Chapter 8

Mutta klubi, sen sijaan, että olisi ollut hiljaa, huusi hurjasti taas uuden sanan, ja sanoi "Tuoli." Senjälkeen joka ikinen mies oli vaiti ja katseli minua.

Minä menettelin hyvin tuhmasti. Sen enempää asiata ajattelematta, minä tein juuri mitä puhemies oli pyytänyt minun tehdä. Vaikka olisivat odottaneet koko yön, niin en sittenkään olisi kertonut heille sitä tarinaa, jota he ensin minulta vaativat, sillä tarina on, minun käsittääkseni, juttu, joka ei ole tosi. Mutta kun kuulin, että seura tahtoi kuulla minun haaksirikostani (joka ei ole mikään tarina), niin en voinut vastustaa kiusausta, vaan kerroin sen.

Minä kerroin heille hirveästä myrskystä, laivan haaksirikkoon joutumisesta ja siitä omituisesta tapauksesta senjälkeen, jonka kautta minun henkeni pelastui -- ja seura kuunteli (minun suureksi ihmeekseni) ikäänkuin se ei milloinkaan olisi sellaista ennen kuullut. Mutta, kun minun sitten tuli kertoa edelleen mitä minua kohtasi henkeni pelastuksen _jälkeen_ -- tahi, selvemmin asiaa selittääkseni, kun tuli kertoa mihin paikkaan minä jouduin, ja kenenkä kanssa minä pelastuin -- en saanut sanaakaan suustani. Siitä syystä, että juuri nämä asiat olivat sitä laatua, etten voinut enkä tohtinut niitä vieraille ilmoittaa, siitä syystä en olisi heille enempää kertonut, vaikka jok'ainoa heistä olisi luvannut paikalla maksaa minulle sataa puntaa!

"Jatkakaa," sanoi puhemies. "Mitä sitten tapahtui? Kuinka maalle pääsitte?"

Minä huomasin nyt, että olin ollut tuhma, kun vapaaehtoisesti olin syössyt itseni sellaiseen pulaan, sen kautta etten ollut asiata liiemmin miettinyt ennenkuin rupesin kertomaan, ja päätin etten puhu sanaakaan enää näistä asioista. En siis vastannut mitään. Mutta klubin jäsenet vihdoin pitkäksyivät odotusta ja alkoivat kopistella jalkojaan ja huutamaan minulle: "Jatkakaa! Jatkakaa! Hiljaa!" -- Tämän hälinän korkeimmillaan ollen minä äkkiä hyppäsin seisaalleni puhutellakseni heitä.

"Kuulkaa! Kuulkaa!" huusi klubi. "Hän aikoo nyt vihdoin viimein jatkaa kertomustansa."

"Hyvät herrat!" minä vastasin siihen, "teidän luvallanne minä nyt lopetan kertomukseni toivottaen teille hyvää yötä!" Sen sanottuani minä nyykäytin päätäni heille ja käännyin ovelle päin. Sitä tuskin voi uskoa todeksi -- vaikka se on vallan tosi asia -- että nämä kummalliset miehet huusivat ja rääkyivät minulle, ikäänkuin olisin hirmuisella tavalla heitä loukannut. Minä koetin rauhoittaa heitä lausumalla heidän omaa lempisanaansa, "Kuulkaa! Kuulkaa!" Kaikki huusivat silloin vastineeksi, "Noh! Noh!" -- Minä en milloinkaan ole minkäänlaisen klubin jäsenenä ollut, ja, siitä mitä _tästä_ klubista näin, tulin siihen päätökseen, etten ikinä rupeakaan minkään klubin jäseneksi.

Minun makuuhuoneeni oli suuri ja vilvakka, mutta ei juuri siisti. Siinä oli kaksi sänkyä, eivätkä nekään aivan puhtaat. Mutta molemmat olivat tyhjät ja minä sain siis valita minkä niistä tahdoin. Toinen oli ikkunan vieressä, toinen oven suussa. Minusta oven suussa oleva vuode näytti siistimmältä ja sentähden otin sen.

