Part 2
— Olkaa rauhalliset! viittasi Komulainen miehille. Tämä nimismies on tullut minua kiinniottamaan ja minä katson olevani velkapää lähtemään hänen mukanaan.
Alakuloinen, kunnioittava ilme kasvoillaan vaipuivat roistot istumaan. Komulaisen vaimo keitti kahvia, pannusta tarjottiin nimismiehelle ensin ja sitte koko joukolle.
Kahvit juotuaan virkkoi Komulainen:
— Olen tässä tuuminut, etten sittekään voi heti lähteä mukaanne.
— Ohoh, ja miksi et?
— Tiedän, etten siltä tieltä pian palaa. Siksi olisi ennen lähtöä vähän selvitettävä asioitani.
— Miksikäs ei, kun vaan tulet.
— Mihin aikaan tulisin?
— Sopiiko kello seitsemän?
— Kyllä ehdin siksi.
— No, tervetuloa sitte! Olisit kyllä päässyt nyt yhdessä hevosessa, mutta eihän sille mitä voi, jos asiat vaativat.
Pieni nimismies ajoi kotiinsa. Siellä oli se suuri, muhkea virkaherra odottamassa.
— Missä se nyt on mies?
— Hän jäi vielä kotiinsa...
— Niinkö kävikin?
— Mutta hän tulee illalla kello seitsemän.
Muhkea virkaherra nauroi ja hyppäsi sitte nopeasti seisoalleen.
— Kyllä on viisainta, että heti lähden miehineni. Komulainen on jo tietysti taipaleella ja ehtii iltaan toiselle puolelle maailmaa. Kaikkia joitakin, että heittäysin narriksi!
— Mene vaan, jos tahdot ettei Komulaista saada kiinni koskaan! sanoi pieni nimismies.
Kun pieni nimismies pani virkansa ja kunniansa takaukseksi, suostui suuri virkaherra vihdoinkin vielä iltaan asti odottamaan.
Ja illalla kymmentä minuuttia vailla seitsemän seisoi rosvo Komulainen nimismiehen virkahuoneessa.
— Tässä nyt olen.
— Komulainen on hyvä ja istuu, kehotti nimismies.
Komulainen aikoi istuutua, mutta huomasi suuren virkaherran, jonka näkyi tuntevan.
— Mitä? Oletteko tekin täällä?
— Olen tullut Komulaista hakemaan.
— Miksei nimismies sitä minulle aamulla sanonut?
— Eihän Komulainen kysynytkään?
— Onneksenne olikin, etten kysynyt. Olisin ollut vaikeammin pyydystettävä, jos tiesin tuon herran täällä olevan.
— Kyllä olisitkin suorasukaisemmin joutunut kouriini, jollei tämä nimismies...
— Mutta sen sanon, keskeytti Komulainen virkaherran, että vaikka olenkin katsonut olevani velvollinen antautumaan kiinni nimismiehelle, niin en ole velvollinen tuon herran vankina pysymään. Siis...
— Jos tahdot, niin minä toimitan sinut kaupunkiin, tämä herra voi ottaa pysyäkseen syrjässä, ehdotti nimismies.
— Ei mitään neuvotteluja roistojen kanssa, sanoi virkaherra. Hän avasi oven viereiseen huoneeseen, ja hänen viitattuaan astui sieltä sisään kuusi asestettua miestä rautoja kolistellen.
Komulainen ojensi heille kätensä ja niihin pistettiin käsiraudat. Kaikista kohdin raudotettuna hänet sulettiin tyrmään ja ovelle asetettiin kaksi aseellista vartijaa.
Mutta aamulla oli tyrmä avoinna ja vanki poissa vartijoineen. Ei Komulaisen talosta eikä koko tienoolta häntä löydetty, ja pohatat saivat edelleen vavista häntä peläten.
Parin päivän perästä palasivat kadonneet vartijat. Mutta heiltä oli vaadittu vaitiololupaus, ja he olivat oppineet, ettei Komulaiselle antamaansa lupausta käy rikkominen.
