Part 4

Sen sijaan, että hän vain alhaaltapäin katselisi ihmeellistä totuutta, hän silloin antaa totuuden jumalallisen elämän virrata itseensä. Muistattehan, mitä tässä mainittiin eräässä äskeisessä esitelmässä, että ihminen on aineellisessa ilmennyksessään munanmuotoisen auran sisäpuolella, mutta että hän todellisessa itsessään on tämän munanmuotoisen auran ulkopuolella. Aura on hänen Itsensä sisässä, Itsenä hän ei istu sen auran keskellä; siinä on ainoastaan hänen yksilöllinen ilmennyksensä. Itse hän jumalihmisenä on auransa ympärillä, ulkopuolella, aineettomuuden maailmassa. Kun nyt ihminen näkee älyllisesti, että elämä on yhtenäinen, että Jumala on iankaikkinen ja ääretön salaisuus kaikkien ilmiöiden takana, niin hän itse asiassa ottaa vastaan älyllisen vaikutuksen omasta Itsestään, siitä äärettömästä Itsestä, joka on hänenkin oma Itsensä, vaikka se on hänen personallisen ja yksilöllisen ilmennyksensä eli auran ulkopuolella. Mutta jos hän tahtoo, että ääretön iankaikkinen elämä virtaisi hänen sisälle ja ilmenisi hänessä, niin hänen täytyy ottaa vaikutuksia siltä Itseltä, joka on yhtä Äärettömyyden kanssa, toisellakin tavalla kuin älyllisesti. Hänen täytyy antaa tuon äärettömän elämänsä tunkeutua häneen niin, että se täyttää myös hänen tunne- ja tahto-elämänsä. Kun hän vakavasti tahtoo edetä älyllisestä näkemyksestä eli »heräämisestä« «vanhurskauttamiseen», silloin hänen täytyy tahtoa, että totuus, minkä hän on älyllisesti nähnyt, ilmenisi koko hänen yksilöllisessä ilmennyksessään, täyttäisi hänet ja tulisi siis ilmi hänen personallisessa elämässään. Toisin sanoen on teoissa toteutettava, mikä ajatuksissa on ihanteena. Tämä ei ole leikintekoa, sillä ihanteen toteuttaminen tässä tapauksessa on itse Jumalallisen Totuuden toteuttamista. Ennenkuin se voi tapahtua, täytyy ihmisen tahtoa--ja hän voi tahtoa, jos hänellä on taiteellinen vaisto--että hän voisi elää veljellistä elämää. Hänen täytyy ajatella omaa personallista elämäänsä ja millä tavalla hän voisi sitä muuttaa, mikä siinä sotii veljeyttä vastaan, mikä on alhaista, puutteellista tai rumaa. Hänen täytyy itse näitä asioita miettiä. Erehtyvät ne ihmiset, jotka ottavat jonkun opettajan itselleen ja noudattavat hänen käskyjänsä ja menettelevät sokeasti niiden mukaan, sillä tässä varsinaisesti tarvitaan ihmisen omaa työtä, jos hän tahtoo edetä totuudenetsimisen tiellä. Hänen ei pidä eikä hänen tarvitsekaan sokeasti kulkea kenenkään neuvojen mukaan vaan hänen pitää itse omalla ymmärryksellään, omalla parhaimmalla taidollaan pohtia asioita, jotka häntä itseään koskevat. »Mikä minun sieluni pelastaa vaaroista, millä tavalla minun pitäisi muuttaa elämäni, että siitä olisi hyötyä kanssa-ihmisilleni, miten voisin elää niin, etten loukkaisi veljeyden periaatteita?» Näin hän kysyy itseltään ja ymmärtää, että voidakseen olla todellinen veli kaikkien kanssa täytyisi hänen osata rakastaa, aivan pohjattomasti rakastaa. Mutta vaikkei hän sitä osaisi, hän kuitenkin tahtoo pyrkiä. Tämä on juuri tärkeä kohta, että ihminen tahtoo pyrkiä ja vaikkapa vähässä muuttaa elämäänsä. Hän esim. päättää: »nyt en tahdo enää tappaa eläimiä enkä tehdä niin, että toisten täytyy tappaa minun takiani. En siis syö lihaa, en mitään sellaista, jonka vuoksi eläimiä tapetaan.» Leo Tolstoi, tuo suuri ihmeellinen mies, joka todella etsi ja pyrki, sanoo: ensimäinen ehto, kun ihminen tahtoo tulla hyväksi, on, että hän tulee kasvissyöjäksi, sillä kuinka ihminen voisi alottaa väärästä kohdasta ja tulla hyväksi, samalla kun hän tahraa käsiään verellä.

