Part 3

Kuin varkain putitti isäntä Notkoperän niitylle. Perille saavuttua... kaikki epäilykset haihtuivat kuin tuhka tuuleen... ukko heiskui ja huiskui kuin tulipalossa. Ravakasti tarttui hän heinärukoon sylin, puistaa reuhotti tarmonsa takaa, jotta hajosivat vainen heinät puolelle jos toisellekin. Niin hän kulki ruolta ruolle ja löi ne kaikki hajalle kuivalle niitylle, heleään päiväpaisteesen. Tottapa heistä sitte selviäisi, jollei muuten, niin kokoileisi iltapäivällä kantorukoihin, ainapahan toistekin pielestetyiksi tulisivat.

Ruot hajotettuaan kohotteli ukkeli niitospäät niityn laiteella, palasi sitte aamullisille jälilleen, haravan kera käännellen niitä luokoja, jotka aamulla oli ruoista hajottanut.

Niinpä olikin päivä jo kallistunut hieman iltavinoon, ja heinämies tökkäsi haravan varren niittyyn pystyyn. Mutta elähän mitä... ei se vedellyt... pois oli kiireimmän kaupalla otettava! Se oli taika: kun haravan piit olisivat yläällä pystyssä, repisivät ne ilman pilvet riekaleiksi ja silloin tulisi sade kastelemaan kuivat heinät. Pilviä tosin ei näkynyt nyt... mutta taika on taika... ei sen verkonsilmät näy... pilvi voisi heti tulla hankailemaan haravan piihin... Ja isäntä asetti haravansa kiveä vasten, piit kiveen päin...

Hehheh... olipa ruvennut raataminen luissa tuntumaan. Pielespohjalle puoliselle nyt... kalaa ja leipää... sitte jatkamaan heti taas... kalaa ja leipää... saahan toki sentään vettä lähteestä palanpaineeksi. Solkeva oli koivikko aivan niityn laiteella, varjoillaan tahtoo haitata heinien kuivamistakin lähellään. Tarvitsee vaan vitasta puukolla viiru sileään tuoheen... puun ollessa jäkäliä ja rovellaan longahtaa tuohilevy irti melkein itsestään...

Pielespohja oli siellä vähän sinnempänä niityn laiteella, samaisen koivikon varjossa. Isännän takki riippui sen lähellä vesan korvuksilla. Vierelle pisti metsästä ensin kallion kieleke, pyöreäpäinen kuin hiomalla kulutettu. Hiiden pojat kuuluivat sen ennenvanhaan kuluttaneen... olivat kakarat siinä mäkeä laskeneet tulenlieskaisilla vieteripyörillään. Nykyisin sitä sileää kalliota käytti kesäisin heinäväki ruokapöytänään...

Tuohesta lippiä tehden, taitellen levyä nurkille, läheni isäntä pielespohjaa hiljalleen. Vain silloin tällöin jouti hän lipintekeleeseensä katsomaan... täytyi sen kahden puolen katsella myös jalkoihinsa sammalmättäiseen niittyyn, ettei kompastuisi... viereltä ja kauvempaakin kihtoivat näkökehään hämärämpänä hajallaan olevat heinät tuoden mieleen huolta ja hoppua. Alkoi arveluttaa, ehtiikö hän ennen yökasteen tuloa panna heiniä ruolle, joko pitänee juosta taloon hakemaan lisäväkeä... Mutta mitähän se eukko silloin... hän joka lukiessaan ja veisatessaan on huolitellen muistutellut miestään kylän käynnistä... mitähän se hohkailisi, jos tietäisi työssä olleen... alkaisi vielä puhua helvetistä, sen hiiloksista ja paistinvartaista... hitto hänestä kuulkoon... karmi selkää jo ajatellessakin. Kyllähän sen Ylätalon ukon kanssa aina sopii, aina miesväestä selviää, mutta akkojen ja paholaisten... niitten kanssa selviäminen on hullumpaa...

Mutta silloin!