Töyrentuulastus.
Korvenkainalon mökin perhe lopetti puolipäiväsensä, johon kuului leipää, perunoita, suolasärkeä ja sinertävää piimäsintua palanpainimeksi. Syötyään pyyhkäsi isä Taneli puukkonsa housunsa reiteen ja työnsi sen vasemmalla lonkallaan riippuvaan tuohituppeen. Sitte hän nousi, pisti piippuun ja piippu hampaissa meni pitkälleen karsinassa olevaan sänkyyn. Äiti Eeva meni perästä, puukkasi Taneliaan menemään sinnemmäksi seinäviereen ja painautui hänen kylkeään vasten. Taneli asetti piippunsa penkille sängyn päänpohjiin, ja kohta alkoi kuulua karsinasta hänen nenänsä tohina, jota säesti Eevan vienokkaampi sihitys.
Hinttu, torpan tytär, korjasi ruuanjätteet tuvan oven takana olevaan ruokamöksään, tarttui sitten virkkauskoukkuun ja näpläsi peukaloa kintaaseen, jota hän veli-Malkkiaan varten valmisti. Malkki, joka kahdeksantoista vuotta sitten oli ristitty Malakiakseksi, meni hänen luokseen peräikkunan alle istumaan ja katseli mielihyvin siskonsa näppäröitä sormiliikkeitä ja kirkkaita silmiä. Ja sisko heitti häneen niin ystävällisen silmäyksen, jotta oikein mieltä hiipoi.
Pilvinen talvipäivä alkoi hämärtyä, ja läheinen kuusikko kuumotti ikkunaan niin tumman surulliselta, niin surullisen kaamealta Valkosen hangen yllä. Se kuusikko kiersi aivan aitaa myöten puolet mökin pienistä pelloista, jotka korven kainaloon painautuneina muodostivat siihen kaarevan loven. Itäpuolella liittyi kuusikon reunaan solakkavartinen riukukoivikko, jonka juurella matala näreikkö oli kasvanut ainoastaan leveydelleen. Ja leveäin lehvien latvat painoi hanki peittoonsa, siten muodostaen pyöreitä, valkoisia lappalaiskotia.
Ikkunan edessä istuessaan kuulivat sisarukset ulkoa äkillistä hohinaa ja kohinaa.
— Töyriä! huudahti Malkki, joka ensiksi oli ehtinyt tarkkaamaan. Hän huudahti niin hiljaa, etteivät töyret kuulisi, mutta huudahdus oli kumminkin niin kärjistynyt, että se herätti nukkuvat sängystä. Koko torpan väki riensi korvenpuolisesta ikkunasta kurkistelemaan.
Isohkoina mustina pilkkuina näkyi harmahtavaa taivasta vasten aika parvi töyriä läheisten korpikoivujen oksilla. Ja toisia lentää havitti parhaallaan mökin ylitse kylästä päin. Ne oli nähtävästi jostakin säikäytetty liikkeelle ja nyt etsivät rauhallisempia olinsijoja täältä sisäsalolta. Kaikki ne kertyivät läheisten korpikoivujen latvoihin, kuvasteleivat siinä kuusikon latvojen ylitse mökin asukkaille, nokkivat urpuja ja kuikistelivat kaulaansa kuin yösijaa etsien.
Ja miten tavattoman paljo niitä vielä oli! Ikkunasta kurkistelevan mökinväen tyyneys katosi ja heidän päiväjärjestyksensä meni mullin mallin. Miesväellä oli vielä ollut aikomus mennä metsätöihin ennen täyden pimeän tuloa ja naisväen olisi täytynyt lehmä ja lammas illastaa. Mutta nyt ei hennottukaan ulos liikahtaa, hartain silmin tähdättiin vain ikkunasta suurta töyriparvea, kaikinmokomin varoen vierasten häiritsemistä.
