Part 2

Kului kaksi kalman kuuta, vieri vuosi verkallehen laulajan vainovalasta, täyttyi taika, alkoi aika, Russo ilkeä isäntä liikahteli linnastansa, yöstä kummat kutsut kuuli, koski käski ja kehotti. Niin hän otti nyt orosen, ajoi rantoja rajusti, aallot ärjyi äyrähillä, niin hän kiihkona kohosi korkeimmalle kalliolle, hoputellen hevostansa, selkää siimalla sivalsi, koskeen kannusti katala, syöksyi synkkiin syvänteihin, sinne upposi uhaten, nousi ruumis ruhjottuna, rannan raakkuna ajeli, muuttui mustaksi mudaksi.

Aika aaltoja ajeli, suvet soitteli Imatra, talvet laululla lumosi, kumma kantele kajahti, koski kieliä viritti, soitto soilui loitommalle, maita, meriä manasi. Sitä inehmot imehti, kävi kansat katsomahan, moni impi illan suussa, moni urho uupuneena elon tuskien tuhossa, kiersi surman kalliolle, kuuli soiton Syväristä, syöksyi aaltojen sylihin, unohduksen umpiloihin.

Niin oli soittonsa sorea, ei se suostunut satasin eikä tyytynyt tuhansin, oli urhot uhrattava, immen itkut itkettävä sovinnoksi surmatuille Suomen suurissa sodissa, jotka ilkeä isäntä suotta syöksyihin sysäsi, itse itsensä hukutti, niin myös heimonsa hävitti.

Käyvät immet nyt ihanat sodan sankarit sivulla koskenpauhun partahalla, oudon onnensa ohella; nyt on surma sovitettu, verivelka vahvistettu, Suomella valkea vapaus! Laulaa nyt lehossa lapset, perhot kiitää kuohupäitä, päällä päilyy kirjokaari, alinna Imatra ihana.

O.-kylä 21.2.19.

NOITA JA PAPPI.

Kookkaana kuin kalliolla honka kesken salaisia surman soita, jonka otsaa piirtää pilvenlonka, pirtissään niin seisoi suuri noita.

Katsoi kuolemata silmiin noita turhaan tehden jotain kummaa taikaa, sairas vaimo katsoi ikkunoita oottain heikon hengen lähtöaikaa.

Vaimo kuuli kumman kulkussoiton körttipapin kolkuttaissa oveen, kuin ois kalman koura saanut voiton niin hän lamaan lankesi ja loveen.

— »Vaimos sairas on», niin pappi haastoi, »kuinka tässä muuten käydä voikaan, synnintunnon tuska rintaa raastoi, ethän usko Henkeen, Isään, Poikaan!»

— Noita virkkoi: »ei oo luotu aikaa, aika oli ehkä ennen Luojaa, Luoja uhrin saa, kun teen ma taikaa, usko taikaan sairaan voimaa suojaa!»

— »Sull' on saatanalta kuolon oppi, vaimoltasi riistit taivaan armon, taikaas tarttuu joka seudun soppi, koitat murtaa kirkonkäden tarmon!»

— »Hiljaa, pappi! Saarnas tuskan tuottaa, vaimo vieroksuu nyt miehen mieltäin, ei hän taikaan usko, sanaas luottaa Luojan lahjat, hyvät yrtit kieltäin!»

Pappi nyrkin nosti, kesken työssä lensi ruudun ohi outo tähti, pieni lamppu sammui pirtin yössä, vaimo huokasi ja henki lähti.

Niinkuin honka, joka myrskyyn taipui, Jaska itki eloss' ensi kerran, polvillensa vaimon viereen vaipui, varjo lankes yli kirkkoherran.

Muita auttoi, rakkaintaan ei voinut noita auttaa surun sokkeloissa, kuolo oli kaiken autioinut, pois hän katsoi, pappi oli poissa.

* * *

Vaimon hautas hän ja hiihti jäitä kirkkolahden yli pappilasta, kelirikko repi railonpäitä, körttipappi katsoi ikkunasta,

Jaska itään iski suksillansa, pakoon muistojaan nyt murheen yöhön. Rantamalla seisoi kirkkokansa luottain Timos-Jaskan taikatyöhön.

