Part 16

Hän ymmärsi, mitä hänelle parhaillaan tapahtui, kukaan muu ei sitä huomannut. Hän kuihtui. Tässäkin aikaillessaan hän kuihtui —. Hän katseli käsiään ja hämmästyi sitä, että ne olivat yhtä valkoiset ja pehmeät kuin ennenkin. Hänestä tuntui, että hänen ruumiinsakin kuihtui. Kaikki oli hänessä mehutonta, köyhää, menehtynyttä, hänellä ei ollut mitään kaipuuta eikä halua.

Vain yksi aatos hänessä eli, vain yksi päätös kyti hänen mielessään: he eivät saisi syytä surkutteluun. Osanotosta hän heidät säästäisi, voi, kuinka hän vihasi heidän äänensä sääliväistä, hyväsydämmistä sävyä. He saisivat oppia antamaan hänen olla rauhassa, toisille suunnille ohjaisi hän heidän laupiaat katseensa.

Sinä iltana oli hän äidin nähden unohtanut itsensä. Tyhmästi kyllä. Olisihan hän ihan yhtä hyvin voinut ottaa papin. Yhtä hyvin ottaa kuin jättääkin, ehkäpä oli viisaampaa jättää, yksinäisyys sopi hänelle niin hyvin.

Kunpahan hän vain pääsisi täältä pois, täältä, jossa elettiin niin lähekkäin, että toisten huolien ja pikku ilojen haju oli aina nenässä, kunpahan hän pääsisi kauas pois, sinne, missä oli niin paljon ihmisiä, etteivät he tienneet toisistaan mitään, siellä hän taas rauhansa löytäisi, siellä hän osaisi pitää ihmiset loitolla itsestään. Mutta täällä — täällä oli niin paljon, mikä muistutti — kaikki, kaikki muistutti — — —

‒ ‒ ‒

— Lähtöiltanaan saivat Johannes ja Charlotte viinimarjoja ja vadelmia. "Tuntuu aivan samalta kuin koululoman päättyessä", sanoi Johannes, "hevosta odottaessamme saimme me aina viinimarjoja ja vadelmia."

Rouva Hage hymyili, hän oli hieman kalpea ja hänen oli vaikea istua paikoillaan, hän ajatteli syksyä ja talvea.

"Lupaa minulle, Johannes", sanoi hän, "ettet siirrä häitäsi, vaikka meitä, isääsi ja minua, jokin estäisikin niihin saapumasta. Niin, niin — mehän olemme vanhoja, me olemme kohta hyvin vanhoja, te, lapset, ette sitä huomaa, ennenkuin me yhtäkkiä kuolla kuukahdamme."

Hevonen tuli, ulkona oli syksyisen pimeätä, puut humisivat raskaasti ja mustia pilviaaltoja kiiti taivaalla.

"Hyvästi, poikani — sano terveisiä", rouva Hagen kasvot vavahtivat, "muista hieman minuakin, joka jään tänne pitkäksi talveksi". Hän kääntyi Charlotteen päin ja otti hänen kätensä käsiinsä, "lapsi, lapsi", kuiskasi hän, "parastasi on kaikki tarkoittanut."

"Hyvästi, äiti", pystypäin seisoi Charlotte, kasvoiltaan kalvakkana.

Johannes ja Charlotte nousivat vaunuihin, Anne Sofie seurasi, Ole istui pukilla ajamassa.

Johannes ojensi kätensä vaunuista, äiti ja isä seisoivat lähekkäin, keittiöikkunan kajastus valaisi heitä. "Hyvästi, hyvästi, — aja, Ole, aja", huudahti Johannes.

Ole rupesi ajamaan.

Käymäjalkaa ajoivat he pihasta ja sateen liottamalla tielläkin, kunnes hevonen osui oikealle tolalle. Johannes katsahti vielä kerran tuota matalaa, vaaleansinistä rakennusta harvoine valaistuine ikkunoineen, valojuovassa seisovia vanhuksia, pihaa ja aitausta.

