Chapter 7

Minun veljeni oli hyvin väsynyt, mutta hänen oli kuitenkin mahdotonta sanoa unta. Tuo käsittämätön alakuloisuus vaivasi häntä, ja kun hän vihdoin viimein vaipui levottomaan uneen, niin hän vähän väliä heräsi, sillä hän näki hirmuisia unia. Aamupuolella yötä hän vihdoin vaipui sikeään uneen, eikä herännyt ennenkuin päivä melkein oli puolessa. Hän sai silloin, harmiksensa, kuulla, että Christien jo aikaa sitten oli lähtenyt matkalle. Hän oli noussut ennen päivän koittoa, syönyt aamiaista tulivalolla ja lähtenyt matkalle aamuhämärässä -- "yhtä iloisena," sanot ravintolan isäntä, "kuin viulunsoittaja markkinoilla."

Stefano ja Battisto olivat vielä siellä veljeäni odottamassa; Christien oli heidän kautta sanonut veljelleni terveisiä ja kutsunut häntä häihinsä. He olivat myöskin kutsutut ja aikoivat mennä; veljeni päätti seuraavana tiistaina yhtyä heidän kanssansa Interlakenissa, josta he yhdessä lähtisivät Kanderstegiin, johon ehtivät torstai-aamuna hyvään aikaan, mennäksensä morsiusseurueen kanssa kirkkoon. Veljeni osti sitten muutamia pieniä mosaiki-kaluja, sanoi nuorukaisille jäähyväiset ja katseli heidän jälkeensä, heidän lähdettyänsä, kunnes heitä ei enää näkynyt.

Yksin jätettynä minun veljeni lähti ulos maisemakuvia piirustamaan ja viipyi koko päivän ulkona; illalla hän söi vallan yksin huoneessansa. Sitten hän otti taskustansa Goethen Näytelmät ja päätti lukea pari tuntia ennenkuin panisi maata. (Kuinka hyvin minä muistan sen kirjan, ja kuinka usein olen kuullut hänen kertovan tuosta yksinäisestä illasta!) Ilma alkoi käydä kolkoksi ja satoi vähäsen. Märät puut rätisivät uunissa, tuuli vinkui nurkissa ja sadepisarat rapisivat ikkunaa vasten. Veljeni pian huomasi, että oli mahdotonta lukea. Hän ei voinut pitää ajatuksiansa ko'ossa. Hän luki saman lauseen monta monituista kertaa, sen sisältöä käsittämättä, ja vaipui syviin ajatuksiin.

Niin aika kului ja kello yhdentoista aikana hän kuuli, että porstuan ovi suljettiin ja väki meni levolle. Hän päätti väkisinkin ajaa nuo kolkot ajatukset pois; sentähden hän pani puita lisää uuniin, puhdisti lampun ja rupesi käymään edestakaisin huoneessa. Sitten hän aukaisi ikkunan ja antoi sateen lyödä kasvojansa vastaan ja tuulen selkata hänen hiuksiansa, niinkuin se pieksi akasia-puiden lehtiä puutarhassa. Muutamia minuuttia kului, ja kun hän vihdoin sulki ikkunan ja tuli takaisin tulen ääreen, niin hänen kasvonsa ja hiuksensa ja paidan rintamus olivat vallan läpimärät. Hän aikoi juuri aukaista matkalaukkunsa ja ottaa siitä kuivan paidan, mutta äkkiä hän heitti sen ja hyppäsi seisoalleen, pelosta vallan hurmautuneena.

Sillä hän kuuli hyvin tutun säveleen, suloisen ja hopeanheleän kuni "Onnellisten saarista" kuuluvat ihanat laulunsäveleet, ja hän oli varma siitä, että tämä sävel tuli siitä soittotoosasta, joka oli soittanut heidän päivällistä syödessään Wengern alpilla.

