Part 7

Seuraavana päivänä satoi lunta, vaan kaksi metsästäjää matkusti kuitenkin tuon pitkän matkan eilispäivän tapaturman näyttämölle ja kolme penikulmaa kaupungista löysivät he vihdoinkin paikan, jossa susi oli poikennut tieltä. Kello 11 olivat he kiertäneet suden, vaan kierros oli liian iso ja he katsoivat tarvittavan paljo pyssymiehiä ajoon. Toinen matkusti sen tähden kaupunkiin lisäväkeä hakemaan ja toisen oli sillä aikaa hankkiminen lähimmistä taloista ajomäkeä. Kymmenen metsästäjää lähti heti jouduttavaa ravia ajamaan tuota kolmen peninkulman pituista matkaa kaupunkiin ja vähää ennen hämärää saapuivatkin he perille. Jälelle jäänyt pyssymies oli sillä välin hyväntahtoisuudessaan halunnut lohkaista kierrosta pienemmäksi, vaan tulikin sitä tehdessään sutta liian likelle ja säikäytti sen pois. Hyvin ärsytetyllä mielellä palasivat kaikki takaisin kaupunkiin lunta kovasti pyryyttäessä. Yksi metsästäjistä jäi paikalle ja koetti tuiskussa kauvan seurata jälkiä, mutta kohtasi lopulla semmoisen vaivan noissa keräytyneissä kinoksissa, että hädin tuskin pelasti itsensä erääseen torppaan.

Tämän jälkeen ei voitu enää tuon niin innokkaasti ajetun ja viidellä latingilla ammutun suden jälkiä löytää, vaikka monta päivää ahkerasti tiedusteltiin, ja kaikki jäivät nyt siihen luuloon, että se niistä kolmesta laukauksesta, jotka nähtävästi olivat siihen sattuneet, vihdoin oli kuollut ja lumimyrsky yöllä maaliskuun 19 ja 20 päiväin välillä sen sitten haudannut paksuihin kinoksiin.

* * * * *

Kysymykseen, miten metsästykset Hollolassa olivat onnistuneet, ilmoitti lukashein isäntä, että maaliskuun ajalla oli kierretty monta kettua, jotka osaksi hän itse osaksi myöskin lukashit olivat ampuneet. Neljä vanhaa sutta oli monena vuonna oleskellut niillä tienoin, missä Iitin, Nastolan ja Orimattilan pitäjät yhtyvät. Tammikuulla 1882 oli yksi emä ammuttu ja sittemmin oli ainoastaan kaksi sutta tiettömissä. Eräs suutari Perheniemen kylästä on vuosittain ottanut pennut niiden pesästä, vaan niin kuin näyttää tahallaan säästäneen vanhemmat. Hän oli kahtena viimeisenä vuonna kantanut 1,200 markkaa palkkioina ja olisi kai vieläkin halunnut jatkaa sitä menoa. Kolmen viikon ajalla toimeenpanivat lukashit metsästyksiä noita kahta sutta tappaakseen. Monen onnistumattoman yrityksen jälkeen onnistui Iivana Pakljan vihdoin kiertää ne ja kaataa molemmat kahdella laukauksella. Uros tuli edellä ja sai ensi laukauksen rintapäähänsä, vaan jatkoi matkaansa, Iivanalla oli tarpeeksi mielenmalttia, niin että hän, ollen vakuutettuna pedon haavan kuolettavaisuudesta, ampui toisen laukauksen naaraasen, joka jäikin paikalle. Uroon löysi hän muutamien satojen sylien päässä kuolleena. Se oli suurin, minkä Iivana koskaan oli nähnyt. Peto painoi 121 naulaa ja pituus kuonosta hännän nenään oli 6 jalkaa.

* * * * *

Sitten kun sudenajot täksi talveksi olivat lopullisesti päätetyt, kutsuivat kaupunkilaiset huhtikuun keskivaiheilla kaikki osanottajat pitoihin. Tahdottiin siten osoittaa myötätuntoa sitkeälle työlle ja muutenkin metsästysseurain seurattavalle tavalle, jolla paikkakunnan metsästäjät olivat toimineet hyvän asian, susien hävittämisen, vuoksi.