Mainitsen tämän esimerkkinä, mutta en tarkotuksessa ketään loukata. Kukin ihminen itse päättää sisässään kaikista kysymyksistä oman elämänsä suhteen, ja se on hänen yksityinen asiansa Jumalan kanssa. Emme voi tuomita ketään. Emme voi sanoa, kun näemme jonkun syövän lihaa: »Ah, hän on mahdoton, hän ei kykene elämään veljellisesti.» Meidän kädessämme ei ole veljeyden mittapuu. Kun ihminen on vakava pyrkimyksessään, on hänen yksityinen asiansa, mistä kohdasta hän alottaa. Ihmisellä on laki itsessään, sanotaan raamatussa. Hän on itselleen laki. Laki on kirjotettu hänen sydämeensä ja hän itse ymmärtää, mitä hän itseltänsä vaatii. Kun hän vilpittömästi tahtoo edetä veljellisyyden tiellä ja kun hän ajattelee ihanteena, että voisi palvella ihmiskuntaa ja maailmankaikkeutta, sen onnea ja edistystä, mitään itselleen pyytämättä, silloin hän on oikealla. Ihmisen on niin yksinkertaista tuntea, niin helppoa arvostella omaa itseään. Hän kysyy itseltään: mitä minä tahdon? ja vastaa siihen aivan rehellisesti ja vilpittömästi. Aivan välttämätöntä totuudenetsijälle on, ettei hän tee mitään ilvettä itsensä kanssa. Siinä kohdassa ihmiset erehtyvät, että usein ovat sokkosilla itsensä kanssa. Totuudenetsijälle ei sellainen kelpaa, hänen täytyy seisoa alastomana itsensä edessä. Mutta kun hän löytää itsestään vilpittömän tahdon edetä veljeyden tiellä, silloin totisesti hän etenee ja älyllinen totuudennäkemys muuttuu hänessä siveelliseksi elämänvoimaksi--ja ihmiselle tapahtuu uusi kokemus.

Hän näkee nyt, hän tuntee nyt, kuinka se suuri elämä, jonka hän on järkensä silmällä nähnyt ja johon hän uskoo, mahtavana voimana virtaa hänen sieluunsa. Hän tuntee kuinka avaruuden äärettömyydestä elämän henki liitelee hänen sieluunsa ja kuinka ikuisuuden syvyydestä elämän lähdevesi pulppuaa hänen sieluunsa. Nyt hän tietää aivan uudella tavalla että me muodostamme yhden suuren kokonaisuuden, että me totisesti kaikki olemme saman isän lapsia, sillä hän tuntee olevansa yhtä kaikkien kanssa. Se suuri elämä, joka oli hänelle ainoastaan älyllinen todellisuus, muuttuu eläväksi todellisuudeksi ja selvittää hänelle elävän kokemuksen avulla, mitä on rakkaus. Silloin kun hänelle tapahtuu tämä ihmeellinen hetkellinen uudestasyntyminen, silloin hän tietää mitä rakkaus on siitä yksinkertaisesta syystä, että hän sillä hetkellä rakastaa kaikkia, ja samalla hän ymmärtää koko olemuksellaan, ettei ole muuta vapahtajaa olemassa kuin Jumala. Hän ei voi itse itseään vapahtaa eikä tehdä itseään hyväksi--kuinka hän kuolevainen ihminen voisi itseään pelastaa ja millä voimalla? Ei, vaan se ääretön voima, se suuri ihmeellinen, yhtenäinen elämä, joka on kaiken takana, se hänet täyttää, se hänet puhtaaksi pesee. Se on rakkaus ja se opettaa häntä rakastamaan. Sen avulla, sen täyttämänä hän osaa rakastaa. Se yksin, Jumala itse, on pelastaja, vapahtaja. Kaikki teologiset riidat ja kiistat Jumalan armosta, ihmisen omasta voimasta j.n.e. tulevat aivan arvottomiksi hänen silmissään. Ihmiset, jotka eivät asioista tiedä, saattavat niistä puhua, mutta kun ihminen itse tietää, kun hän on itse kokenut, mikä voima se on, joka hänet nostaa, mikä voima se yksin on, joka hänet tekee hyväksi, puhdistaa, täyttää rakkaudella kaikkea kohtaan, kun hän sen tietää, silloin hänen ei tarvitse riidellä kysymyksestä sellaisten kanssa, jotka eivät sitä tiedä. Yhdentekevää on, kutsuuko ihminen tuota voimaa Jumalan voimaksi vai kutsuuko hän sitä omaksi itsekseen, sillä totisesti se on hänen oma itsensä, joka asuu auran ulkopuolella, joka tulvaa häneen, mutta totisesti se samalla on itse ääretön elämä. Nimi on toisarvoinen asia eikä muuta sitä tosiseikkaa, että personallinen minä ei voi nostaa itseään, jollei se täyty elämällä, joka personallisesti katsoen tulvaa siihen ulkoapäin, tulkoon se sitten äärettömyydestä tai ihmisen korkeammasta itsestä, sillä käytännöllisesti katsoen nämä ovat yhtä.