Sitten pani Ole hevosen ravaamaan.

Puolipimeällä laiturilla oli väkeä tungokseen asti, varovaisesti ajoi Ole alas viimeistä pientä mäkeä. Suurena ja kolkkona häämöitti laiva hämärästä, valkoisena kiiri höyry sen mustaa kylkeä ja pimeätä vuonoa.

Vaieten seisoivat he laivan kannella, oli raa'an kylmää, heitä paleli.

Soitettiin ensimmäistä kertaa.

"Niin ‒ voikaa hyvin — kumpikin", Ole ojensi kätensä.

Hän ja Anne Sofie laskeutuivat maallenousuporrasta, Johannes katseli heidän menoaan. Ole kulki edellä, Anne Sofie perässä. Hän ajatteli Tereseä, - kuinka olisikaan Terese painautunut häntä vasten, jos he olisivat tuossa kulkeneet.

Hitaasti liukui laiva laiturista, monet kasvot valaistuivat hetkeksi, sitten laiva kääntyi, ja laituri häipyi taas pienten Iaiturilyhtyjen hämärään. Hetken oli Johannes eroittavinaan Olen kasvot, sitten näki hän vain pimeätä vuonoa, mustaa tunturia; kannella alkoi tuulla.

"Menkäämme suojaan, Charlotte", hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, "ole reippaalla mielellä, lapsi."

Charlotte irroittautui lempeästi, valkoisena täplänä häämöittivät hänen kasvonsa pimeästä.

"Niinpä niin", sanoi Johannes pitkään huokaisten, "vanhusparat, — emme me lapset vanhempaimme taakkaa huojenna, — tulehan nyt."

Täyttä vauhtia porhalsi laiva vuonolla, touvisto valitti hiljaa.

32.

Bergeninjuna myöhästyi ratavian tähden neljä tuntia; vasta myöhään yöllä, mutta ennenkuin odotettiin, saapui se Kristianiaan. Asemakäytävä oli autio, yhtäkään ihmistä ei näkynyt, puolikuolleina ikävästä ja väsymyksestä kömpivät Johannes ja Charlotte junasta, saivat auton ja ajoivat kotiin.

Eteinen ja arkihuone olivat valaistut, mutta Bisgaardilla oli pimeätä, "he ovat lakanneet minua odottamasta", ajatteli Johannes.

Hiljaa aukaisivat he oven, Johannes meni ensiksi ruokasaliin, pöytä oli katettu. Sitten meni hän arkihuoneeseen, salaperäinen kodikkuudentuntu lehahti häntä vastaan, huoneessa oli hämärää, hän astui vielä askeleen ja näki silloin hänet.

Kyyristyneenä lepäsi Terese hänen suuressa tuolissaan, huivi ympärillään, hän oli nukahtanut. Hän oli valvonut ja odotellut, mutta sitten nukahtanut.

Charlotte oli sulkenut ruokasalin oven, Johannes oli yksinään, liikkumattomana hän seisoi, juhlamielin.

Kuinka ihmeellisen kaunis hän olikaan, hän oli istunut odottelemassa, kunnes oli nukahtanut, tämähän oli kuin kuvakirjasta.

Varovaisesti hiipi hän hänen luokseen, hänen kätensä lepäsi hervottomana tuolinreunalla, hän nosti ja suuteli sitä.

Terese heräsi, hän raotti ensin vain toista silmäänsä, sipasi sitten hiukset kasvoiltaan ja koetti nousta ylös, "Johannes — kuinka tyhmästi minä teinkään, kun nukahdin", hän ojensi molemmat kätensä ja veti Johanneksen luokseen.