Kuin salama, kuin pitkäsen tuli ja leimaus välähti jotakin isännän silmään, kuitenkaan ääntä kuulumatta. Kirkas valokehä luisuu kallion kielekkeellä, metsän varjon keskellä... väräjävä valokehä... kehän keskellä mies... kirja, suuri kirja kädessä. Himmeästi välähti mielessä, että se ehkä on joku kyläläinen, mutta se ajatus haihtui oikein selvenemättäkään. Se käänteli kirjanlehtiä ja liikutteli suutaan. Kuuntelemattakin kuuli isäntä äänen kuin tuulen hyminän:

— Kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän ja kaikki askarees toimittaman, mutta seitsemäs päivä on sinun...

Silloin isäntä hervahti niitylle puoleksi polvilleen, puoleksi istualleen ja painui pökerryksiin.

Kun hän jälleen kuontui kohottamaan päätään ja uskalsi puolella silmällä tirkistää kallion kielekkeelle, ei hän nähnyt siellä mitään outoa enään. Valokehä oli vielä jonkillainen... päivä paistoi pyöreän lehvienloman lävitse... takki riippui vesan korvuksilla... mutta mitään tavattomampaa ei näkynyt. Isännästä tuntuikin, että silloin kun hän oli nähnyt oudon miehen autereisessa, väräjävässä valokehässä ja hänestä oli alkanut tuntua kuin hän irtautuisi kaikesta muusta tätä näkyä katsoessaan, että hänestä oli silloin näyttänyt mies kirjoineen päivineen yhtäkkiä katoavan, haihtuvan kuin henki konsanaan, juoksematta pois, nousematta pilviin tai vajoomatta kallioon allansa...

Rytörinteen isäntä tunsi aivan lamautuvansa kammosta. Ei häntä haluttanut ruoka, ei töihin meno tullut enää mieleenkään. Vaistomaisesti otti hän takkinsa oksalta ja syvästä syyllisyyden tunnosta väristen alkoi astua kotiinsa.

Kotonaan kertoi hän emännälleen ja muille kyläläisille ihmeellisen näkynsä Jumalan miehestä, joka oli lähetetty häntä varottamaan sapatinrikkomisesta ja muusta synnistä ja pahennuksesta. Kuulijat kauhistuivat, ihmettelivät ja siunailivat. Erittäin kauhistui ja siunaili Rytörinteen emäntä, joka heränneessä kodissa oli nuoruudessaan Herran pelvossa kasvatettu. Hän rukoili miehensä puolesta hartaimmat esirukouksensa ja neuvoi häntä menemään papin luo saadakseen siltä synnit anteeksi ja siunauksen pahanvaltaa vastaan.

Mies meni, tunnusti syntinsä ja kertoi Herran antamasta varotuksesta siinä ihmeellisessä näyssä.

Pappi ei puhunut mitään näystä, hienosti hän vältteli myös määrittelemästä, miten suureksi synniksi isännälle hänen pyhätyönsä luettanee... vaikka isäntä koettikin siitä selvyyttä saada. Pappi kehotti vaan yleensä pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa ja vaeltamaan nuhteettomasti Herran edessä.

Rytörinteen isännän heinät saivat olla Notkoperän niityllä yökasteen ja seuraavain päivien sateitten alla, kunnes ne auhtuivat ja ummehtuivat piloille eivätkä olleet olkienkaan verosia syötäviä karjalle talvella. Mutta Rytörinteen isäntä oli tullut uudeksi ihmiseksi, ja kaikki jotka hänen kertomuksensa kuulivat ja uskoivat, tulivat uusiksi ihmisiksi ja vahvasti uskoivat pääsevänsä kuoltuaan taivaaseen, jossa ei tarvitse kyntää eikä tehdä heinää talveksi karjalle, vaan ristissäkäsin veisataan virsiä ja vietetään ijäistä sapattia.