Oliko Christien tullut takaisin, ja tätenkö hän ilmoitti takaisin tuloansa? Jos niin oli, missä hän oli? Ikkunan allako? Käytävän ulkopuolellako? Portillako, odottaen päästäksensä sisään? Minun veljeni aukaisi toistamiseen ikkunan ja kutsui häntä nimeltä.

"Christien! Tekö siellä olette?" Kaikki oli vallan hiljaa ulkona. Hän kuuli tuulen ja sateen puuskan vaikeroivan, niiden kiitäen yhä kauemmaksi alas laaksoon, ja kuusien vapisevan, kuni elävät olennot.

"Christien!" sanoi hän taas, ja hänen oma äänensä kuului niin oudolta hänen korviinsa. "Puhukaa! Tekö siellä olette?"

Mutta ei mitään vastausta kuulunut. Hän kurkisti ikkunasta yön pimeyteen; mutta ei nähnyt niin mitään -- ei edes porttiakaan. Hän alkoi jo arvella, että hänen oma mielikuvituksensa oli häntä pettänyt, kun äkisti sävel taas kuului; tällä kertaa se kuului hänen omasta kammaristansa.

Hän kääntyi, luullen Christienin olevan aivan lähellä, mutta samassa soitto lakkasi ja jäähdyttävä kylmä valtasi hänen jäseniänsä; -- se ei ollut pelon vaikuttamaa vavistusta, eikä tuulen ja sateen synnyttämää vilua, vaan kauhistavainen väristys jok'ainoassa jäsenessä, kamala tunto siitä, että muutaman hetken kuluttua keuhkot herkiävät työskentelemästä ja sydän lyömästä! Hän ei ky'ennyt puhumaan eikä liikahtamaan, vaan sulki silmänsä ja luuli olevansa kuolemaisillaan.

Tämä kummallinen heikkous kesti ainoastaan muutamia sekuntia. Vähitellen ruumiillinen lämpö tuli takaisin, ja sen kanssa voimakin, jotta hän taisi sulkea ikkunan ja horjua tuolille. Hän havaitsi nyt, että paidan rintamuksensa oli kankea ja jäässä, ja hiuksissansa riippui pitkät jääpuikot.

Hän katsoi kelloansa. Se oli seisahtunut kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista. Hän otti lämpömittarinsa takankuvulta ja näki, että oli kuusikymmentä lämpöastetta. Herra siunatkoon! Kuinka tämä oli mahdollista kuudenkymmenen asteen lämmössä ja tulen palaessa uunissa?

Hän joi puolen lasia konjakkia yhdellä kulauksella. Nukkumista hän ei voinut ajatellakaan. Hän tunsi että hän ei uskaltanut nukkua -- että hän tuskin uskalsi ajatella. Ainoa, minkä hän voi tehdä, oli panna kuiva paita päällensä, lisätä puita uuniin, kääriä täkki ympärillensä ja istua koko yön tulen ääressä nojatuolissa.

Minun veljeni ei ollut kuitenkaan kauan näin istunut, ennenkuin hänelle tuli lämmin ja hetken kuluttua hän nukkui. Aamulla herätessään hän huomasi makaavansa vuoteellaan, mutta hän ei ensinkään muistanut miten ja milloin hän oli sinne mennyt.

Oli taas kaunis päivä. Tuuli ja sade oli lakannut ja laakson toisessa päässä oleva Silverhorn niminen vuorenhuippu näkyi selvästi sinistä taivasta vasten. Kun veljeni katseli ulos, hän vähällä oli yön tapahtumien todellisuutta epäillä, ja, jollei hänen kellonsa olisi ollut, joka yhä vielä oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista, hän olisi luullut koko kohtausta unennäöksi. Mutta asian näin ollen, hän luuli, että hänen ylen väsyneet aivonsa olivat tuon hirveän kauhistuksen matkaansaattaneet. Kuitenkin hän vieläkin oli levoton ja alakuloinen, eikä hänen tehnyt mieli viipyä toista yötä Lauterbrunnenissa, vaan hän päätti samana aamuna lähteä Interlakeniin. Hänen aamiaispöydän ääressä istuessaan ja miettiessään matkustaisiko hän nuo seitsemän peninkulmaa jalkasin, vai ottaisiko hän hevosen, tuli joku matkustaja ajaen aika kyytiä ja pysähtyi ravintolan eteen; nuori mies hyppäsi alas rattailta.