Malkki jäi ikkunan luo vartioimaan, mihin töyret puista laskeutuisivat. Taneli tarkasteli päreorret ja kun siellä ei ollut riittävästi päreitä, alkoi hän ovensuusoppeen sulamaan tuoduista pärehaloista kiskoa lisää kiireimmän kaupalla. Kiskomansa päreet työnsi hän heti kuumaan uuniin kuivamaan.
Malkki yhä tarkasti vartioi ja Hinttukin nosti vähänväliä silmänsä virkkauksesta katsoakseen töyriparvea, joka rauhallisena yhä urpuja nokiskeli. Siskollisen katseensa hän muisti tähdätä Malkkiinkin ja sanoa, ettei Malkki ole ollenkaan hyvä, jollei töyrirahoilla tuo hänelle pukukankaan pumpuliloimia. Malkki varotti lyhyimmittäin Hinttua olemasta samallainen kuin entinen poika, joka metsällä jäniksen nähtyään unohtui niin kuvittelemaan mitä tekisi jäniksen nahkalla, että unhottikin ampumisen ja jänis nauraen juosta puputti tiehensä.
Talvi-ilta hämärtyi hämärtymistään.
Malkki yhä vartioi.
Äkkiä hän nytkähti ikkunansa edessä.
— Nyt ne lähtevät!
Koko mökin väki riensi taas ikkunaan.
Joku töyristä oli lehahtanut lentimilleen ja toiset yksitellen irtautuivat jälkeen. Vitkan verkkaan ne liipottelivat viistoon alaspäin korven reunamitse, painautuivat kuusikon ja koivikon rajamaille ja katosivat koivikon juureen.
Koivikon juurella, matalain lumisten näreitten katveessa ne olivat tietyssä tallessa. Vartija pääsi pois paikaltaan ja naisetkin tohtivat jo mennä ulos ilta-askareilleen.
Miehet ottivat suksensa kesäteloiltaan tuvan parvelta ja varustivat molemmat sujakat, mutta tukevat seipäät. Suksien varvasremmejä laitellessa ja muuten varustautuessa ehti jo tulla pimeä. Mutta kiirehtimättä söivät miehet iltasensa, istuskelivat yhä ja odottivat.
Antakaa töyrien asettua ja painautua syvälle hankeen...
Vihdoin miehet lähtivät liikkeelle. Ottivat rovion päreitä kainaloonsa kumpikin ja astuivat pimeään yöhön, lykkäsivät lylyt lumelle ja pellon yli hiihtää sujuttelivat valkosen hangen pumpulipintaa myöten. He suuntasivat koivikkolehdon laitaan kauvas paikasta, johon töyret olivat laskeutuneet, ja lehdon laitaa myöten hiljalleen, äänettöminä hiihtäytyivät lähemmäksi synkässä, pilvisessä yössä.
Lähemmäs päästyään sytyttivät molemmat tulen päreihinsä. Päretuohukset loimottelivat kirkkaasti pimeässä yössä, valaisten loistavan kehän ympärilleen, jota vastaan kaukaisempi yönpimeys näytti sitä synkemmältä. Tuohukset kädessä painautuivat miehet koivikkoon, jonka solkevat riukurungot ja matalat lumipeittoiset näreet loistelivat ja välkkyivät öisten tulien valokehässä kuin sadun ihana unelma, sitäkin ihanammalta tuntuen synkän yökehän keskeltä, josta luminen metsä runkoineen ja oksineen yhä hämärämmän salaperäisenä, yhä pimeämmän kammottavana häämötti, kuta kauvemmaksi koetti tirkistää. Valokehänsä keskellä painautuivat miehet yhä syvemmälle metsään, kulkivat kuusikkoon, palasivat koivikkoon jälleen. Ja koivujen ja kuusten lehvät muodostivat yllä katoksen, joka tuohusten valossa näytti aivan läpipääsemättömältä.
Kauvan he saivat etsien kiertää metsää ristiin ja rastiin.
Yhtäkkiä sieppasi Malkki tuohuksensa oikeasta kädestä vasempaan ja sivalsi seipäällä pehmeään hankeen.