Vongahti ja iljangolla paukkui, jyskyi jää, kuin jousenjänne taipui, pappilasta paha koira haukkui, riuskahti ja Jaska jäihin vaipui.

Nousi, vaipui, puukon jäähän iski, kalma mittas miestä taistelulla, yhä vimmatummin vinkui piski, pappi katsoi käsi raamatulla.

Hän, mi monet kerrat auttoi muita, miksei itseäänkin auttaa voisi, taioin kiertäis kalman otteluita, kansa katsoi kuin hän ihme oisi!

Murtui jää, hän hukkui railoon mustaan, Jaska Tuonen tummaa virtaa kulki, kansa huokas, hoki kaipaustaan, pappi hätkähti ja silmän sulki.

Pääsiäisnä pappi saarnas soimaa, kiroukset kuuli seurakunta, viime noidall' ei nyt ollut voimaa, kaikki oli ihmeellistä unta.

»Pois on noidan kanssa mennyt taika, siitä Korkeinta nyt kiittää saamme, alkakoon nyt uusi uskon aika, kuolon kuningasta rukoilkaamme!»

Miksei kiertänyt hän papin rantaa, siihen vastataikaa ei hän tiennyt, oma loihtu saattoi häntä kantaa, papin katse hält' on voiman vienyt!

Mietti moni. Moni salaa itki vaivan vaelluksen viime yötään, kummun rikkaruohot salaa kitki, mietti muistoaan ja siunas työtään.

KALMA KUTOJANA.

Mies nuori tiellä taivaltaa, syyslehti hiljaa putoo. Ken korvessa nyt kalskaa kangastaan, häävaatteitaanko neitsyt kutoo?

Ken on tuo kumma kutoja, min käiss' on elon loimet? Jo metsämies pois korpeen kiiruhtaa, hänt' oottaa oman onnen toimet.

Siell’ oottaa nuori naurusuu, luo päivä säteen kehtoon. Ei langat luista, solmut sekaantuu, miks laukeaa jo varjot ehtoon?

Ken salaa painaa poljintaan, soi outo ääni vastaan: sun pirtissäs yö kutoo kangastaan, ei sairas vaimos vaali lastaan.

Mies kiirehtää, ei rauhaa saa, kuu jotain julmaa salaa, kuin käärinliina loistaa sydänmaa, miks mökin lamppu vielä palaa?

Mies oven auki tempaisee, yön näky päätä painaa, ah, kangaspuilta kalma tuijottaa: on nuori vaimo valkee vainaa.

KORPI-JOOSE.

Paimenpojan kanssa korpeen kuljin, haulikkoni heilui hartialla, eellä Killi, kiltti ketunserkku. pystykorva, tulihäntä häilyi. Poljin pitkin metsänrannan reunaa, taakse taipui kylän sänkipellot punapurstoisine peltopyineen, taivaltelin soista talvitietä, hämyyn häipyi kyläkukkoin äänet, lampaan määkinät ja ruokakellot, myllysiiven suihke, riihen louske, sorsain, kakarien kaikerrukset. Syvään vuorten uomaan uppos polku, yhä jylhemmäksi jäytyi luonto, hymyilleet ei töyhtöpäiset männyt päivänpaisteisilla kukkuloilla, himerrys kuin suruharso leijui, niinkuin seulan läpi päivä paistoi. Polku poikkes, piili pimentoihin kautta kookkaan kolkkoin kulokuusten, yli ryteikköjen, risukkojen, kulon polttamien korteikkojen, hirven rämpimiä rämesoita, missä vuoret kokoon koukistuivat niinkuin kaksi jäykkää jättikättä noron yli nostain kyttyräänsä, suinpäin syöksyäkseen sylipainiin heittäin varjon yli vaisun tienoon.