— Muistellessaan myöhemmällä iällään kahta hänen kotiatuloaan seurannutta viikkoa, tuntuivat ne hänestä selittämättömältä sekamelskalta. Sähköttäessään haluavansa kotiin palattuaan viettää häitä, ei hän aavistanutkaan, mitä voimia hän pani liikkeelle, mitä mielenliikutuksia hän aiheutti. Häät merkitsivät hänelle muutamia pormestarin luona vietettyjä hetkiä, Tereselle kirkkoa, hääpukua, sukua ja ystäviä, puheita ja laulua ja koristettua sokerikaakkua. Terese tahtoi viettää kunnialliset häät, hän ei tyytynyt ikävystyttävään pormestariin. "Mutta enhän minä ole kirkollismielinen", sanoi Johannes, "minä teeskentelen mennessäni kirkkoon ja papin pakinoille". — "Hyvä jumala", sanoi Terese katsoen häneen silmät suurina, "minä hiivin sinun tähtesi vaikka kuudentoista pitäjän lävitse, mutta hääpäivänäni minä tahdon juhlia. Sitten — olen minä vain sinun." — "Minä en näe sinua enää koskaan", valitteli Johannes. — "Omapa syysi — luuletko häitten itsestään valmistuvan", vastasi Terese. "Sitten olet sinä näkevä minut". Tämä sitten, alinomainen sitten, kohisi Johanneksen veressä.

Kaikki oli ylösalasin — hänen omassakin huoneustossaan, jossa vastavihittyjen piti aluksi asua. "Aluksiko", sanoi Johannes ja hänen silmänsä säihkyivät oikein todenteolla, "täällä aion minä asua koko ikäni." — "Ei olekaan siitä kysymys", sanoi Terese vakavana, "minä vaan en tahdo, että suku sinua häiritsee". Ja niin vuokrasi Johannes suuren huoneuston, kauhistuttavan jokapäiväisen, Terese oli haltioissaan, ei täällä elämisestä mitään tule, ajatteli Johannes; mutta sinne piti heidän muuttoaikana siirtyä. -"Onko sinulla naittajaa", kysäsi Terese. "Naittajaako", vastasi Johannes, "mitä minä naittajalla teen". Terese nauroi häntä. — "Paina mieleesi, että väärä puoli on oikea". Johannes tuijotti. — "Alttarin edessä", selitti Terese. — "Minä kammoan alttaria, minä en tahdo tulla alttarin eteen", sanoi Johannes painokkaasti. — "Naidessasi minut on sinun tultava", nauroi Terese niin, että talo helisi. Johannes otti hattunsa ja pakeni täysihoitolaan, jossa Charlotte asui. "Ne tappavat minut häillään", valitti hän. — "Sinähän naitkin kokonaisen eläinkokoelman", vastasi Charlotte. — Johannes tunsi itsensä loukatuksi, hän tarttui taas hattuunsa ja palasi Teresen luo, siellä ainakin naurettiin, vaikkapa hänenkin kustannuksellaan.

Päästessään hälinästä hetkeksi syrjään, ajatteli hän Charlottea, hän oli huolissaan, mikähän mahtoi Charlottea vaivata. Hän oli saanut hyvän virastopaikan, hän asui hyvässä täysihoitolassa, Teresen kanssa sopi hän erinomaisesti — ja sittenkin. Hänen äänessään oli outo sävy — ikäänkuin kylmä viima olisi siitä puhunut — mikä hänen oli, mikä jäyti hänen nuoruuttaan? Hänen tätä aprikoidessaan ryntäsi Terese kysymään, montako hänen perheensä jäsentä oli kutsuttava.

"Äiti, isä, sisareni sekä lankoni, Ole", vastasi hän. "Sepä vasta viheliäinen perhe — niin, minä tarkoitan sitä, että teitä on niin vähän. Etkö sinä voisi keksiä joitakin enoja ja tätejä?"

"En, jumalankiitos."

"Onpa hyvä, että saat niitä minulta runsaasti myötäjäisiksi. Sinua tulee katsomaan aikamoinen joukko, sievä sulhasmies sinusta sukeutuu."