Luotettavaa lukua ei vielä voi saada siitä miten monta sutta tänä talvena on tapettu; mutta mikäli sanomalehdistä on saatu tietää, on innokkaita ajoja toimeenpantu yli koko maan, ja luultavasti ei ennen koskaan ole niin paljo susia yhtenä talvena kaadettu. Sopii toivoa, ett'ei tämä innostus tule jäähtymään. Tieto siitä tavasta, miten petoja kierretään, tulee, kun se nyt kerran on toteutunut meillä, aina yhä enenemään. Jos maanmiehet kerran itse yleisesti ja todenteolla ryhtyvät asiaan, niin ei monta vuosikymmentä viipyne, ennen kuin maa on kokonaan vapaa siitä veron rasituksesta, jonka hukat tähän asti ovat sieltä perineet, eikä maine Suomessa tapahtuneista, kauhistavista lapsenryöstöistä enää kierrä ympäri maailmaa.

OSA II.

[1888.]

ONKIMARETKI KANKAISTEN JÄRVELLE.

Kesällä 1881 kävin ensikerran Kankaisten järvellä, ja useat kerrat olivat onkimaretkeni jokseenkin onnistuneita. Tulin näin siihen vakaumukseen, että järvi kyllä oli kalaisa ja voisi, jos keinotekoisia ongintapaikkoja laitettaisiin, tarjota erinomaisen hyvän paikan onkimiselle. Saadakseen kaloja yksiin paikkoihin kokoontumaan ei oltu mitään tehty; tosin oli keskellä järveä eräs kari, vaan sekin oli liian laaja ollakseen minään erityisenä veden asukasten kokouspaikkana. Seuraavana talvena upotutin eri syvyyksille järveä risumurrokkoja ja keväällä lisättiin niihin vasta lehdelle puhenneita koivuja ja haapoja.

