Part 7

Maamarsalkan ulkomuoto, hänen vieressään oleva pitkä kultanuppuinen sauva, jonka hän kantaa virkansa merkiksi, virkahännyksiin puetut virkamiehet, virkaroseteilla varustetut vahtimestarit ja korkeaselustimiset tuolit lasien puoleisella seinämällä antavat tuolle keveydelle kuitenkin jonkunlaisen virallisen arvokkaisuuden, joka niin hyvin sopii yhteen säädyn muistojen ja hengen kanssa.

Tuossa ympäristössä liikkuvat sitten ritariston ja aatelin jäsenet ja vetävät sekä seiniltä että sisustuksesta huomiomme pian omaan puoleensa.

Ei missään säädyssä ole niin vaihtelevia ja erilaisia tyyppejä kuin ritaristossa ja aatelissa. Se tulee kai siitä, että ei mikään muu sääty ole kokoonpantu niin kirjavista aineksista kuin tämä. Kaikki muut ammatit paitse papin ammatti ovat siellä jollain tavalla edustetut--ja onhan siellä sekin, sillä pappejahan ovat hrat Björkenheim ja Boije, vaikka ovatkin maallikkopappeja. Ritaristossa ja aatelissa istuu paitse muutamia harvoja maanviljelijöitä ja sotilaita, liikemiehiä, teollisuuden harjoittajia, virkamiehiä monelta eri alalta, varsinaisia ammattilaisiakin niinkuin esim. hra von Wright, eikä sieltä puutu taiteenkaan harjoittajia ja harrastajia, kun muistaa, että professori v. Becker on aatelismies ja että samassa säädyssä istuu vanha hra B.O. Schauman.

Ritariston ja aatelin ulkomuotoa tarkastaessaan pistävät hetikohta silmään erittäinkin muutamat muista helposti erottuvat vartalot ja kasvot.

Maamarsalkka itse, vaikka hän ei olisikaan niin huomattavalla paikalla kuin on, vaan istuisi tavallisen aatelismiehen tuolilla, saisi muutenkin hetikohta silmät itseensä kääntymään. Pitkä, solakka vartalo, niin pitkä, ett'ei sille näytä loppua tulevankaan, musta ihonväri ja hoikat kasvot muistuttavat kovin elävästi jotain synkkämielistä itämaalaista ruhtinasta, jonka oikea puku olisi valkoinen viitta ja uljas turbaani. Mutta omituisen arvokkaalta hän näyttää frakkipuvussaankin, kun hän sauva kädessään saapuu sisään kumartaen kohteliaasti kaikille tahoille ja vastaanottaen samanlaisen tervehdyksen paikoillaan seisovilta säädyn jäseniltä.

von Haartmanin vastakohtana kilpailee katsojain ensi huomiosta August Schauman, joka on täydellinen perikuva pohjoismaalaisesta. Hänen leveät hartiansa, rehevä vartalonsa, kohotettu päänsä ja ennen kaikkia nuo lempeät ja avonaiset lainehtivan valkoisen parran ympäröimät kasvot näyttävät viittaavan siihen, että niiden kantaja polveutuu jostain vanhasta skandinavilaisesta muinaissankarisuvusta. Hra Schaumanin veli hra B.O. Schauman, joka muuten on säätynsä ja kenties koko eduskunnan alkuperäisimpiä ilmiöitä, näyttää kuitenkin olevan todistus siitä, että Schaumanin suku on itsepintaista suomalaista perijuurta.

Ulkomuodoltaan samoinkuin muultakin esiintymiseltään on säädyn komeimpia miehiä hra L. Mechelin, jonka huomaa hetikohta, kun hän astuu sisään. Hän on kenties säädyn ryhdikkäin mies ja näyttää kiinteälle napitetussa takissaan melkein sotilaalta siviilipuvussa.