Männynoksan alla hämärissä kotkotteli vanha metsokukko kuin ois taikaa täynnä sankka seutu, silmään sattunut ei linnunsilmä, pois se lensi niinkuin lemmon lintu, tyhjää puuta kiivas koira haukkui, mutta pöllöt, hämyn harmaat henget liiti maata pitkin luhdan laitaa vesimyyräin hommaa hätyytellen, jostain kaukaa kurki suolta koikkui niinkuin Tuonentarhain takamailta. Yhä eksyin, yhä tummui metsä, kuin mua ilkkuneet ois pensaan peikot seisoin salon naavasopukassa, silmiin siinti ahdas ahon aukko, hallainen ja harmaa kaurapelto ruskeen rautamullan reunamalla, kaljun Kalmunvuoren varjon alla. Näin mä näyn onnettoman oudon: missä pirtti oli pystytetty, siinä rauniolla horsma heilui, törrötteli tyly kivijalka, ruohottunut, nurja pihanurmi, sammaltunut kuivan kaivon kansi.

* * *

Tänne tuli kerran tukkitöihin, korpeen kodin laittoi Korpi-Joose, mieltyi hartaan metsän hiljaisuuteen, pieni, ahdas oli asuntonsa, sammalista, puista pystytetty. hökkelissä harvan haurahassa lattiana maa ja olki-ovi. Täällä asui muinoin musta Joose, jääräniska, suuri silmäpuoli, jolsan jäyhä, jäykkä jättiläinen, eikä tietty, mistä matka johti, mieron mailta kaukaa korpeen muutti, siellä möyri maita, sotki soita, raatoi raskahasti moisiollaan. Harvaan haastoi, kulki kumarassa kuin ois etsinyt hän entisyyttään, jotain menneisyyden pohjaa pohti, kätki rintaan raskaan rikkomuksen, hurjan, hullun veren perinnöitään. Eipä hepo haassa hirnahdellut, eipä edes kissaa kiukahalla eikä metsäkoiraa kumppanina, kulki yössään yksin murmahdellen kuin ois haastanut hän hengen kanssa. Rikkoiko hän vastaan rakkautta, luonnon lainko kiersi viekas vietti, ihmisiä vastaan kapinoiko, rikkoiko ne miehen mielen rauhan? Yksin kiersi, korpipihkaa keitti, möyryi miilullansa viikkomäärin, linnun lennosta hän alas ampui, luut hän louskutti ja veren joi hän, näinkö häväisi hän metsänhengen, kostiko nyt korpi kävijälleen, korven hiidenhenki hulluutensa? Kuuli yössä yksin huuhkan huudot, kuut ne kulki niinkuin kummitukset, soitti korviin korven kolkko tuuli entisyyden erehdysten soimaa. Aatos ajoi häntä asunnostaan kylään hiilisäkki seljässänsä mustana kuin peikko naamaltansa kylään kyyryili hän hämillänsä kuullakseen taas kerran omaa ääntään, taikka sunnuntaisin kirkkoon kulki, pihkasormin siellä selaillakseen vanhaa vaskikausivirsikirjaa, niinkuin härkä jotain mykkää mylvi. Taikka eksyi kyläkokouksiin, missä villitsijät vihan virttä lauloi uuden ajan ahdingosta, kansaa kiihottaen kapinoihin. Taikka joi hän kanssa miilumiesten, syvemmin vain syttyi silmiin hiilu, mikä kyti karun pinnan alla, mieli musta, aina yhtä mykkä kätki sammumatta salaisuuden. Niinpä ristiriidat rintaa raastoi, korpi kylään, kylä korpeen käski, veri vaati mennä maailmalle, mistä harhaili kuin henkipatto kerran kiertäissänsä mieron maita. Mistä syntyi synkän outo oikku, väsyikö hän vihdoin vaivoihinsa, kelle kylvi, lehdon linnulleko? Kelle kynti, taivaan tuulilleko, vuotten vaivat ventovierahille kerran kuokan ääreen kuollaksensa, kuollaksensa yksin korvessansa, kuulematta kenkään kuiskausta, hyljättynä hengen heittääksensä? Tähdet tuijottaen tyhjyydestä, itse tuijottaisi tyhjään tähteen, peltohiirten hiljaa hiipiessä, korven korppi kirkuis päänsä päällä, niinkuin korven koston musta henki... Ei, ei, kuolla tahtoi kirkkomaahan vaikka viereen mustan murhamiehen pohjoiskolkkaan kalsun kalmantarhan.