"Piru minut mieluimmin periköön", sanoi Johannes suuttuneena, "minä olen liian vanha asetettavaksi näytteille kuin mikä hyvänsä narri."

"Kuinka niin", sanoi Terese rauhallisesti ja siveli hänen tukkaansa, kunnes hiukset törröttivät kaikille suunnille, "täytyyhän sinun toki jotakin kärsiäkin näin kauniin vaimon edestä". Hän harjasi Johanneksen hiukset entiseen järjestykseen. "Älä unohda valmistautua kiittämään morsiamesta."

Vähää ennen häitä saatiin kokea pettymys, tuomarilasta ei tullutkaan ketään, täti Lovise oli kuollut.

"Siinä teki täti Lovise pahasti", sanoi Terese, "ja minä kun- olin niin iloinnut anoppini kohtaamisesta", — he kirjoittelivat toisilleen peninkulmanpituisia kirjeitä, — "siitä tulee sinulle yksinäinen päivä", jatkoi hän sivellen Johanneksen kasvoja myötä ja vastasukaisin.

— Eräänä aamuna heräsi Johannes sangen varhain, mieli karvaana siitä, että hänestä tulisi päivän päähenkilö — ja kaiken lisäksi oli pidettävä mielessä sekä oikeat että väärät puolet. Kauluksen kiinnipano oli vaivaloista, hän kirosi ääneen, mutta tuumaili samalla, että mahtoikohan olla sopivaa kiroilla hääpäivänään. Tohtori, hänen sulhaspoikansa, tuli häntä noutamaan, Johannes hymyili tylsästi, "nyt minä siis olen menossa", sanoi hän, "niin, elämä ei ole leikkiä". Hän istui kirkossa, näytteillä, ja näki väen kokoontuvan, jonon pyntättyjä, outoja ihmisiä, että he viitsivätkin, ajatteli hän, kasvojen vilinästä keksi hän kalpean Charlotten, äiti muistui hänen mieleensä ja hän tuli niin liikutetuksi, että oli vähällä pistäytyä sakaristoon rauhoittumaan. Sensijaan rupesi hän kovalla äänellä, tavattoman kovalla, keskustelemaan sulhaspojan kanssa, mutta kuultuaan oman, liian kovan äänensä kajahduksen, pysähtyi hän keskelle sanaa ja vaikeni kuin hauta. Yhtäkkiä näki hän Teresen tulevan, kaukaisen puronkohinan saattamana, kirkon käytävää pitkin, hymyilevän vakavana, kauniina, luonnottoman etäisenä, ja sittenkin häntä kohden. Hän puristi tohtorin rannetta, ja tohtori mutisi "ole vain alallasi — hän on sangen kaunis", raskaasti huokaisten jäi Johannes istumaan, Terese istui nyt hänen rinnallaan, toisella puolen käytävää. Hän hymyili ja nyökkäsi Johannekselle, mutta tämä tuijotti kalmanvakaana. He seisoivat alttarin edessä, pappi nyökkäsi, heidän oli polvistuttava, silloin juolahti hänen mieleensä yhtäkkiä, että Terese oli varoittanut häntä polvistumasta niin, että jalkaterät jäävät sisäänpäin, hän oli vähällä kääntyä katsomaan varpaitaan. Hetkistä myöhemmin olivat he kahden vaunuissa, Terese hyväili hänen kättään, mutta hän ei voinut vapautua tuijottavasta totisuudesta, tämä on juhlaa, sanoi hän itselleen. Mutta, jumalaties, onko tämä sittenkään niin vakavaa. Bisgaardin pienissä huoneissa oli aivan liian monta ihmistä, lukemattomat sukulaiset puristivat hänen kättään. Hän istuutui pöytään ja kuuli Bisgaardin varovaisesti puhuvan, sekaantuvan, osuvan taas oikealle tolalle, tulevan liikutetuksi, unohtuvan äänettömyyteen ja lopuksi sanovan jotakin, joka sai kaikki nousemaan. Hän kuuli pudottelevansa pitkää, sievää puhetta, soreasti astelivat sanat hänen suustaan, tämä on kuin konekirjoitusta, ajatteli hän, itse hän oli kaukana ja osoitteli niitä sormillaan. Koko ajan istui Terese hänen vieressään, hän hymyili ja supatteli, mutta Johannes ei voinut vapautua tuijottavasta totisuudestaan. Mahtaakohan Terese tietää, että juuri hän itse on mennyt naimisiin, ajatteli Johannes, ei se ole leikintekoa. Luettiin sähkösanomia, joita ei kukaan kuunnellut, lukemattomat oudot ihmiset olivat punoneet "Hagen" riimileikkeihin, kotoa tullut sähkösanoma sai hänet sävähtämään, Terese tarttui hänen käteensä. Aina hän arvaa minun tunteeni, hän näkee minun lävitseni, ajatteli Johannes liikutettuna. Esitettiin lauluja, pidettiin vakavia puheita, leikillisiä puheita, ja Johannes kävi yhä enemmän ja enemmän kärsimättömäksi, aikovatkohan nuo jatkaa tätä menoa koko vuorokauden. Hän harhaili huoneissa sikaaria poltellen, kädessään tyhjä kuppi, josta hän ei luopunut, vaikka yksitoista kälyä ja lankomiestä häneltä lakkaamatta tiedusteli, eivätkö he saisi sitä ottaa. Vihdoin se meno sitten loppui. Hän seisoi portailla nukkahattu kädessään, hän kuuli Teresen, joka nyt oli matkapuvussa, hyvästelevän, nauravan ja itkevän, Terese hoippui hänen syliinsä; selviydyttyään portaista nousivat he vaunuihin. Hän tunsi kirpeän ilta-ilman keventävän mieltään, hän tunsi Teresen olevan lähellään, mutta hän ei sittenkään herännyt. He aikoivat höyrylaivalla Köpenhaminaan; lähdetään häämatkalle, puhui Johannes itselleen, vaikka mieluimmin oltaisiin rauhassa, semmoinen on tapa. — "Minä en ole koskaan ollut matkalla", sanoi Terese; he seisoivat kannella. — "Matkalla", sanoi Johannes ja tarkasteli itseään säikähtyneenä — "Mikä sinun on", kysäsi Terese. — "Minä luulin olevani vielä juhlapuvussa, en muistanut, että olin muuttanut", huoahti hän ja piristyi hieman.