Sitävastoin luulisi sota-asiain päällikköä, senaattori Procopétä siviilimieheksi sotapuvussa. Hän on kuin lauhkea, hyvin voipa tilanomistaja, joka, univormu höllästi ruumiin ympärillä ja lahkeet pehmeissä laskoksissa, tyynesti ja hiukan veltosti käyskentelee tuolla kuin tiluksillaan, kädet mukavasti selän taakse solmittuina.

Kamariherra Taube on myöskin niitä miehiä, joista ei voi olla kysymättä, kuka hän on tuo pieni, ketterä kääpiö, joka näyttää olevan pelkkää jäykkää vanhan kansan kohteliaisuutta. Samaa maata on juhlamenojen ohjaaja, parooni Linder, jonka kumarrukset ja täsmälleen lukkoon napsahtavat jalkatemput tulevat ijäti yhtäläisinä takaisin valtiopäiviä avattaessa ja päätettäessä. Yleensä saa ritaristossa ja aatelissa nähdä erittäin kohteliaita, välistä melkein kylmän arvokkaita kumarruksia--muitten säätyjen jäsenet näkyvät pään nyökkäyksistä päättäen olevan vanhoja veljiä keskenään--, mutta ei sentään milloinkaan niin täydellisesti onnistuneessa muodossa kuin silloin, kun nämä kaksi kamariherraa sattuvat vastakkain. Siinä vivahtaa silloin esiin jotain vanhaa kustaavilaisuutta, joka ei ole yhden sukupolven saavutettavissa. Useissa säädyn nuoremmissa aatelismiehissä on kenties enemmän pariisilaista chic'iä, mutta ei se ole kuitenkaan sitä samaa vanhan hovi- tai tallimestarin n.s. sisällisestä vakuutuksesta lähtevää liikkeitten tasapainoa, joka aina tietää, mille puolen ja miten paljon kallistuu.

Eivät sentään säädyn huomattavimmat miehet läheskään kaikki astu esiin näin ensi silmäyksellä.

Vasta sitten kun istunto on alkanut ja he ovat asettuneet paikoilleen, tulevat etevimmät kyvyt kuuluville.

Vaikka ritariston ja aatelin jäsenet istuvatkin arvon mukaisessa järjestyksessä, nimittäin siten, että istuimien sisimmäisessä kehässä ovat kaikkein jalosukuisimmat kreivit ja ulommaisimmassa tavalliset aatelismiehet, joiden jalosukuisuus on eilispäivästä, niin ei tuo jakoperustus enää pidä paikkaansa etevyyteen nähden. Päin vastoin tuntuu siltä, että kyky laajenee kehän mukaan ja että viimeiset takarivin miehet tulevat ensimäisiksi.

Poikkeuksia kuitenkin on, ja ensimäinen niistä on ritariston ja aatelin ensimäinen mies, professori vapaaherra R.A. Wrede, joka edustaa ensimäistä kreivillistä Creutzin sukua ja jonka omankin suvun juuret pistävät kauvas menneisyyteen. Vapaaherra R.A. Wrede on säätynsä kaikista etevimpiä ja taitavimpia miehiä. Hän on tavattoman tarkkapäinen lakimies ja aina johdonmukainen lausunnoissaan, jotka kyllä tuntuvat hiukan kuivilta, mutta sattuvatkin sentähden aina ytimeen, niinkuin hyvin laaditut lakipykälät. Kaikkia hänen lausunnoitaan kuuntelee sääty hiljaa ja tarkkaavaisesti ja jos hänen mielipiteeseensä yhtyy hra L. Mechelin, niin on äänestyksen tulos selvä. Jos taas nämä molemmat säädyn parhaat lakimiehet sattuvat olemaan eri mieltä, niin seuraa sääty tavallisesti mieluummin vapaaherra Wredeä kuin Mecheliniä. Hän on hiukan kumarahartiainen ja puhuu vaatimattomalla, melkein nöyrällä äänellä, muistuttaen sekä ulkomuodossaan että esiintymisessään hiukan senaattori Y.Z. Yrjö-Koskista.