Toissa kesänä kesäkuun 2 päivänä lähdin koettamaan onkimista uusilta murrokoiltani, ja tämän retkenipä nyt juuri aionkin kertoa. Yksi ainoa köyhä mökki sijaitsee tuon kauniin metsälaiteisen järven rannalla ja tähänpä oli edellisenä kesänä pieni uusi tupa rakennettu, jonka tuvan ystävällinen torpanväki kernaasti heitti minulle yömajakseni. Illalla noin kuuden aikana saavuin minä mökille, jossa vanhemmat ja lapset minua tervetulleeksi toivottivat. Neljätoista vuotias poika Vihtori, sama, joka metsässä meitä opasteli koettaessamme niillä seuduin kiertää susia, loisti ilosta kuullessaan, että hän sai tulla mukaan veneeseen. Saatuani kaikki kapineeni tuossa pienessä tuvassa järjestykseen ja onkimaneuvoni kuntoon menin mökkyrin ja Vihtorin kanssa rantaan varustelemaan onkimavenettä, jonka olin sinne joku aika sitten kuletuttanut. Olin käskenyt että vene heti perille tultua työnnettäisiin vesille turpoamaan, mutta tätä käskyäni ei oltu toteltu, ja senpä tähden täytyikin nyt sivellä talilla kaikki liitokset ja saumat sisäpuolelta, jos mieli sitä seuraavana päivänä voida käyttää. Isäntä työskenteli koko illan sen kanssa ja Vihtori tuli mökin ruuheen soutajakseni. Sousimme niille paikoin, jossa järvi puron kautta purkaa vetensä, ja saadaksemme täkyjä huomispäiväksi heitimme hienoimmat onkineuvomme veteen; mutta vuoden aika oli vielä liian varhainen ja vesi liian kylmää, joten pienemmät kalat eivät vielä olleet nousseet rannikoille. Me muuttauduimme paikalta toiselle ja koettelimme, mutta sama huono menestys kaikkialla; ainoastaan muutamia ahvenia saimme, vaan nekin olivat kovin isoja ongen syötiksi, enkä koukkujakaan aikonut tällä kertaa heittää. Ilta oli kuitenkin ihana, ja minua huvittikin suuresti nuo retket kaikille ennen tunnetuille rannoille. Laululinnut visertelivät, käki kukkui, ja ulapalla näkyivät helakanvalkoiset tirrat leijailevan iltaruskon valaisemain pilvien ja niiden peilikirkkaaseen järven pintaan kuvautuvien varjojen välillä. Olin sinä suvena ensi kertaa veneessä ja tunsin taas saman suloisen ja omituisen mielialan, johon luonnon samalla elinvoimaa uhkuva kuin rauhaisa ihanuus ennenkin oli minut saattanut. Sousimme vihdoin tuonne suurelle karille, johon murto oli tehty neljän sylen syvyydelle, ja niin laskimme kiviriipan. Otin kiposta ahvenen, panin sen pitkäsiimaiseen nokkaseen ja heikettyäni ongen veteen ojensin sen Vihtorille, sillä aikaa kun itse ongin paino-ongella. Neuvoin häntä, että hän heti kohta, kun tunsi nykäistävän, voimakkaasti heilauttaisi raskasta ja jäykkää vapaa; täten kun näet on tapana koukulla onkiessa vastata nykäisyä; koukku tarttuu silloin nieliäkalan suunlakeen. Samassa kavahti poika seisoalleen veneessä molemmin käsin tarttuen vapaan. Omituisen vakavalla äänellä hän samassa huusi: "se on iso kala." Kaikin voimin koki hän vastaan ponnistella, mutta yhä alemmaksi painui vapa. En uskaltanut minäkään tuossa vaaruvassa purressa jättää paikkaani perässä, vaan kehoitin kiihkoisasti Vihtoria ojentamaan vavan minulle; hän yrittikin minua lähestyä, vaan se ei onnistunut. Nojautuen polviini ojentausin vihdoin eteenpäin ja sain vavan kiini silloin, kun sen latvapuoli jo oli syvälle veteen notkistunut. Kauan aikaa sain panna kaiken voimani liikkeelle pitääkseni vapaa, niin että se siiman kanssa muodosti kulman, seikka, joka välttämättömästi on vaarin otettava, sillä jos hauki ne kerran olisi vedessä suoraan linjaan saanut, niin olisi joko siima katkennut tai koukku kalan suusta irroittunut. Useat kerrat sain tuon mahdottoman suuren kalan veden pinnalle, vaan niin etäällä veneestä se aina pysytteli ett'ei Vihtori haavilla ylettynyt. Vähitellen näyttivät hau'en voimat kuitenkin vähenevän ja sen liikkeet tulivat yhä heikommiksi; minäkin olin aivan hengästyksissä pitkällisestä kamppailusta. Vihdoin viimein onnistuin varovaisesti saamaan tuon häikäleen veden pinnalle veneen viereen, ja Vihtori seisoi haavinsa kanssa valmiina; mutta liikutettuna hetken vakavuudesta kun oli, käyttäysi hän niin taitamattomasti, ett'ei tarpeeksi syvälle veteen pistänytkään haavia, vaan pukkasi haavin puitteella vasten hau'en suuta, juuri sille kohdalle, johon koukku oli tarttunut. Kala sätkäytti voimakkaasti purstollaan, niin että vesi pärskyi ympärillä, ja koukkukin irtausi leu'astaan. -- Muutaman osan sekuntia lepäsi se ihan suorana veden pinnalla ja ui sitten hiljalleen pois; juova vedessä osoitti vaan sen tien.

Vahingostamme mykkinä katselimme, Vihtori ja minä, hyvän aikaa toinen toistamme. Minä ensiksi äänettömyyden katkaisin ja aloin moittia häntä haavin nahjusmaisesta käyttelemisestä. Itkunsa niellen vastasi poika; "isä voi kyllä todistaa, ett'ei tuota haukia koskaan saada järvestä ylös. Se on isältä vienyt monta uistinta, ja kylän vanha isäntä kertoo sen särkevän kaikki pyydykset, niin hyvin verkot kuin rysät." -- Rantalan seppä sai sen kyllä puoleksi veneeseensä, vaan yrittäissään käsin tarttua sen niskaan, putosivat sekä hauki että seppä järveen; hauki jäi sinne, ja seppä sai tuon heilakan ruuhen kanssa, johon järvellä oli mahdoton nousta, uimasissaan haalautua maihin. Vihtori arveli, että sama onnettomuus olisi kohdannut meitäkin, jos olisimme tuon noidutun hau'en saaneet veneeseemme. "Sen näyttäytyminen ennustaa aina onnettomuutta", virkkoi hän; "viime kesänä vei se uuden uistimen isältä, ja samana päivänä repi susi lehmän Kontuvuorella, toisella puolen järveä." Vallan varmana mainitsemainsa esimerkkien todenperäisyydestä, kun hän tuntui olevan, heitin kaikki vastaväitteet sikseen. Tämänpäiväinen seikkailumme vakuutti hänet yhä varmemmaksi luuloonsa, ett'ei tuon hau'en laita ollut oikea.