Hän oli huomannut hangessa reiän ja reiän ympärillä siipien jälkiä, joita töyri oli räpyttänyt hankeen kaivautuessaan.
Töyri nutistui sinne hangen sisään.
Mutta Malkki ei ehtinyt sitä ylös penkoa, sillä vieressä alkoi hanki liikkua. Jo pelmahti lumi, jo vilahtivat koirastöyren mustat siivet... mutta samalla iski Malkki seipäällään ja töyri nyykistyi hangelle hiukan siipiään liikutellen.
Nyt alkoi hanki liikahdella yhtaikaa useammasta kohden, täältä tasaisen sammalaukean kohdalta, tuosta koivun juurelta ja tuolta lumisen näreen levien läheltä. Mutta samalla joutui Tanelikin seipäineen hätään pojalleen avuksi, yhdessä he lyödä huimivat teiriä seipäillään minkä kerkesivät, yhden löivät kuoliaaksi nukuksiinsa hangen sisään, toinen oli parhaallaan uutostaan ylös selvittäytymässä, kun sai seipäästä, kolmas surmautui puskeuduttuaan näreen sekaviin oksiin uuttonsa lähellä...
Ne töyriparat, jotka onnistuivat selviytymään ylös uutoistaan ja lentimilleen lähtemään, eivät siltä monikaan henkeään saaneet säästetyksi. Niitten silmät, vasta unesta auenneina, huikenivat näkemättömiin punertavan kirkkaassa, väräjävässä päretulen valossa. Kuin päättömät kanat ne voivat lentää suoraan surmaan sauvaa kohden, kentiesi tulen häikäiseminä sitä kohden sohotellen.
Tuossakin joku parhaallaan pelmahtaa hangesta esiin ja hätäisesti lähtee lentämään. Heti kohta lyö siipensä ohkaseen aisakoivuun, jotta tuuskahtaa hankeen. Ei ehdi uudestaan siivilleen nousta, kun jo seiväsmies lyö nirrin pois.
— Tuossa harmaa naarastöyri lentää ylävitalikkoon, satuttaa itsensä koivun runkoon, mutta tapautuu taasen lentimilleen maahan putoomatta. Ylemmäksi, valokehän ja pimeän rajamaille päästyään se lentää suoraan sakeaa koivun latvaa kohden, siivittää, siivittää, rupisteleiksen oksien välissä, koettaen päästä läpi, koettaa tapautua oksalle istumaankin, mutta ei tavota tasapainoa. Oksissa sokkeloidessaan lintuparka väsyneenä taasen irtautuu ja siivillään kannatellen hiljaa laskeutuu maata kohden. Siellä on mies, kurkottaa jo vastaan seipäineen ja lyö linnun maahan.
Aniharvat töyristä sattuivat osumaan oksien aukkoihin ja selvisivät selville ilmoille. Mihinkä asti ne lienevätkään hädissään lentäneet, lienevätkö enää tohtineet pysähtyä yötään viettämään...
Mutta kun yöllinen hyökkäys, sissiretki nukkuvaan perheeseen oli päättynyt ja Taneli ja Malkki saaliinsa kokoon keräilleet, oli heillä neljättäkymmentä töyrtä kaikkiaan. Koivuisilla taakkavitsoilla he kantoivat otukset kotiinsa.
Kotiväki oli koko ajan tähystellyt ikkunasta, nähnyt miesten sytyttävän soihtunsa koivikon laidassa, nähnyt heidän menevän metsään ja nähnyt tulien vilkkuvan puitten lomitse. Uteliaalla odotuksella näkivät he sitten tuliroihujen punertavan kirkkaina pilkkuina lähenevän pilkkosen pimeässä yössä, ja ilosella ihailulla ottivat he kotona vastaan kelpo metsästäjänsä.
Kun töyret seuraavana päivänä vietiin kylän kauppiaalle, saatiin niistä 2 mk 10 penniä parista. Se oli paras ansio yhtenä yönä, minkä Korvenkainalon mökin miehet olivat milloinkaan ansainneet.