Vapaaherra Wreden henkiystävä, vaikkakin luonteeltaan hänen täydellinen vastakohtansa, on ruotsinmielisyydestään kuuluisa Sarvilahden parooni V.M. von Born. Nämä molemmat vapaaherrat kulkevat keskusteluissa usein rinnakkain ja kannattavat toisiaan. Heidän nimensä tullaan aina mainitsemaan yhdessä näiden valtiopäiväin historiassa, sillä ne olivat molemmat tuon tunnetun postianomuksen alla. Vapaahra von Born näyttää muuten olevan mies, joka todenteolla koettaa toteuttaa ohjetta /noblesse oblige/ ja sovittaa käytös- ja katsantotavan suoruutta myöskin politiikkaan, jossa valitettavasti kyllä ei suu aina saa puhua mitä sydän tahtoisi sanoa.

Näistä molemmista miehistä saa siirtyä kappaleen matkaa, ennenkun katsoja kohtaa jonkun huomattavamman miehen. Teollisuushallituksen intendentti hra L. Gripenberg on ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja vaatimaton, mutta sen sijaan yksi eduskunnan kyvykkäimpiä, teräväpäisimpiä ja työteliäimpiä jäseniä. Varsinkin on hän rautatieasioissa ensimäisiä auktoriteetteja ja tuo paljon kiitetty rautatievaliokunnan mietintö lienee hänen kirjoittamansa. Taitavia fakkimiehiä ovat myöskin alallaan yksi meidän suurimmista ja innokkaimmista suurviljelijöistämme, maanviljelysneuvos N. Grotenfelt, ja yksi laajaliikkeisimpiä liikemiehiämme kauppaneuvos W. Hackman, joka on valtiovaliokunnan puheenjohtaja.

Kuuluisimpia ja tunnetuimpia ei ainoastaan meillä, mutta myöskin naapurimaissa ja muualla ulkomailla ovat nuo »separatistin» brutus-nimeä kantavat eronneet hallituksen jäsenet hrat L. Mechelin, R. Montgomery ja von Weissenberg. Heidän olonsa ritaristossa ja aatelissa antaa tälle säädylle, sen päätöksille ja lausunnoille paljoa tärkeämmän merkityksen kuin on muilla. He tuntevat »aseman» likempää kuin kukaan muu ja heidän sanansa ovat painaneet ja painanevat vieläkin paljon siinä kultavaa'asssa, josta tätä nykyä nähdään yleinen mielipide ulkopolitiikkamme suhteen.--Hra Mecheliniä kuvaa sitäpaitse vielä näilläkin valtiopäivillä se, että hän kokee pysytellä tavallisen puoluejakomme ulkopuolella ja että hän, äskettäin vielä hallitusmies ollen, antaa kannatuksen hallituksen toimenpiteille, joista monet muuten vielä ovat hänen omiakin toimenpiteitään.--Hra Montgomeryllä on yksi näiden valtiopäiväin suurimpia luottamustoimia: hän on lakivaliokunnan puheenjohtaja, sen valiokunnan, jossa ovat laaditut mietinnöt postiasiassa ja rikoslakiasiassa.--Mitä sitten hra von Weissenbergiin tulee, niin ei hänellä kenties valtiopäivämiehenä ole ollut niin huomattavaa asemaa kuin edellisillä, mutta hän saa olla tyytyväinen laakereihinsa. Hän sanoi kerran sanottavansa omantuntonsa mukaan, ja poistui nauttimaan kansansa kiitoksesta ja kunnioituksesta.

Ritariston ja aatelin vaikuttavia ja yksi sen puheliaimpia miehiä on hra K. Antell, joka useimmittain käy yhdessä vapaaherrain Wreden ja von Bornin kanssa.