He seisoivat kannella, punaisina ja keltaisina vilkkuivat ja värähtelivät kaupungin valot pimeydestä, kiivaasti loiskuivat laineet laivan vanavedessä, he etääntyivät etääntymistään, kannella rupesi tuulemaan, Terese piti kiinni hatustaan. — "Nyt me matkustamme", kuiskasi hän. "Niin, nyt me matkustamme", vastasi Johannes; hän oli aina pitänyt yksinään matkustamisesta. Tähän asti — niin tähän asti. Yhtäkkiä oli hän tuntevinaan ympärillään uuden tuulahduksen, laivaa piirittävä pimeys kohisi, vihaiset laineet pieksivät laivan sivuja, "me olemme kahden matkalla", sanoi hän ääneen, hymyili ja heräsi äskeistään virkeämmäksi. "Jumalankiitos, että häistä on selviydytty — se oli kauhea päivä", sanoi hän sydämmensä pohjasta.

Silloin Terese hymyili ja painautui häntä vasten, "se oli ihana päivä", sanoi hän ja työnsi palellen kätensä hänen taskuunsa. He seisoivat laivan partaalla ja katselivat ulapalle, meri oli musta, pieni höyrypursi kulki ohitse, kauan he vaieten katselivat sen valoja. Terese nojasi päätään hänen olkaansa vasten, "oliko se niin paha päivä", kuiskasi hän, huulillaan hymy, jota Johannes ei ymmärtänyt, hyvä, hellä, uusi hymy. "Nyt on siitä päästy, nyt me olemme kahden", ja Johanneksen kumartuessa häntä kohden kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, "nyt on tuo — sitten", ja tarttui Johanneksen käteen ja painoi sitä rintaansa vasten; Johannes heräsi kokonaan.