Ja tämän kertomuksen isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia, vaan jolle lankeemuksensa koitui ylennykseksi... sen olivat sen aikuiset eläjät kertoneet lapsilleen ja he taas lapsilleen ja lastenlapsilleen, kunnes se on yhteisen kansan ojennukseksi tähän kirjaan kirjotettu.

Tanu ja Tommi.

Tahdoin kerrankin nähdä Aholan Tanun kotoisissa oloissaan, kun olin kerran urennut sille puolelle pitäjästä. Tahdoin tavata tuttavaani Tanua, joka oli paikkakuntansa arvokkain mies, piirin esimies ja suuri maanviljelijä, jonka talous oli parhaimmassa kunnossa ja työväellä vakava toimeentulo.

Tapasin Tanun laajalta kesantopelloltaan ojalinjoja kepittämästä. Tervehdittyämme hän istui kivelle, kopisti piipustaan porot lapikkaansa kantaan ja vakavin liikkein tukki tupakkaa piippuun.

Monet olivat ne kertomukset ja kokemukset, joita olin häneltä kuullut, mitenkä hän katovuosina oli kuntalaistensa asioita ajanut, kulkenut hätäleipänäytteitten kanssa aina senaatin neuvospöydän edessä, miten taistellut nimismiestä, kuvernööriä ja muuta virkavaltaa vastaan, etteivät ne enää viitsineet kulkea tietä hänen pihansa kautta, vaan kiersivät aidantaitse ahoja myöten näillä mailla liikkuessaan, miten oli mahtavan apteekkarin sysännyt suohon kunnan varoja kavaltamasta, miten kouluja puuhannut ja muuten seutunsa edistystä ja valistusta ajanut. Hän oli niistä kertonut värähtämättomällä tyyneydellä, kerskaamatta tai kainostelematta, vakavalla oman arvonsa tunnolla.

Nyt hän tuijotti totisena eteensä, korkean otsan alta syvältä tähtäävillä silmillään. Sitte kohotti päätänsä kuin nousten pois mietteittensä syvyydestä.

— Tuolla se on kahdenkymmenen vuoden työ, sanoi hän vakavasti viitaten suurelle suoperkiölle lännessäpäin, laskeutuvan auringon alla. Siellä on ollut monta ukkoa ojalla, monta miestä kuokkimassa ja kuusikkoa kaatamassa ja monen miehen lapsille sieltä leipääkin leviää. Nyt kyntävät siellä kauraa ja sänki aiotaan heittää heinänkasvuun.

Laajana levisi sieltä tasaperäinen perkkiö iltaruskon hohteessa. Perällä vilahti vahva ruislaiho juurikkakasojen välissä ja tännimmäisellä rannalla olivat rengit kyntämässä neljän hevosen kanssa. Ihanasti kiteilivät ja väreilivät auringon säteet tuoreessa suomurassa, ne kirkastivat myös kyntäjät hevosineen, kirkastivat juurikkakasat ja versovan nurmen perkkiön laiteella.

— Tuossa koillispuolella on pellon alla jo parina syksynä ojitettu jäkikköniittyä ja ensi syksynä täytyy ojittaa lisää. Siitä näkyy kattamalla tulevan oivaa niittyä, kun kylvää siihen timoteitä ja apilasta.

Sieltä näkyi ojitettu ala niityn eteläpäästä, vaan paljo oli vielä jäkikköä ojittamattakin. Ojittamattoman kohdan hämärryttivät pellon ja niityn rajalla kasvavain koivujen varjot, joitten pisimmät huiput venyttyivät vinoon niityntakaiselle kanervikkoaholle asti.

— Tähän kesantopellolle on saatava ojat ennen juhannusta, kun ennen heinäntekoa miehet joutavat ojalle.

Tanu oli siihen kepittänyt joukon suuria ojarivejä ja yhden rivin pää oli jatkumassa keskellä peltoa. Tanulle oli kyllin työtä vedellessä viivoja, toiset miehet saivat ne työksi tehdä.

— Tuonne koivujen kaartamalle rantakummulle aiotaan rakentaa koululle oma talo. Ensi talvena vedetään hirret ja keväällä ryhdytään rakennustyöhön.