Lähellä häntä, tuolirivin viimeisessä kaaressa istuu hra Th. Rein. Hän on itsenäinen ja selväkantainen. Ollen säädyn harvoja suomenmielisiä ei hänen mielipiteensä puolueasioissa taikka niiksi tehdyissä saavuta säädyn kannatusta. Mutta hänen lausuntonsa ovat kuitenkin aina sellaisia, että niitä on vaikeanlainen olla huomioon ottamatta. Ne ovat perinpohjaisia ja opettavia ja niillä on se suuri etu usean muun rinnalla, että ne aina asettuvat n. s. periaatteen kannalle.

Säädyn äärimmäisessä laidassa, maamarsalkan vasemmalla puolella, istuu kouluylihallituksen esimies, talousvaliokunnan puheenjohtaja hra L. Lindelöf, jonka nimi usein näkyy referaateissa ja joka varsinkin kouluasioissa lienee auktoriteetti.

Vastapäätä häntä, kaukana toisella puolen salia on hra Yrjö-Koskisen paikka--mutta ennenkun tulemme häneen, merkitkäämme sivumennen muistoomme muutamia säädyn nuoremmista miehistä, niistä näet, jotka eivät istu aivan ääneti. Näitä ovat hrat Kustavi Grotenfelt, joka äänekkäästi ja innokkaasti kannattaa Yrjö-Koskista;--vapaahra R.F. von Willebrand, joka ijältään on nuori, vaikka mielipiteiltään vanha ja jonka kykyä kuvannee yleisen valitusvaliokunnan mietintö kirjailijapalkkioasiasta, mikä lienee ollut hänen kirjoittamansa; --maisteri E.G. Lagus, joka on pontevasti esiintynyt kouluasioissa; sekä vapaahra Langenskiöld, joka tarkkaan valvoo sitä, että lakitekstit ovat oikein laaditut ja joka mielellään näkyy ilmoittavan varovaisuuden politiikkaa kannattavansa. Yhteydessä näiden kanssa sopinee mainita raittiusliikkeen johtaja A.A. Granfelt ja työväenliikkeen johtaja tehtailija v. Wright, jotka eivät koskaan laiminlyö tulemasta esille, silloinkun heidän asiansakin tulevat esille.

Yrjö-Koskinen sitten? Hän on Suomen nuorimpia aatelismiehiä ja istuu säätynsä melkein viimeisenä miehenä. Mutta ainoastaan nimeksi, sillä kieltämättä on hän kykyyn nähden sen ensimäisiä. Tavallisesti ei häntä näe istunnoissa läsnä. Ainoastaan harvoin, silloinkun on joku hänen alkuunpanostaan syntynyt armollinen esitys käsiteltävänä tai kun joku muu ohjelmakysymys on tuleva esille, nähdään hänen astua nyökkäsevän sisään ja asettuvan tuolilleen, johon hän painautuu kasvot melkein kiinni asiapapereissa. Hänen tulonsa herättää aina huomiota ja vielä enemmän se, kun hän pyytää puheenvuoroa. Koko sääty lähtee vaeltamaan hänen puolelleen salia, ett'ei menisi hukkaan ainoakaan sana. Siinä mustassa arvostelevan näköisessä ryhmässä, joka täten muodostuu suomalaisen puolueen vaikuttavimman miehen ja sen politiikan johtajan ympärille, herättävät huomiota varsinkin kaksi miestä, jotka näyttävät kokoavan korviinsa jokaisen sanan puhujan suusta. Nuo kaksi ovat senaattori vapaahra von Alfthan ja vapaahra Hisinger, jotka molemmat ovat vähäkuuloisia. Edellisellä on ääniaaltojen kokoamista varten hampaissaan kahvitarjottimen kokoinen metallilevy, jota purren hän tuimasti tuijottaa virkatoveriaan suoraan silmiin, seisoen aivan hänen edessään. Jälkimäinen taas kääntyy selin puhujaan, mutta ojentaa häntä kohden tuntosarvenaan mustan kuulotorven eikä hievahdakaan, ennenkun puhe on päättänyt. Syrjäistä tuo ryhmä hiukan hymyilyttää, mutta sääty näkyy hyvin tottuneen sitä näkemään.

