Part 1
SALON SOITTAJA
Kirj.
Larin-Kyösti
Viipurissa, Karjalan Kirjapaino Osakeyhtiö, 1919.
SISÄLTÖ:
Kirjatonttu Kaivonhaltija Juhannuspuu Mannerlinnan impi Kiesus ja Mataleena Kerppo ja Laurukainen Lumpeen lumoa Käärmeen kirot Imatra Noita ja pappi Kalma kutojana Korpi-Joose Sateen siskot Staalon surma Piru ja akka Harjurin kepposet Noki-Jussin juonet
KIRJATONTTU
Hämyn häivää hetki kutoo, kun on aave-yö, pisteen päältä kynä putoo, joku outo oikku lyö.
Kirjatonttu väärään viivaan sanat sekoittaa. Tunnen kaukokaihon kiivaan, silmiin siintää satumaa.
Tonttu kiertää pitkin pöytää, tuhman tahran tuo, värssyistäni virheen löytää, sonetista sutkan luo.
Mielikuvat kauas johtaa onnen ongelmiin, enkä löydä alkukohtaa, käyn ja käyn vain eksyksiin.
Tonttu pilkut, pisteet siirtää, rikkoo rytmin lain, loppusoinnut alkuun piirtää, muuttaa, minkä valmiiks sain.
Tonttu teuhaa, silmät suljen, niinkuin sokko käyn, lapsuuteni laaksot kuljen, nään sen aamun armaan näyn.
On kuin aukeis ihmevuori, katto kimmaltaa, on kuin oisin vielä nuori, ootan onnen prinsessaa.
Kuljen kisaan kummikeijuin, ei ne päästä pois, sielun saartaa liepeet leijuin, on kuin simapillit sois.
Elon evääks kultaa kerään, lykkylahjojain, silloin portin pauhuun herään, olen vuoren vanki vain.
Sammakkoina harkot haihtuu, peikot hähättää, sokkelot kuin vuodet vaihtuu, kätkee kauniin kuteen pää.
Aatos niinkuin piste pyörii, heitän kynän pois, papereissa hiisi hyörii, kuin se painovirhe ois.
Nauran, käsken hiiden hirteen, yskän ymmärtää, piirrän ristin viime virteen, turha tuhka jälkeen jää.
KAIVONHALTIJA.
Notkui neito kaivotiellä, katsoi kauan päilypintaan, kummat poreet puhkes pohjaan, vieraan vienot, kummat kaihot nousi nuoren neidon rintaan.
Paistoi päivä kaivonpohjaan, leijui leivon varjon siipi, sorja sulho haasta tullen mairemielin kiersi, kaarsi, nuoren neidon viereen hiipi.
Kauan kuvaa katsoi neito metsän henki hipiällään, tunsi haan ja tuomen tuoksun, kaiho toinen, katse toinen ylimmällä ystävällään.
Kulki pilvi päivän päältä, pohja peittyi, laine läikkyi, kaivon sammalseinät siirtyi, taikalinna silmiin siinti, kuvajainen veestä väikkyi.
Nousi usva uumenista vieden voiman viimeisenki viileyden valtakuntaan, kohos kaislakruunu päässä heljän hetteen nuori henki.
Haastoi kirkas kuvajainen: »kautta kaihos kyynelvuodon loihdit loistoon lemmen lähteen, kutsun kuulit, kaihos kantoi, muuksi muutti sulhos muodon.»
Katsoi neito kuvajaistaan, tunteet tummui, tunteet vaihtui, impi ootti onneansa ihmetellen ihanuuttaan, yljän katse varjoon vaihtui.
Koski sulho sormillansa nuoren neidon seppelpäätä kättään vieden vyötäröille, tuosta impi tuskan tunsi, silmä säikkyi jäykkää jäätä:
»Särjit syyttä seppeleeni, haltijalle taiat taitoin, rakkaus on raskas rengas, sormessani sormus painoi, huolissani häitä laitoin!»
Tuosta suuri sulho suuttui, yltyi ylkä, riehtyi raivoon: »yhtä itkit, ihanuuttas, rakastit vain rakkauttas, muiston merkit kannoit kaivoon.»