Valheen apostoli.
Nimismies tulla pölähti keskellä kaunista suvisunnuntaita Hevosahon lautamiehen pihalle. Jalkapatikassa hän tuli siltavoudin kanssa, seisahti hieman eteisen edessä ja vilkasi tuvanikkunaan, ovatko nähneet hänen tulonsa. Sitte hän istahti eteisen penkille ja pyyhiskeli hikeä otsaltaan.
Pian joutui siihen lautamies ja vei vieraan kamariin. Emäntä puolestaan oli rientänyt puuhiin kahvipannuineen.
Vaihdeltua alkupakinat ilmasta, vuodentulon toiveista ja sensellaisista, alkoi nimismies hienosti viittailla tulonsa syyhyn. Tai ei hän siihen oikeastaan viittaillut, hän koetti kopeloida isännän mieltä, että hän johtuisi sen ilmaisemaan. Mutta isäntä ei puolestaan ollut niinä miehinäänkään, että ottaisi ymmärtääkseen.
Vihdoin nimismies kävi suoraan asiaan, sanoi tiellä tavanneensa miehen, joka oli kertonut, että Hevosahon lautamies tahtoisi häntä kaikella mokomin tavata.
Lautamies ihmetteli. Sillä ei hänellä ollut mitään asiaa, saatikka sitte niin tärkeää, että olisi vartavasten nimismiestä taloon kutsunut.
— Ole tervetullut taloon, harvoinpa sinua nähdäänkin.
— Etkö sinä sitte tosiaankaan kutsunut?
— En, vaan hauskaa kaikessa tapauksessa, että poikkesit...
— Mutta minkä kumman viestin minä sitte sain?
— Sitä minäkin tässä...
— Että uskalletaankin pitää pilkkanaan...
— Tunsitko miestä?
— En tuntenut.
— Et tullut kysyneeksi nimeäkään?
— Mitäpä sillä tein sellaisessa tapauksessa... enhän näet osannut tällaista mitenkään aavistaa.
— Minkä näkönen se oli?
— No, joo... suoraan sanoen hän tosin näytti vähän reuhkaloisen näköseltä, Hoikahko, pitkänpuoleinen, vaatteet yleensä reuhallaan yllä, pitkähkö tukka, kasvoiltaan laihahko... Sen tulin erityisesti huomanneeksi, että suu oli suuri, pitkät huulet olivat ulospäin rempallaan.
Nimismiehen kuvailua kuullessa alkoivat lautamiehen silmät käydä sennäkösiksi kuin niistä olisi ollut jotakin väkipakolla ulos puhkeamaisillaan. Alkoi käydä kovin silminnähtäväksi, että hänen oli vaikea pidättää nauruaan.
— Vai Mikko se...
— Mitä, tunnet siis hänet!
— Tunnetaanhan se mies...
— Mikä lurjus hän sitte on?
— Hän on apostoli...
— Mikä?
— Apostoliksi häntä on sanottu kinkeristä alkaen toistakymmentä vuotta sitte, jolloin rovasti itse hänelle sen nimen antoi.
— Mikä se sellainen apostoli on?
— Valheen apostoliksi häntä nimitetään ja syystäkin. Vai pyöräytti se...
Tässä lautamies ei malttanut olla räjähtämättä ilminauruun.
— Vai pyöräytti se nimismiestäkin, pahuus. Hän se sitte on oikein ammattivalehtelija. Monen hän on narrannut seisoalleen, kuten sanotaan. Tahkolan ukko oli hänestä kerran kannellut rovastille ja rovasti kinkerillä nuhdesaarnaa hänelle pitäessään tuli sanoneeksi sanat, jotka siitäpäivin ovat olleet hänen liikanimenään. Ja harvoin haukkumanimi sen paremmin paikalleen osuu. Hän saa valeitaan uskomaan kenen tahansa, usein niin pitkälle, että monasti tekevät hänen juttujensa tähden pitkiä narrinretkiä.