Senaattori Yrjö-Koskisen lausunnot ovat usein pitkiäkin, mutta aina tietysti asiallisia ja hyvin mietityitä. Usein herättävät ne ankaraa vastustusta, sillä ritaristo ja aateli ei ole se sääty, johon pystyisivät kirkollisasiain toimituskunnan päällikön ja entisen pappissäädyn johtajan syyt ja terävät, tyynellä, varmalla kädellä tehdyt pistokset. Mutta puheet eivät nähtävästi ole aijotutkaan omaa säätyä varten. Ne ovat ylipäällikön ohjeita esikunnan kenraaleille pappis- ja talonpoikaissäädyissä. Sanomalehdissä julaistuina vaikuttavat sitäpaitse hra Yrjö-Koskisen lausunnot semmoisinaankin näiden kahden säädyn uskollisiin sotamiehiin.

Kun hän on lopettanut ja jälleen vaipunut istuimelleen, hajoo ryhmä ja sääty on valmis äänestämään, ja melkein säännöllisesti äänestämään kumoon sen ehdotuksen, jonka puhuja on tehnyt. Joskin siihen useimmittain vaikuttaakin vastakkainen maailman katsantotapa ja periaatteellinen eroavaisuus mielipiteissä, niin tuntuu välistä siltä kuin ehdotus menisi kumoon siksi, että sen tekijä on--Yrjö-Koskinen.

Nämä ovat ritariston ja aatelin huomattavimmat miehet ainakin sen mukaan, mitä lehteriltä katsoen voi päättää. Miehiä on tosin muitakin, sillä ritaristossa ja aatelissa on näillä valtiopäivillä valtiopäiväkalenterin mukaan 112 miestä. He eivät kuitenkaan koskaan avaa suutaan, ei edes ilmoittaakseen, mitä mielipidettä he milloinkin kannattavat. Mutta yhden sellaisen tyhjän täytteenä olevan itseoikeutetun miehen poispantu lippu voi kuitenkin ratkaista koko maalle ylen tärkeitä asioita. Tuossa on kyllä yksi ritariston ja aatelin varjopuolia, mutta se on asia, joka ei tähän aikaan puhumalla paranne. Ritaristoon ja aateliin, samoinkuin eduskuntaan yleensä, täytyy nykyaikaan tyytyä sellaisena kuin se on ja sitä siltä kannalta arvostella.

SAMAN KATON ALLA.

»Päivälehti», tammikuun 27 p:nä 1891.

Sanottakoon mitä tahansa siitä, että nykyiset valtiopäivät kokoontuvat aikana, jolloin ei juuri tee mieli mitään iloisin mielin katselemaan ja että edusmiehet surullisin tuntein astuvat istuntohuoneisiinsa, on kuitenkin yksi seikka, joka mieltä hiukan keventää. Suomen säädyillä on oma kotinsa, oma lietensä, oma katto päänsä päällä. Ja sen merkitys on suurempi kuin kenties ensi hetkellä voi ajatellakaan. En puhu siitä käytännöllisestä hyödystä, jonka tuottaa oman huoneen mukavuus. Se on kyllä suuri etu sekin, kun ei tarvitse hakea toisiaan milloin mistäkin tilapäisesti vuokratusta yksityisestä koulusalista, ja erittäinkin ovat siitä kuulijat kiitolliset. Mutta huoneen suurin merkitys on sen n.s. aatteellinen puoli, sen yhdistävä merkitys. On epäilemättä turvallinen tunne se, kun saa kokoontua likelle toisiaan, painautua ikäänkuin kylki kylkeen kiinni. Se synnyttää luottamusta, se luo mieliin tunteen siitä, että nuo kolme ovat yksi. Edusmiehet veljeytyvät, tapaavat toisiaan, ovat pakoitetut seurustelemaan keskenään ja tulevat tuntemaan toisensa mielipiteet yksityisessäkin sananvaihdossa.