Kumparetta ympäröivät ritvakoivut touhottivat Särkilahden rantaäyräällä. Olin näkevinäni siinä sorean rakennuksen, jonka punanen seinä valkosine ikkunalautoineen kuumotti itäistä ilmansuuntaa vastaan. Näin iltapäivällä heijastelisivat läntisen auringon säteet kirkkaasti koulutalon ikkunoihin, ja jos idästä milloin ukkospilvi nousisi, paistaisi päivä koulun ylitse pimeää pilveä vastaan, loihtien kirkkaan liitonkaaren sen palteihin.

— Tuo Särkilahti olisi saatava kuivatuksi, niin siihen tulisi paljo niitynlisää koko kylälle. Kun kaikki kylän isännät ryhtyisivät puuhiin Kolikonjoen pohjaa madaltamaan, niin pian se Särkilahti kuiviin kurahtaisikin. Kolikonjoen putous siten tosin tasottuisi, ettei siinä enää pyörisi Salmelan kauppamiehen mylly. Mutta Särkilahden tilalle tulee niittyä viiden kuuden myllyn edestä koko kylän hyväksi, ja kauppamiehen ei myllynsä tähden käy kieltäminen Kolikonjokea laskemasta.

Silmäsin lahdelle. Se häämötti siellä lehtirantojensa välissä, niin lienteän, lempeän ja sopusointusen näkösenä. Tyynen tyynessä kalvossa riippuivat takimmaisesta rannasta alkaen alaspäin tummalehväset kuuset ja hennosti vihertävät koivut, ja tännimmäisestä rannasta syöksi ilta-aurinko lahden rauhalliseen sydämeen kirkkaan, suuren sädekeihään, joka upposi sen läpi tuonnimmaiseen rantaan asti.

Tulisiko tosiaankin tapahtumaan, ettei siinä kerran lahtea enää olisi. Tuon ihanan kuvastimen sijalla öllöttäisi silloin paljaana musta mura...

Pellonveräjältä kuului silloin veräjäpuitten romahdus ja tempasi huomioni puoleensa. Kun Tanu oli rypistänyt kulmainsa kaarekkeet silmiensä peitoksi, ettei niitä päivä häikäsisi, ja katsoa tuijottanut hetkisen tulijaan päin, ilostuivat hänen kasvonsa, kun hän saneli:

— Sieltäpä tuleekin mies, joka on ollut eturivissä mukana tämän talon viljelyksille perustuksia laskemassa. Sen miehen kanssa olemme jo toistakymmentä vuotta olleet yksissä leivissä ja tehneet yhteisiä töitä, meillä hän on ottanut eukonkin ja elättää pulskasti puoltakymmentä lastaan. Hän on meillä itsepäisin mies ainakin minun jälkeeni ja kaikin puolin muutenkin miesten paraita. Työssä hän on jäykempi kuin kukaan, eikä yleensä muutenkaan tuulen heilutettava. Siitä meillä on tahtonut riita pyöriä, ettei se mieli panna vanhinta poikaansa kansakouluun, mutta ehkä se jo ensi syksynä taipuu...

Tanakasti ja topakasti astui Tommi Karrinen luoksemme peltoa myöten. Multa pölähteli hänen ympärillään, kun hän tuli, ja lähettyään hän toivotti:

— Päivää!

— No, päivää, Tommi!

Hän tervehti meitä rautaisella työmiehen kourallaan, pyyhkäsi hikeä otsaltaan hihaansa ja sanoa jutisti:

— Nyt on oikea touvontekosää?

— On, myönsi Tanu yhtä vakavasti.

— Kauranteko näkyy suollasi loppuvan tänä iltana.

— Hyvä. Minnekäs Tommi kävelee?

— Jyviä läksin hakemaan. Olisi huomenna käytävä myllyssä.

— Onhan sulla vielä saamista toistakymmentä tynnyriä. Pane koppaan!

