Part 17

— Hitaasti laskeutui rouva Hage jyrkkiä mäkiä - jokaisella askeleella notkahtelivat hänen polvensa - hän tunsi mielensä raskaaksi ja masentuneeksi. Hieman kiitollisuutta kaipaisi hänkin joskus, hieman lämpöä eikä pelkkiä sananparsia. Mutta yhtäkkiä hänen mielensä muuttui — hyväjumala — juuri noin jännittyneeksi, raskasmieliseksi olisi hän itsekin käynyt, ja kaipa Anne Sofiellakin oli vaikeutensa — suloisia eivät kuherruskuukaudet todellakaan olleet, ei — kyllä hän siitä tasaantuu, kun tulee lapsia — jos hän vain muuten kestää jokapäiväisen aherruksensa.

Illallispöydässä hän kuvaili, kuinka erinomaisesti Bergeimissä voitiin — onnen ja ilon yltäkylläisyydessä siellä elettiin, niin.

Tuomari katsahti häneen raskaasti, nuo monet sanat merkitsivät kai, että paljon oli Bergeimissä, mikä ei ollut hyvin ja kohdallaan. Hän tuhautti pari kertaa raskasmielisesti nenäänsä, sen kuultuaan vaikeni rouva Hage. Mutta hetken kuluttua sanoi hän alakuloisena: "niin — nyt me taas olemme kahden." Tuomarin mentyä levolle, ajatteli rouva Hage, että hän olisi niin kernaasti saanut tarttua hänen käteensä tai hipaista hänen hiuksiaan, silloin kun hän oli sanonut, että nyt he taas ovat kahden. Niin, pelkkä katsahduskin olisi hänen mieltään keventänyt.

Hän valvoi kuten aina kauan, työskennellen ja kuunnellen pimeätä syysyötä, ja kuten aina hänen näin istuessaan, kulki elämän kirjava kuvasarja hänen ohitseen, tänä iltana antoi hän sen liukua ohi yhdentekevänä, verettömänä, hän oli liian väsynyt ja alakuloinen pidättääkseen sitä sillä elävöittämistaidolla, jonka hän omasi.

Hän riisuutui pimeässä, jotta ei herättäisi tuomaria ja syvään hengähtäen tai huokaisten painautui hän tiiviisti peitteen alle.

Hän oli jo melkein uneen vaipumaisillaan tai ehkäpä oli hän jo hetken nukahtanutkin, kun hän heräsi outoon ääneen. "Puhuiko joku", sanoi hän säikähtyneenä. Silloin tunsi hän voimattoman käden liikkuvan peitteellä, "äiti", kuiskasi tuntematon ääni, "äiti" — siinä särähti kuolemanpelko.

"Mikä on hätänä", huudahti hän, hän sai kiinni kädestä, se tuntui niin merkilliseltä, hän hypähti vuoteesta, etsi tulitikkuja, sytytti kynttilän ja kumartui vuoteen yli. Silloin oli tuomari jo kuollut. Silmänräpäyksen hän seisoi epäröiden — polvet vavisten — ja tuijottaen noita suuria, elottomia kasvoja, murtuneita silmiä. Silmänräpäyksen ajan tuntui hänestä, ettei hänellä enää ollut muuta tehtävää kuin paneutua viereen ja kuolla hänkin.

Sitten laski hän kynttilän kädestään, täristen kolahti se yöpöytää vasten, ojensi hieman vainajaa, joka tuntui hänestä lepäävän pahassa asennossa, asetti hänen kätensä yhteen peitteelle, pisti tohvelit jalkoihinsa ja meni herättämään palvelijatarta. Lähettäisikö palvelijatar pojan heti ajamaan Bergeimiin sanomaan Anne Sofielle, että tuomari oli huonona — ei, korjasi hän rauhallisesti, sano, että isä on kuollut, — on sanottava niinkuin on.