Mustaks muuttui sulhon muoto, surullista suuta väänsi, mutta neito nauruhuulin vielä ilkkui ilkeyttään, kaivoon kieron katseen käänsi.
Allapäin nyt alhoon astui sulho, syytti neion soimaa, mutta kauno kaivon luona istui illat ihmetellen, vaikeroiden vailla voimaa. —
Katsoi kurja kuvajaistaan, himmeäksi katse hiutui, veenä väikkyi sairaat suonet, kulmat kuulti kalman keltaa, rakkauttaan raukka riutui.
Itki illat, päivät pitkät, vaan ei hetteen henki tullut, uunna vuonna taikaa tutki, pyysi peiliin haltijaansa, rintaa raastoi haaveet hullut.
Vuodet vieri, kaivo kuihtui, hersyi hetteet kuumankuivat. Yksin ylkää itki impi, itkiessään ihanuuttaan kyyneleet vain kirkastuivat. —
JUHANNUSPUU.
Soljana kuin maire morsian, joka onneansa oudoksuu, uinuilevin oksin häilyellen, järven sinipintaan päilyellen seisoi juhannuksen pyhä puu.
Nuori koivu heilui haaveissaan, kuuli kuiskeet nuorten neitojen, jotka kisamielin mahlaa joivat, kimalaiset kilvan karkeloivat, kotiin korttaan kantoi muurainen.
Toinen koivu kilvan kasvaen niinkuin kädet lehvät yhteen löi, yhdess' ylistäen ystäväänsä, aurinkoa päin ne nosti päänsä, kukkaa kantaen ne heilimöi.
Silloin mustamieli, nuori mies hiipi lehtoon lemmen kyllyyttään, siinti juhannuksen armas aatto, tietä pitkin ajoi häiden saatto, koivun kaatoi hän nyt kirveellään.
Siinä ennen vannoi valansa nuori morsian, nyt valhe vaan; niinkuin veri vuoti alta kuoren. — Miksi mies nyt surmas elon nuoren eroittain kuin armaan armaastaan?
Niinkuin ristinpuuta olallaan kumppanilta mies nyt koivun vei, pystytti sen kolkkoon kotipihaan, muut nyt lempeen, hän vain kiihtyi vihaan, muille onni luotu, hälle ei.
Niinkuin raajarikko ryysyissään koivu kallisti nyt surren pään, ympärillä nuoret karkeloivat, nienten liekit loisti, naurut soivat, mies vain yössään astui yksinään.
Ja kun päivä vihdoin valkeui, jolloin luonto herää, kirkastuu, turhaa työtä oli auringolla: hyljättynä rikkatunkiolla lojui uhrilehdon pyhä puu.
Astui nuorukainen murheissaan, niinkuin onneton käy hiljalleen, koivusta hän veisti matkasauvan, poijes kulki, katsoi taakseen kauvan iäks kuvan sieluun siirtääkseen.
Tiellä seisahtui hän kuunnellen, katsoi lehtoon — mikä kumma lie —, lehdon huokauksen kuin ois kuullut, ihmiskuiskeeksi sen oisi luullut, tarttui sauvaan... vuorta nousi tie.
MANNERLINNAN IMPI.
Mutro, musta myrrysmies, poika jäyhä jättiläisen, souti yli vaahdon vuolaan, ryösti Mannerlinnan luolaan Kaapon kaunon kassapäisen.
Järveen kauniin Katuman linna valjun varjon viilsi, Kappolasta Kaaponlinnan vastavarjot riensi rinnan, vainovalkeet kauas kiilsi.
Itki impi iltaisin, vieno vanki kulki vuorta vyötäisillä lemmenlukko, väkivalloin vuoren ukko valvoi, vaani neittä nuorta.
Vieri kurjan kyyneleet, vuoren yrmy yöhön ärjyi, yli vetten vieri virsi, kaikui Kaapon huoneenhirsi, Kaapon kannel verta värjyi.
Niin se virsi vaikeroi: oon vain virsi yössä yksin, lemmen kerran kun se kohtaa, haihtuakseen hetken hohtaa, kuoloon vierii vieretyksin!
Mutro iski kallioon, vahvat vaskiportit paukkui, uneen vaipui vanha vuori, luolaan nukkui neito nuori, Mannerlinnan hallit haukkui.