Minä panin maata ja nukuin kohta, enkä herännyt ennenkuin aamun koittaessa. Kun katselin ympärilleni saadakseni selväksi missä olin, huomasin kaksi asiaa. Ensiksi, että huone oli paljoa kylmempi, kun illalla maata pannessani. Toiseksi, että toisella vuoteella joku makasi. Minä en voinut nähdä nukkujaa vuoteeltani, mutta kuulin hänen hengähdystään. Hän oli luultavasti tullut huoneesen niin myöhään, että minä jo olin nukkunut, ja oli mennyt levolle aivan hiljaa, minua häiritsemättä. Eihän tuo mitään kummaa ollut; ja luonnollistahan oli, että ravintolan isäntä laski minun huoneeseni toisen vieraan, koska siellä oli tilaa. Minä käännyin ja koetin nukkua; mutta en saanut unta ja tuon toisella vuoteella nukkuvan miehen hengitys kiusasi minua. Minä loikoin vielä noin neljänneksen tunnin ja nousin sitten ja menin sukkasillani ikkunalle katselemaan millainen ilma oli.

Taivas oli selkeä ja sumu haihtui haihtumistaan. Kun menin toisen vuoteen ohitse, katselin siellä makaavaa miestä. Hän nukkui kasvot ikkunaan päin, mutta peite oli vedetty kasvojen alapuolen yli. Minä säpsähdin kohta nähdessäni hänen tukkaansa ja otsaansa; ja, vaikka luonnoltani en ole utelias, en voinut itseäni hillitä, vaan vedin hiljaa peitteen pois, jotta voisin nähdä koko kasvot.

Ja siinä makasi veljeni Alfred Raybrock!

Mitä minun olisi tullut tehdä, tahi mitä muut ihmiset olisivat tehneet minun sijassani, sitä en tiedä. Mutta minä astuin muutamia askeleita taaksepäin ja nojasin ikkunanpieltä vasten -- ja seisoin siinä häntä yhä katsellen. Kolme vuotta sitten olin sanonut jäähyväiset vaimolleni, pienelle lapselleni, vanhalle äidilleni ja Alfred veljelleni, joka nyt nukkui täällä samassa huoneessa kuin minä. Näinä kolmena vuotena he eivät olleet kuulleet minusta mitään, ja luultavasti he jo aikaa sitten olivat saaneet tiedon siitä, että laiva, jolla minä olin, oli joutunut haaksirikkoon ja että kaikki laivaväki oli hukkunut. Minun oli hyvin paha olla kun ajattelin omaisiani kotona ja heidän suruansa. Kaksi kertaa ojensin käteni herättääkseni Alfredia ja kysyäkseni miten vaimoni ja lapseni voivat; ja kaksi kertaa vedin käteni takaisin, sillä pelkäsin, että hän kovin säikähtyisi, kun niin odottamatta näkisi minun vuoteensa vieressä aamuhämärässä, ikäänkuin haudasta nousseena.

Minä odotin minuutin aikaa vielä. Silloin hän heräsi. Minä en liikahtanut, enkä puhunut sanaakaan, enkä koskenut häneen; minä olin ainoastaan katsellut häntä. Luulenpa melkein, että minun katseeni häntä herätti. Kun hän silmiänsä aukaisi, hän kohta katsoi minuun hyvin pitkään. Hän nousi istualleen nojaten kyynärpäähänsä ja aukaisi suunsa puhuaksensa, mutta ei sanaakaan tullut hänen suustansa. Hän yhä vaan tuijotti minuun, ja hänen kasvonsa kävivät vallan vaaleiksi. "Alfred!" sanoin minä, "etkö tunne minua?" Kauhea hämmästys valtasi häntä ja minä arvelin, että hän rauhoittuisi kun kuulisi minun ääneni. Minä tartuin hänen käteensä ja puhuin taas. "Alfred!" sanoin minä --