Tommin tukkiessa isännän tarjoomasta kukkarosta tupakkaa piippuunsa, saneli isäntä minulle:

— Tämän Tommin jälet tuntuvat kaikessa siinä mitä tässä näkyy työn tuloksia. Hän oli rakennusmestarina, työnjohtajana ja kirvesmiehenä, kun tuolta entisestä Kivikkolan mökistä muutettiin tähän ja ruvettiin rakentamaan taloa viljelyskelposempain maitten keskelle.

Entisen mökin paikka näkyi pohjosesta päin mäeltä vesakkojen ylitse. Nurmeksi jätetyllä peltomaalla tököttelivät vielä suuret, pyöreät kivirauniot, joihin kivet oli muinen auran tieltä kasattu. Mökin tuvanuuni tökötti vielä pystyssä keskellä harjua, ja alempana notkon reunassa, vanhan koivun luona törrötti vanha, honkanen vesivipusin.

Tanu ja Tommi istuivat rinnatusten saman sileän kiven reunalla; minä istuin pienellä paadella heitä vastapäätä. Tupakoidessaan Tanu kysäsi:

— Muistatkos, Tommi, miten tälle samalle paikalle toistakymmentä vuotta sitte ruvettiin pellontekoa alottamaan?

— Muistan, sanoa öykäytti Tanu.

— Tässä kasvoi silloin tuuhealehvänen kuusikko, ja tuossa kartanon kohdalla oli isompi aukea, josta joka syksy poimittiin tavattoman paljo puolukoita.

— Niin, ja sinä sanoit, että siihen tehdään talo ja muutetaan pois Kivikkolasta.

— Ja sinä pidit sitä leikkinä.

— Kuka tuota olisi uskonut, että muutetaan kylmään metsään valmiiksi sulatetuilta sijoilta. Mutta ei Tanu ole koskaan työtä säikähtänyt.

— Ja sittepä muuttuikin Kivikkola Eteläahoksi.

— Ja Eteläahosta tuli tienoon etevin talo, josta on hölmöläisten elämä kaukana, mutta tehdään työtä toimella ja ohjataan asiat kunnollisesti.

— Niinpä niin... toimella ja kunnollisesti... saneli Tanu matkien. Muistatkos miten kävi, kun ruvettiin perkkaamaan tuota suota, jossa nyt kauraa kyntävät?

— Jopa kylläkin, sanoi Tommi.

— Silloin sinä sanoit puuhaa kerrassaan päättömäksi. Sanoit, että ehtii miljoonan kertaa päivä näreen kiertää, ennenkuin se maa siemenensäkään antaa takasin.

— Mikä tuosta olisi luullut viljamaata tulevan... kun päälle astui, niin hutkahti polvea myöten rimpiin.

— Ja niinpä sieltä mies lähtikin käpälämäkeen ensimmäistä aamua työssä ollessaan.

Ja Tanu iski leikkisästi Tommin olalle.

— Enpähän, vastusteli Tommi.

— Etkö vainen? Kaupunkiin lähtiessäni sinut sinne neuvoin. Sinä olit kuitenkin ennen aamiaista jo vetäytynyt sieltä takasin ja sanonut emännälle, että "kyll'en rupea siellä tarsimaan, vaikka siihen paikkaan työ loppukoon."

Tommi koetti olla hymähtelevinään, vaikka häntä harmitti, kun aikamies kehtasi aina mokoman jutun vetää esille.

— Emma oli sanonut, ettei hän osaa pakottaa siellä olemaan, mutta ei osaa neuvoa poiskaan tulemaan. Ja oli kehottanut, että olehan nyt siellä, kun se ukon juurikka kerran on käskenyt, vaikk'et tekisikään mitään. Sinä olit mennyt takasin ja ruvennut ojaa lapioimaan. Ja kaupungista palatessani sitä jo oli kymmeniä syliä.

— Joo, äänsi Tommi hyvillään, kun juttu sittekin oli saanut niin hyvän lopun.