Kaihos Kaappo kaunoistaan. Kappolalle öin hän nousi oottain armaan aamun aikaa, Mutro väijyi tehden taikaa, noidannuolin välkkyi jousi.
Läksi Kaappo kulkemaan kanteleellaan kaihot soittain, kaipausten valtaan vaipui, soitto immen itkuun haipui, lemmen hurmaan haltioittain.
Valkeen immen nähdessään Kaappo nosti kaihon kättä, niin ne hetken alla taivaan vaipui turhan tuskan vaivaan, lemmen rauhaa löytämättä.
Silloin Mutro yöstä nous, mustan lemmon loitsut haastoi, vannoi hurman hornan valtaan, järveen heitti paaden altaan, immen linnaluolaan raastoi.
Kaisla yksin yössä soi, Katumalla kulki tuuli, kantain yli järvenpinnan kertoi kaihot kahden rinnan, kumpainenkin kuiskeet kuuli.
Siinsi Maajan pyhä yö, yrttijuomaan yrmy nukkui, impi vuorta vaikeroiden kulki kautta onkaloiden, Kappolahan huuto hukkui.
Kaappo läksi linnastaan, immen kasvot kirkastuivat, kun hän vettä sormin souti ihanaisen immen nouti, yhdess' yli järven uivat.
Soilahdellen syvyyksiin rinta painoi riemuun rinnan, hehkuman ja hetken hurmaan, sylitysten syösten surmaan, silloin kirkui korppi linnan.
Ennelintu surmaa soi kiertäin Mutron mustaa unta, nosti vastaan vaahtopäitä, kuiski korviin hornan häitä, liikkui koko linnakunta.
Nousi musta myrrysmies kourassansa kalman jousi, kiljui, kaikui, vonkui vuoret, vaahtopäillä velloi nuoret, haljun huippuun hurja nousi.
Lemmen voimaa väijyissään syöntyi, suuttui, jousi taipui, jäntehestä nuolet sinkui, vaahdot vertyi, viidat vinkui, alle aallon armaat vaipui.
Ylle haudan hurmeisen nousi outo, kaunis kaari, niinkuin nuolet nuorten rintaan poreet puhkes, pyrki pintaan ihanuuden ihmesaari.
Kasvoi kanssa kesäyön saareen kaksi koivupuuta, joskus syysöin nähtiin kahden heljät hahmot, kalvoon lahden kallistui ne kohden kuuta.
Joskus vieno virsi soi outoin lintuin koivupuulla; muinaisaikain turman työstä valjuu voihkeen vuoren yöstä suvi-illoin saattoi kuulla.
KIESUS JA MATALEENA
Legenda.
Neitsyt nuori Mataleena rämpi rämeet riutuneena.
Muutti maita mieron teillä, kylän kivet kintereillä.
Astui suuren surman suolla, tuskissansa tahtoi kuolla.
Kiehtoi kalmanlinnun virsi, vierre vaati, kutsui kirsi.
Aina astui alemmaksi, taivas kaartui korkeemmaksi.
Kulki Kiesus paimenmaitaan neijon nähden rämeen laitaan.
Katsoi Kiesus, hiljaa haastoi: — »miksi rikos rintaas raastoi?»
— »Mistäs tiedät, pyhä paimen, tallasin ma oman taimen. —
Oman kullan kukkaiseni, marjaiseni, maireheni.»
— »Lapsen laitoit, miksi teit sen? Saunan alle salaa veit sen.»
— »Kuoli kullankauno multa. Mistäs tiesit, Kiesus kulta?»
— »Tiesin syntis toisen syyksi» tiesin Kaupin Kapron kyyksi.
Kuulin Kaupin juonen julman, maanitteli mustakulman.»
— »Kylä pilkoin pääni peitti, Kauppi ensin kiven heitti.»
— »Syytön pilkan peittäköhön, ensin kiven heittäköhön.
Suosta soiman kivet nostan, rakkaudella kohlut kostan.»
— »Pääni pääll' on kivitaakka, vien sen Manan maille saakka.»
— »Mataleena, nouse, nuori, usko, vaipuu vaivan vuori.
Kaikki sulle anteeks annan, yli suon sun kotiin kannan.»