33.

Vasta eräänä harmaana ja hiljaisena lokakuun päivänä vihittiin Anne Sofie ja Ole. Osoittaakseen kunnioittavansa sulhasta oli rouva Hage aikonut pitää suuret häät ja kutsua niihin kaikki paikkakuntalaiset. Mutta täti Lovise oli kuollut ja tuomarikin sairaaloinen: häät vietettiin kaikessa hiljaisuudessa. Paikkakunnalla hieman paheksuttiin sitä, että heidät vihki ulkovuonon kappalainen, pastori oli itse matkoilla, huhuiltiin hänen olevan vaalipuuhissa.

Parin viikon kuluttua häistä lähti rouva Hage Bergeimiin. Hänen päästessään hengästyneenä pihalle, tuli Anne Sofie navetasta, hänet nähdessään kävi rouva Hagen mieli raskaaksi, — noin oli hänen nyt työskenneltävä navetassa ja pellolla.

"Sinun täytyy hieman säästää itseäsi", sanoi hän heidän mennessään tupaan, "ja pitää mielessäsi, että olet tottumaton."

Anne Sofie ei vastannut mitään, vaan istuutui ikkunan ääreen, "tässä on minun paikkani", sanoi hän, "tästä minä näen tuomarilan."

"Sittenpä me voimme nyökkäillä toisillemme", vastasi rouva Hage koettaen olla iloinen.

Heillä ei ollut paljon puhumista toisilleen, — heillä ei ollut koskaan ollutkaan, Anne Sofie kyseli hieman talousasioista, jotteivät he olisi istuneet aivan vaiti, ja rouva Hage vastaili seikkaperäisesti, ajatellen: nyt hän tekee aivan oman mielensä mukaan.

Rouva Hage tarkasteli tytärtään, — nuo pitkät, kalpeat kasvot olivat liian rauhalliset, liian suljetut, viisaina ja kylminä katselivat hänen suuret, harmaat silmänsä, hyväjumala, että äiti voikaan olla niin tietämätön omasta lapsestaan.

"Niin, nyt sinä olet täällä", sanoi hän huokaisten, "kunpahan Charlottekin olisi hyvissä naimisissa."

Anne Sofie nousi, istuutui uudelleen, äidin sanat olivat odottamatta, arvaamatta loukanneet häntä, kovana ja kalpeana katseli hän ulos ikkunasta, mitään näkemättä, ja yhtäkkiä, näin istuen, ulos katsellen, rupesi hän puhumaan.

"Niin — hyvissä naimisissa — niinkauan kuin taaksepäin muistan, olen kuullut sinun käyttävän tuota sanantapaa — hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Sinä puhuit kyllä meille itsenäisistä ja työtätekevistä naisista, puhuit, että jokaisen ylpeän naisen on kyettävä huolehtimaan itsestään. Mutta näihin puheisiin sinä aina lisäsit: hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Oli aika, äiti, jolloin minusta tuntui kurjalta, ettet sinä kaikella sillä muulla tarkoittanut mitään, se oli vain jonkunlaista välttämätöntä kasvatussaarnaa. Mutta sitten, niinä vuosina, jolloin olin Kristianiassa konttorissa, huomasin, että kaikki muutkin, nekin jotka toisin puhuivat, itse asiassa tarkoittivat samaa, itsenäisyys ja konttorityö olivat vain oljenkorsia, joihinka he olivat pakosta tarttuneet, joista he melusivat, he ikäänkuin häpesivät olevansa naisia, joille vain yksi oli tarpeellista — hyviin naimisiin pääseminen."

Hän huoahti, kuumasti ja lyhyesti, ja kumartui ikkunaan päin ikäänkuin hän todellakin olisi jotakin tähystellyt ja jatkoi sitten rauhallisempana.