— Kyllä siinä olikin nujuamista, ennenkuin se saatiin työksi, saneli Tanu.

— Joo, siinä oli, äänteli Tommi jäykän mahtavasti. Siinä ei auttanut metsänpelko, siinä auttoi työ vaan. Se minun on aina jäänyt mieleeni, kun sinä kepitit kerran yhtä ainoata ojansijaa koko aamurupeaman.

— Ja sinä ihmettelit, että onko tuo nyt ojansijan kepittäminen niin kirpuntappamista...

— Turhalta minusta näytti, sillä poikana ollessani olisi ojaa jo sillä väellä kaivettu, kun sinä käytit kepittämiseen. Silloin sai oja, mikä niitä kaivettiinkin, mennä minne mieli teki, kaukaa jo lähdettiin kiveäkin kiertämään.

— Muistatkos, kun kerran talvella, ollessasi suolla aidaksia halkomassa, olit sinne eksynyt?

— Joo, muistan kyllä. Olisi pitänyt joutua kylpemään, mutta en muistanutkaan pitää vaaria kuusten lehvien tummenemisesta, kun kuukin nousi jo iltapäivällä paistamaan, ettei oikeaa yötä tullut. Oli jo iltapuhdetta koko mokoma kulunut, kun läksin hiihtämään. Hiihdinkin päin hongikkoa...

— Ja kotona oli jo vastat saunassa haudottu, kun Emma alkoi ihmetellä että missäs Tommi on. Pelkäsin, että olisit lyönyt kirveellä jalkaasi, lähdin hiihtämään ja saavuin puirokseesi. Huutelin ja etsin, vaan kun ei kuulunut, aloin hieman kiukustuneena hiihdellä puiroksen tienoilta, tirkistellen sinne ja tänne. Latusi näin menevän, läksin sitä seuraamaan ja huutelin, hohoilin. Vihdoin sinun öykähdyksesi kuului kaukaa suon ja hongikkokankaan rajalta ja siinä hiihtää suhuutellen ja näreen oksia risahdutellen tulla ryhmit vastaan.

— Sieltä minä tulin, ja olihan silloin kuutamo, sanoi Tommi muistuttaakseen tavattoman seikkailunsa valosampaa puolta.

Tommi nousi seisoalleen ja Tanu läksi mittaamaan jyviä hänen säkkiinsä. Vakavina astelivat he peräsukkaa taloa kohti ja minä astuin jälessä, mieli täynnä heidän sinne sullomiaan kuvia. Ja minusta tuntui niin tanakalta astua näitten miesten jälestä, joilta juuri olin kuullut palasen historiallisia tapahtumia, _meidän_ kansamme historiaa, niin "tavallista", mutta tärkeätä.

Särkilahden pohjukan ympäri pois talosta kulkiessani palasivat mieleeni Tanun aikeet sen kuivattamisesta. Tuntui haikealta ajatella, että se hävitettäisiin pois siitä päilymästä. Sijalle levenevä niittykin kuvastui mieleeni mustana mutalikkona, jossa rujotti ijänikuisia honganhakoja, särentokeita ja muuta rytöä ja jossa hakojen tokeitten välissä hyppelivät kuolintuskissaan elämänehtonsa kadottaneet välkkyväsuomuksiset ja punasilmäiset säret, poikkijuovikkaiset ja neulaolkaiset ahvenet, pitkähampaiset hauvet, leveät säyneet, sukkelat salakat, limaiset matikat, kivipäiset kiiskinpurakat ja muut aaltojen asujamet...

Ei sentään ole syytä pelätä... tietäähän sen hyvin, että Tanu aluksi saa koko kylän vastaansa, kun rupeaa lahden kuivattamisesta puhumaan. Lahtea kuivataan verkalleen, vaaksan verta kesässä, kyllä sieltä ehtivät kalat pois uida... vieläpä pohjakin kamaroitua, nurmettua ja kukittua ennenkuin kaikki on kuivana.

Taakki ja Riitta.