— Sepäs kumma mies pitäisi saada puhutellakseen. — On tainnut mennä kylille nyt, koska kerran on tullut vastaan.
Samassa talon emäntä, kuulu ketterästä kahvinvalmistuksestaan, avasi oven ja työnsi tytärtään sisään kahvitarjottimen kanssa. Hehkuen hämin punasta, joutuessaan niin äkkipäätä herrojen eteen, niiasi tyttö kahvia tarjotessaan niin syvälle, että oli polvet vähällä lattiaan lysähtää.
Kahvia juodessaan sattui isäntä silmäämään ikkunasta kujalle heilimöivän ruispellon ylitse.
— Tuollahan se Mikko jo palaa ja sellaista himphamppua!
— Kutsu sisään!
Isäntä kiirehti kujan veräjälle ja huusi Mikon jälkeen. Mikko tuli luo ja isäntä pyysi sisään. Mikko meni, ilmeisesti muistamattakaan äskeistä valettaan. Tavallisesti hän ei huomannut mitään pahaa tehneensä, vaikka valehteli niin, että korvat liikkuivat. Valehteleminen lienee ollut hänelle todellinen henkinen tarve, sillä hänellä oli vilkas mielikuvitus, kekseliäs ja ilonen mieli ja hyvä puhelahja... täytyihän hänen saada lahjakkuuttaan johonkin käyttää... Monta kertaa hän taisi valehdella huomaamatta itsekään pistävänsä lipokasta...
— Hyvää päivää! sanoi hän nimismiehelle, heittäen äkkiä hattunsa pois ja hyvin syvään kumartaen. Hän istahti vaatimattomasti tuolille oven suuhun ja nökötti siinä niin levottoman ja kiireisen näkösenä kuin olisi heti asiansa toimitettua pois kiirehdittävä. Odotellessaan hän katseli ja hypisteli hattuaan.
— Joo, alotti nimismies. Sinä Mikko kuulut olevan kova mies valehtelemaan. Haluaisinpa kuulla jonkun keksinnöistäsi. Hökäsepäs nyt kuullakseni paras valeesi, ehkäpä päästät parikin... saat kapan rukiita...
Mikko tuli ensin pettyneen ja sitte suuttuneen näköseksi. Hän nousi ja lähtöä tehden kysäsi:
— Eikö muuta ole asiaa?
— Eikö sitä siinä...
— Pane vaan parastasi, kun saat vielä palkan! kehotteli lautamies.
— En jouda, sanoi Mikko totisena, nyt mitenkään joutaviin jaarituksiin. Hyvästi vaan!
Hän tarttui jo avaimeen.
— No, maitahan nyt, ehkä emäntä tuo kupposen kuumaakin, asetteli lautamies.
Mikko pysähtyi syrjäkariin.
— Miksi sulla on niin kiire? kysyi nimismies.
— Tuonne Konttilahteen aioin...
— Ja mitä sinne?
— Pellonpäästä haen kaloja, olen aina sieltä kesätyön päälle ottanut.
— Mutta eiväthän ne ole tänä kesänä kaloja saaneet...
— Eivätkö?
— Tiettyhän se.
— Mitäs se Nuutisen Maija sitte lörpötteli...
— Sanoiko saadun?
— Sanoi, sanoi Konttilahden pellonpääläisten saaneen viime vuorokausina kaloja niin etteivät ehdi siivota ja suolata...
— Ohoh!
— Niin, ja sentähden kuuluivat myyvän tavattoman huokealla, melkein kun vaan joku vie kalat nätänemästä...
— Jassoo!
Nimismies ja lautamieskin olivat erinomaisen kiintyneitä asiaan.
Mikko oli niin kalanahnaan näköinen, etteivät toiset hennoneet pitemmältä häntä viivyttää. Hän sanoi kiirehtivänsä hakemaan konttia kotoaan ja sitten kala-apajalle.