Säikähtyneenä lähti palvelijatar renkitupaan; rouva Hage näki, että sytytettiin kynttilä ja kuuli puheensorinaa. Lääkärille saavat soittaa huomenna, ajatteli hän, lääkärihän asuu niin kaukana, ja hänhän oli nähnyt liian monta kuollutta epäilläkseen enää.

Otettuaan arkihuoneesta mukaansa suuren, hopeaisen kynttilänjalan, nousi hän hitaasti yläkerran portaita, hän huoahti raskaasti — poissaolevat lapsiparat.

Hän hoiteli vainajaa. Sulki hänen silmänsä. Etsi puhtaita kuolinvaatteita; voidakseen pukea vainajan, oli hänen odotettava Anne Sofieta auttamaan. Auttamaan? Matka Bergeimistä tuomarilaan oli käyvä pitkäksi, ajatteli hän vavahtaen, — saattoihan hän pyytää palvelijatarta auttamaan. Vieras apu on joskus paras.

Hän istuutui vuoteen ääreen, katseli vainajaa, siveli hänen hiuksiaan; hyvä mies hän oli, hyvä mies. Kyyneleet alkoivat vuotaa.

Voi, hyvä jumala — sanoi hän ääneen.

Tuona suvena, kauan sitten — tuntui siltä kuin olisi se tapahtunut kahdelle toiselle ihmiselle — oli hän nuorena ylioppilaana tullut pappilaan, ja eräänä iltana, hippasilla ollessaan, olivat he menneet kihloihin. Tuo ainoa kesä, kesäloma; se oli niitä entisiä. Sitten tulivat pitkät kihloissaolovuodet monine kesälomineen, ja kun he vihdoin menivät naimisiin, olivat he toisilleen melkein yhtä vieraita kuin ensimmäisenäkin kesänä. Niin — niin — hän kumartui suutelemaan yhteenliitettyjä käsiä — eihän se aina niin helppoa ollut — kummallekaan, toinen oli ollut liian kiivas, toinen liian hiljainen, mutta olihan se mennyt, toisella oli ollut työnsä, toisella lapsensa, ja muistot olivat olleet yhteiset. Yhtä olivat he olleet ja hyvin olivat he kestäneet, niin, oli hänessäkin ollut kapinahenkeä, jumala antakoon sen hänelle anteeksi, sinä kesänä, jolloin se ruotsalainen kasvientutkija oli ollut heillä, sekin oli muuan kesä, kaikki oli uutta, vaarallista, kiehtovaa. Mutta — ei — hän ei ollut koskaan horjunut, ei edes ajatuksissaan, ihmisten täytyy kestää, taistelussa itseäänkin vastaan, kestää ja olla yhtä, he olivat luottaneet toisiinsa ja he olivat voineet niin tehdä, huoletta.

Hän kumartui vuoteen yli ja painoi kostean poskensa vainajan kylmää poskea vasten, "kiitos, vanha isä", kuiskasi hän.

Kuului täydessä vauhdissa pihaan kääntyvien rattaitten kolina.

34.

Lännen syksy oli ollut ihmeteltävän kuiva, mutta tuomarin kuolinyönä rupesi satamaan, ja siitä pitäen oli satanut taukoamatta. Yhtenä päivänä pieksi sade koivikon lehdettömäksi. Purot tulvivat, virta paisui yö yöltä, kiipesi pelloille, luikerteli lepikköhakoihin, raskaana se vyöryi, se ei kohissut, mutta sen syöstessä siltapylväitä vasten niin että koko silta vapisi, nousi siitä levottomuuttaherättävä kumina.