Vihtakannan keväisellä pellolla, jota parhaallaan siemennettiin, oli vilkasta elämää. Piika veteli sitkamia pitkävartisella hiilikoukulla ja isäntä kylvää huiskutteli ohranjyviä lämpimään maahan, kävellen edestakaisin sitkainten välillä. Renki-Taakki kynti siemenet maan poveen, ja nuorempi renki oli kynnöksellä harjavakoja sileiksi karhitsemassa.

Taakin vako kulki parhaallaan suuren kiviraunion ohitse. Raunion viereen oli jäänyt kyntämätön pälveke, jota penkoakseen Taakki kiskoa kinnisteli auraa takasin ja noitua pomitti laiskalle ruunalleen. Isäntä kulki juuri sivutse kylväen ja muistutti:

— Ei pidä noitua — oppii vielä kiroilemaan.

Taakki oli vähäkuuloinen. Hän seisatti hevosensa, meni isännän luo ja käänsi häneen päin oikean korvansa, jolla paremmin kuuli.

— Mitä sanoit?

— Sanoinpahan, että kovinpa sinä olet reippaalla tuulella.

— Mutta kun tuo hevonen on sellainen pattio.

— Pitääkö sitä sitte noitua?

Pekan suu vetäytyi rehevään nauruun.

— Tuntuuhan se niin jykevältä.

Ja nauraa möhötellen meni Taakki taasen työhönsä.

— Vaolle, huusi hän. Etkö siinä senkin...

Hän hiljensi ääntänsä sanoessaan tavanmukaisen mahtisanansa, samalla kuin pihlajainen vitsa huiskahti.

Ruuna ei ollut lyönnistä viitosinaankaan. Tottapa se tiesi, että Taakilla kyllä pihlajaiset vitsat riittävät, niitä kun on hänellä pientarella kokonainen kopare varattuna. Tanakasti astua töngötti ruuna, ja tanakasti astui Taakki auran perästä, päätäänkään syrjään kääntämättä.

Nuoremman rengin hepo astua lietsoi kuin vimmattu ympäri peltoa, jotta heiskui vain pieni pää, pelmusi tuuhea harja ja valkuaiset silmistä vilahtelivat. Oksakarhi piti sellaista rätinää ja pärinää, että koko pelto tuntui vapisevan, ja päiväpaisteessa kuivanut multa pelmusi sakeana pilvenä. Karhin piitten pärinää kuullessaan hepo yhä kiihdytti käyntiään, ettei pitkältä ehtinyt porhaltaa, ennenkuin rupesi höyryämään. Renki jätti heponsa levähtämään ja istuutui pientarelle tupakaksi pistämään.

Tupakkaa pannessaan hyräili hän laulua, jonka oli kuullut kylän talokasnuorisolta, jotka kuuluivat nuorisoseuraan. Se kyllä tuntui kovin vieraalta ja kylmältä, ei ollenkaan reki- ja piirilaulujen veroiselta, mutta lauleli häntä leikikseen, kun kerran kuuli muittenkin laulavan.

Taakkikin vaon päähän päästyään seisatti heponsa, painoi auran multaan ja tuli tupakalle.

— Mitä sinä laulat? kysyi hän.

— Olipahan vaan.

Taakki meni sarkatakkinsa luo, joka oli jäänyt kotvan matkan päähän kynnöksen kohdalle, aidan tukiseipäässä riippuessaan. Takin taskusta hän kaivoi letkuvartisen piippunsa ja nahkaisen tupakkakukkaronsa ja täytteli piipun visakopan kessunrouheilla. Sitten istahti hän pientaren reunalle, huokasi ja sanoi:

— Lauletaanko siinä laulussa tytöistä?

— Eipä siinä tytöistä.

— Mistäs sitte?

— Mistähän hänessä.

— Akoistako?

— Eipä akoistakaan.