"Minun siellä ollessani meni muuan nuori konttorineiti kihloihin — hirvittävän miesrumilaan kanssa. Mutta kysyppäs iloitsiko hän, iloitsiko hän siksi, että piti sulhasestaan, siksi että sai mennä naimisiin sen kanssa, josta piti — kaukana siitä — vain konttorista pääseminen oli hänen ilonsa syynä. Äiti, äiti, me olemme tulleet niin itsenäisiksi ja omintakeisiksi, mutta me menemme sittenkin heti naimisiin, kun meille tilaisuus tarjoutuu ja kenen kanssa tahansa — päästäksemme konttorista. Sivuutettuamme erään ikärajan.

"Sitten te saitte minut kotiin juuri niinä vuosina, jolloin minä aloin kysellä, eikö ketään tulekaan? Täällä oli minun tuettava teitä yksinäisyydessänne, autettava teitä kestämään Hagbartin aiheuttama murhe, täällä sain minä odotella. Se oli väärin minua kohtaan, äiti, mutta älkäämme siitä puhuko. Niin, täällä minä sain odotella, tuntea kuinka vuodet vierivät: veri ikäänkuin hitaasti valui suonistani, ja minä kuivetuin sisällisesti, minä huomasin tulevani vanhaksipiiaksi, mutta minussa eli ajatuksia ja toivomuksia, joita minä — säädyllisenä ja hyvinkasvatettuna — häpesin. Tiedätkö, äiti, että juuri nuo ajatukset, nuo toivomukset saavat nuoren tytön turmelemaan elämänsä, menemään kadulle, jollei häntä ole estämässä kuiva, säädyllinen, opasteltu ymmärrys. Mikä oikeastaan erottaa ihmisen ihmisestä? Täällä oli yllin kyllin nuoria miehiä, mutta ei minua varten, minä menin heidän tansseihinsa, kuokkavieraana, luuletko minun menneen huvitusta etsimään, täällähän oli niin vähän tilaisuutta huvitteluun, ei, minä menin saadakseni tuntea miehen käsivarren kiertyvän ympärilleni.

"Sitten tuli Ole — tai, sinähän tiedät, hänhän oli aina ollut valmis. Ja silloin rupesin minä ajattelemaan, että ehkä otan mieluummin Olen kuin olen ilman. Aiotko alentua talonpoikaisnaiseksi saadaksesi edes jollakin keinoin itsellesi miehen, ajattelin minä. Ja sitten minä otin Olen."

Hetkiseksi syöksähti kuuma verivirta hänen kasvoillensa, ikäänkuin jonkun muiston ajamana; hän piti käsiään kasvojensa edessä.

"Niin, sitten minä otin Olen", sanoi hän selventynein äänin. "Te olitte kaikki hyviä ja ystävällisiä, mutta minä huomasin kyllä, kuinka te minua surkuttelitte. Tyttörukka, josta tulee pikkutalon emäntä. Ja vaikka minä — jollakin tavoin — pysyäkseni totuudessa — pidinkin Olesta, hän oli, mikä hän oli, ajattelin minäkin samaa: minusta tulee talonpoikaisvaimo, pienissä, vaikeissa oloissa eläjä. Mutta minä en ajatellut, teinkö väärin häntä kohtaan — hänhän sai, mitä hän halusi, arvelin minä." Ja taas hän peitti kasvonsa käsillään. "Hänhän sai, mitä hän halusi. Ja te olitte niin ystävällisiä häntä kohtaan, hän ei saisi mitään huomata. Luuletteko te, ettei hänellä ole tuntoa, vaikka hän onkin talonpoika? _Minä_ tiedän, että hän on odotellut oven takana, tuskaillut ja taistellut, ennenkuin on uskaltautunut teidän ystävällisyytenne pariin. Minä olen nähnyt, kuinka häntä on pistellyt ikäänkuin pienin kipein piikein, kun hänen on täytynyt kulkea lattian yli siellä kotona, teidän kohteliaasti koettaessanne olla huomaamatta hänen kömpelyyttään. Teidän laillanne tein minäkin. Mutta kaikesta tästä kasvoi jotakin uutta, minä rupesin vakavasti koettamaan oppia pitämään Olesta ja ennenkuin minä opin kenestäkään pitämään, koin minä, miltä tuntuu pidettynä oleminen, se oli minun elämäni ensimmäinen kokemus.