Ja onhan sitäpaitse tämä rakennus jo nyt tulos eduskuntamme yksimielisyydestä. Se valmistui juuri siihen aikaan, jolloin säätyjen eri ainekset olivat ehtineet vaikuttaa toisiinsa niin paljon, että ne voivat kansamme tärkeimmissä elinkysymyksissä sulautua yksimielisyyteen. Eri säikeet, jotka aikoinaan useinkin pyrkivät vetämään eri haaroille, ovat nyt punoutuneet yhdeksi ainoaksi vahvaksi köydeksi. Ja kun siihen oli kehitytty, silloin kohosi säätyhuonekin sisältönsä oikeaksi ja sitä sattuvasti kuvaavaksi ulkomuodoksi.

Huolimatta kaikesta saattaa siis tieto tästä mielen rauhalliseksi ja turvalliseksi. Tuntuu siltä kuin laki ja oikeus voisivat paeta tänne niinkuin alttarin juurelle, jossa olisi pyhyyden rikos niitä häiritä. Katosta tuleva himmeähkö kirkon valokin vielä lisää tätä vaikutusta.

Säätyhuoneen juhlallisuus yhdessä aikain totisuuden kanssa vaikuttaa epäilemättä korottavasti jokaiseen valtio-päivämieheenkin. Tavallista jäykempinä, tavallista huolekkaampina, mutta samalla kasvon piirteet päättäväisinä, näkyvät he astuvan leveitä ulkoportaita myöten pääoven edessä olevien pilarien välitse tähän palatsimaiseen rakennukseensa. Hiljalleen heittävät he päällysvaatteensa alakäytävään ja kohoavat istuntosaleihinsa toisessa kerroksessa, jonne kolmannesta kerroksesta katsoja kunnioituksella ja osanotolla seuraa heitä.

Ylhäällä istuntohuoneen parvella on sama mieliala kuin alhaallakin. Edusmiesten vastuunalaisuuden tunne kohoaa tännekin ja tunkee läpi senkin, joka itse ei tiedä voivansa mitään suoranaista tehdä. Se enentää myötätuntoisuuden heitä kohtaan melkein ihailuksi. Sillä senhän on kuullut heidän puheistaan ja senhän tiesi jo ilman sitäkin, että he ovat valmiit tekemään kansansa hyväksi kaiken, mikä heidän voimissaan on, ja että he myöskin paljoon kykenevät, sen on heidän entinen toimintansa osoittanut.

Yhdeltä tiukasti koossa pysyvältä joukolta he näyttävät. Eikä tule päähänkään heitä jakaa eri puolueihin. Ei porvarissäädyn lehterillä nyt enää ole niin vierasta ja kylmää suomenmieliselle katsojalle kuin ennen aikaan. Epäkansallinen enemmistö näyttää sulautuneen suomenmieliseen vähemmistöön yhdeksi isänmaalliseksi kokonaisuudeksi. Suomenkielen puhumista eivät ruotsinkielen käyttäjät näy katsovan miksikään protestiksi: se on luonnollinen, totuttu tapa, jota kunnioituksella kohdellaan.

Pappissäätyyn meni ennen sillä mielellä kuin menee seuraan, jonka mielipiteet eivät useassa asiassa sovi omiin. Hienonen pilkan hymy huulilla siellä yleisö kernaasti laitteli mielessään sukkeluuksia »mustasta seinästä», ylhäältä päin tulevasta valosta ja muusta semmoisesta. Ajat ovat muuttuneet. Mutta seinä on nyt muuri, jonka suojaan mieluumminkin tahdottaisiin turvautua kuin käydä sitä rikkomaan.