Taakki käänsi pois päänsä, osottaakseen, ettei hän välitä laulusta, jossa ei lauleta tytöistä eikä edes akoistakaan. Hän piti paljo koko siitä sukupuolesta, mutta ei juuri voinut kehua itse olevansa pidetty, lieneekö sitten syy ollut siinä, ettei kelvannut laisinkaan tyttöjen kanssa kuiskuttelemaan. Tupakoidessaan alkoi hän hyräillä jotakin omaa lauluaan, joka laulettiin yhtä pyöreällä nuotilla kuin sanatkin olivat. Sitte hän oli hetken vaiti ja kysäsi:

— Eikös me lähdetä kosimaan?

— No, mitä tuolla nyt tekisi, tuumaili toinen.

— Onkos sinulla jo morsian?

— Ei.

— Mitä?

— Eikä ole.

— Vai ei.

— Onkos sinulla?

— Eihän sitä minullakaan.

Taakki istui hiljakseen ja mietti. Sitten hän alkoi tuumailla, ikäänkuin itselleen:

— Onhan siellä Aholassa se Lehtos-Riitta, kun sen sinä...

— Ja sillähän on jo valmis poikakin.

— Onhan sillä se poika, keneltä lienee saanut.

— Mutta kohta se kykenisi rengiksi, ettei tarvitsisi kovin monta vuotta elättää. — Eikö se sopisi ottaa? kysyi Taakki nuorempaan renkiin kääntyen.

— Mistäs minä tiedän.

— Sano nyt, sopisiko?

— En minä osaa sanoa.

— Hä?

— Jospa se sopisi.

— Niinkö...

Pekka herkesi äänettömäksi ja mietteissään unhotti piippunsa sammuksiin. Sitten havahti hän kaivamaan sen pohjasta aarteet pois, kopisti ne vasemman käden kuoppaan ja oikean käden hyppysillä nosti sievästi asianomaiseen paikkaan. Kun hän oli ne vielä kielellään painanut tiiviisti ikenen ja poskilihaksen väliin, oli kaikki taasen aika mukavasti, kun vaan tuontuostakin sylkäsi liian mehun pois. Hän ripusti kukkaron, jonka sisälle pisti piipun, aidan vitsaksen tyveen ja läksi kyntämään.

— Soo, vaolle!

Ja hän sipasi ruunaansa kyleksille. Nuorempi renki meni karhitsemaan.

* * * * *

Lauvantai-iltana kylvyn jälkeen olivat piiat pukeutuneet punaraitaisiin alushameihinsa ja kylvyssä punakoituneina menneet aittaansa nukkumispuuhiin, odottamaan talon hiljenemistä ja sitten hiljaista koputusta ja sukkelasanaisia pyrkimispuheita oven ulkopuolella.

Vihtakannon nuorempi renki meni lahden rannalle saunan luokse seisoksimaan. Häneen yhtyi siinä pari muutakin kylän nuorukaista, ja he tekivät suunnitelmia, mihin mennään, pyrkimään tyttöjen aittaan vai johonkin saunaan kortille. Heidän siinä seisoessaan viittasi nuorempi renki nauraen pihaan päin.

— Katsokaas tuonne!

Taakki sieltä vain pilkisteli porstuan ovesta ulos ja hiipi sitten varovasti rappusille. Siinä hän jälleen pitkäkaulaisena kuikisteli kaikille suunnille, asteli varovasti portille ja läksi juosta kehveltämään, jotta takinhelma vessahteli kahtaanne käsin.

Nuorukaiset nauroivat katketakseen.

— Taakkikin kiirehti tytöstämään...

— Aholaan kaiketi taas köykitti.

— Aholaanko? kysäsi nuorempi renki.

— Kyllä kai.

— Mitä se siellä?

— Siellähän on Lehtos-Riitta.

— Vai niin... sehän siitä mainitsikin.

— Riitastako? Mitä se siitä?

— Naimatuumissa tuntui olevan.

— Vai naima... Siellä Aholan aitan perässä on kivi, ja sillä se Pekka kuuluu istuvan ja tupakoivan. Kun aikansa istuu, kuuluu menevän tuvan penkille nukkumaan.