"Battisto!" huudahti veljeni hämmästyneenä, kun matkustaja tuli huoneesen. "Miksi tänne tulette tänään? Missä on Stefano?"

"Hän jäi Interlakeniin," vastasi italialainen.

Sekä hänen äänessään, että kasvoissaan oli jotakin vallan outoa ja hämmästyttävää.

"Mikä on?" kysyi veljeni peljästyneenä. "Onko hän kipeä? Onko onnettomuus tapahtunut?"

Battisto pudisti päätänsä, vilkaisi salaisesti ympärilleen ja sulki oven.

"Stefano voi hyvin, signor; mutta -- mutta on tapahtunut seikka -- kummallinen seikka! -- signor, uskotteko aaveita?"

"Aaveitako, Battisto?"

"Niin, signor; sillä jos milloinkaan ihmisen aave, kuolleen taikka elävän, ilmestyy ihmisille, niin Christienin aave kävi minun luonani viime yönä kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista."

"Kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista!" toisti veljeni.

"Minä olin jo pannut maata ja Stefano nukkui samassa huoneessa. Minulla oli ollut hyvin lämmin kun panin maata ja olin nukkunut iloisia asioita ajatellessa. Ja kuitenkin, vaikka minulla oli paksu peite päälläni, niin heräsin siitä, että minua kovasti vilusti ja tuskin voin hengittää. Minä koetin Stefanoa herättää; mutta en ky'ennyt päästämään vähintäkään ääntä. Minä luulin, että viimeinen hetkeni oli käsissä. Samassa kuulin ikkunan alla soinnin -- jonka tiesin lähtevän Christienin soittotoosasta; ja se soitti samaa kappaletta kun meidän syödessämme päivällistä havupuiden juurella, mutta soitto oli nyt hurjempi ja surullisempi ja miltei juhlallinen -- oikein hirvittävä! Sitten se kävi yhä hiljaisemmaksi -- ja vihdoin se tuntui katoavan tuuleen, ja taukosi kokonaan. Kun se lakkasi, niin jähmistynyt vereni jälleen alkoi käydä lämpimäksi ja minä huusin Stefanoa. Kerrottuani mitä oli tapahtunut, hän vakuutti, että se oli ollut vaan unennäköä. Minä pyysin häntä sytyttämään kynttilää, jotta saisin kelloani katsella. Se oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista ja oli seisahtunut siihen, ja -- mikä oli vieläkin kummempaa -- Stefanon kello oli tehnyt samoin. Sanokaa nyt, signor, uskotteko, että tällä on jotakin merkitystä, vai luuletteko, niinkuin Stefano, että kaikki oli vaan unennäköä?"

"Mitä te itse arvelette, Battisto?"

"Minä arvelen, että Christien raukalle on joku onnettomuus tapahtunut jäätiköllä, ja että hänen henkensä tuli minun luokseni viime yönä."

"Battisto, lähdetään auttamaan häntä, jos hän vielä on hengissä, tahi hakemaan hänen ruumistansa, jos hän on kuollut; sillä minäkin uskon, että jokin vaurio on häntä kohdannut."

Sitten veljeni lyhyesti kertoi Battistolle mitä hänelle oli edellisenä yönä tapahtunut. He tilasivat sitten kohta kolme parahinta tienopasta Lauterbrunnenista oppaiksi ja hankkivat itselleen köysiä, jääkuokkia, alppisauvoja ja kaikellaista mitä tarvittiin matkaa varten jäätikölle. Vaikka kyllä tehtiin kiirettä, niin ei kumminkaan päästy lähtemään ennenkuin vähää ennen kahtatoista päivällä.