Voi, kunnioitettavat herrat! Kuinka voin sanoin selittää mitä kaksi veljestä puhui ja ajatteli tällaisessa tilaisuudessa? Suokaa anteeksi, etten kerro siitä teille sen enempää. Me istuimme vieretysten. Poika raukka purskahti suureen itkuun. Minä pidin häntä kädestä ja olin hetken aikaa vaiti ennenkuin taas aloin puhua. Minun oli kumminkin paljoa vaikeampi olla, sillä minä en voinut itkeä; en ole luonnoltani niin hellätuutoinen kun veljeni ja sitä paitsi olivat surut ja huolet paaduttaneet ja koventaneet sydäntäni. Mutta, Jumalan kiitos, minä kuitenkin voin tuntea; ja tunteeni olivat kenties voimakkaammat juuri sentähden, että en voinut niitä mitenkään ilmoittaa.

Hetken kuluttua minä kysyin häneltä sitä, mitä oli tehnyt mieleni kysyä jo kohta kun hänen näin. Uskoivatko he kaikki kotona, että olin kuollut? Uskoivat; ensin kauan aikaa odotettuansa minua, he yksi toisen jälestä herkesivät toivomasta -- vaimoni (Jumala häntä siunatkoon) kaikkein viimeiseksi. Sitten aijoin kysyä oliko vaimoni elossa ja terveenä, mutta en voinut sanoa muuta kuin "Margareta?" ja katsoin samalla veljeni silmiin. Hän käsitti kohta mitä tarkoitin. Kyllä vaimoni oli elossa; hän oli kotonansa; hän oli vielä leski-puvussa -- vaimo parka! Leskipuvussansa! Seuraava kysymys kävi paremmin; minä kysyin lapsestani. Oliko se elävänä syntynyt? Oli. Poika vai tyttö? Tyttö. Oliko se vielä elossa ja paljon kasvanut? Elossa oli ja kasvanut, lapsi raukka; tottahan se oli kasvanut kolmessa vuodessa! Entäs äiti? Hän oli vanhentunut ja oli käynyt entistä totisemmaksi; ajoittaisin hän oli kovin levoton ja huolissansa; huolissansa (samaten kuin vaimonikin) öillä, kun kävi kova tuuli ja ikkunat tärisi myrskyn järisyttäminä. Senjälkeen olimme vähän aikaa ääneti; minä kiitin sydämmeni pohjasta Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut minua takaisin elävänä vaimoni ja sukulaisteni luo, kun vaimo ja omaisetkin vielä elossa olivat.

Veljeni pyhki kyyneleensä ja katseli minua. Sitten hän äkkiä kääntyi ikäänkuin hän olisi jotain muistanut, ja riisti kätensä irti ja pisti sen päänaluksen alle. Siitä hän otti esille mustan kaulaliinansa, jonka hän hitaasti levitteli, koko ajan katsellen minua hyvin kummallisesti.

"Mitä sinä teet?" kysyin minä. "Minkätähden katselet minuun noin kummallisesti?"

Sen sijaan, että hän olisi vastannut kysymykseeni, hän otti kurtistuneen paperin kaulaliinastaan, aukaisi sen hyvin varovasti ja piti sitä vasten päivää, jotta minä näkisin mitä se oli. Herra siunatkoon! -- minun omaa kirjoitustani -- palanen sitä paperia, jota minä kauan aikaa sitten olin meren syvyteen viskannut. Tuhansien peninkulmien matkan päässä olin uskonut tämän sanoman merelle, ja nyt se oli tässä, veljeni kädessä! Minua värisytti kun sen näin. Minusta se oli vallan kun oma aaveeni, joka näkymättömänä oli kulkenut aavan meren yli kotia ennen minua.

Minun veljeni osoitti kirjoitusta.