Niin hän kylään tuli tuskassansa, kaupantekoon kutsui tukkilainen, äkkiä hän möikin moisionsa käsirahat otti, korpeen läksi, heitti rakkaan kuokan kannonpäähän, pirttiin kulki kahta kumarammin, pystyvalkean nyt loimun laittoi, istui siinä sitte illat pitkät maistamatta murheen murkinaansa, tuijotellen tummaan hiillokseensa, säpsähtäen salon sopsotusta, arastellen pedon askeleita, unhottaen uskon, Luojan lohdun, piillessänsä kirkonpenkissänsä, katumuksen mieltä kouristaissa, hautoi hän nyt hullun houreitansa, käsirahat poltti povessansa kuin hän oisi sielun onnen myynyt.

Kuulunut ei kylään korvenmiestä, vieri viikko vitkaan, vieri toinen, silloin lautamies ja tukkilainen kaksi vierasmiestä vierellänsä astui Korpi-Joosen kartanolle. Pystyyn kimmahti hän niinkuin karhu, jonka talvipesää kiertää keihäät, tuliroihun heitti hiilloksesta, seinät sytytti ja oven oljet, ponnahdellen keskipermannolta tempas tuliluikun oven suulta, veellä täytti metsäpiilukkonsa, jalka lipsahutti liipasinta, pyssy pamahti ja katto kaikui. Korpi-Joose kaatui korkealta, virui muodotonna möhkäleenä, verta vierillä ja seinuksilla, karvaa katossa ja kaikkialla, törrötteli tyhjä silmäpuoli, veren vako viilsi otsakulmaa, — mutta arat aivot vielä hiljaa värjyi. — Pirtin sauhuun syöksyi syrjäläiset, miehen kimppuun kärkäs kylän kestit, köysiin mielettömän miehen kytki.

Liekkiin loimahtain nyt harja hulmui, niikuin käärmeenkidat lieskat liehui, kohisten nyt korvenilma ilkkui, hähättivät kaikki hiiden henget, sovituksen oli salo saanut, korpi vienyt vihdoin miehen mielen.

* * *

Paimenpoika päätti tarinansa, lisää liitin, minkä kauhu katkas, tarinoiden siinä metsä tummui, yhä eksyimme me erämaahan, mutta syksytaivaan tähdet syttyi kimmeltäen kuolinkynttilöinä, kirkkaammin vain tuikki toivon tähti, Otavan ma otin oppaakseni, korven kolkko henki heltymättä ajoi meitä takaa takamailta kylän kylläisille rintamaille, kuin ois Korpi-Joosen harmaa haamu kintereillä käynyt jonkun matkaa. Kiirehesti kuljin talviteitse, paimen piti kättään kädessäni, niinkuin enkeli ois eellä käynyt, taivaan lähettinä tielle ohjas, haansa löysi, itki iloissansa, tanhut tunsi, haasiat ja huhdat, kalliin kotipellon pientareensa, keveämmin nousi nuori jalka, hiljaa vaiti niin me vaelsimme, eellä kiiti Killi, kultakarva, punahäntä heilui haavistossa niinkuin liekki loistain pimeässä. Nousi kuu jo vanhan myllyn taitse koira haukkui sitä herkeemättä, tähtitarhain terva-ukko kuusta hellän hohdon heitti pitkään korpeen, Korpi-Joosen sielun siunaamalla.

SATEEN SISKOT, ILMAN IMMET.

Sateen siskot, ilman immet kankahilla karkeloivat, soissa solskaa, räiskyy rimmet, vesipilliputket soivat

Sumusilmin, harmain harsoin yli vetten siskot soutaa, veteiset ne vaahtovarsoin hyrskyhäihin neijot noutaa.

Suonissansa välkkyy vettä, unten usmat uumaa saartaa, kun ne syöksyy syvännettä, milloin pilvikantta kaartaa.

Taivaan maan ne silloin liittää korkein välkkyvaahtopylväin, Luoja taivaan tarhaa niittää, pisaroita ketoon kylväin.