Aurinko oli jo laskeumaisillaan, kun nostimme kiviriipan ja sousimme kotia, kaunis ilta ja virkistävä seikkailu todellakin erinomaisen ison hau'en kanssa olivat saattaneet minut mitä iloisimmalle tuulelle.

Rannalla työskenteli vielä torppari veneen kanssa saadakseen sitä kuntoon huomispäiväksi. Pysähdyin siihen häntä auttamaan ja lähetin Vihtorin noutamaan tuvasta eväspussia. Pian oli venekin kunnossa, perässä ja keulassa olivat kiviriippain nuorat pujotetut väkipyöräin ympärille, airot, vavat, haavit, liera-astiat, kaikki olivat paikallaan. Sillä välin kun Vihtori teki tulta rannan kivikolle, valmistin minä aterian eräälle laakakivelle pitkällisen iltaruskon valaisemien puiden suojaan, jotka tuolle lämpimissä, vaihtelevissa värinvivahduksissa kimaltelevalle vedenkalvolle loivat pitkiä varjojansa. Illallinen maistui meistä oivalliselta, ja muorin raitis, parahiksi hapan kalja uudesta katajaisesta tuopista oli herkkuinen, virvoittava särpimemme. Ukon kanssa sytytimme sen jälkeen sikaarimme ja kotvan aikaa istuimme rannalla erityisistä maanviljelys-taloudellisista kysymyksistä keskustellen. Aurinko oli jo laskeutunut, jättäen jälkeensä luoteiselle taivaalle punertavan hohteen, joka tänä vuodon aikana sammuu vasta silloin, kun aamunkoi koillisessa syttyy. Valkeilta pilkuilta näyttivät kalalokit luodon yksinäisillä kivillä tuossa himmeässä maisemassa. Lämpimän päivän jälkeen vielä viivyttelevä auer edensi esinettä ja teki valonkin niin kummallisen salamyhkäiseksi. Vihtori porskutteli rannalla, sillä välin kun Hiltu kädet ristissä polvellaan istui eräällä ulkonevalla kivellä veljeänsä kadehtien. Häveliäisyys esti 13-vuotiasta tyttöä minun läsnäollessani tottelemasta veljensä kehoitusta, että seuraisi hänen esimerkkiänsä. Kysymykseeni oliko vesi kylmää, vastasi Vihtori, että illalla on vesi aina paljo lämpimämpää kuin päivällä. Järvestä tultuaan, värisivät kuitenkin hänen päivettyneet jäsenensä, ja hän oikein kiiruhti vaatteitansa päällensä pukemaan.

Levolle mennessämme oli jo käki ja laululintuset vaienneet; ainoastaan laulurastas lasketteli omituisia säveleitään ja ruisräähkä yksitoikkoista narskutustansa.

Aurinko oli jo noussut, kun Vihtori herätti minut, sanoen äitillä kahven jo olevan valmiina. Sieppasin vaatteet kainalooni ja menin rantaan, jossa peseydyin ja pu'in päälleni. Aamu oli jokseenkin viileä, niin että hieno usva lepäsi tyvenen järven yli. Muutamia pilviä näkyi tuon muuten niin kirkkaan taivaan itäisellä ilmanrannalla ja nepä ne herättivät minussa toiveen, että aamun kuluessa vielä hyväkin onkimatuuli saadaan. Vasta tuntia myöhemmin lähdimme järvelle. Isä istui etuhangolla ja Vihtori keskellä venettä. Lykätessämme veneen irti, varoitti Vihiori rannalla seisovaa äitiänsä ja sisartansa, ett'eivät meille toivottaisi "onnea matkalle", sillä se tuottaa aina pahan onnen.