Talonpoikaissäädyn parvelle tultuaan oli ennen useimman kuulijan ensimäinen mielitehtävä hajoittaa edusmiehiä eri ryhmiin, etsiä »vanhoja» ja »nuoria», laskea Meurmannin miehet ja Castrénin miehet. Kuka sitä nyt ajattelee? Eivät ainakaan nämä »johtajat» itse. Ennen olivat he sijoittuneet toisistaan niin kauvaksi kuin mahdollista, koko sali oli väliä, mutta nyt istuvat he likempänä toisiaan, samalla puolen huonetta, ainoastaan jonkun pulpettirivin eroittamina. Usein näkee heidän yhdessä totisesti tuumivan ja keskustelevan hartaasti keskenään. Aivan varmaankin on satiirinen vanhus säästävä pistopuheensa iloisempiin aikoihin ja hra Castrénin vastaukseksi tähdätyt repliikit koettanevat olla vähemmin terävät.

Tällainen on vaikutus ensimäisestä käynnistä säätyjen istunnossa. Ja jos on totta, että on oikea ja pysyvä se äkkivaikutus, minkä saapi jostain henkilöstä häntä ensi kerran kohdatessaan, niin tuskinpa se sääntö tulee tässäkään tapauksessa suuresti muuttumaan.

MATKOILTA OMASSA MAASSA

KESÄKUVIA.

I

KIRKONMÄELLÄ.

»Keski-Suomi», syyskuun 23 p:nä ja seur. 1886.

Ei ole juuri milloinkaan tehnyt mieleni matkustamaan Aavasaksalle tynnörin pohjan kokoista aurinkoa katsomaan. Eikä minulla ole koskaan ollut kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni suurten miesten jälkiä myöten Venäjän Karjalaan tai Lappiin tai Wiroon tai muiden suomensukuisten kansojen luo runoja keräämään tai kansantieteellisiä riepuja tai rättejä penkomaan. Puhumattakaan siitä, että olisin hakenut tai saanut jonkun stipendin, jonka avulla olisin voinut tehdä huvimatkan ulkomaalle vuodeksi tai pariksi.

Mutta matkustamaan minulla on aina kuitenkin ollut halu tulisen palava. Ja kun en ole päässyt ulompia taipalia liikkumaan, niin päätin lähteä kerran tallustelemaan niitä, joita jokainen on ennen minua tallustellut. Ja kirjoittaa matkamuistelmia kerran minäkin, niinkuin kaikki muutkin tähän maailman aikaan.

Paljon minulla tosin ei ole kertomista. Ei mitään muuta kuin mitä kuka tahansa saattaa nähdä siirtyessään hiukan pirtin nurkkajuurta ulommaksi. Ei ole minulla tarjottavana tarkkoja kertomuksia kivitaltoista eikä kansantieteellisistä housuista ja päähineistä, joista nuoret tiedemiehet tätä nykyä niin innokkaasti kirjoittelevat, ja joita tietävät niin ja niin monta kymmentä vuotta sitten siinä tai siinä paikkakunnassa käytetyn. En osaa myöskään määrätä, kuinka monta jalkaa meren pinnasta lukien ovat ne kukkulat, joille tulen kohoamaan. En sanalla sanoen kykene antamaan minkäänlaista luetteloa minkäänlaisesta »saaliista», jota kaikki muut matkamiehet saavat kokoon, ja jotkut hevoiskuormittain. En kykene, sentähden ett'en ole mitään saalista kokoon saanut.

Mutta siitä huolimatta minä nyt kuitenkin aion matkastani kirjoittaa. Ja katson itseni siihen oikeutetuksi, etupäässä sentähden, että aion noudattaa yhtä pääsääntöä, jota kaikki matkamiehet ennen minua ovat noudattaneet ja luultavasti tulevat vastedeskin noudattamaan. Minä näet aion kirjoittaa hyvin paljon itsestäni. Vaan jos sattuisi niin, että joskus »poikkeaisin aineestani» ja kertoisin siinä sivussa jostain muustakin, niin pyydän huomauttaa, että kaikilla säännöillä on poikkeuksensa.