Siskot taivaan teitä telmii, pitkin vettä viitat viiltää, katseet kuultaa, hiukset helmii, ripsein riemukaaret kiiltää.

Virrat voimanvirttä soittaa, kosket kuohuu, purkaa paulaa, pitkät pilvet pasuunoittaa, taivaan tyttäret kun laulaa:

»Luoja taivaankaarta kutoo, sateen loimet, langat laittaa, kangaspuille kyynel putoo, päivän särmään säteet taittaa.

Luoja itkee ihmistöitä, itkee kurja ihmiskunta, helke kyynelhelmilöistä toistaa taistoin tyhjää unta.

Kyynel tippuu, murtuu muru, halkee huolten paksuin paasi, ihmissuru Luojan suru, maiset maisen kaihon kaasi.

Pasuunoina pilvet pauhaa, sinkuu Luojan salamoita, Luojan enteet etsii rauhaa kirkastaen maailmoita.

Laulun lapset, loppuun surkaa! Kuohuttaen maata, merta taivas täydet tuskat purkaa, avaruudet aukee kerta!»

Niin ne kaikuu kaikkeuskuurut, sadun siltaa siskot leijaa, maasta käy kuin uhrihuurut, Luojan puoleen henki heijaa.

Siunattu on maa ja mantu, kasvaa kaikki, mikä kituu, pyhä kylvö maahan pantu, siemen siittyy iki-ituun.

Väistyy verhot, hunnut himmet. ihanuuden ihmesaarta sateen siskot, ilman immet kulkee pitkin kirjokaarta.

Pilviin vie ne päivänperhot, kirkastuksen kruunut hohtaa, väistyy valon esiverhot, tie nyt Luojan luokse johtaa.

Päivä aamun avaroittaa kimmeltäin kuin taikapeili, siskot sateen ääntä soittaa, kuultaa taivaan kultakeili.

STAALON SURMA.

Staalo jätti juonijulma, vainuvarma, nuija noita, asui Akkastunturilla, kalliolta korkealta, katsoi surman saarisoita.

Työnsi taudin, tuotti turman, neijot ryösti, taijat tutki, kähmi yössä yksin yrmy, syämmet söi hän, verta joi hän suussa tahran taikaputki.

Nanna, keskikodan kukka ootti Sodnosulhastansa rikkaammilta riistamailta, Staalo väijyi neittä nuorta, velhon vyöstä ampui ansa.

Nosti noita mustan myrskyn, seinät siirtyi, ulvoi ukset, Staalo solmi suopunkiinsa, koppoi immen kaunokaisen, sutten soille syöksyi sukset.

Hiisi hiihti, jyskyi jängät. Nanna noitaa sätki, sätti, puita pieksi, pilkut piirsi, pussistansa pehkut puotti, jäkälänsä jäälle jätti.

Staalo kotaan kantoi kaunon, Sodnon saamineijon sorjan, laittoi lieden lietsojaksi, juotti, syötti syödäksensä, onneksensa otti orjan.

Nukkui kodan karsinassa Staalon äiti käärmeenunta, valvoi Staalon hurja hurtta, pataan taivaan välyt välkkyi, räppänästä lensi lunta.

Kodan luona läikkyi lähde, siitä hurmehuurut nousi suureen tummaan taikapuuhun, vieri voihke vainajitten, jotka surmas Staalon jousi.

Eksyi Sodno surman soihin, kotiin koitui illansuuhun, etsi Nannan lemmittyisen, jäkäläistä jänkää hiihti, lähteen löysi, nousi puuhun.

Notkui Nanna lähteen tiellä, Sodnon kuiskeen puusta kuuli, Staalo vyötti rautapaitaa, haistoi ilmaa irvistellen verta tuovan tuntui tuuli.

Haastoi Sodno taikapuusta: »Staalon keittoon tuhkaa heitä, kehnon keiton herja hylkää, tänne kanna, nälkään näännyn, vettä noutain polkus peitä!»

Nöyrtyi Nanna Staalon luokse, petran keittoon tunki tuhkaa, Staalo keiton hankeen heitti, nosti kaikki hornan hirmut, äityi, ärtyi, ulvoi uhkaa.