Matkustettuansa puoli tuntia he saapuivat Steckelberg nimiseen paikkaan, johon jättivät vaunut, joissa olivat tähän saakka ajaneet, ja lähtivät jalkasin kulkemaan jyrkkää polkua ylös; vasemmalla puolella oli Breithorn niminen jäätikkö, joka kohosi jyrkästi kuni vankka jäämuuri laaksosta vallan pystysuoraan ylös. Tie kulki ensin laitumien ja havumetsien poikki. Sitten he tulivat pieneen taloon, nimeltä Steinberg, jossa he ottivat vettä vesileiliinsä, laittoivat köydet kuntoon ja valmistausivat nousemaan Tschlingel nimiselle jäätikölle. Muutaman minuutin kuluttua he tulivat jäätikölle.

Silloin oppaat seisahtuivat ja pitivät neuvoittelun yhdessä. Yksi heistä ehdoitteli, että mentäisiin matalamman jäätikön poikki vasemmalle, ja sieltä etelässä olevien kalliöiden yli ylemmälle jäätikölle. Toiset kaksi opasta katsoivat paremmaksi mennä pohjoiseen, tahi oikealle; tämä tie oli veljeni mielestä mukavampi, ja siis valittiin se. Päivä paahtoi hyvin kuumasti ja jään pinta, jossa oli pitkiä, varsin vaarallisia halkeamia, oli sileä kuin lasi ja sininen kuin kesäinen taivas, ja sillä oli kovin hankalaa kulkea. Vallan ääneti ja varovasti he astuivat eteenpäin sidottuina toinen toisiinsa, noin kolme kyynärää kunkin välillä; edellä kulki kaksi opasta ja kolmas oli viimeisenä. Oikealle kääntyessään he tulivat neljänkymmenen jalan korkuiselle, jyrkälle kalliolle, jonka yli heidän täytyi kiivetä, päästäksensä ylemmälle jäätikölle. Veljeni ja Battisto eivät päässeet tätä kallioa ylös muulla tavoin kuin siten, että köysi kiinnitettiin kallion huipulle, jonka avulla he sitten kiipesivät ylös. Kaksi oppaista kapusi kallion huipulle, ja yksi jäi alas. Köysi laskettiin alas ja veljeni aikoi lähteä ensiksi ylös. Juuri kun hän asetti jalkansa ensimmäiseen kallion koloon, kiivetäksensä ylös, huusi Battisto äkisti: "Pyhä Maria! signor! Katsokaa tuonne alas!" Minun veljeni teki niin, ja siellä (niin hän jälestäpäin vakuutti) hän -- niin totta kun taivas kohoaa ylitsemme -- näki Christien Baumannin seisovan auringon valossa tuskin sadan kyynärän päässä heistä! Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä kun veljeni hänen näki, katosi hän näkyvistä. Hän ei vaipunut alas, ei liikkunut, vaan suoraan katosi, niinkuin häntä ei milloinkaan olisi ollutkaan. Battisto lankesi kalveana polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Minun veljeni nojasi kallioa vasten, kauhistuneena ja voimatta mitään puhua, hän tunsi, että tämän matkan tarkoitus oli surkealla tavalla saavutettu. Oppaat puolestansa eivät voineet käsittää mitä oli tapahtunut.

"Näettekö jotain?" kysyi veljeni ja Battisto heiltä.

Mutta miehet eivät olleet mitään nähneet, ja se, joka oli jäänyt alas, sanoi: "Mitäpä voisin nähdä muuta kuin jäätä ja aurinkoa?"