Katsoi Kiesus neittä kauvan, nosti pyhän paimensauvan.
Kiron kivet kintereillä kimmelsi kuin taivaan teillä.
Joka kivi kukkaa kantoi, joka korsi kättä antoi.
Luojan lintu korren luota lohdun lauloi pitkin suota.
Kaikkeuden kaari päilyi, pimeyden pohja häilyi.
Kivet tieksi pyrki pintaan, toivo nousi neijon rintaan.
Alkoi neito nousta suosta, jumalansa luokse juosta
jalkain juureen rauenneena, haastoi mieltään Mataleena:
— »Ennen erheen iltaa itkin. Sovituksen siltaa pitkin
tuon nyt kivet Kiesukselle, itse Luojan istuimelle.
Kivi siirtyy sydämestä, sielu säihkyy sätehestä.
Kivet helmivöiksi vaihtuu, kaikki täydet tuskat haihtuu.
Taivaan tarhaan kurja kulkee, ikisäihkeen syliin sulkee
armon aamun suvisäässä, kirkkauden kruunu päässä!»
KERPPO JA LAURUKAINEN.
Kulki Kerppo Karjalasta, ryösti Pohjan pitkät puolet, kaatoi kansaa niinkuin kaislaa, itse ilkkui kaatumatta, pystyneet ei noidannuolet.
Laurukaisen kodan poltti, tappoi koirat, kaatoi karjan, padat, peskit, puukot ryösti, veipä vielä nuoren vaimon, raastoi rakkaan, armaan Arjan.
Laurukainen lappalainen kutsui kostoon jumaloita, vannoi Kerpon kaatavansa, kulki Kerpon turman teitä, kosket kiiti, sotki soita.
Souti saareen sata miestä, murhamiestä miekat vyöllä, Kerppo, muita mahtavampi rämpi raskain rautapaidoin nuotiolla yksin yöllä.
Kerpon keihäänkantohuovi miekkamiestä syötti suusta rautaseittisilmikosta. Lappi nosti noidanjousen, ampui saareen rannanpuusta.
Nuoli iski puukonpäähän, Kerppo kiljahti kuin kuovi, kurkunpäästä hurme hyrskyi, karjalaiset kiistaan kiihtyi, surmattihin syyttä huovi.
Kiistelivät keskenänsä. Silloin lappi saareen sousi, nurmella kun urhot nukkui, työnsi venhot valkamasta, viime venhoon itse nousi.
Kavahtivat kalpamiehet, lappi kiros karjalaisen: »siitä saitte, surman sulhot, veitte multa armaan Arjan, tunnette nyt Laurukaisen!»
Armoansa anoi vieraat, Vienan urhot uiden kääntyi, lappi niiltä niskat nuiji, toiset juoksi saarta suotta, viimein vienat nälkään nääntyi.
Niinpä lappi Laurukainen karjalaiset kaikki voitti, rauhan päivä Lappiin paistoi, turve tuoksui tuntureilla, kielavelgo virttään soitti.
Koitti kaiken kulta-aika, lappalaisen onni olla kuninkaana konnullansa, riistaa riitti, kertyi karjaa, paimen nukkui nuotiolla.
Tunturilla talven tuuli kertoo niistä tuhat-öistä, Laurukaisen laulu kiertää, kotakuntain iltakaskut suuren saamin sankartöistä.
Näyttää lappi nälkäsaarta, murennutta multarautaa, Kerpon rautarintapaitaa, siin' on kerran seita seissyt, virvat kiertää Kerpon hautaa.
LUMPEEN LUMOA.
Kas lummekukka kimmeltää, sen tähtikruunu päilyy, se aukenee, kun uupuu yö, sen suuret, lempeet lehdet lyö, kuin norsun korvat häilyy.
Niin itämaiden prinsessa Tamaara norsullansa nyt harhaa halki aavikon, niin katsella hän kaunis on kuin ulpu ummussansa.
Ja tähtikruunu kimmeltää, kuin lumme loiston tarjoo, kun mustain kiharoiden kuu ja otsa sees kuin norsunluu yötummaa silmää varjoo.
Voi, nuorta kuu-maan prinsessaa, häähuilut hälle soittaa, maan kasteesta hän iloitsee, hän taivaankantta katselee, yö hengen haltioittaa.