Mikon kotikylästä oli Konttilahteen pari vanhaa ruotsinvirstaa, mutta kirkolle oli molemmista kolmatta peninkulmaa. Nimismies oli mielissään, että oli juuri sattunut tälle puolelle pitäjästä näin kalaisena aikana. Kaloista oli ollut niin kova puute koko kevätkesän, että se mies, joka nyt ensiksi joutui apajalle. Toimitettuaan asiansa, ajoi nimismies Pellonpäähän kalakauppoja tekemään.
Hän meni Pellonpäähän ja käänsi puheen kalansaaliiseen.
Mutta siellä ei tiedetty sellaisesta mitään...
Oliko siellä äskettäin näkynyt erästä Mikko-nimistä miestä?
Ei ollut näkynyt...
Nimismies yritti suutahtaa. Mutta pian muisti hän kohtauksen laadun Mikon kanssa ja nauroi enemmän kuin oli koskaan nauranut. Ja nauramalla muutkin nauroivat, kun kuulivat Mikon uuden metkun.
— Ollapa nyt se mies täällä, niin pitäisi hänelle mitattaman koko tynnyri rukiita, sanoi nimismies.
Kertomus isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia.
Rytörinteen isäntä kävellä kääkersi levotonna pihallaan, emännän keittäessä kodassa piimäjuoksutosta aamiaiseksi. Isännän päässä kiehui ja kihisi, siellä tempoi kuin kaksi eri kättä, joista toinen käski, toinen kielsi...
Lempsatti sentään, että juuri tänään pitikin olla näin kirkas päiväpaiste, heleä heinäpouta... Sataa, sataa suhuttaa ensin koko viikon, toistakin... rupeapas sitte ja paiskaa pouta pyhäksi! Ei näytä olevan sateesta pelkoakaan, heleän kirkas on kauttaaltaan sininen taivas... ei hattarata näy taivaalla eikä toisellakaan... tasainen on taivas kuin silkka vesi... että vaikka veneellä soutaisi...
Ja heinät ovat hajallaan Notkoperän niityllä... toista pielesalaa on hivelletty heinikkoa kellelleen! Enin osa niistä on ruolla lämpenemässä ja ummehtumassa, osa hajallaan luokoutumassa mehuttomiksi. Tänään nyt olisi päivä sellainen, ettei muuta kuin löisi ruot hajalleen ja niitospäitä vähän kohottelisi, niin illalla saisi niitetyt heinät rutikuivina pielekseen...
Hyvä olisi heiskata heinien kanssa, jollei olisi pyhä... Mahtaisikohan Ylitalon Ukko olla niin äkänen, että vihastuisi siitä, jos näin tärkeää työtä tekisi sunnuntainakin? "Mitä suurin tarve ja ristillinen rakkaus vaatii, ei se ole kielletty. Sentähden... mitenkäs se nyt olikaan... sentähden... ai, niin... sopii kyllä parantaa sapattina ja auttaa härkää ulos kaivosta." Niinhän siinä katkismuksessa... Tarve tässä tietysti on, sillä tarvitseehan karja talvella heiniä... mutta lieneekö sentään suurin tarve? Ja mitenhän... vaatineeko ristillinen rakkaus, että sopivana poutapäivänä, vaikka se olisi sunnuntainakin, korjattaisiin karjalle heiniä talveksi? Härkää saa nostaa kaivosta... härkä on karjaa... tottahan Jumala rakastaa yhtäpaljo lehmiä kuin härkiäkin, että molempia saa turvata kuolemasta... Papit sallivat, että karjaa ruokitaan sunnuntainakin... mutta millä talvella ruokitaan, jollei kesällä rehua korjata... ja ainoana poutapäivänä viikon perästä...