Siihen veljeni ei vastannut muuta kuin osoitti kädellään erästä halkeamaa, josta hän ei ollut silmiänsä kääntänyt siitä kuin hän näki hahmon jyrkänteellä, ja sanoi, että hän ei lähde askeltakaan edemmäksi ennenkuin sitä halkeamaa on tutkittu. Silloin nuo kaksi miestä tulivat alas kalliolta, toivat köyden mukanansa ja seurasivat veljeäni epäilevin mielin. Halkeaman päässä hän pysähtyi ja työnsi alppisauvansa voimakkaasti jäähän. Se oli tavattoman pitkä halkeama -- alussa hyvin kapea, mutta sitten se levenemistään leveni kuta syvemmälle tultiin, ja sen seinistä riippui pitkiä jääkynttilöitä, jotka olivat timanttien kaltaisia. Kun noin kymmenen minuuttia olivat kulkeneet tässä halkeamassa, niin nuorin oppaista päästi äkillisen huudahduksen.

"Minä näen jotakin!" hän huusi. "Jotakin mustaa, hyvin alhaalla rotkon pohjukassa."

Kaikki näkivät sen, se oli eroittamaton kuilu, jota jäävallit osaksi peittivät. Minun veljeni lupasi sata francia sille, joka lähtisi alas sitä ylös tuomaan. Kaikki epäilivät.

"Emme tiedä mitä se on," sanoi yksi miehistä.

"Kenties se vaan on kuollut vuorivuohi," sanoi toinen.

Heidän välinpitämättömyytensä suututti veljeäni.

"Se ei ole tunturivuohi," sanoi hän vihaisesti. "Se on Christien Baumannin ruumis. Ja, jos te olette niin suuria pelkuria, ettette tohdi mennä sitä hakemaan, niin minä menen itse!"

Nuorin oppaista heitti hatun päästänsä, riisui takin päältänsä, sitoi köyden vyötäistensä ympärille ja otti kuokan käteensä.

"Minä lähden," sanoi hän; ja virkkaamatta mitään muuta, hän antoi toisten oppaiden laskea häntä alas. Minun veljeni kääntyi toisaalle. Kauhea tuska valtasi hänen mieltänsä, ja pian hän kuuli oppaan hakkaavan jäätä kuokallaan. Sitten opas huusi, että laskettaisiin toinen köysi alas, ja vihdoin -- kaikki miehet siirtyivät äänettöminä syrjälle, ja minun veljeni näki nuorimman oppaan taas seisovan syvyyden partaalla, vapisten ja vallan hiestyneena, ja Christien Baumannin ruumis oli hänen jalkojensa juuressa.

Christien parka! Oppaat tekivät alppisauvoista ja köysistä paarin ja kantoivat hänen suurella vaivalla Steinbergiin. Sieltä saatiin pari miestä avuksi Steckelbergiin saakka, jossa vaunut olivat. Nyt hän laskettiin vaunuihin ja vietiin Lauterbrunneniin. Seuraavana päivänä veljelläni oli surullinen tehtävä edessä; hänen tuli viedä ruumis Kanderstegiin ja edeltäkäsin ilmoittaa kuolleen ystävälle tuloansa. Vielä tänäpäivänäkään, vaikka kaikki tämä tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, hän ei voi liikutuksetta puhua Marian tuskasta ja epätoivosta ja siitä syvästä surusta, jonka hän vallan viattomasti tuotti tämän rauhallisen laakson asukkaille. Maria raukka on monta vuotta sitten kuollut; ja kun veljeni viimeksi matkusti Kander laakson kautta matkalla Ghemmiin, niin hän näki Marian haudan Christien Baumannin haudan vieressä kylän hautuumaalla.

Tämä oli veljeni kummitusjuttu.

Puhemies nyt ilmoitti, että kello jo oli niin paljo, että kokous oli lopetettava. Mutta nuori kalastaja ei kuitenkaan voinut olla kysymättä asiaansa vielä kerta. Tämä saattoi Arthur Kuninkaan miehet arvelemaan, että hän ei ollut oikein viisas, ja muutamat näyttivät luulevan, että kapteeni oli hänen vartijansa.