"Hugh," sanoi hän, "olitko oikein selvällä päällä kun kirjoitit nuo sanat?"

"Kerro minulle ensin," minä vastasin, "miten ja milloin tämä sanoma teille tuli. En voi puhua mitään ennenkuin saan sitä tietää."

Hän kertoi minulle miten paperi oli hänen käsiinsä tullut -- kertoi vielä, että hänen hyvä ystävänsä, kapteeni, oli luvannut häntä auttaa ja oli nyt täällä saman katon alla kun me. Mutta sen enempää hän ei kertonut. Vasta iltapäivällä sain tietää mitä oli tapahtunut (tuon hirveän epäluulon tähden rahoista) hänen naimisensa suhteen.

Kun sain tietää, että sanoma oli luonnollisella tavalla tullut hänen käsiinsä, niin mieleni rauhoittui; ja nyt minä vuorostani tein parastani Alfredia rauhoittaakseni. Minä kerroin hänelle, että olin ollut vallan selvä, vaikka hyvin huolissani, kun olin nuo sanat kirjoittanut; että voin selittää hänelle mitä oli ollut kirjoitettu niihin paikkoihin, joista kirjoitus oli kulunut. Vieläkin kerroin, että minä en tietänyt asian todellista laitaa enemmän kuin hänkään, ennenkuin oli otettu selkoa siitä ja näytetty todeksi, että syytös isäämme kohtaan oli perätön. Vihdoin viimein kerroin, että koko matkallani kotia oli minulla vaan yksi toivo ja yksi päätös mielessä -- toivo onnellisesti saapua Englantiin ja tavata vaimoani ja omaisiani elossa -- ja päätös ottaa selkoa olivatko nuo viisisataa puntaa varastettua rahaa vai ei.

"Tule ulos minun kanssani, Alfred," sanoin minä vihdoin, "niin minä kerron sinulle tuolla ulkona miten tulin tuon sanoman kirjoittaneeksi ja uskoneeksi merelle."

Me lähdimme hiljaa portaita alas ketäkään häiritsemättä. Aurinko oli juuri noussut kun lähdimme kylästä ja vitkalleen menimme meren rannikolle. Kun tulimme meren näköisälle, minä taas aloin kertoa kertomustani, jonka viime yönä olin kesken jättänyt, ja tällä kertaa minä sen loppuun saakka kerroin.

Minä lähdin merelle, niinkuin muistat (olivat ensimmäiset sanani Alfredille) toisena perämiehenä Peruvian nimisellä laivalla. Meillä oli hyvin lajiteltu lasti ja olimme matkalla Hornin kautta Truxilloon ja Guayaquiliin Etelä-Amerikan länsi-rannikolla. Viimemainitusta paikasta -- Guayaquilista -- oli meidän lähteminen takaisin Truxilloon, ja sieltä ottaminen toinen lasti paluumatkaa varten. Sellaiset olivat ne ohjesäännöt, jotka sain Lontoossa laivan omistajalta tavaroita lastatessamme, kolme vuotta sitten.

Oltuamme noin viikon aikaa merellä, kuulin ensimmäiseltä perämieheltä -- joka itse oli kuullut sen kapteenilta -- että se superkargo [virkamies Itä-Indian komppaniassa], joka oli tuleva meidän kanssamme, jäisi Truxilloon, ja että toinen superkargo (joka myöskin oli meidän esimiehiemme kauppakumppani ja viimeiseksi oli ollut niiden ulkomaan asiamiehenä) oli sieltä tuleva kanssamme kotimatkalle. Hänen nimensä oli mr Lawrence Clisfold. Ei kukaan meistä ollut häntä ennen nähnyt, eikä kukaan meistä ollut hänestä kuullut mitään muuta kuin mitä nyt olen sinulle kertonut.