Usva oli nyt haihtunut ja aamu oli ihana; metsän laulajaparvi riemuitsi, yksi ja toinen ukkoteiri puun latvassa kuherteli muistoksi lopetetusta hääajastaan, sillä välin kun sorsat kaislikossa kääkättelivät. Auringon hedelmälliseksi tekemä luonto hurmasi meitä suloisella elävyydellänsä. Yhtä vaikeaa kuin edellisenäkin iltana oli meidän nytkin saada täkyjä. Vuoden aika oli vähän liian varhainen onkimiseen, niin että, paikasta toiseen soudellessamme, emme saaneet muuta kuin joitakuita ahvenia, jotka nekin olivat kovin suuria kalan syötiksi. Vihdoin onnistuin kuitenkin saamaan muutamia särkiä syvältä vedeltä, iänikuisen rantamurron, tuulen kaataman suuren hongan ulkopuolelta, joka juuri osoitti minkälainen jättiläishongikko muinoin on kasvanut järven rannikolla, Kello kun nyt jo oli kahdeksan, niin oli jo aika koettaa onneamme murrokolta tuolla syvemmällä. Järvellä toisiansa seuraavat vihurin puuskat ennustivat tuulista päivää. Kiviriipat heitimme samalle paikalle, jossa edellisenä iltana tuo kuuluisa hauki oli meitä peijannut. Vihtori pelkäsi, ett'eihän vain hauki tänäkin päivänä näyttäytyisi. Tovereilleni jätin lieramadot, niin pitkävapaisia kuin pohjaonkia varten ja itseni varalle jätin vain nuo muutamat säret kalakiulussa. Nämäkin säret olivat kyllä suurehkoja, vaan kun edellisenä suvena usein tästä järvestä olin saanut aina 3-1/2 lb painoisia ahvenia, niin nakkasin hyvällä toivolla veteen lujimmat onkeni. Kauan istuimme nykäisyä turhaan odottaen ja tuuli kiihtyi, niin että lopulta jo alkoi venettä kulettaa. Soudimme takaisin oikealle paikalle ja minä muutin nyt molemmat kiviriipat perään, yksinäinen synkkä pilvi toi mukanaan tuuliaispään ja rankan kuurosateen, mutta meni pian ohitse. Sillä aikaa nykästä hytkäytti koukulla varustettua onkeani aikalailla ja minä haalasin ison ahvenen köntäleen vedenkalvoon, josta jo viime kesäisillä onkimaretkillä harjautunut ystäväni mökkyri sen haavilla korjasi. Ennen kuin myrskyn puuskaus oli ylitse mennyt oli minulla kolme samanlaista körilästä veneessä. Samanlaisen nykäyksen tunsi Vihtorikin pitkävapaisessa ongessaan, vaan ei voinut estää tuota voimakasta kalaa vetämästä siimaa ritvakan vavan kanssa suoraan viivaan: siima katkesi vavan nenästä, ja koko laitos katosi syvyyteen. Häntä ei voitu lohduttaa; joko oli tuo noiduttu hauki käynyt onkeen, tai oli paha onni se onnettomuus, jota hän eilen oli ennustanut. Uusia kojeita silmustaessaan mutisi hän kyllä odottaneensakin, että jotain hänelle oli tapahtuva.

Kova vesisade esti aaltoja kohoamasta, vaikka vihurit puhalsivat; vesipisarat kimmahtivat takaisin korkealle vedenkalvon yli, ja koko järvi kiehui. Yht'äkkiä lakkasi sade, pilvi oli kulkenut ylitsemme, ja aurinko pistäysi esiin. Tuo äkillinen näytämön muutos oli elähyttävä. Märät vaatteemme kuivahtivat nopeasti lämpimässä päivän paisteessa, myrskyn puuskaa seurasi aivan tyyni ilma, ja kohta oli järvikin peilikirkkaana.