Koska ei yksikään miehistä uskaltanut herättää mahtavata Parvista, niin päätettiin, että useampi yhtä aikaa ikäänkuin sattumalta työntäisi häntä ja sitten kohdakkoin vetäytyisi niin kauas kuin suinkin hänestä. Tämä koe onnistui niin hyvin, että mr Parvis hyppäsi seisoalleen ja oli varsin hyvällä tuulella, niinkuin mies, joka nukkuu hyvin kepeästi ja vähimmästäkin kolauksesta herää. Hän laski leikkiäkin, sanoen, että vilppain klubin jäsenistä oli unikeko, mutta lausui sitä sillä tavoin, että huomasi, ettei se suinkaan häntä itseään koskenut.

Miehet lähtivät sitten vähitellen pois ja kapteeni nuoren kumppaninsa kanssa jäi yksin huoneesen. Kapteeni oli käynyt niin pirteäksi kättelemällä kaikkia, että häntä ei ensinkään nukuttanut.

"Huomen-aamulla," sanoi kapteeni, "meidän täytyy lähteä tämän kylän tuomarin ja papin luokse; ne ovat miehiä, joiden kanssa voi asioista keskustella. Minä aijon varhain nousta ylös huomenna ja kysellä asiaamme joka ikiseltä ihmiseltä, jonka näen."

Kapteeni löi taas polvelleen kädellään ja samassa tuli ravintolan isäntä sisään tuoden kaksi kapeata kynttilää.

"Teidän huoneenne," sanoi hän, "ovat ylikerroksessa. Vuoteet ovat hyvät, mutta tuulen huminaa te kuulette siellä."

"Sitä olen ennenkin kuullut," vastasi kapteeni. "Tulkaa minun kanssani meriretkelle, niin te saatte kuulla sitä."

"Täällä käy usein kova tuuli," sanoi isäntä.

"Tuuli saapi nuoren voimansa täällä," vastasi kapteeni, "voidaksensa Atlantin meren yli kulkea. Teidän tuulet ovat vienoja tuulahduksia vaan; mutta tulkaa minun kanssani merimatkalle, niin näytän teille myrskyn, joka on täyteen voimaan päässyt. Mutta ette vielä ole sanoneet nuorelle ystävälleni missä hän saa yösijaa."

"Hän tulee nukkumaan portaita lähinnä olevassa huoneessa," vastasi isäntä. "Ette voi erehtyä. Siinä huoneessa on kaksi vuodetta."

"Onko se se huone, jossa merenkulkija mies makaa?" kysyi kapteeni.

"Juuri se huone, jossa merenkulkija mies makaa," oli vastaus.

"Minä toivon, että hän ei lopeta kertomustansa unessa," sanoi kapteeni. "Menenkö minä sitten huoneesen, jossa merenkulkija mies on, Alfred?"

"Et, kapteeni Jorgan, miksi niin? Älkää pelätkö, että hän minua herättää, vaikka hän kertoisikin kertomuksensa loppuun."

"Hän makaa oven suussa olevalla vuoteella," huomautti ravintolan isäntä. "Minä kävin häntä katsomassa ja hän nukkuu sikeätä unta. Hyvää yötä, hyvät hertat."

Kapteeni puristi innokkaasti isännän kättä, ikäänkuin hän ei pitkään aikaan tulisi tilaisuuteen sitä vasta tekemään, ja lähti sitten nuoren ystävänsä kera ylös.

"Minä aavistan," sanoi kapteeni heidän astuessansa portaita ylös, "että miss Kitty Tregarthenin häät eivät tule lykätyksi kauaksi, ja että me saamme selkoa asiastamme."

"Minä toivon niin," sanoi nuorukainen. "Milloin arvelette?"

"En nyt juuri niin tarkoin voi sanoa, mutta pian. Tässä on huoneenne,", sanoi kapteeni, hiljaa au'aisten ovea ja katsellen huoneesen; "ja tässä on merenkulkija mies. Minkälainen mies hän lienee? Hän hengittää hyvin raskaasti; eikö niin?"