Tuomarilan maat olivat jyrkkää äyrästä myöten veden alla. Tätä katseli Johannes puutarhaportailta hautajaisten jälkeisenä päivänä. Kylmä väristys hiipi hänen ruumiissaan hänen muistaessaan, miltä hauta oli näyttänyt: vaikka Ole oli ammentanut aivan viime hetkeen asti ja peitellyt kuusenhavuilla, ei sittenkään oltu voitu välttää sitä, että haudassa oli vettä. Maa ei enää imenyt kosteutta itseensä. Hän näki kastuneen, paleltuneen saattueen sateenvarjoineen, äidin kalpeat, liikkumattomat kasvot, sisarten valkoiset. Hän kuuli papin kylmän äänen ja märän mullan läiskeen. Vain yhdet itkevät kasvot hän näki, rehellisesti, avoimesti, luonnollisesti itkevät, Teresen; niin sydämmellisesti itki hän vainajaa, jota hän ei edes ollut tuntenut. Tämä ei johtunut siitä, etteivät toiset olisi pitäneetkään vainajasta, surreetkaan häntä, ei, ei, kyllä hekin surivat. Mutta he seisoivat haudalla arkoina kuin vieraat, heitä ympäröivät paikkakuntalaiset, jotka eivät koskaan olleet tehneet vainajalle mitään hyvää, joiden teeskennelty osanotto uhosi vihaa, kas niin, nyt on tuokin säätyläissuku tältä paikkakunnalta hävinnyt, ajattelivat he; koko hautauksen ajan ahdisti Johannesta aavistus näistä ajatuksista. Pois täältä, ajatteli hän, ja häntä kiusasi, että hänen täytyi niin ajatella.

Sitten hänen mieleensä taas muistui liikutettu, järkytetty Terese; heti ensi hetkestä asti oli äiti turvautunut häneen, enemmän kuin kehenkään muuhun. Teresen oli aina oltava hänen lähettyvillään, Teresen poistuessa huoneesta, lähti äiti hetken kuluttua häntä etsimään, "minnekähän Terese on mennyt", kyseli hän, "ei suinkaan hän vaan ole mennyt ulos tämmöisellä ilmalla", — näin puheli äiti, joka ei ollut koskaan välittänyt, millä säällä muut menivät ulos. —

— Johannes tahtoi viedä äidin mukanaan, samaa pyyteli Teresekin. Mutta oitis saivat äidin kasvot tuon suljetun ilmeen, jonka Johannes niin hyvin tunsi, ja eilen oli hän vastannut kieltävästi Tereselle, tänne hän halusi jäädä, hautojen pariin, hän muuttaisi Päivölään, täti Lovisen taloon. —

— Tänään aikoivat he matkustaa, heidän oli ajettava tunturin yli, sillä höyrylaiva oli sumun tähden ankkurissa vuonolla. Ja niin oli heillä pitkä, sateinen ajomatka edessään.

Silloin olisi hän tilaisuudessa näyttämään Tereselle kotiseutuaan, hän huomasi kyllä, että Terese kauhistui sen karuutta. "Sataako tänäänkin", sanoi hän joka aamu herätessään, "kuinka nuo tunturit ahdistavatkaan, täällä minä en voisi asua, ehkäpä täällä on parempaa kesäisin, mutta asua en minä voisi täällä, en, täällä on liian synkkää." — Synkkää — sitä ei hän ollut koskaan huomannut, tuoko leppoisa alakuloisuus, jota hän rakasti, niin, ehkäpä se hänestä, vieraasta tuntui synkkyydeltä.

Kädet taskuissa tuijotti Johannes taukoamatonta sadetta, hän tunsi jättävänsä tänään kaikelle jäähyväiset, kotia ei hänellä enää ollut täällä, kaikki oli muuttuva muistoiksi, katoava muistojen kätköihin, salaisiin kätköihin. Tuolla minä poikana kuljin, ajatteli hän, tuolla leikin, tuolla kalastin, tuolla soutelin, — ei ollut ketään, jonka kanssa hän vastaisuudessa kaikkea tätä muistelisi, ketään, joka sanoisi: muistatko; muistojen kätköt olivat vain häntä itseään varten.