Hän pyrkii pyhään kaupunkiin luo kangastavan keitaan, jo hiljaa nousee aamun koi, kun tamarindit vihannoi, puut helkkyy hetaleitaan.
Jo vaihtuu varjot kameelein, maan korkeet palmukummut, ja paimenpojan bansul soi, luo lähteen lampaat kiemuroi, miss uinuu ulpuin ummut.
Kas minareetit välkähtää, yön varjot santaan vaipuu, Tamaara notkuu norsullaan, ja riemuntäynnä rinnassaan nyt syttyy kaino kaipuu.
Ja pyhän portin juurelle kun kiertää karavaani, niin muurille kuin aurinko, suur’idän poika nousee jo, nuor' ruhtinas, maan kaani.
Ja kaikki palmut kumartaa, kuulotuslammet hohtaa, yön kaikki ulvut unelmoi, ne armaat terät auki loi, kun säde heteen kohtaa.
Niin ruhtinatar ratsastaa, on rakkautta raukee, hän näkee eessään elämän, kun kaanin katseen kohtaa hän, niin sydän päivään aukee.
KÄÄRMEEN KIROT.
Kulki kylän kukkaisena nuori Herja, heimon hurma, monen mieli syyttä syttyi, niissä syttyi, syntyi surma.
Viekas oli nilkan nousu, liehittävän liukas kieli, rinnat täydet, tyhjä tunne kiehtova kuin käärmeen mieli.
Vanhemmat ne neittä neuvoi, taltuttaakseen turhan naittoi Körrin Köystän kumppaniksi, salvoksen kun saloon laittoi.
Körrin Köystä katsoi kieroon, Herja kyltyi rumaan rampaan, häitten yönä yljän petti, näytti mustan myrkkyhampaan.—
Körri kiskoi, kärkkyi kultaa, auroin kynti kyitä altaan, vaimo varkain jakoi jauhot, vaipui miilumiesten valtaan.
Syysyöt harhas hiilihaudat, salavuotein viikot vietti, suosi korven kiertomiestä, nyt jo miehen murhaa mietti.
Säikkyi niinkuin käärme säikkyy, riehui, riitti riidan syytä, porraspuiden alla syötti ahmattia aljukyytä. —
Tutki taikaa tietäjissä, pohti poppamiesten mieltä, kodassansa kaljaa keitti, myrkky-yrtit tuotti tieltä.
Niinkuin halla hiipi Herja, miehen mieleen huokui hyytä, kuiski korvaan hurjan hirmun, ärsytellen kiihti kyytä.
— »Etkö pelkää käärmeen kieltä, tääll' on outo yksin olla, viidat vinkuu kalman kyitä nukkuissasi nurmikolla?»
— »Kiskoin kyiltä myrkkyhampaat», virkkoi mies, »ei haittaa muusta, toisin naisen kieli kiehuu, surman sylkyn syytää suusta!»
— »Vältä surman syttymistä, rutsa, rampa oot kuin hiisi, maatessasi kyy kun kiihtyy, ryömii suusta sisuksiisi!»
Nukkui Körri koiranunta, piillen pelkäs turman työtä, kaljaa joi ja hiljaa hiutui, voihki yksin pitkin yötä.
Kuunteli ja kärkkyi, kulki, missä naisen lempi liikkui, tutjui keinutuolissansa, niinkuin hullu hiljaa kiikkui.
Kiikkui, kiikkui, aatos liikkui kalmanpellon perukoilla, missä mylvi miilumiehet, saarsi sauhu surman soilla.
Kulki korpeen kumma kuiske, tieto tiesi, valhe valvoi: Körrin suusta käärme kiersi, rinnan alla kalma kalvoi.
Kiikunpuuta kalma kiihti, kalma istui porraspuulla, liikkumatta kuihtui Körri, sai nyt kuistin kuiskeet kuulla.
Kiikusta hän riiheen vietiin, riiheen musta arkku tuotiin, Herja kutsui kestiin kehnot, kilvan korpiroinaa juotiin.
Haudan luona vaimo värjyi valheen käärmekyyneleitään, arkun oksareijän kautta silloin käärme ryömi teitään.