Meillä oli erinomaisen hauska matka, varsinkin Hornin ympäritse purjehtiessamme. En ole milloinkaan matkustanut tuon kamalan niemen ympäri sellaisella ilmalla, enkä liioin usko enää sitä tekeväni. Me noudatimme tarkoin ohjesääntöämme. Lasti purattiin ja me palasimme Truxilloon uutta lastia ottamaan. Tässä kaupungissa minä sairastuin näillä paikoin tavalliseen kuumeesen; minä makasin kipeänä koko ajan kuin olimme satamassa, ja vasta kymmenen päivää oltuamme merellä minä paranin niin, että voin ruveta virkaani hoitamaan. Siitä syystä näin mr Lawrence Clisfoldin ensi kerta sinä aamuna, jolloin ryhdyin toimiini.

Hän oli pitkä, laiha, kuivan näköinen mies; hänen silmänsä olivat kipeät, jonkatähden hän käytti sinisiä silmälasia. Hän näytti olevan noin viidenkymmenen vuoden vanha. Hänen päänsä oli melkein kalju, ainoastaan hiukan harmaita hiuksia oli niskassa; kasvot olivat hirveän rypistyneet. Hänen kasvoistansa päättäen, sekä siitä, että hänen kätensä vapisivat, arvelin (aivan oikein, niinkuin jälestäpäin huomasin) että hän oli juomari. Sanalla sanottu: minä en ensinkään pitänyt tämän uuden superkargon ulkonäöstä -- ja jo ensimmäisenä päivänä huomasin, että hänkään ei minusta pitänyt.

"Minä olen kapteenilta kysynyt teistä," sanoi hän minulle, kun minä hyvin kohteliaasti häntä tervehdin. "Teidän nimenne on Raybrock, kuulemma. Oletteko sukua Hugh Raybrockin kanssa, Devonshiressa?"

"Olen varsin läheinenkin sukulainen hänelle," vastasin minä; "minä olen Hugh Raybrockin vanhin poika."

En voinut nähdä miltä hänen silmänsä näyttivät, sillä hänellä oli, kuten jo mainitsin, siniset silmälasit silmillä, mutta hän väänsi suutansa hyvin ilkeästi kun minä hänelle vastasin.

"Teidän isänne teki petollisen konkurssin, eikö niin?" oli superkargon toinen kysymys.

"Kuka teille on sanonut, että hän petollisen konkurssin teki?" kysyin minä.

"Noh! Minä kuulin sen," sanoi mr Lawrence Clisfold ja näytti siltä kun hän olisi hyvin iloinen siitä, että oli sen kuullut ja toivoisi, että se olisi totta.

"Joka teille on kertonut, että isäni petollisen konkurssin teki, hän valehteli," sanoin minä. "Hän teki konkurssin, se on totta, mutta jok'ainoa velkoja sai rehellisesti rahansa takaisin hänen kuolemansa jälkeen, eikä ensinkään tarvittu koskea leskelle ja lapselle määrättyä rahasummaa. Muistakaa kertoa se, kun vasta kuulette puhuttavan, että isäni teki petollisen konkurssin."

Mr Clisfold nauroi ilkeästi ja minä suutuin.

"Minä en kärsi nähdä teidän nauravan, kun minä pyydän teitä tekemään oikeutta isäni muistolle," sanoin minä, "ja vielä vähemmin minua miellyttää se tapa, jolla te vast'ikään kerroitte, että isäni oli petollisen konkurssin tehnyt. Näytti siltä kun olisitte iloinneet siitä, että se oli totta."

"Ehkä niin tein," sanoi mr Clisfold tylysti. "Tahdotteko tietää miksi? Kun olin nuori mies, olin onnettomuudeksi joutunut velkaan isällenne. Hän oli armoton velkoja; ja hän uhkasi viedä minut oikeuteen, jollen maksaisi velkaani määrättynä päivänä. Minä en milloinkaan ole tätä riitaa unohtanut; ja minä en suinkaan olisi ollut pahoillani, jos isänne velkojat olisivat olleet yhtä armottomat häntä kohtaan kuin hän oli minulle."