Tällainen on toinen jakso totuudenetsijän elämässä. Ja kun hän on tähän kohtaan päässyt, ei hän tiellä enää pysähdykään, ei hän enää jääkään seisomaan vaan hän etenee itsestään eteenpäin ja hänen kokemuselämänsä yhä rikastuu. Päivä päivältä hän oppii selvemmin ja laajemmin rakastamaan. Päivä päivältä hänelle esiintyy uusia elämän ongelmia, jotka vaativat ratkaisua. Päivä päivältä hänen kykynsä niitä ratkaista kasvaa.

V.

YLIAISTILLINEN ELÄMÄ.

Aiomme tänään jatkaa viime luentoa, joka jäi kesken siinä merkityksessä, että en ehtinyt kuvata kolmatta askelta totuuden etsijän tiellä. Tietysti askeleita tällä tiellä on useampia. Totuuden etsiminen ei lopu, ennenkuin ihminen on kehittynyt täydelliseksi Mestariksi, ja tietysti kehitystä on senkin jälkeen, vaikkei sitä silloin enää kutsuta totuudenetsimiseksi. Mutta totuudenetsimisen alkupäässä on ne kolme askelta, joista viime kerralla lupasin puhua ja joista en ehtinyt kuvata muuta kuin kahta.

Kuten muistatte oli ensimäinen askel totuudenetsimisessä totuuden älyllistä etsimistä, joka päättyi sellaiseen huippukohtaan, että ihminen heräsi älyllisesti, jolloin ihminen ensin järkensä silmillä näki ja ymmärsi, että elämän moninaisten ilmiöitten takana oli olemassa yksi yhtenäinen elämä. Ihminen älyllisesti näki niin sanoaksemme Jumalan olemassaolon ja siitä johtuvan seurauksen, että kaikki ihmiset ovat tämän Jumalan lapsia ja siis ytimeltään yhdenvertaisia.

Tätä älyllistä heräämistä seuraa luonnollisesti velvollisuus toteuttaa sitä jumalallista yhtenäistä elämää, jonka ihminen näkee olevan kaikkien ilmiöitten takana ja piilevän hänessä itsessäänkin, toisin sanoen velvollisuus toteuttaa veljeys.

Sentähden totuudenetsijä, joka ei pysähdy älylliseen totuudenetsimiseen, yrittää elää veljellisesti. Hän koettaa järjestää omaa personallista elämäänsä niin paljon kuin hän osaa ymmärtämäinsä veljeysperiaatteiden mukaisesti. Näiden siveellisten pyrkimysten luonnollisena palkkana seuraa sitten toinen heräymys eli uudestasyntyminen, joka ei ole enää älyllistä vaan siveellistä laatua. Ihminen silloin kokee kummallista ekstasia, jolloin jumalallinen elämä tulvaa hänen personallisuuteensa, tehden sen pyhäksi ja täyttäen sen suurenmoisella rakkaudella kaikkia kohtaan koko luomakunnassa. Se, joka on pyrkinyt veljellisyydessä eteenpäin, varmasti joskus on tehnyt tällaisen kokemuksen. Ennen hän ei ole osannut rakastaa, ei ole tuntenut yleis-inhimillistä, kosmillista rakkautta, vaikka hän on ymmärtänyt ja älynnyt sitä yhtenäistä elämää, mikä hänen sisässään voisi tuntua ja siinä on _de jure_ vaikkei vielä _de facto_. Mutta noina ekstasin hetkinä hän tuntee voivansa rakastaa kaikkia, voivansa syleillä koko maailmaa. Näitä kokemuksia ihminen tekee pyrkiessään toisella tien kohdalla eteenpäin, ja ne kohoavat huippuunsa suurimmassa rakastamiskyvyssä ja voiman kokemuksessa, minkä ihminen voi saavuttaa.