"Hän nukkuu kuin lapsi, hengittämisestä päättäen," sanoi nuori kalastaja.

"Kenties hän näkee unta kodistansa," vastasi kapteeni. "En voi häntä nähdä. Hän nukkuu yhtä sikeästi kuin Arson Parvis, ja kuorsaa yhtä kovasti kuin hän; vai mitä sanotte? Hyvää yötä, matkatoveri."

"Hyvää yötä, kapteeni Jorgan, ja tuhansia kiitoksia!"

"Minä odotan siksi kuin ne ansaitsen, ennenkuin ne vastaanotan, poikani," vastasi kapteeni, lyöden nuorukaista ystävällisesti olkapäähän. "Toivon teidän näkevän hauskaa unta -- kenestä, sen kyllä tiedätte!"

Kun nuori kalastaja sulki oven, viipyi kapteeni vähän aikaa oven ulkopuolella, kuunnellen heräisikö tuo vieras merenkulkija mies. Mutta kun ei mitään kuulunut, lähti hän omaan kammariinsa.

NELJÄS LUKU.

Merenkulkija mies.

Kuka oli tuo merenkulkija mies? Ja mitä hänellä on itsestään kerrottavaa? Hän vastaa näihin kysymyksiin omilla sanoilla:

Minä aloitan kertomalla mitä minulle tapahtui matkallani Falmouthista Cornwallissa Steepwayhin Devonshiressa. Eilen illalla tulin Lanreaniin. Minulla oli asioita toimitettavina täällä, jotka olivat osaksi hyvin tärkeitä ja osaksi (niin toivoin) hyvin iloisia -- ja näiden asiain takia minä matkustin tänne.

Noustuani maalle Falmouthissa, matkustin sieltä jalkasin, sentähden, että oli huokeampi kuin hevosella ajaminen ja osaksi senkintähden, että olin kovin huolissani ja jalkasin matkustaminen oli paras keino surullisia ajatuksiani haihduttamaan. Matkani kahtena ensimmäisenä päivänä oli hyvin kaunis ilma, sillä kävi etelä tuuli. Kolmantena päivänä minä eksyin tieltä ja sain kulkea pitkän matkan ennenkuin taas tulin oikealle tielle. Iltapuolella, vielä matkalla ollessani, tuuli alkoi kiihtyä ja merisumu tuli tuulen ajamana maalle. Minä kuljin tuon, niin sanoakseni, valkoisen pimeyden läpi; minä pidin meren kohinaa vasemmalla puolella oppaanani ja tuo ennen mainitsemani suru kalvoi mieltäni yhä enemmän, kuta tiheämmäksi sumu kävi.

Ei ollut vielä myöhää illalla kun kuulin koiran haukuntaa oikealta. Minä astuin siihen suuntaan, josta haukunta kuului, ja huusin vähän väliä koiralle, että se ei haukkumasta lakkaisi, ja vihdoin minä kolhaisin tämän huoneuksen takaseinää vasten; ja kun kuulin ihmisääniä sisältä, haparoin minä ovelle ja kolkutin sitä kädelläni.

Oven aukaisi rikkinäisiin vaatteisin puettu tyttö; häneltä sain tietää, että talo oli ravintola.

Ennenkuin ennätin muuta kysyä, tuli ravintolan isäntä huoneesen. Minä kuulin useampia ääniä ja tunsin tupakan- ja totihajun toisesta huoneesta.

"Vierashuoneessa on valkea jo loppuun palanut," sanoi isäntä. "Etteköhän kuivaisi parhaiten jos kohta panisitte maata?" sanoi hän katsoen hyvin pitkään minuun, sillä olin tiheästä sumusta käynyt märäksi.

"En sitä luule," vastasin minä, katsellen yhtä pitkään häneen.

Ennenkuin muuta ehdin puhua, iloinen ääni sisähuoneesta keskeytti meitä.

"Mikäs on, isäntä?" kysyi iloinen ääni. "Kuka se on?"