"Minun isälläni oli oikeus vaatia omansa takaisin," sanoin minä. "Jos te olitte hänelle velkaa rahaa, ettekä maksaneet..."

"Enhän minä teille sanonut etten sitä maksanut," sanoi mr Clisfold, yhtä tylysti kuin ennen.

"Hyvä, jos te maksoitte," puhkesin minä sanomaan, "niin eihän siitä käräjä-asiaa tullut -- eikä teillä ole mitään syytä siitä nyt murista. Minun isäni ei kellekään vääryyttä tehnyt; ja minä en usko, että hän teille vääryyttä teki. Hän oli rehellinen mies kaikissa toimissaan; ja kuka ikinä minulle väittää päinvastoin...!"

"Se riittää," sanoi mr Clisfold lähtien kajuutaan. "Kuume ei vielä näy olevan lakannut. Minä jätän teidät vilvastamaan itseänne meri-ilmassa, herra toinen perämies. Tulkaa anteeksi pyytämään sitten kun olette kylliksi viilistynyt sitä tekemään."

"Pojan velvollisuus on puolustaa isäänsä," vastasin minä; "ja, viilistyneenä tahi tulisena, minä ennemmin luovun virastani kuin pyydän teiltä anteeksi siitä, että teen velvollisuuteni!"

"Te tulettekin saamaan eron virastanne," sanoi superkargo, mennen alas kajuutaan. "Te jäätte ensimmäiseen satamaan, jos kapteeni minun neuvoani seuraa."

Tällä tavoin mr Clisfold ja minä tutustuimme toinen toistemme kanssa. Ja niinkuin alku oli, niin oli jatkokin. Mutta, vaikka hän kaikin tavoin minua kiusasi, ei hän enään puhunut mitään isäni asioista. Minä puolestani kuitenkin yhä pidin mielessä mitä hän oli minulle kertonut, ja päätin, jos onnellisesti pääsisin kotia, kohta mennä Barnstaplen tuomarin luo, jolla oli isäni vanhat kirjat ja kirjeet säilössä, ja tutkia oliko mr Lawrence Clisfold oikeassa. Minä en milloinkaan ollut kuullut hänen nimeänsä mainittavan kotonani, sillä isällä ei (niinkuin tiedät, Alfred) ollut tapa puhua asioistansa, eikä äiti koskaan kysellytkään niistä. Mutta hyvin luultavaa on, että mr Clisfoldilla ja isällä ennen oli ollut yhteisiä asioita, ja että mr Clisfold oli koettanut isää pettää, mutta ei siinä onnistunut. Minä toivoin, että asia olisi sellainen, sillä superkargo soimaisi minua alinomaa, ja minä vihasin häntä yhtä paljon kuin hän minua.

Meillä oli erinomaisen kaunis ilma ja matka joutui hyvin, niin että jo toivoimme, että meillä koko matkalla olisi kaunis ilma. Mutta kun tulimme lähelle kap Hornia, niin alkoi jo näkyä pahan ilman merkkiä. Ilmapuntari alentui alentumistaan, ja pohjoistuuli kiihtyi kiihtymistään. Tämä tapahtui illalla -- ja seuraavana aamuna kävi niin kova tuuli, että meidän täytyi laskea ankkuri. Koko sen päivän ja seuraavan yön myrsky kesti; toisen päivän iltapuolella tuuli hiukan asettui ja me lähdimme taas purjehtimaan. Mutta auringon laskun aikana taivas kävi entistä mustemmaksi ja myrsky kiihtyi kovasti. Peruvian oli suuri ja hyvä laiva, mutta kovin kömpelö tuulessa. Vettä tuli hirveästi laivaan ja paras veneemme joutui hukkaan; silloin ei ollut muu edessä kuin kääntyä ja koettaa henkeä pelastaa. Kolme päivää riensimme tuulen kiidättäminä eteenpäin. Myrsky asettui väliin vähäsen, mutta kävi niin suuret aallot, ettemme uskaltaneet kääntyä. Siitä asti kun myrsky alkoi, ei yksikään meistä päälliköistä ollut tilaisuudessa vaarinottaa merkkiä. Me tiesimme vaan, että tuuli vei meidät etelää kohti ja että me tällä aikaa olimme satoja penikulmia laivain tavallisesta kulkuväylästä.