Mutta nämä kokemukset ovat vain hetkellisiä ekstasi-tiloja. Ihminen ei vielä ole joka hetki sellainen. Hän tietää, mitä Mestarin rakkaus on, hän on saanut kokea, mitä on täydellisen ihmisen elämä, hän käsittää, että jos hän olisi täydellinen, hän joka hetki rakastaisi siten kuin hän rakastaa ekstasin hetkinä, ja koko hänen elämänsä olisi yhtä ainoata rakkauden unelmaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ja tämä tieto velvottaa. Hänen velvollisuutensa on kehittyä siihen elämään, jossa hän aina voisi tuntea tuota ihmeellistä äidin eli Mestarin rakkautta kaikkia kohtaan. Hänen velvollisuutensa on siihen pyrkiä. Ja silloin hän ymmärtää tärkeän seikan. Hän ymmärtää, miksikä hänessä tämä rakkaus ei elä yhtämittaa. Hän ymmärtää sen riippuvan siitä tosiseikasta, että hän ei ole kyllin viisas. Hän ei voisi sitä rakkautta vielä käyttää. Jos se hänessä aina asuisi, mitä hän tekisi? Millä tavalla hän ihmiskuntaa auttaisi, millä tavalla hän rakastaisi, kuinka hänen rakkautensa ilmenisi?

Ekstasin hetkenä tai sen perästä on tavallista, että ihminen ajattelee: »oi, jos olisin rikas, jos minulla olisi kaiken maailman rikkaudet, niin minä auttaisin kaikkia, jotka tulevat tielleni ja kärsivät ruumiillisesti,--oi jos olisin rikas!» Mutta vähänkin asiaa punnittuaan hän huomaa, että sellainen ratkaisu olisikin humbugia, sillä silloin kaikkien muiden ihmisten pitäisi olla sellaisessa asemassa, että he kaipaisivat hänen rikkauttaan. Siis kaikkien muiden pitäisi olla köyhiä, puutteessa, hänen yksin rikas, jotta voisi näyttää heille rakkauttaan. Mitä tämä olisi muuta kuin humbugia? Minkätähden hänen pitäisi olla sellainen ihmeellinen olento, joka näyttäisi muille rakkauttaan? Ja mitä hyötyä toisilla olisi tällaisesta avunsaannista, joka tekisi tyhjäksi heidän oman yritteliäisyytensä, heidän omat ponnistuksensa?

Totuudenetsijä ymmärtää selvästi, että siihen päin ei ole pyrittävä. Hän ymmärtää, että luonnollinen taloudellinen ratkaisu on, että toinen ihminen ei tarvitse toisen apua suoranaisesti. Hän ymmärtää, että näitä kysymyksiä köyhyydestä ja rikkaudesta, aineellisesta puutteesta ja avuliaisuudesta pitää ratkaista siten, että olosuhteet maan päällä järjestetään niin, ettei ole köyhiä eikä rikkaita, ei puutteellisia eikä yltäkylläisiä. Ja näin ollen hänen täytyy osata näyttää rakkauttaan toisella tavalla: «jos oikein rakastan ihmisiä, pitää minun osata näyttää heille rakkauttani, vaikka olisin niin köyhä, etten voisi heille mitään aineellista apua antaa.»