Alkoi isännästä tuntua siltä, että tänään täytyy mennä heiniä hajottelemaan ja kouhottelemaan, olipa se sitte hyvin tai pahoin. Hän kynsäsi korvallistaan ja meni emännän luo kotaan. Häneltä piti kysyä asiasta... mutta arveluttavalta alkoi sekin tuntua. Ei se eukko, joka sunnuntaisin niin hartaasti veteli virsiään, mitenkään antaisi myöntymystään sellaiseen syntiin. Kauhistuisi vaan niin, ettei tulisi mitään koko aikeesta. Paras on pitää omana salaisuutenaan, menipä sitte tai oli menemättä. Renkiä ja piikaa on kyllä mahdoton saada niitylle emännän tietämättä. Mutta voihan itse mennä... jos mennäkseen... ja ehkäpä voi hakea iltapuoleen muitakin avuksi, kun heinät kerran on hajalla ja kuivina. Isäntä jätti emännälle sanomatta ja kysäsi vaan:
— Eikös se keitto jo ala joutua... niin kaunis pouta, että aivan...
Aivan tahtomatta luiskahti pouta keiton kiirehtimisen yhteyteen.
— Mikäs hoppu sulla siinä... sunnuntaihan nyt on...
— Nälkä tuo jo tulee ja aioin muuten pistäytyä kylilläkin...
— Kylillä... kirkk'aikana! Olisit vaan kotona. Luettaisiin päivän epistola ja evankeljumi, palkolliset saisivat olla mukana.
— Täytyy mun käydä.
— Sitte iltapäivällä käyt, jos käydäksesi olet, etkä menisi keskellä kirkk'aikaa...
— Paljo on käyntiä, menee koko päiväkin.
— Voi sinuakin! huokasi emäntä. Ennen lasna ollessani eivät vanhemmat laskeneet minua pyhäpäivinä illoillakaan mihinkään eivätkä käyneet itse muualla kuin seuroissa ja kirkossa. Niin ne heränneet ennen... mutta pois häviää nykypäivinä usko ihmisistä, synnin ja suruttomuuden uneen vaipuvat nuoret, vieläpä vajoavat vanhatkin, jotka toki ennen enemmän Herraa pelkäsivät.
— No niin... arvasinhan sen, ynähti isäntä ja pyyhälsi kodasta pihalle.
Emäntäkin tuli pian perästä, kantaa kelletellen höyryävän padan tupaan ja asettaen pankolle. Piika toi leivät, kalakupin ja piimätuopin pöytään, emäntä ammensi piimäjuoksetoksen kahteen suureen puukuppiin, joista toisesta söi isäntä ja emäntä, toisesta renki ja piika. Ilman pitempiä puheita syötiin aamiainen ja sitte heittäydyttiin ruokalevolle.
Salokylän miesväen tavallinen kotijärjestys oli sunnuntaisin seuraava: ensin yölepoa aamiaisille asti, sitte osaksi ruokalepoa, osaksi päivän epistolan ja evankeliumin lukemista puolisille, lopuksi kyläilyä iltaan. Naiset ja kirkkoväki tästä järjestyksestä tekivät poikkeuksen. Naisten tuli hoitaa karja ja laittaa ruoka perheelle sunnuntaisinkin.
Rytörinteen perhe vaipui syötyään pian ruokauneensa. Mutta isäntää ei nukuttanut. Äänetönnä hän keturoi penkillä pöydän päässä, ja hänen ajatuksensa kiersivät ahkerasti Notkoperän niityllä. Samalla hän kuulosteli tarkkaan, milloin nukkuvain nenien sihinä kohoaa kylliksi varmaan asteeseen. Lopulta hän kepsahti hiljalleen ylös ja asteli ulos.
Ruokatuvassa hän leikkasi leivästä pari viipaletta, pani niitten väliin suuren sären ja tunki käärön taskuunsa. Piimää olisi pitänyt ottaa... mutta leili on hellillä niin keihkeällä paikalla, että emäntä sen poissaolon heti huomaisi. Voihin samaten tulisi iso näkyvä lovi... ja emäntä kyllä muistaa tarkkaan mistä itse on milloinkin vuolassut... Samapa tuo... yhdeksi puoliseksi syö vaikka hapankaalia, kuten reppulaisten kotimaassa... elettiin sitä ennenkin, vaikka syötiin vain pelkkää pettua...