Äiti tuli ovelle pyytämään häntä syömään ennen matkallelähtöä. He olivat kaikki koolla, Charlotte, Terese, Ole ja Anne Sofie. Vain yksi sija oli tyhjänä; tuo tyhjä sija, joka ikuisesti oli pysyvä tyhjänä, sai tuntemaan, mitä merkitsi, että siinäkin oli tavannut istua joku, joku joka hiljaisesti oli ollut ensimmäinen. He eivät puhelleet keskenään. Silloin tällöin katsahtivat he toisiinsa ikäänkuin tiedustellen, oliko jollakin sanottavaa. Sitten he hymähtivät toisilleen — kalpeasti.

Mutta Johannes, joka tunsi heidät sekä sisältä että ulkoa — tai ainakin luuli tuntevansa — oli kuulevinaan, mitä he kaikki ajattelivat. Kunpahan tämä vain pian loppuisi, että me pääsisimme lähtemään kukin omalle tahollemme, ajattelivat he. Nyt me istumme yhdessä viimeistä kertaa, ajattelivat he, tehkäämme kiusa lyhyeksi. Helpompaa on kaikki muu kuin tämä viimeinen erohetki, tätä ei jaksa kestää. Hän katsahti äitiin, joka suurena ja jykevänä istui tuolillaan, pitäen Teresen kättä kättensä välissä ikäänkuin tahtoen turvautua viimeiseen, uuteen lapseensa. Kaikkensa oli hän lapsilleen antanut, elämänsä lämmön, eivätkö he voineet yhtään lämmittää hänen vanhuuttaan? Johannes nousi, kiersi pöydän ja painoi päänsä äidin päätä vasten, köyhyydessään hän näin teki, ikäänkuin pyytäen anteeksi, ettei hän ollut sen rikkaampi.

Kun lähdön aika oli tullut, kiirehtivät he hyvästelemään. Matkalaukuista ja kääröistä aiheutui paljon puuhaa. Hätäinen oli viimeinen jäähyväissana, Terese itki, äiti puristi häntä syliinsä, äidin kasvot olivat valkoiset ja liikutetut Sitten hän päästi hänet sylistään ja meni sisään ennenkuin vaunut vielä olivat lähteneet.

Hän meni heidän luotaan, mutta pysähtyi keittiöön ja katseli ikkunasta heidän lähtöään, vaunujen joiden oli määrä matkata yli tunturien, rattaitten, jotka olivat kotoisin Bergeimistä. Sivuutettuaan veräjän hävisivät vaunut sadesumuun.

Hän tuijotti sateeseen, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla, suu oli tiukasti sulettu, huulet valkoiset, harmaat hiukset otsalta epäjärjestyksessä. Hän huoahti pitkään ja raskaasti ja katsahti ympärilleen hämärässä keittiössä. Vaivaloisin askelin alkoi hän kuljeskella huoneissa, oli vielä yhtä ja toista järjestettävää. Saatuaan kaiken tehdyksi, sytytti hän arkihuoneen lampun ja istuutui.

Hän otti esiin parsinvasun, pisti siihen kätensä ja veti näkyviin sukan, hän isiui sitä katsellen, suurta, harmaata sukkaa, joka kaipasi parsimista.

Ulkona sadetta ja pimeyttä. Autioissa huoneissa vainajan ja lähteneiden jättämää tyhjyyttä. Hän yksinään, lampun alla, joka loi himmeän, keltaisen pyörylän pöydälle ja lattialle, yksinään, kädessään sukka, sukka, jota hänen ei enää tarvinnut parsia, sillä sen käyttäjä oli kuollut.

Hiljaisuus! Hän kuunteli. Ei askeltakaan. Sanaakaan. Ei pienintäkään, pienintäkään äännähdystä. Kuollut talo.

Niin — hän ei ollut lähtenyt heidän kanssaan eikä hän vastakaan lähtisi. Hiljaisuus ei piillyt talossa, se asui nyt hänen sydämmessään. Hän ei tahtonut olla hiljaisuutena uudessa kodissa. Mutta hänen näin ajatellessaan kirvelsi hänen mieltään, etteivät he olleet häntä niin pakoittaneet, että hän olisi taipunut ja seurannut heitä.