Kolmantena yönä -- tahi oikeammin varhain neljännen päivän aamulla, minä menin alas, vallan uupuneena työstä, vähäksi aikaa lepäämään, jättäen kapteenin ja ensimmäisen perämiehen laivaa ohjaamaan. Yo oli pilkko pimeä, satoi lumiräntää ja rakeita taukoomatta ja Peruvian vyöryi aalloilla niin hirveästi, että pelkäsimme mastojenkin laukeavan. Minä horjuin vuoteelleni ja nukuin niinkuin ainoastaan se voi nukkua, joka on rasituksista vallan uupunut. Minä heräsin -- en tiedä kuinka kauan lienen nukkunut -- siitä, että minua viskattiin vuoteeltani kajuutan laattialle; ja samassa minä kuulin laivan hirveästi jyskivän ja rytisevän, josta arvasin, että olimme hukassa.

Vaikka olin loukannut itseni vuoteeltani pudotessani, riensin kuitenkin kohdakkoin laivan kannelle. Ennenkuin olin ehtinyt astua kaksi askelta kannella, laiva kiikkui kauheasti, kallistui yhdelle syrjälle, pyöri vähän aikaa ympäri ja kallistui toistamiseen keulalaidalle. Etumaston touvit katkesivat toinen toisensa perästä, ja masto kaatui mereen. Minä tunsin, että laivaväki riensi minun ohitseni, pimeydessä, suojanpuolelle laivaa; ja minä tiesin, että he, äärimmäisessä hädässä ollen, turvautuivat veneisin. Minä sanoin, että _tunsin_ heidän menevän minun sivutseni, sillä meren pauhina ja tuulen vinkuna kannella teki minut vallan kuuroksi ja pimeys teki minut sokeaksi. Minä yhtä vähän uskoin, että veneet voisi kestää merellä, kuin uskoin, että laiva voisi salakarilla eheänä pysyä, mutta päätin kumminkin lähteä muitten kanssa.

Mutta ennenkuin menin toisten luo suojanpuolelle, lähdin alas kajuutaan -- ei rahaa ja vaatteita ottamaan, sillä kun kuolema oli edessä, niin ei ne mistään arvosta olleet -- vaan hakemaan kirjelaukkuani, jonka olin äidiltäni saanut kotoa lähtiessäni. Laukussa oli Margaretan hiuskäherä sekä kaikki kirjeet, jotka olin häneltä saanut koko matkallani. Jos jotakin voisin pelastaa, niin tämä oli pelastettava; jos kuolisin niin tahdoin kuolla tämä laukku muassani.

Minun arkkuni oli niin kovasti nuorattu, että minun täytyi murtaa se auki. Kenties viivyin tässä toimessa kauemmin kuin itse arvasin. Kuinka lieneekään ollut, kun tulin kannelle takaisin kirjelaukku kädessä, ei kuullut, ei näkynyt ketään. Suurin vene oli poissa ja epäilemättä olivat kaikki laivamiehet sillä lähteneet laivasta.