"Merenkulkija mies, ulkonäöstä päättäen," sanoi isäntä, kääntyen selin minuun ja puhuen sisähuoneesen.

"Tuokaa merenkulkija mies sisään," sanoi ääni. "Ottakaamme hänet klubiin ainoastaan täksi illaksi."

Useampia ääniä silloin huusi, "Kuulkaa! Kuulkaa!" hyvin juhlallisella äänellä, niin kun olisivat kirkossa olleet. Sitten kuului kolkutus ikäänkuin nikkarin työhuoneesta. Sen jälkeen isäntä tarttui käteeni ja työnsi minua sisimmäiseen huoneesen; ja siellä olin nyt klubissa. Tuo äkillinen muutto pimeästä sumusta ulkona valoisaan lämpimään huoneesen huikaisi silmiäni niin, että minä tuijotin seuraan enemmän tarhapöllön kaltaisena kuin miehen. Silloin seura taas huusi, "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- Siihen minä puolestani vastasin, "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- sillä arvelin, että tämä klubin kielellä tarkoitti samaa kuin "Kuinka voitte?" Sitten isäntä vei minun tulen ääreen, jossa oli ympyriäinen pöytä; minulle tuotiin ruokaa sinne ja samalla sain tietää, että makuuhuoneeni oli numero neljä ylikerrassa.

Ennenkuin rupesin syömään, katselin vähäsen huoneessa olevia miehiä. Niitä oli niin paljon, että huone oli melkein täynnä jo pöydän päässä istuva puhemies oli juuri se, jolla oli niin iloinen ääni; hän näytti huvittavan muita kertomalla jotakin tarinaa. Minä söin niin ahnaasti etten juuri paljoa kuullut hänen tarinastansa.

"Nyt," sanoi puhemies, "olen minä kertonut tarinani. Kenenkä vuoro nyt on?" Hän otti käteensä kiekon ja pani sen pyörimään pöydälle. Kun se herkesi pyörimästä, se kaatui vallan minun eteeni; puhemies silloin sanoi: "Nyt on teidän vuoronne. Hiljaa! Minä käsken merenkulkija-miehen kertomaan toisen tarinan!" Hän lopetti puheensa lyömällä vasaralla pöytään; ja klubi (jolla ei näyttänyt olevan mitään muuta sanottavaa) vetäysi syrjälle, ja huusi taas yhteen ääneen: "Kuulkaa! Kuulkaa!"

"Minä toivon, että päästätte minut siitä," sanoin minä puhemiehelle, "sillä minä en osaa mitään tarinaa kertoa."

"Ette osaa mitään kertoa!" huudahti puhemies. "Merimies ei voisi mitään tarinaa kertoa! Kukapa on sellaista kuullut? Ei kukaan!"

"Ei kukaan," sanoi klubi, huutaen taas yht'aikaa, kun saivat uuden sanan.

Minä en oikein pitänyt siitä, että puhemies puhui minusta vallan kun olisin ollut halpa merimies. Mies toivoo aina, että hänen oikea säätynsä tulee tunnetuksi, kun häntä julkisesti puhutellaan muukalaisten seurassa. Minä ilmoitin puhemiehelle ja hänen kumppanillensa todellisen säätyni näillä simoilla:

"Kaikki miehet, jotka kulkevat merellä, ovat merimiehiä, kunnioitettavat herrat; mutta on säätyeroitusta laivoilla niin hyvin kuin maallakin. Minä olen arvon puolesta toinen perämies."

"Vai niin!" sanoi puhemies. "Mihin laivanne jätitte?"

"Meren pohjaan," vastasin -- joka olikin, sen minun täytyy surulla sanoa, vallan totta.

"Mitä? Oletteko joutuneet haaksirikkoon?" sanoi hän. "Kertokaa meille siitä. Tarina haaksirikkoon joutuneesta laivasta on juuri meidän mieleemme. Hiljaa tuolla pöydän alipäässä! Hiljaa kun toinen perämies alkaa puhua!"