Nuo harvat täkysäret olivat loppuneet ja niinpä kiinnitinkin nyt ahvenen suureen koukkuun ja heitin sen veteen. Ojentaessani vapaa Vihtorille pyysi hän päästä siitä erilleen tuon ison hau'en tähden. Annoin vavan mökkyrille, sillä välin kun itselleni kiinnitin samanlaisen syötin pohjakoukkuun. Tunnin kuluessa saimme me kumpikin muutaman naulan painoisen hau'en, vaan sitten saimmekin istua kauan aikaa ilman että kalat nykäisivätkään; puoliääneen leikkiä laskiessa kului aika kuitenkin siksi kunnes vihdoinkin päätimme soutaa maihin ja murkinoida, johon kaikki kolme tunsimme olevamme jokseenkin halukkaita. Vene raikattiin ja kiviriipat nostettiin. Minä viskasin uistimen veteen, ja niin sousimme nyt äkkisyvälle, itäiselle rannalle, jossa metsää kasvoi aivan veden pintaan asti. Mutta äkkiä nosti Vihtori keulassa melakan, kohousi puoleksi veneessä ja huuti: "katso! -- katso! -- kuppo -- minun kupponi, -- jonka hauki vei." Me sousimme paikalle, vaan kun Vihtori yritti tarttua siihen, niin katosi se taasen syvyyteen. Tarkastelimme kauan aikaa joka taholle ja Vihtori näytti hyvin alakuloiselta tästä uudesta tapaturmasta entisten lisäksi: "se on varmaankin tuo ilkeä hauki, ja silloin emme koskaan saa sitä emmekä onkeakaan." Tämän viivytyksen aikana olin kerrassaan unohtanut uistimen, ja kun nyt yritin sitä kelata, niin olikin se vajonnut ja tarttunut pohjaan. Samassa poikakin taas huutamaan: "tuolla! -- tuolla! -- kaukana!" mutta nyt täytyi meidän huovata paikalle, johon uistin oli tarttunut. Kauan nujusimme uistinta irti saadaksemme, sillä se oli tarttunut lujaan syvällä olevien kivien väliin. Paikalla panin mieleeni risteilymerkit, jotta vasta voisin koettaa onkimista tältä syvältä karilta. Suuri oli Vihtorin kärsimättömyys viivytyksen aikana. Lopulla koetin nykäisemällä irroittaa koukkua, ja se onnistuikin, mutta toinen koukuista oli taittunut; tämänkin tapaturman sai "iso hauki" syykseen. Sousimme ulommaksi järvelle päin, ja kohta näkyi kuppo taaskin. Isä huopaili perä edellä ja minä sain vihdoin korjatuksi sekä ongen että kolmen naulaisen ahvenen. "Arvasinpahan kyllä, ett'ei se iso hauki ollut," sanoi Vihtori, "sillä silloin emme koskaan olisi mitään saaneet."

Etäiseen, kauniiseen lahteen matkatessamme kiertelivät tirrat ympärillämme, auringon valossa välkähdellen. Hyvästi muistaen menneen kesän odottelivat ne, että nytkin heittäisimme veteen muutamia kuolleita syöttejä, joita ne kirkuen veden pinnasta tavoittelivat.

Nousimme maihin syvällä kallioisella rannalla, jossa me Vihtorin kanssa ensin otimme järvikylvyn ja sitten ilmakylvyn auringon paahteessa kalliolla. Isä, joksi minäkin Vihtorin tavalla ystävääni torpparia tavallisesti kutsuin, kantoi sillä aikaa ruokasäkkiä maalle ja leikkeli kuusen oksia meidän kuuden kauniin kalan alustaksi vasuun, ja peitteli ne sitten koivun lehdillä auringon suojaksi. Niiden melkoinen suuruus sai palkita paljouden.

Ruoka maistui hyvältä; mutta äidin kalja oli hapannut ja lämmennyt, jonka tähden Vihtori lähetettiin veneellä torpasta viilipyttyä noutamaan. Matka oli pitkä, ja hän viipyi kauan taipaleella. Torpparin kanssa menin sillä välin metsään onkivapoja etsimään. Minä löysinkin muutamia erittäin kauniita katajia, aivan sopivia pohjaonkiin. Useat tunnit veneessä istuttuamme, oli kävely nyt metsässä erikoisen hauska. Havupuiden nuoret näreet levittivät virkistävän sateen jälkeen auringon helteessä suloista ja elvyttävää tuoksuansa. Istahdimme muutamille sammaltuneille kiville korkean havumetsän siimekseen, jossa puiden tuuheat latvat suojelivat meitä puolipäiväauringon säteiltä. Oksiessamme ja kuoriessamme katajia maistui oiva sikaari meille mainiosti. Minua huvitti suuresti silmilläni seurata ahkeraa ja sopuisaa työtä isossa muurahaispesässä. Ahkerat ja ymmärtäväiset pikkueläimet olivat tehneet itselleen mukavia ja sammalista sekä muista vastuksista vapaita teitä. Pitkien välimatkojen päästä hinasivat ne neulasia ja puikkoja pesään, tuohon yhteiskunnan järjestyksen mallikuvaan. Minä hain ja löysinkin etempää toisen pesän, josta vein muutamia kymmeniä muurahaisia muassani edelliseen pesään. Ystäväni, mökkyrikin, katseli vilkkaalla huomiolla sitä taistelua, joka kohta syntyi. Vaikka vieraat muurahaiset olivat samaa lajia, niin hyökkäsivät alkuasukkaat kuitenkin paikalla niiden kimppuun, tappoivat ne ja laahasivat sitte ruumiit pesän sisäpuolelle. Ovatkohan nuo pienet otukset toistensa syöjiä? Vihdoin kuulimme Vihtorin säännölliset aironvedot järvellä ja lähdimme rannalle häntä vastaan. Hiltu sisko istui perässä ja lauloi kovalla äänellä aivan väärin erästä laulua, jonka nuotista en voinut saada selkoa. En tiedä millä seuduin maatamme kansa olisi musikaalinen, vaan ei ainakaan Hämeessä. Järvillä soudellessaan ja teillä vaeltaessaan laulavat useimmat, vaan ani harvoin oikein; sekä tahti että nuotti ovat yhtä paljon rumennetut, kuin itse säveleet ovat rumia ja kirkuvia. Ainoat soinnulliset äänet, joita toisinaan saa kuulla, ovat paimenten huhuilemiset, joita salon kaiku kaunistelee.