Väsyneenä heitti hän sukan takaisin vasuun, tänä iltana ei työstä tullut mitään, ja mitäpä siitä oli hyötyäkään. Parasta oli mennä levolle, ehkäpä hän nyt sai untakin, moneen yöhön ei hän ollut silmiään ummistanut. Hän nousi, meni ikkunan ääreen ja kuunteli. Sadetta, sadetta. Hän meni eteiseen ja kuunteli sielläkin hetkisen. Sadetta. Hiljaisuutta. Sitten hän meni pimeään ruokasaliin, hiljaisuutta, sadetta. Vihdoin hän pistäytyi keittiöön, siellä paloi pieni, kellervä kyökkituikku, siellä oli lämmintä ja suloista, mutta niin hiljaista. Hitaasti palasi hän takaisin arkihuoneeseen.

Hän istuutui ja otti taas työnsä esille. Tuon saman sukan, sen, jota ei enää tarvinnut parsia. Hän katseli sitä, harmaata, paksua sukkaa, hän painoi sen poskeaan vasten, se tuoksui villaiselta ja pestyltä.

Ehkäpä sittenkin — ehkäpä — Ole voisi sitä käyttää. Saattoihan hän sen niinollen parsia. Nykäisten suoristautui hän ja rupesi parsimaan kuin henkensä edestä.

Ja hänen parsiessaan aaltoili hiljaisuus nousten ja laskien yksinäisen talon yllä, ja raskaasti kohisi syksyinen sade.

JÄLKILUKU

35.

Tuon vanhan huvilan suuressa salissa, jonka toimistonpäällikkö Hage jo parisen vuotta sitten oli ostanut appiukoltaan, asteli talon isäntä seurapuku yllään. Oli kolmas joulupäivä, ja perhepäivälliset alkamaisillaan.

Ulkona oli purevan kylmä, heikko pohjatuuli suhisi vanhoissa puissa, ilma oli huuruinen ja ruudut jäähileestä harmaina. Salin takassa roihusi parhaillaan tuli — tuota vanhaa taloa oli vaikea pitää lämpimänä — tuoksui suitsutukselta ja joulukuuselta, joka oli työnnetty erääseen soppeen.

Toimistonpäällikkö mittaili lattiaa pitkin ja poikin, kädet housuntaskuissa; perhepäivälliset eivät häntä ilahduttaneet, vaikka avioliitto oli häntä jo siinäkin suhteessa karaissut. Hän oli ehkä vieläkin komeampi kuin ennen, hieman pyylevämpi, vähemmän tylyn näköinen, hänen ystävänsä tai oikeammin hänen tuttavansa sanoivat, että naimisissaolo oli tehnyt hänelle hyvää.

Työhuoneen ovi oli avoinna — monille vierailleen aukaisi Johannes pyhättönsä. Sinne oli sijoitettu vain hänen omia kallisarvoisia esineitään, jotakin hänen nuorenmiehenpäiviltään kotoisin olevaa, mutta enimmäkseen vanhoja tuomarilan kapineita.

Kun Hage sulkeutui kammioonsa, antoi hänen vaimonsa hänen olla rauhassa, "Hage on mennyt kappeliinsa", sanoi hän ja hän tiesi, että oli aikoja, jolloin Johannes kaipasi moista yksinoloa. Ja _jotakin_ vanhasta antoi hän Hagen pitää.

Juuri näin ajatellen oli Johannes pysähtynyt työhuoneen ovelle, olenhan minä toki saanut pitää jotakin, ja hän hymyili pilkallisen alakuloisesti itselleen ja vaimolleen. Se oli totta, tuolla oli hänen pyhättönsä, ja pyhätössään on kukin mieluimmin yksinään. Hän ei sulkeutunut sinne niinkään usein. Hän oli onnellinen mies.

