tehdä ymmärrettäväksi, että mitä hän on sanonut, sen hän on sanonut... että valiokunnan mietintö... ett'ei hän voi luopua mielipiteestään...

Kun valiokunnat istuvat iltasinkin, odotetaan niiden jäseniä uteliaisuudella tulevaksi. Ja kun ne tulevat ja kun kuullaan äänestyksen tulos, alkaa keskustelu, usein kiivaskin, tehdystä päätöksestä. Valiokuntain jäsenet saavat kenties monestikin puolustaa tingempään mielipiteitään yksityisissä keskusteluissa kuin julkisissa. Sillä juomapöydän ääressä on lupa koskea vaikuttimiinkin ja niitä on usein yhtä vaikea salata kuin puolustaa.

* * * * *

Hyvin tavallinen näkö on klubissa joku frakkiin ja valkoseen huiviin puettu valtiopäivämies. On ollut jotkut päivälliset, jotka joko on pitänyt säädylle puhemies tai sääty puhemiehelle, maamarsalkka muitten säätyjen puhemiehille ja varapuhemiehille tai muitten säätyjen puhemiehet maamarsalkalle. Ne ovat alkaneet noin klo 4 ja päättyneet silloin, kun muut alkavat syödä illallistaan. Ne ovat kestäneet niin kauvan, että lopettaessa on tullut jo uusi nälkä. Sentähdenpä näkeekin usein, että tulija hetikohta käypi viinapöydän kimppuun ja syö niinkuin olisi paastonnut 40 yötä ja 40 päivää. Muuten ovat tuollaiset päivällisiltä tulijat tavallisesti--niin saattaapa sanoa aina--jotenkin hyvällä mielellä. Kun he uutisten nälkäisille sanomalehtimiehille ovat saaneet tehdä selkoa päivällisillä pidetyistä puheista, istuvat he johonkin iloiseen pöytään ja jos siellä keskustelut ovat tavallista äänekkäämmät ja kätten ja kasvojen liikkeet vilkkaat kuin venäläisillä, niin ei se muuta kuin lisää yhteistä iloa ja innostusta Suomalaisessa Klubissa.

Mainitsematta on vielä eräs ryhmä suomalaisen klubin jäseniä. Ne eivät ole valtiopäivämiehiä, mutta kuitenkin kuuluvat he valtiopäivämiehiin. He ovat edusmiehiin verraten samassa suhteessa kuin taiteenharrastajat taiteilijoihin. Nuoria maistereja, ylioppilaita, helsinkiläisiä virkamiehiä--semmoisia, jotka suurella tarkkuudella seuraavat kaikkea, mitä valtiopäivillä tapahtuu ja ovat läheisiä tuttavia valtiopäivämiesten kanssa. Itse he miltei lukevat itsensä valtiopäivämiehiksi, lausuvat suurella varmuudella mielipiteensä esillä olevista asioista, tahi antavat hyväntahtoisia neuvoja ja viittauksia siitä, mitenkä /heidän/ mielestään olisi asiat päätettävät. »Jos minä saisin olla puhumassa ja äänestämässä, niin kyllä tietäisin, kuinka...» Ja ell'en erehdy, niin moni heistä aikookin vielä kerran olla puhumassa ja päättämässä.

Noista ryhmistä on kirjavanlainen Suomalainen Klubi koottu. Sen huoneustossa kohtaavat toisiaan kaikki etevimmät sekä valtiolliset kyvyt että muutkin »nerot» suomalaisessa puolueessa, ne näet, jotka ovat Helsingissä. Ja koska helsinkiläiset itse erittäin mielellään puhuvat siitä, että ainoastaan täällä on neroja ja kykyjä, niin jääkööt he kernaasti siihen luuloonsa.

Loppuvaikutus, mikä jää kunakin iltana Suomalaisesta Klubista lähtiessä, on se, että suomalainen puolue pääkaupungissakin on jo vahva ja vankka puolue, joka vaatii itselleen tunnustusta ja kunnioitusta tai että se ainakin itse jo tuntee oman arvonsa.

RITARIHUONEEN LEHTERILLÄ.

»Päivälehti», 23 p:nä toukok. 1891.

Nyt kun meillä on olemassa säätyhuone kolmea aatelitonta säätyä varten, jossa ne kaikki saa nähdä yhdessä ryhmässä, unohtuu usein ikäänkuin itsestään, että on olemassa neljäskin sääty s.o. maan ensimäinen sääty. Se on siellä Servaalissaan niin erillään muusta eduskunnasta, että suuri yleisö ainoastaan sattumalta sitä muistaa.

Ritaristo ja aateli ei kuitenkaan, pelkän uteliaisuudenkin kannalta katsoen, ansaitse tätä syrjäyttämistä. Ulkoasuunsa samoin kuin jäseniinsäkin nähden on se epäilemättä hauskin ja vaihtelevin sääty.

Ja sen istuntohuonekin antaa katsojalle enemmän ajankuluketta ja enemmän viihdytystä kuin muiden säätyjen, vaikka ne nyt ovatkin vaihtelevammat kuin ennen. Hätäisen silmäyksen luotuaan alas saliin ryhtyykin lehterille tulija ensiksi ritarihuoneen seiniä tarkastelemaan. Jos hän on sukukilpien ihailija, niin olisi hänellä työalaa koko valtiopäiväkaudeksi tutkiessaan noita outoja merkkejä, joiden pitäisi kuvata niitä avuja, mitkä sen ja sen suvun esi-isälle kerran maailmassa ovat olleet ominaisia. Kuinka paljon itsensä kiitosta lienee noissa monivärisissä kiivissä ja useinkin hiukan pöyhkeileviltä tuntuvissa synboolisissa kuvioissa, ei aina niin varmaan voi sanoa, mutta että niiden monenkin kautta herää muistoja kunniakkaista tapahtumista isänmaan historiassa, sitä ei voi kieltää. Ritarihuone on tavallaan kuvilla varustettu kansamme loistoajan historia ja ainakin siihen nähden se varsinkin tähän aikaan säilyttää paikkansa säätyjen joukossa. Aatelissukujemme historia on yksi lehti itsenäisen kehityksemme historiaa. Onhan siellä tosin korkealla kunniasijalla suuri joukko sellaisiakin kilpiä, joita ei ole kaikin puolin kannettu kansan kunniaksi ja jotka eivät koskaan ole välkkyneet muulloin kuin silloin, kun ylhäältä päin tuleva aurinko on niihin sattumalta säteensä luonut. Mutta on siellä niitäkin, joilla on /oma/ kirkas loistonsa ja jotka ovat sinne kohotetut palkinnoksi isänmaalle tehdyistä palveluksista, olkootpa nämä sitten tehdyt tappotantereella taikka yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa työssä.

Kun sitten seiniltä siirtyy alas lattialle, niin kohtaa sielläkin silmää suurempi vaihtelevaisuus kuin muissa säädyissä. Istuntohuone on iso ja iloinen, ikkunat ovat suuret ja tavallisesta lasista, niin että päivä pääsee himmenemättä paistamaan sisään. Lehterillä istuessaan voi nähdä ulos tuohon pieneen ritarihuoneen edustalla olevaan puistoon ja välkkyy sieltä tuolta ulompaa palanen eteläsatamaa ja avonaista mertakin. Maamarsalkan ja sihteerin pöydät ovat verhotut punasella veralla ja säädyn jäsenten pulpetit ja istuimet tekevät valoisan ja keveän vaikutuksen.