Nanna hiipi hetteen luokse, Sodno kuiski: »lempo laita vaipumahan vierellesi, maanittele mairitellen, riisu ensin rautapaita!»

Kulki kotaan nuori Nanna mairitellen myrrysmiestä tunki tuleen taikaputken, riisui raskaan rautapaidan, työnsi liki lemmon liestä.

Kylläisenä kyhmykylki Staalo näppi neittä vyöstä, Sodno petrat irti päästi, sekoitellen sarviin sotki, Staalo kuuli kahnan yöstä:

»Mist' on melu, hirvaan huuto, ken se päästi petran paulan, hyökkää, hurtta, kaitse karjaa!» Nousi hurtta, syöksyi yöhön, Sodno siltä katkoi kaulan.

Vaiti vaipui hankeen hurtta. Staalo valvoi vaimon tähden: »Kauan viipyy hurja hurtta, lempo riivaa lemmen yöni, katsomaan nyt itse lähden!»

Nanna virkkoi vuotehelta: — »katso kauniit tähtikaarteet, unhoitin jo Sodnosulhon, neitsyyteni nuoren annan, näytä ensin, armas, aarteet!»

— »Aarre aarteen ottajalla, et voi tehdä taikaa tummaa, taasen kuulen karjan kahnan, haistan ihmishengen hurmee kutsun kalmaa, kuulen kummaa!»

Staalo vyöryi vuotehelta, kiskoi päälleen rautapaitaa, paita poltti, pois sen heitti, Sodno väijyi uksen uhkaa, hiljaa hiipi kodanlaitaa.

Tunsi Staalo turman tuskan, pelko pyrki peikon pintaan, taittui taika, vaipui voima, taitse kaarsi karsinasta, — Sodno iski peitsen rintaan.

Maahan jyskyi jättiläinen, viime lemmon loitsut luki. Nanna riisui Staalon rannut, neljäntuulenlakkiin laittoi, Sodnon päälle peskin puki.

Kesken untaan äiti ärtyi, samein silmin tutki takkaa, Sodno polviin päänsä painoi, ryki, ryömi valhevaattein, valhe-äänin mairi akkaa:

»Kaiva päätä, kantajani, kunne kurja jään, kun kuolet, muoriseni, marjaiseni, neuvo poikas parhaat aarteet, sinne nakkaa noidan nuolet!»

Akka lemmon loukkuleuka, harmaa niinkuin hiiden halla, syöntyi, suuttui, tukkaan tarttui: »minne sult' on muisti mennyt, aarre vuottaa vuoteen alla!»

Nauroi Nanna lieden luota: »Ken sun nukkumasta nosti, kuulitko jo korpin huudon, Staalo herja hengen heitti, Staalon kauhut Sodno kosti!»

Syöjätär nyt syöksyi ilmaan, järkkyi pohjan portin pieli, liekistä nyt taian tempas, rautaputken suuhun suisti, hiiltä, tuhkaa, tulta nieli.

Siitä lempo liekkiin syttyi, hehkuun hiiltyi hullu noita, Sodno aarteet pulkkaan pisti, Staalon karjat yhteen köytti, kiersi kotiin pitkin soita.

Mutta taitse tuntureiden Staalon kodan roihut riehui, Staalon hahmo hohtoon haihtui, hiidensilmä sammui suohon, hetken varjo lettoon liehui.

Rieskat taivaankantta kaarsi, puun tain peitti lemmon lähteen; kiertyi kirkkaat hurmeen henget, hersyneestä hettehestä Otavasta outoon tähteen. —

Oulunkylä 19.1.19.

PIRU JA AKKA.

Ja oli akka, maassa missään ei sen vertaa, hän ukon hirteen oli saattaa monta kertaa, mut ukko keinon keksi, mairi akkaa, vei hiidensuolle, mikä kasvoi lakkaa, ja aukolle, min salasammal peitti, miss' asui itse irnu, iso piru. Hän sinne herjan valtaan häijyn heitti ja virkkoi: »viime päiviin siellä viru!» Ja piru suostui saaliin saatuaan: »ei täältä paha pääse milloinkaan, siks, ettes akkas sieluparkaa säästä, saat arkun kultaa kolmen päivän päästä!»