"Ja nyt kun minä olen hänen kanssaan naimisissa, nyt luulen minä rupeavani ymmärtämään, mitä meillä on yhteistä, mikä meitä kiinnittää toisiimme, sangen yksinkertaiset seikat sen tekevät. Alkeelliset syyt — sanoakseni kainostelematta. Ja minä huomaan, että sinä olet oikeassa, äiti, — hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Mutta kun minä olen hänen, tahdon minä olla hänen kokonaan. Ymmärrätkö sinä minua, äiti?"

"Kyllä — rakas lapseni — kyllä minä tuon hyvin ymmärrän."

"Etpähän, etpähän ymmärräkään. Minun tarkoitukseni on sanoa, että nyt minä olen Olen, Bergeimin emäntä, ja se minä tahdon olla, vaikka kuoliaaksi kuluisin. Oman itseni tähden. Minä en tahdo, että Ole tuntee väärin valinneensa, että hän on pakoitettu pitämään mielessään minun tulleen hänen luokseen valkoisemmin käsin kuin talo kannattaa. Ja minä en tahdo Olen ajattelevan: hän on hienompaa sukua, mitähän tuomarilassa mahdetaan arvella. Jos sinä tahdot pitää minua tyttärenäsi, niin muista, että minä olen Bergeimin emäntä, minulla ei ole aikaa hienosteluun, minulla ei ole tilaisuutta esiintyä hienosti puettuna, minä en voi hoitaa käsiäni — joista sinä aina olet ollut niin tarkka. Ja minun lapsistani tulee talonpoikaislapsia, jotka ovat kotoisin pienestä tunturitalosta. Olelle eivät ne koskaan tule olemaan muuta. Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat aina kuuluvat hänen perheeseensä. Sillä minä luulen oppineeni pitämään hänestä."

Rouva Hage katseli tytärtään — suu suppuun mutistettuna, hillityin, ystävällisin hymyin, silmissä pettävä tuike — niin, hän katseli tytärtään, joka hieman liian kiihoittuneena, monisanaisena istui tuossa rahilla, luullen, ettei äiti ymmärtäisi. Hm. Monet vaikeudet olivat tämän sanatulvan synnyttäneet, vasta koetut mielenliikutukset, ehkäpä salaiset toiveetkin — niin, kyllä rouva Hage yskän ymmärsi. Mutta viisaampaa oli tällä kertaa olla olevinaan toisella tolalla.

"Minä olen sanonut kaiken tämän", sanoi Anne Sofie, "osoittaakseni sinulle, että matka Bergeimistä tuomarilaan on käynyt pitkäksi. Tule tervehtimään meitä, tule joka päivä, jos haluat, mutta sinun ei pidä odottaa, että minä käyn kylässä liian usein, siihen ei minulla ole aikaa enkä minä tahdo, että Ole luulee minun ikävöivän."

"Kuuletko", sanoi hän hiljaa, "nyt hän tulee kotiin, kuuletko hänen lauluaan. Hän laulaa aina, hyräilee aamuisin ylös noustessaan, työhön mennessään ja taas kotiin palatessaan. Semmoinen hän on."

Rouva Hage nousi.

"Se on hyvä se, lapseni", sanoi hän kuivahkoin äänin, "koeta sinäkin oppia laulamaan, hänen kanssaan. Tervehdi Olea ja voi hyvin, pistäydyn taas täällä, kunhan _minä_ kerkiän." —