Käärmeenkirot tunsi kansa, vannoi vaimon hornan nieluun, käänne oli muodon muuttain mennyt naisen syntisieluun.
Peijaisissa Herja hyppi, tuskin yöksi silmän sulki, ei sen jälkeen unta saanut, keinutuoli kulki, kulki. —
Kulki, kulki taukoomatta, ryskyi rienan jalkaraudat, kahleet kalskui, korpi kiljui, myrsky möyri hiilihaudat.
Lempo liikkui, keinu kiikkui, kiikkui Koirin kalmanhaamu, kiljahtain kuin käärmeenpistoon nousi Herja joka aamu.
Pois hän hiipi kalliolle, missä käärme-kuninkainen asui luolan louhikossa, siellä harhas kurja nainen.
Riehui, rämpi rämeen rantaa, kuuli kummaa, jaksoi juosta, Körrin kalpeet kasvot kuulti, sormet kutsui surman suosta.
Välkkyi virva pitkin vettä niinkuin käärmeenkruunun kulta liekki läksi liikkumahan, lietsoi naisen tuskan tulta.
Niinkuin hohto helvetistä korven pohjaan puunto yöksyi, kauhuissansa Herja huusi, kalliolta suohon syöksyi.
Sinne suistui kurjan kulku, korven huokaukseen haipui, poreen surmansilmät sammui, käarmeenkruunu vehkaan vaipui.
IMATRA.
Russo ilkeä isäntä, Vuoksenlinnan valtaherra kasvatteli kaunokaisen, iki-ihanan Imatran oman onnensa osaksi, vaivan, vanhuuden varalle.
Niin oli Imatra impi kuin on kaunis kirjokaari alla taivaan avaruuden, yllä kosken kuohuvaisen.
Äänen hempeä helinä kuin on sannan simpukalla, luona Ulpujen unisten, kihon kimmel katseessansa, sielussa ikuinen ikävä.
Niin oli ilkeä isäntä kuin on paasi paukkuvainen, musta möhkäle mudassa, soutumiehen surmanpaikka, kalmankauhu kalliolla.
Niin oli Imatra ihana, kulki maine maireestansa, suven seuduille samosi kautta kaukaisten merien.
Saapui sulhot Saamemaasta, uljaat urhot Karjalasta, jäykät jäämit Hämehestä noutaaksensa nuoren neijon, iki-ihanan Imatran.
Siitä suuri sota syttyi, siitä veljeisveri vuoti, siitä Suomen säilät säikkyi, karjalaiset kalvat kaikui.
Russo urhot kestiin kutsui, tasapäiset tappeluista, itse istui pöydänpäähän. vieraat vaati vierellensä. Koski alhaalla kohisi, leyhytteli lemmenlehto, silloin vieri vieno virsi, suhina suven sulosta, kulki lehdon lauluniekka mailta ehtoisen etelän, oman soittonsa surussa.
Kuuli impi ikkunalta soiton suvisen sorean, sydäntänsä sytkäytti, väikkyi valkeet suvisiivet, joutsen ilmoissa iloitsi, ylinnä koski kumisi, paasi murmatti mudassa.
Laulu lehdosta lemahti kautta kuohun ja kohinan: »mailta kuljen kaukaisilta, etsin auringon aloja, pääni päällä päivä päilyi, matka vieri, vieri virsi, päivä kultia kutovi, pirran päähän päivä päättyy. Kun ma kuljin kauemmaksi, ihanimmiks' illat muuttui, tuota toivoin taivaltaissa, päättyis onni niinkuin päivä, seisoisi aurinko alati, kaartais kosken kirjokaari yllä Imatran ihanan!»
Ilma viileä värisi, immen sielussa särähti, tunsi leinon lemmennousun armaan arassa povessa.