Johannes oli ajatellut nuo sanat ikäänkuin ääneen; lausuttuina, hän oli jo totuttautunut olemaan puhumatta itsekseen. Onnellinen mies — hänellä oli vaimo, jota hän ihaili, kaksi tervettä, pirteätä lasta, työnsä — saattoiko ihminen enempää vaatia. Oman itsensä omistamista? Ei ole hyvä, että ihminen vaatii liian paljon. Ja eihän hän ollut kadottanut omaa itseään, tuolla sisällä löysi hän taas kaiken sen —.

— Minkä? Kaiken sen, minkä hän kernaasti ja ehdoin tahdoin oli antanut sen lämmön ja elämän virran viedä, joka oli hänet mukaansa temmaissut. Ajatusmaailman, vanhan mielen kuvitelmat, nuoruuden ja luonnon muistot, jotka olivat antaneet raikasta henkeään hänen sielulleen. Haaveilut.

Ja vielä jotakin muutakin — selittämätöntä -hiljaisuuden, jossa hän oli kuullut etäisten äänten kuiskeen, hiljaisuuden, johon hänen sielunsa oli vaivatta vaipunut ja päässyt yhteyteen aikojen kanssa, jotka olivat olleet — sielujen kanssa, jotka olivat kuolleet, aavistuksellisen, kuolemattoman kanssa, valkoisten varjojen saaton, elämän salaisuuden. Yksinäisen miehen ratki yksinäiset ja salatut aavistelut elämän tarkoituksesta — ei sen enempää. Kannattiko moista tappiota surra?

Hän muisti niin elävästi erään illan sinä vuonna, jona hän oli mennyt naimisiin, hän oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen ja ottanut tapansa mukaan esiin päiväkirjansa, silloin oli Terese tullut, kumartunut hänen ylitseen ja sanonut ihmetellen: "päiväkirjaako sinä kirjoitat."

"Entäs sitten", sanoi hän vilkaisten Tereseen kuin koulupoika, joka on tavattu pahanteosta.

"Ei mitään", hymyili hän, "minä vaan olen luullut, että se on pikkutyttöjen työtä."

Ja hymyillen ja hyräillen oli hän poistunut.

Johannes istui tuijottaen pöytäkirjaa.

_Acta diurna._

Kirjan toisensa perästä oli hän täyttänyt monenlaisin muistiinpanoin ja mietelmin. Kuin pikkutyttö. Lörpötystä — aikamiehen työksi, jolla on talo ja tavarat.

Semmoisena kai Terese häntä piti — suurena, herttaisena, rasittavahkon yksinkertaisena lapsimiehenä, josta hän, elinvoimainen, terve, vilpitön Terese, oli ottanut huolehtiakseen ja jolle hän oli hyvä. Jos hänessä olisi ollut totista ylpeyttä, olisi hän jatkanut päiväkirjaansa, ollut oma itsensä, välittämättä hymyilyistä, naurusta, suuteloista ja valkoisista käsivarsista. Mutta varovaisesti oli hän asettanut pöytäkirjan laatikkoon ja sulkenut sen; sitä laatikkoa ei hän ollut koskaan senjälkeen avannut.

Ja näin — vähitellen — ilman että oli tullut sitä ajatelleeksi, vastustaneeksi, oli Terese kyninyt hänestä kaiken sen, jota hän nimitti vanhapoikamaisuudeksi, kaiken sen joka oli tehnyt hänet huoneihmiseksi; Terese oli naurahtanut, ja taas oli hänestä jotakin karissut, pienoinen pölypilvi, ja seurauksena oli vain heikko hävyntunne ja pieni, tuskin näkyvä haava tai arpi tai ehkäpä vain hetkellinen hämmennys. Hitunen katkeruutta, ei Tereseä kohtaan, vaan elämää ja olemassaoloa, oli tehnyt hänet aikaa myöten hyväntahtoiseksi, hyväntahtoiseksi ja perhekelpoiseksi.