Mitenkä sitten voidaan ihmisiä auttaa? Kaipaavatko ihmiset muuta kuin aineellista apua? Ei tosiaan ole muu tarve niin lähellä. On kyllä ihmisiä, jotka kaipaisivat rakkautta ja hyvyyttä; esim. jokainen sairas on kiitollinen toisen hyvyydestä; jokainen surun painama on kiitollinen siitä, että toinen ihminen osottaa hänelle myötätuntoa, osanottoa hänen surussansa, mutta usein on kuitenkin elämässä niin, että niillä ihmisillä, jotka ovat surullisia tai sairaita, onkin lohduttajansa. Sillä kaikkein enimmän tietysti voi surevaa tai sairasta lohduttaa ja hänelle osottaa myötätuntoa sellainen, joka jo personallisesti häntä rakastaa ja ymmärtää hänen personallisia omituisuuksiaan. Sairas ihminen ottaa mieluummin vastaan hoitoa sen puolelta, joka häntä rakastaa kuin vento-vieraalta. Totuudenetsijä vetää näistä huomioistaan sen johtopäätöksen, että elämässä täytyy olla ala, jossa ihmiset todella kaipaavat apua ja jossa he eivät voi saada keltä tahansa apua, ei niiltäkään, jotka heitä rakastavat. Ja sellainen ala onkin. Mikä? Yleensä elämän tieto. Siinä ihmiset kaipaavat apua. Heillä ei ole tietoa siitä, mitä elämä on. Ihmiset eivät tiedä, ovatko he kuolevaisia vai ovatko he kuolemattomia olentoja. He eivät tiedä, elävätkö kuoleman jälkeen, ovatko täällä vain yhden kerran vai tulevatko useamman kerran tähän maailmaan. Ihmiset eivät ole osanneet ratkaista itse elämän kysymystä. He elävät tietämättömyydessä ja kaipaavat tietoa. »Siis», huudahtaa totuudenetsijä, »jos minulla olisi tietoa ja viisautta, silloin voisin ihmisiä auttaa.»

Ihminen, joka on tehnyt rakkauden ekstasin kokemuksia, hän kaipaa tietoa, ei itseänsä varten, vaan sentähden että hän muuten on hyödytön maailmassa, että hänellä ei ole maailmassa muuten mitään tehtävää. Hän tahtoo rakastaa ihmisiä, auttaa heitä ja olla hyödyksi ihmiskunnalle, mutta siihen kyetäkseen hän tarvitsee tietoa. Siveellisestä uudestasyntymisestä seuraa välttämättömänä vaatimuksena ja velvollisuutena totuudenetsijälle hankkia itselleen tietoa elämän ja kuoleman salaisuudesta.

Tämä tieto elämän ja kuoleman salaisuudesta, jota hän kaipaa ja jota hän tahtoo itselleen hankkia ihmiskunnan vuoksi, ei ole psyykillistä vaan henkistä laatua. Ei hän kaipaa yliaistillisia kykyjä, ei hypnotista voimaa, ei tavallista selvänäköisyyttä, ei mitään hermoja kiihottavaa, vaan todellista tietoa siitä, onko mitään olemassa kuoleman jälkeen, onko totta, että on olemassa taivaita ja helvettejä, onko olemassa iankaikkinen elämä, onko totta, että ihminen syntyy monta kertaa maailmaan. Tätä tietoa hän tarvitsee, tätä henkistä tietoa elämän ja kuoleman salaisuudesta, toisin sanoin tietoa siitä, onko hän itse sellainen olento ihmisenä, että hän voi elää kuoleman jälkeen.

Millä tavalla hän voi tästä saada tietoa? Mitä tapahtuu kuolemassa? Aivan selvästi kuolemassa tapahtuu se, että fyysillinen ruumis jää elottomaksi. Jos siis ihminen on olemassa kuoleman jälkeen, on hän jokin muu kuin fyysillinen ruumis. Fyysillinen ruumis jää elottomaksi, se kuolee. Jos ihminen on sama kuin fyysillinen ruumis, ei hän ole olemassa kuoleman jälkeen. Mutta jos ihminen on olemassa kuoleman jälkeen, silloin hänen täytyy olla joku muu kuin fyysillinen ruumis, ja siinä tapauksessa on hän tämä muu nyt jo eläessään. Tämä on aivan selvää logiikkaa. Jos ihminen on olemassa kuoleman jälkeen ilman fyysillistä ruumista, täytyy hänen voida olla olemassa eläessäkin ilman fyysillistä ruumista. Sille ihmiselle, joka tahtoo tietoa elämän ja kuoleman salaisuudesta, muodostuu aivan selvä problemi ratkaistavaksi. Hänen täytyy päästä tietoon siitä, voiko olla olemassa ihmisenä, vaikkei ole fyysillistä ruumista käytettävänä. Ja kun itse kysymys on selvä, on syytä toivoa vastausta.