/Minä/ siis lähdin liikeelle muutamasta suuresta kirkonkylästä, jonka nimeä on sentähden tarpeeton mainita, että niitä samallaisia kirkonkyliä on Suomessa satoja. Vaan tämä oli kuitenkin yksi niitä suurimpia, sillä se oli suuren pitäjän keskessä. Lavea maaseutu levisi parin kolmen peninkulman päähän joka haaralle, vaikka olisit lähtenyt mitä ilmaa kohti tahansa kulkemaan jostain kirkon neljästä ovesta. Ja tämän maaseudun väki se kokoontui tähän kirkkoon joka sunnuntai yhteistä Jumalaansa yhteisin voimin palvelemaan. Jo lauvantai-iltana se tänne saapui ja aina oli sillä yksi tie ja kaksi asiaa. Siellä kirkolla käydessään se saattoi toimittaa sekä aineelliset että hengelliset asiansa. Ja ihmiset tulivat tänne kuin maailmansa keskipisteeseen, jossa oli kaikki ne huvit tarjottavana, mitä maailma heille keskimäärin saattoi tarjota. Toiset tulivat höyry- tai kirkkovenheissä suurten selkäin takaa, toiset kaukaisista mäkikylistä hevosella ajaen.

Ne, joilla oli pappilaan asiata, ne sinne poikkesivat, mutta suurin osa meni sivu kirkon ja pappilan ja kiiruhti kauppamiehiin tahi meni kamreerin eli vallesmannin puheille. Ja näiden asiat olivat tärkeämpiä kuin noiden edellisten ja niiden toimittamista sitä oikeastaan »kirkolla» käymiseksi kutsuttiin.

Ja »kirkolla» käymiseen se useilta jäikin, vaikka »kirkossa» olivat käyvinään ja kotiin tultuaan sanoivat terveisiä »kirkosta». Se se oli lähtiessäkin olevinaan tärkeintä asiaa, mutta kuta enemmän kirkonkylää läheni, sitä pienemmäksi painui mielessä kirkko ja sitä isommaksi kasvoivat maalliset asiat ja kauppamiehen puoti.

Sinnehän oli niin mukava hevosensa sitoa valmiiseen ruuheen kauppamiehen makasiinin eteen, nostaa voi-astia kärryistä ja kantaa se puotiin. Sillä sitten suorittaa talvellinen puotivelka ja saada itselleen sikari suuhun ja emännän kouraan naula kahvia. Ja tarinoida ja rupatella ja puhua laidasta laitaan kaiken maailman poudat ja sateet, sekä kysellä muiden heinänteosta ja leikkuusta ja samalla selittää omiaan. Jos sitten vielä lisäksi oli nuori mies ja käveli verkanuttuun puettuna, jalassa punasuiset suvarohvisaappaat, niin mikä mielihyvä tavata maantien varrella neitosta neitosen vieressä, kättä lyödä ja keikaroiden kävellä! Ja viedä tuttavansa suntion matammiin ja juoda ja juottaa sikurikahvit korpun kanssa. Tai jos oli ryyppymies, niin mikä riemu ja sydämmen tyydytys tavata toinen ryyppymies, hankkia puteli viinaa ja povi pullollaan juosta vihkaista pitäjäntuvan taakse männikköön, istua siellä aikansa ja kiikaroida putelin pohjan läpi kirkasta kesäistä taivasta, sekä hihkaisten palata kirkon kylän maantietä kokemaan, että tokko se kannatti, ja kuulemaan mitenkä koreasti helähtelivät ikkunat seinillä kahden puolen tietä--.