Ryki Russo ja murahti: »suven soitto surman soitto, laulan laulajan lovehen, ennustajan enteinensä ajan koirilla kodista, heitän hyrskyihin hylyksi!» Siitä syöntyi, siitä suuttui, joi ja juotti kaikki kestit, julman juonia punoen, raivon riitoja rakensi. Tuosta kiihtyi karjalainen, jäämi säilällä sivalsi, Russo röyhkeä isäntä huiskautti huljallansa, huusi huovit huonehista, sammutteli seinäsoihdut Vaskiportit nyt pamahti, seinät siirtyivät sivulle, paha permanto pakeni, lattiasta laukes luukku, sinne ilkeä isäntä suuret sankarit sysäsi, kosken patoihin pudotti, immen vyötäiltä vetäsi, karhuntaljalle tanasi, silloin singahti salama, seinän Sainion sytytti, uksella nyt kuin unessa liikkui laulaja lehosta kirkas kantele kädessä, kieli vingahti vihasta, itse jumala jyrisi: »Oi, sie ilkeä isäntä, kuule, kurja, nyt kironi, kuule vannottu valani, äidin kohdussa kirottu, emos saastutat sanoilla syödessäsi, juodessasi, nauraissasi, nukkuissasi. Kolminkerroin jo kirottu, koko Pohjolan pelotus, kaikki kansat jo kavalsit, kaikki heimot jo hajotit, aina Aasian aroilta, kauniin Karjalan kukistit, häväisit hyvän Hämehen, heimot hukkuivat verehen, kansat kaatuivat ketohon, siksi aurinko aleni, tummui taivon kirjokaari, itki Imatra ihana, orja onneton valitti. Pidä vuosi nyt pitoja, verikestejä verota, pian on loppusi lähellä, sinut laululla lumoan, suvikuussa, surman kuussa varsas valjaihin aseta, sota-orhisi sopahan, ohjat ouruihin osota, koskenniskan kalliolle, sieltä syöksähdä syvähän, aja aaltojen alatse kurimuksien kitahan, siellä oottaa sun osasi, uhrit, untelot urohot siellä silpovat sinua, siellä ruumiisi repivät, siellä mujuksi murenet, rannan hiekkahan häviät!»
Virsi valkea valitti, ääni jumalan jyrisi, Russo röyhkeä isäntä lausui tuolla lausehella: »vaikka varsin liet jumala».
Pystyyn kimmahti hän niinkuin karhu, jonka talvipesää kiertää keihäät, tuliroihun heitti hiilloksesta, seinät sytytti ja oven oljet, ponnahdellen keskipermannolta tempas tuliluikun oven suulta, veellä täytti metsäpiilukkonsa, jalka lipsahutti liipasinta, pyssy pamahti ja katto kaikui. Korpi-Joose kaatui korkealta, virui muodotonna möhkäleenä, verta vierillä ja seinuksilla, karvaa katossa ja kaikkialla, törrötteli tyhjä silmäpuoli, veren vako viilsi otsakulmaa, — mutta arat aivot vielä hiljaa värjyi. — Pirtin sauhuun syöksyi syrjäläiset, miehen kimppuun kärkäs kylän kestit, köysiin mielettömän miehen kytki.
Liekkiin loimahtain nyt harja hulmui, niikuin käärmeenkidat lieskat liehui, kohisten nyt korvenilma ilkkui, hähättivät kaikki hiiden henget, sovituksen oli salo saanut, korpi vienyt vihdoin miehen mielen.
* * *
Paimenpoika päätti tarinansa, lisää liitin, minkä kauhu katkas, tarinoiden siinä metsä tummui, yhä eksyimme me erämaahan, mutta syksytaivaan tähdet syttyi kimmeltäen kuolinkynttilöinä, kirkkaammin vain tuikki toivon tähti, Otavan ma otin oppaakseni, korven kolkko henki heltymättä ajoi meitä takaa takamailta kylän kylläisille rintamaille, kuin ois Korpi-Joosen harmaa haamu kintereillä käynyt jonkun matkaa. Kiirehesti kuljin talviteitse, paimen piti kättään kädessäni, niinkuin enkeli ois eellä käynyt, taivaan lähettinä tielle ohjas, haansa löysi, itki iloissansa, tanhut tunsi, haasiat ja huhdat, kalliin kotipellon pientareensa, keveämmin nousi nuori jalka, kulki kaislakruuuu päässä, vieri virtenä vetehen, astui yhä alemmaksi, aallot ahoiksi avartui, syöksyt liljoja sirotti, kuollut kukkihin kuletti; ympärillä ystävinä virran vienot neijot lauloi, kaari ylinnä kajasti, alinna astui Imatra, tähdet tuikkivat tukassa, Otava kimelsi olalla.