Hagen silmät eivät enää säihkyneet, sanottiin virastossa, ja pikkuinen neiti Svendsen oli keksinyt uuden ihailtavan. — Terese seisoi ovella.

"_Tule nyt_ katsomaan eivätkö ne olekin oikeita joululapsia", sanoi hän.

Terese oli käynyt täyteläisemmäksi, hänen kevyessä käynnissään oli jotakin aaltoilevaa, hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen, kukoistava, elinvoimaa säteilevä, hänen katseensa, poskensa, hymynsä uhosivat lämpöä. Nuo kaksi lapsivuodetta olivat vain kaunistaneet häntä, antaneet hänelle rikkautta, äidillinen voima koristi häntä. Hän uhosi täyttä elämää, hänen mielensä kuohahteleva riemu nosti punan hänen poskilleen ja onnenkyyneleet hänen silmiinsä. Hänen onnellaan oli salaisuutensa, hänessä oli sekä rakkautta että ensilempeä, yllinkyllin miehelleen ja kodilleen, se antoi hänelle valtaa ja hän tunsi sen, hän hallitsi.

Hage seurasi Tereseä makuuhuoneeseen ja katseli lapsia, jotka totisina ja toivehikkaina odottelivat, poikaa, vanhinta, ja neliskulmaista tytöntypykkää, joka juuri hiljan oli alkanut vaaperrella omilla jaloillaan. He olivat kumpikin Teresen lapsia, heillä oli Teresen valoisat kasvot, Teresen voimaa, mutta pojan silmät olivat hänen, ja kun poika tapansa mukaan oitis pisti pienen kätösensä isän käteen ja hiiskahtamatta seisoi aivan hänen vieressään, hiipi rauha Johanneksen mieleen, kyynelsuloinen onnentunne; tuo pieni luottavainen kätönen, joka aina ensin etsi hänen kättään, oli hänen triumfinsa, hänen voittonsa elämässä. Se merkitsi hänelle: et ole elänyt turhaan.

Ovikello soi, "mummo", huudahti poika, "mumu", matkaisi tytöntyllerö ja keinahteli ovea kohden. Aina tuon huudahduksen kuullessaan, tunsi Johannes pienen pistoksen, kaukana oli vanha yksinäinen vaimo, jonka mieli mummo-huudosta olisi tullut iloisesti liikutetuksi, vanha vaimo, joka ikävöi. Eräänä kesänä olivat he olleet siellä poikineen, muulloin oli aina ollut jonkunlaista estettä, salaisena, oikeana syynä oli Teresen vastenmielisyys sikäläistä luontoa kohtaan, eikä äitiä saatu muuttamaan, hän olikin viime vuosina käynyt niin raihnaiseksi; Johannes käväisi siellä yksinään.

Johanneksen palattua saliin, olivat vieraat alkaneet saapua, uusia tuli joka hetki; oli tulossa oikeat perhepäivälliset, sellaiset, joista Terese niin paljon piti. Appivanhemmat olivat tulleet, langot ja kälyt suurimmasta pienimpään, enot ja tädit, "sinä saat sietää heidät kaikki", oli Terese sanonut, "niin on meillä tapana". — "Kyllä, rakkaani", oli Johannes kärsivän näköisenä vastannut, nyt hän tervehteli ystävällisesti joka taholle.

Hänen omaisistaan oli läsnä Charlotte. Ihmeellistä, ajatteli Johannes, hän tervehti ja jutteli, hän oli erittäin harjaantunut jutellessaankin ajattelemaan omia yksityisiä ajatuksiaan, ihmeellistä, kuinka Charlotte joka näkemältä muuttuu, eihän hänellä ennen ollut tuota terävää, kimeätä ääntä, hän on ilmetty täti Lovise, eiköhän hän voisi hieman hillitä itseään.