Nyt tietysti kun ihminen asettaa ratkaistavakseen tällaisen problemin, hän joutuu tekemisiin yliaistillisen maailman ja tavallaan tuntemattomien voimien kanssa, sillä kuolemantakaiset asiat eivät ainakaan ole fyysilliselle silmälle näkyviä, vaan asettavat hänet yhteyteen psyykillisen, yliaistillisen maailman kanssa. Hän saattaa nähdä näkyjä ja kummallisia unia, aavistaa asioita ja kehittyä erityisen herkkätuntoiseksi. Ja lopulta hän tulee sellaiseen kummalliseen kohtaan, että kokee olevansa ulkopuolella fyysillistä ruumista ja tietää elävänsä fyysillisesta ruumiista riippumatta.

Nyt meidän täytyy tätä kysymystä hieman tutkia, mitä se merkitsee ja kuinka se on ymmärrettävissä. Jokainen fysiologi ja jokainen psykologi, joka on tutustunut n.k. kokemusperäiseen sielutieteeseen, tietää että ihminen on olento, jossa sielulliset tajunnan ilmiöt käyvät käsi kädessä aineellisten ilmiöitten kanssa. Kun ihminen ajattelee ja tuntee, tapahtuu samalla vastaava aineellinen, muutamat sanovat sähköllinen ilmiö hänen fyysillisessä koneistossaan, aivoissa ja hermostossa. Tämän nojalla materialistinen katsantokanta on tehnyt tuon tunnetun johtopäätöksensä, että koska kaikkia sielullisia ilmiöitä seuraa rinnakkain jonkinlaiset fysiologiset ilmiöt, ei ole ilman näitä fyysillisiä eli fysiologisia ilmiöitä olemassa mitään tajunnallisia sieluilmiöitä. Sentähden sanovat materialistiset fysiologit ja kokemusperäiset psykologit, että ihmisen koko personallinen sielu-elämä sisältyy hänen ruumiilliseen elimistöönsä, ja lisäävät: kun te esim. tutkitte ihmisen unielämää, huomaatte, kuinka ihminen todella on riippuvainen aineellisesta koneistostaan, ruumiistaan, sillä unielämässä ihmisen tajunta siirtyy isoista aivoista pieniin aivoihin ja selkäytimeen eikä siis unielämä saata olla personallisesti itsetietoisaa samalla tavalla kuin päiväelämä; isot aivot välittävät päivätajunnan sielullisia ilmiöitä, ja kun nämä isot aivot ovat horrostilassa (nukkuvat) ja tajunta on laskeutunut alaspäin pieniin aivoihin ja selkäytimeen, niin ihminen ei ole sama itsetietoinen, tekojaan ja tunteitaan hallitseva olento kuin päivällä vaan hän muuttuu olennoksi, jonka kaikki tajunnalliset elonilmaukset ovat sekasotkuisia tai ainakin toisten lakien hallitsemia kuin päivätajunnallisen itsetietoisuuden. Sentähden ihminen unessa saattaa menetellä toisin kuin päivätajunnassa. Unessaan hän saattaa tehdä hullunkurisia tekoja eikä ihmettele, että tapahtuu yhtämittaa mitä merkillisimpiä vaihteluita. Päinvastoin on ihmisen alitajunnalla, joka tulee näkyviin, kun päivätajunta laskeutuu aivokynnyksen alapuolelle, luonnostaan esim. dramatisoiva eli näytelmällinen kyky. Aivan yksinkertaisia fyysillisiä ilmiöitä tulkitaan monimutkaisten unien välityksellä. Jos ihmisen nenän alle hänen nukkuessaan pistetään tuoksuva ruusu, hän alitajunnassaan, silloin kun se ottaa vastaan hermojen välittämän sanoman tuoksuvasta ruususta, selittää tämän draamallisesti unen muodossa esim. siten, että hän kävelee ihanassa ruusutarhassa. Ihminen on ikäänkuin paljon lapsellisempi, tyhmempi ja itsetiedottomampi olento unissaan, sanovat fysiologit, kuin päivätajunnassa.