Ennenkuin olin ehtinyt likemmältä asiaa ajatella, tuulen puuska taas tärisytti laivaa ja työnsi sen korkeammalle karille, jotta toinen keula nousi pystyyn ikäänkuin huoneen katto. Siihen asentoon laiva jäi; etukeula oli vallan rikki muserrettu ja oli veden alla. Jos laiva pysyisi siinä asemassa siksi kuin päivä koittaisi, niin olisi mahdollista, että voisin henkeni pelastaa, mutta jos myrsky riistäisi irti sen, silloin olisin hukassa. Minä koetin katsella, oliko maata karin lähellä, mutta kun en nähnyt mitään muuta kuin vaahtopäisiä aaltoja, jotka välkkyivät yön pimeydessä kuin valkoiset tulet, niin kömpyröin takaisin kajuutaportaitten suojaan ja odotin päivän tuloa.

Kun aamu koitti, alkoi tuuli vähän asettua; ja vaikka laiva usein kovin järisi ja jytisi, se kuitenkin pysyi paikallansa karilla. Vaikka myrsky vielä oli hyvin raju, niin nyt kuitenkin vihdoin voin kuulla muutakin kuin tuulen kohinaa. Minä kuulin vähän väliä jonkilaista hankaamista ja jyskettä tuulen puolisella laivan kyljellä. Päivä valkeni, ja kun minä kapusin kannelle, lähdin ensin tuulen puolelle katsomaan mikä oli tuon jyskeen vaikuttanut.

Silloin näin että sen oli matkaansaattanut vene, jolla onnettomat toverini ja muu laivaväki oli lähtenyt laivasta kun se karille joutui. Vene oli ylös alaisin, ja aaltojen heiluttamana se vähän väliä rämähti laivan kylkeä vasten. Kohdakkoin näin, että joka ainoa henki, joka oli siinä ollut, oli hukkunut. Kaksi mastoa oli vielä paikoillansa. Minä menin toisen maston taklinkiin katselemaan suojanpuolelle päin -- ja nyt näin päivän valossa matalan, viheriän, kallioisen pienen saaren, noin peninkulman matkan päässä laivasta. Nyt henkeni taas tuntui minulle kalliilta, kun näin maata. Minä lähdin vielä korkeammalle katselemaan virran suuntaa ja tarkastamaan oliko jonkinmoista kulkuväylää karin läpi. Laiva oli ajautunut karille kovimman tyrskyn läpi, ja meri saaren ja minun välilläni, vaikka kyllä myrskyinen, ei kuitenkaan ollut niin kuohuinen, ettei hengen vaarassa oleva mies uskaltaisi lähteä veneellä kulkemaan sen yli. Laivassa oli vielä pienin vene jälellä; minä katselin tarkoin mistä paikasta olisi sopivin koettaa kulkea, ja menin sitten taas alas kannelle venettä alas laskemaan.

Juuri kuin astuin alas kannelle, kuulin kannen alta kolinan, kajuutan kohdalta. Ensimmältä hämmästyin niin, etten voinut liikahtaa paikalta, enkä puhua. Mieleeni ei ollut johtunut tähän saakka, että laivassa olisi muita kuin minä; mutta nyt, kun kuulin kolkutuksen, heräsi minussa toivo, että en ollut aivan yksin. Minä rohkaisin mieleni ja lähdin kohdakkoin alas kajuutaan.

Kolina kuului eräästä makuuhytistä, kajuutan etäisemmässä osassa. Hytin ovi oli suljettu, se oli luultavasti laivan kallistuessa sinne tänne lyönyt lukkoon. "Kuka siellä?" huusin minä. Hiljainen, heikko ääni vastasi jotain oven yläpuolella olevasta ristikosta. Minä kapusin kajuutan hujan hajan olevain huonekalujen yli ja kurkistin ristikosta makuuhyttiin; siitä tuijotti mr Clisfold, siniset silmälasit silmillä, minua!

Suokoon Jumala anteeksi, että se ajatus tuli mieleeni -- mutta ei laivalla ollut ainoatakaan miestä, jota en ennemmin olisi suonut olevan elossa, kuin mr Clisfold! Koko laivaväestöstä olimme me kaksi, jotka kaikkein vähin toisistaan pidimme, tulleet pelastetuiksi.