Charlottea ihailtiin Bisgaardin perheessä, Hageakin ihailtiin, mutta Charlottea aivan erikoisesti, hän oli sukkela, mutta terävä ja vaarallinen. "Hän on hirvittävän viisas", sanoi Terese, mutta Johannes hymyili, kas näitä asioita ymmärsi hän paremmin, Charlotte ei ollut ollenkaan erikoisen älykäs, hän oli hävinnyt arpajaisissa ja oli katkera, hänen pisteliäisyyttään pidettiin älykkyytenä. Johannes sekaantui perhehälyyn, hän tunsi sen pohjiaan myöten, se ei sisältänyt mitään yllätyksiä. Hän piti vaimonsa perheestä, sen terve tasaisuus miellytti häntä, anopistaan piti hän paljon oikein henkilökohtaisesti. Olipa hän sangen läheisessäkin suhteessa erääseen perheenjäseneen, Torgrimiin, anarkistiin. Torgrim oli voittanut hänen suosionsa, hän oli luopunut rasvanahkaisista saappaistaan, näppylät olivat kadonneet, valtavat ranteet peitossa, hän ei enää kaatanut kaikkea, mitä lähestyi, tahrinut pöytäliinaa eikä saanut toruja yhdeltätoista sisarukseltaan. Hänestä oli tullut pitkä ja voimakas nuorukainen, jolla oli rauhalliset ja ajattelevaiset kasvot, rohkeat ja avonaiset, hänessä eli Johannes Hage uudestaan nuoruuttaan. Iltaisin tapasi hän pistäytyä talossa, kuten sanoi Tereseä tervehtimässä, mutta oikeastaan saadakseen hetkisen keskustella lankonsa kanssa; nuo keskustelut eivät kaihtaneet mitään aihetta taivaan ja maan välillä. Myöhäiseen yöhön he rupattelivat, vielä kauan Teresen mentyä levolle, hän oli aikainen, hän kaipasi pitkää, tervettä unta. Ja Torgrim ja Johannes haastelivat elämästä, tupakoivat ja maistelivat jotakin, välistä vain väkevää teetä, välistä jonkun kätköpullon sisällystä, Torgrim tunsi itsensä ylpeäksi, kun moinen pullo ilmestyi pöytään vain heitä kahta varten. Näin he juttelivat, ja useimmiten oli Johannes kysyjänä, Torgrim vastaajana — siten johti Johannes pakinaa, ja heidän välilleen muodostui syvä, pysyvä luottamus- ja ystävyyssuhde. Pojan mieli oli valveutunut ja kirkas, mutta hänen ajatuksensa kiivaasti kamppailevia, hänen avomielisyyttään tuki Johanneksen rauhallinen ennakkoluulottomuus, jumalan ja yhteiskunnan sai hän kukistaa ilman että Johannes sitä nauroi. Hage rakasti näitä tuon intohimoisen ja kumoushaluisen nuorukaisen kanssa vietettyjä öisiä hetkiä, rakasti niitä yössä väreilevän rajun nuoruudentunnun tähden, ja sulkiessaan ovea lankonsa lähdettyä ajatteli hän alakuloisena, ettei hän koskaan saisi näin keskustella oman poikansa kanssa. Kuinkahan mahtanee olla hänen laitansa — Hagen — kahdenkymmenen vuoden kuluttua? —

— Vieraat olivat iloisella ja hyvällä tuulella lämpimässä salissa, he juttelivat vilkkaasti ajoista, sodasta ja säännöstelystä ja yhä uudelleen säännöstelystä, ja siitä, kuinka Terese oli saanut hankituksi porsaan, - he olivat näet eteisessä tunteneet porsaspaistin ja hapankaalin hajua, eikä mikään haju ollut näinä aikoina sen elähyttävämpi. Torgrim oleili yksinään, koettaen tavoitella lankonsa katsetta, kuinka he saattoivatkaan lakkaamatta puhua ruuasta aikana, joka loi uutta maailmaa! Harald veli istui silmät puoliavoinna loukossaan, yhtä erillään perheestä kuin ennenkin; Harald keinotteli, ansaitsi rahoja ja vaikeni siitä.