Ja tietysti pitäisi niin olla kaikkien teoriojen mukaan, ellei olisi olemassa ihmeellinen tosiseikka, jota eivät fysiologit ja tavalliset kokeelliset psykologit saata ottaa lukuun, koska he yleensä eivät sitä tunne. Se ei ole siksi yleinen ilmiö, että jokainen nykyaikainen sielutieteilijä kohtaisi sitä luvuissaan tai empiirisissä tutkimuksissaan. Mutta ilmiö on olemassa ja se ilmiö on, että ihminen uni-elämässään saattaa olla aivan sama olento kuin päivällä, saattaa tuntea itsensä aivan samaksi ja olla yhtä itsetietoinen ja yhtä vapaa kuin päivätajunnassaan sekä ulkomaailman että omien sielullisten tajuntatilojensa suhteen, saattaa siis yhtä paljon hallita itseään ja olla itsensä herra unessa kuin päivällä. Minä tunnen ihmisiä, joille tällainen unitila on aivan luonnollinen. He nukkuessaan kummallisella tavalla jatkavat päivä-elämäänsä, liikkuvat keveämmin ja nopeammin, mutta toimivat muuten samalla tavalla kuin päivällä. Tietysti tämä tapahtuu sielullisesti, ruumiillisesti he eivät saata toimia samalla tavalla. Uni-elämässään, vaikka ovat mielestään aivan hereillään, eivät voi esim. nostaa fyysillisiä huonekaluja, mutta muuten ovat kaltaisiaan, puettuja niinkuin päivällä, tunteiltaan ja ajatuksiltaan samoja.

Tällaisen unitilan pitäisi tietysti fysiologien ja tavallisten kokeellisten psykologien mielestä olla aivan mahdoton, sairas, epänormaali, sillä eihän ihminen sellaisessa tilassa saata nukkua. Jos hän on sama kuin päivällä, täytyy hänen tajuntansa toimia isojen aivojen välityksellä. Vai olisiko hän niin epänormaalinen olento, että hänellä pikku-aivot ja selkäydin olisivat samalla tavalla organisoidut kuin isot aivot? Ei, sillä tutkiessaan tiedemiehet voivat huomata, että hänen pikku-aivonsa eivät ole samanlaisia kuin isot aivot vaan ovat rakennetut niinkuin vastaavat elimet muilla ihmisillä.

Kuinka nyt tätä salaperäistä ilmiötä voimme ymmärtää ja onko tämä sitä yliaistillista tietoa, jota ihminen tarvitsee? Me voimme okkultisesti aivan hyvin ymmärtää, mistä ilmiö johtuu. Emme saata kumota sitä selvää lakia, jonka kokeelliset sielutieteilijät ovat keksineet, että sielulliset ja aineelliset ilmiöt käyvät rinnakkain, käsi kädessä. Laki kuin laki, jos kerran laki pitää paikkansa. Mutta mitä voimme okkultisesti huomata? Sen kummallisen seikan, että ihminen fyysillisessä ruumiissa on muuta kuin vain--käyttääkseni vanhojen filosofien ja alkemistien lausetapaa--maata, vettä, ilmaa ja tulta. Hänen fyysillinen ruumiinsa on kokoonpantu paitsi niistä aineista, joita me fyysillisillä aistimilla havaitsemme, sellaisistakin aineista, joita emme tavalliselta fyysillisellä silmällä näekään ja joita me okkultismissa eli salatieteessä olemme tottuneet kutsumaan eetteri-aineiksi. Nämä ainekset muodostavat aivan kuin näkymättömän puolen fyysillisestä ruumiista. Ihmisen tajunta toimiessaan fyysillisessä ruumiissa ja sen aivoissa ei ole ainoastaan fyysillisten solujen välittämä vaan kulkee myös niihin sisältyvien eetteriainesten kautta. Siis ihmisen tajunnan välittäjänä on suurempi joukko aineellisia ilmiöitä kuin fysiologit tuntevat. Fysiologit ja kokeelliset psykologit tuntevat ainoastaan niitä ilmiöitä, joita he saattavat aistimilla ja koneilla havaita fyysillisessä ruumiissa, mutta toinen puoli niistä ilmiöistä, jotka ovat ulkopuolella fyysillisen aistihavainnon, jää heiltä huomaamatta. Kun ihminen ajattelee tai tuntee, ei siis tapahdu aineellinen parallelli-ilmiö yksinomaan karkeasti fyysillistä laatua--ei siis vain sähkö-ilmiö, vaan myös värähtely hienommassa aineessa jota emme näe mutta jota kutsumme eetteriksi.