Äiti oli lähettänyt ison, uhkean viilipytyn. Ahkeruus oli ilomme, ja lopulla pääsimmekin puulusikkoinemme pytyn pohjalle.

Yhden täkyongen annoin kummallekin lapselle, että kalakippaan onkisivat joitakuita särkiä -- tämä on nimittäin ainoa Kankaisten järvessä löytyvä valkea kalalaji, -- sillä välin kun me isän kanssa hiukan nukahdimme sammalikolla, tuoksuavan havumetsän siimeksessä.

Olimme ehkä tunnin nukkuneet, kun Vihtori herätti minut sanoen ison hau'en kauan aikaa yhdessä kohden jörröttäneen vedessä kallion vierteellä. Riensin heti veneelle, pujotin sären nokkaseen ja aloin varovasti lähestyä. Välkkyvän vedenkalvon kimallus esti minua kauan näkemästä kalaa. Viimein keksin sen kolmen kyynärän syvyydestä, jossa se ollen yhdessä kohden eviään vain hiljalleen liikutteli. Aika iso, ehkä kuuden naulan painoinen otus se oli. Varovasti laskin syötin kyynärän päähän kalan eteen: se ei liikahtanut. Kotvasen aikaa viivyttelin ennen kuin viimeinkin verkalleen kuletin syötin hau'en suun eteen, mutta silloin se hiljaa peräytyi taaksepäin.

Varmaankin puoli tuntia jatkoin koetuksiani, vaan en kuitenkaan haukia onnistunut saada näykkäämään. Vihdoin nostin onkimaneuvot ylös, asetin kupon tarpeeksi syvälle ja laskin taaskin sären petokalan eteen, joka yhä vain olla jörötti paikoillaan. Tovin istuimme sitten tarkasti vaarilla pitäen kuppoa, vaan kun kauan odotettuani viimein menin kallion reunalle, niin ei haukia enää näkynytkään. Vihtori ja minä riisuuduimme uimaan järvessä, sillä välin kun isä poltteli sikaarinsa loppuun ja Hiltu meihin selin kääntyneenä syyteli pikkukiviä veteen.

Kaikki haalausimme sitten veneeseen; isä hiukan vastusteli Hiltun veneeseen tuloa, "vaimoväellä näet kun aina on paha onni mukanaan"; mutta Vihtori väitti, ett'ei häntä vielä voitu vaimoväkeen tukea, ennen kuin hän oli "koulun käynyt", ja hänen ajatustaan puollustin minäkin. Lahden pohjukassa kasvoi kaisloja ja niiden ulkopuolella lumpeen lehtiä ja muita vesikasvia; täällä laskimme kiviriippamme ja heitimme veteen hienoimmat lieraonget. Ahvenia lähti sitten niin paljon kun vetää ennätimme, ja Hiltulla se olikin paras onni. Ääneen hän nauroi joka kerta kun ahvenen järvestä nosti; hänen naurunsa oli paljoa soinnukkaampi kuin laulunsa. Vihdoin houkutteli hän meidätkin nauramaan. Vihtori sai hänelle lieroja panna onkeen, ja tyttösen hentomielinen vastenmielisyys tuohon asiaan oli hänestä kovin joutava.

Ahvenet olivat kovin pieniä kaloiksi ja kovin suuria syöteiksi; mutta saatiinpa toki joku särkikin, niin että kalakippa vihdoin oli paraiksi täynnä.