Ei oltu päästy päivän päähänkään, kun ukko aukkoon laski köydenpään ja kiskoi, kiskoi, kiskoi iltaan saakka, kuin raskas synti painoi kallis taakka, niin hiljaa nousi pahan pohjasakka, sen kanssa ponnahti nyt maalle akka ja kiljui: »kuolemakses kiusan tein mä ja itse pirultakin sisun vein ma». Huus ukko: »sielua ei sulla sirukaan, ei kanssas toimeen tullut pirukaan!

HARJURIN KEPPOSET.

Harjur-Rehki joutui Jokapaikkaan, heti taloon toi hän toimen raikkaan, viilsi viirut virmaan orhivarsaan. Vaimo vaan se heitti katseen karsaan kuohuriin, kuin ois hän turha tuohi, vaikka juuri äsken karjun kuohi.

Emäntä se taikinaansa vastaa, isäntä se haastaa, kieltään kastaa: »Rehki, ensin kannu pohjaan keikkaa, sitte miehuuteni merkit leikkaa. siit' ei emäntä sua varmaan soimaa, en käy niinkuin hiiva, joss' on voimaa, en oo aituri, en turhanheikko, enkä naapureiden napaveikko, eukko kuurna on, ma turha tappi, kieltää multa sen, min myönsi pappi, kun ma polvistuen vihkipalliin vannoin rakkauden valan kalliin.»

Emäntä ei katso kuohiniekkaan, joka mieheen iskee katseen viekkaan, silmää iskee, ilkkuu: »pois se meistä, mik' on pahaksi... nyt tahkoon veistä, teen kuin käsket, kun et tuskaa pelkää.»

Emäntä vain kärttyy, kääntää selkää, leipoo pirtin päässä taikinata, koukussaan kun kiehuu hernepata, tyrtyy, työntää uuniin leipäluutaa, katsoo läättiin, jossa karju huutaa luona porsasparven saparoiden. Harjuri nyt pistää niinkuin pilkkaan, emäntä saa silmiin välkkeen vilkkaan, lippoo, leipoo, lappaa tuppisuuna, harjun kuin työssä miesnä muuna leveänä lattialla keikkaa, veistä sylkee, jotain tyhjää leikkaa, pitää kiinni miehen kantapäistä, sieppaa jotain jonnin ympyrkäistä, minkä karjult' äsken pois hän piirsi, sen nyt penkille hän syrjään siirsi, virkkoi: »veikko, oot kuin silmäpuoli, sokkona on vasta hullun huoli, puhko silmä, jos sen synnit loistaa, synnin sokeutta ei saa toistaa!»

Jotain läiskyy pitkin pirtinnurkkaa, äksy emäntä nyt taakseen kurkkaa, iskee Rehkiin leipälapiolla, tukkaan käy ja huitoo: »anna olla, kurja kuohiniekka, lemmon loinen, heitä, hurja, säästä toki toinen, voithan miehen ihan tautiin tappaa!»

Taikinalla Rehkin päähän nappaa, pihaan kyörää, heittää jälkeen luudan: »jollet joudu, rengit apuun huudan! — — Isä, ällös kaiva kaikenmoista, mit' on silmä ilman silmää toista!» Mies vain salaa nauraa, pihaan kyrrää, hyvillänsä siellä hiljaa hyrrää, haastaa harjurille: »palkan annan, kunnialla miehuuden nyt kannan, ken on narri luontoansa vastaan, pilkan palkakseen saa ainoastaan, mikä sopii pilaks possun laskuun, ei se sovi miehen kyläkaskuun!»

NOKI-JUSSIN JUONET.

Tuli taloon jouten Noki-Jussi seljässänsä luoti, luuta, pussi, vilkas velmu, valmis kepposjuoniin, tottumaton monenlaisiin muoniin, kiristellen mustaa nälkävyötä pyysi isännältä turhaan työtä, pirtin päähän yöksi lepopuuta, palan purtavaa, ei mitään muuta.